Monille maallistuneille kristityille ja muillekin juhlapäivien merkitys on hämärtynyt ja niistä on saattanut tullut vain arkipäiväisiä vapaapäiviä, kuten minullekin, joten otin selvää mistä juhlapäivissä on oikein kyse. Raamatun juhlista yleisin on sapatti eli viikon 7:s eli viimeinen päivä, joka on lepo- ja juhlapäivä. Mooseksen lain mukaan sapatti oli pyhitettävä Herralle, 2. Moos. 20:8-11, 5. Moos. 5:12-15. Seitsenpäiväinen viikko oli kyllä olemassa Israelin ulkopuolellakin. Jo aikaisemmissa nuolenpääteksteissä esiintyy määräyksiä, että kuninkaan ja pappien oli jokaisena uudenkuun alusta laskettuna 7:ntenä päivänä, siis kuukauden 7:ntenä, 14:ntenä, 21:ntena ja 28:ntenä päivinä, oltava poissa virantoimituksesta ja vetäydyttävä hiljaisuuteen. Silloin ei tehty työtä. Silloisessa Israelin temppelissä näkyleivät vaihdettiin ja arkipäiväiset uhrit suoritettiin kaksinkertaisina.
Sapatti on viikoittainen lepopäivä, jota vietetään juutalaisen viikon viimeisenä päivänä. Sapatti perustuu Raamatun luomiskertomukseen, jossa Jumala lepäsi luomisen jälkeisenä seitsemäntenä päivänä. Sapatti on asetettu myös kolmantena käskynä kymmenessä käskyssä (2. Moos. 20:8–12). Profeetat tähdentävät sapatin pitämisen tärkeyttä. He varoittavat hyvin ankarasti materialistisesta, sapattikäskyä väheksyvästä asenteesta Jer. 17:21,22,27, ja korostavat samalla oikeassa jumalanpelossa tapahtuvaan sapatin viettoon kätkeytyvää siunausta, Jes. 56:2-5. Sapattia vietti myös kristillinen alkuseurakunta. Sapatti on juutalaisuuden tärkein rituaali ja ainoa, joka mainitaan kymmenessä käskyssä. Se on myös juutalaisten tärkein juhlapäivä. Harras juutalainen aloittaa sapattiin valmistautumisen perjantai-iltapäivällä klo 18.00. Koti siivotaan sitä ennen ja perhe peseytyy ja pukeutuu huolitellusti. Pöytä katetaan hienoksi ja päivällinen valmistetaan. Tarpeelliset valot sytytetään valmiiksi ja ruokaa valmistetaan myös seuraavaksi päiväksi, sillä valojen sytyttäminen ja ruoanlaitto ovat sapatin aikana kiellettyä. Sapatti alkaa illalla, sillä luomiskertomuksessa ilta ilmoitetaan vuorokauden alkuna. Ennen sapatin alkua perheen nainen sytyttää kaksi sapattikynttilää ja lausuu siunauksen. Sapattikynttilät sytytetään viimeistään 18 minuuttia ennen auringonlaskua. Sen jälkeen perhe käy joskus 45 minuuttia kestävässä sapattipalveluksessa. Palattuaan kotiin perhe syö kotonaan päivällisen, jota ennen perheen mies lausuu kiddushin, viinimalja kädessä lausuttavan rukouksen, joka pyhittää sapatin. Koska sapattia kehotetaan Raamatussa yhtäällä ”muistamaan”, toisaalla ”noudattamaan”, perjantai-iltana on tapana sytyttää vähintään kaksi kynttilää. Joskus kynttilöitä on yksi jokaista perheenjäsentä kohden. Ateria aloitetaan leivällä, jolle lausutaan siunaus. Aterian jälkeen perhe viettää aikaa yhdessä keskustellen tai lukien Tooraa. Sapattiaamun jumalanpalvelus järjestetään perinteisesti lauantaiaamuna kello yhdeksän ja kahdentoista välillä. Sen lisäksi perinteiseen sapattiin kuuluvat iltajumalanpalvelus perjantai-iltana ja iltapäivän jumalanpalvelus lauantaina iltapäivällä. Viulunsoittaja katolla elokuvassa saa hyvän käsityksen juutalaisten sapatin vietosta.
Varhaiset kristityt jatkoivat Rooman ja Aleksandrian kaupunkien ulkopuolella aina 300-luvulle saakka juutalaisen sapatin viettämistä ”Herran päivän” eli sunnuntain rinnalla. Vähitellen sunnuntain merkitys kasvoi ja sapatin merkitys väheni, kunnes kristityt lakkasivat viettämästä sapattia kokonaan. Sunnuntai nousi lopullisesti nykyiseen asemaansa neljännen ja kuudennen vuosisadan välillä. Keisari Konstanius I julisti vuonna 321 sunnuntain virallisesti ainoaksi pyhäpäiväksi, mikä sopi sekä kristityille että pakanoille. Sunnuntain nostamisen kristittyjen pyhäpäiväksi tarkasta ajankohdasta, tapahtumapaikasta tai tekijöistä ei ole kuitenkaan päästy selvyyteen, sillä vanhat lähteet eivät anna siitä tarpeeksi tietoa. Joka tapauksessa sunnuntaista, viikon ensimmäisestä päivästä, oli tullut kristittyjen pyhäpäivä viimeistään vuoteen 150 mennessä. Näinä päivänä sunnuntain merkitystä pyritään murentamaan, häivyttämään ja poistamaan, kun on sallittu kauppojen sunnuntaiset aukiolot jne.
Vuoden 1686 kirkkolaki antoi tarkkoja ohjeita sapatin pyhittämisestä. Jokaisen oli osallistuttava säännöllisesti jumalanpalveluksiin, ja kaikkinainen työnteko oli pyhäpäivisin kielletty. Kirkkokuri tähtäsi lähinnä kristillisen siveellisyyden sekä kirkossa vallinneen järjestyksen ylläpitämiseen. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi oikeaoppisuuden turvaksi jopa yksityiset uskonnolliset hartauskokoukset, jos niitä ei voinut lukea sallituksi kotihartaudeksi. Kirkkokurista huolehtivat kirkkoherra ja kirkkoraati. Kurinpidon välineinä olivat nuhtelu, varoitus, kirkolle tehtävä työ, sakko, jalkapuu, häpeäpenkki, julkirippi, ehtoolliselta pois sulkeminen ja seurakunnasta erottaminen. Oikeus kirkolliseen jalkapuurangaistukseen tuomitsemiseen oli rovastilla tai kirkkoherralla yhdessä seurakunnan kirkkoraadin kanssa. Rangaistukseen sai tuomita vähäisistä rikkomuksista, sellaisista joista laki ei määrännyt rangaistusta, tai jotka olivat liian vähäpätöisiä maalliseen oikeuteen vietäviksi. Kirkkokurin perimmäinen tarkoitus ei ollut vain kansan kasvattaminen kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, vaan samalla huolenpito siitä, että valtakunnassa noudatettiin Jumalan käskyjä ja säädöksiä. Jokainen synti ei kohdistanut Jumalan vihaa vain asianomaista itseään kohtaan, vaan uhkasi koko pitäjää, maakuntaa ja jopa valtakuntaa, missä sitä oli harjoitettu. Siksi synti vaati sovitusta, ja rangaistus merkitsi vain jumalallisen vanhurskauden toteuttamista.
Britanniassa on jo kokeiltu nelipäiväistä työviikkoa, jolloin vapaapäiviä, eli lepopäiviä olisi jo kolme viikossa, mikä lisäisi vapaa-ajan määrää merkittävästi. Varsin lyhyessä ajassa teollistumisen myötä on työpäivien määrä jo vähentynyt, mutta samaan aikaan myös mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, kun on niin paljon joutoaikaa, eikä välttämättä kaikki saa siksi ajaksi mitään järkevää tekemistä. Onko työajan lyhenemisellä ja mielenterveysongelmilla yhteyttä? Katso lisää:
https://penttimattila.net/2021/01/10/mielenterveys/
https://www.hs.fi/talous/art-2000009410032.html
Neuvostoliittolainen vallankumouskalenteri oli käytössä Neuvostoliitossa vuosina 1929-1940. Sen erikoisuus oli viisipäiväinen, myöhemmin kuusipäiväinen työviikko. Vallankumouksen jälkeen Lenin vaihtoi Venäjällä käytetyn juliaanisen kalenterin gregoriaaniseksi. Vuonna 1929 kalenteria ”järkeistettiin” osittain Ranskassa käytössä olleen vallankumouskalenterin mukaiseksi. Vuosi jakaantui 12 kuukauteen, joissa kussakin oli 30 päivää. Ylimääräiset päivät olivat lomapäiviä ja ne oli siroteltu ympäri vuotta. Uskontoon perustuvan seitsenpäiväisen viikon tilalle otettiin viisipäiväinen työviikko, eli kukin kuukausi koostui kuudesta viisipäiväisestä viikosta. Työläiset jaettiin viiteen ryhmään, joista kullakin oli vapaapäivänään yksi viikon päivistä. Tarkoitus oli lisätä työtehoa, kun tehtaiden ei tarvinnut koskaan seisoa. Nimien sijasta päivillä oli värit. Tämä kalenteri koski työntekoa. Vaikka työläisillä oli uudessa järjestelmässä enemmän vapaapäiviä, se haittasi yhteisöllistä elämää ja perhe-elämää ja siitä tuli siksi hyvin epäsuosittu. Tuotanto ei myöskään tehostunut merkittävästi uuden järjestelmän takia. Jo vuonna 1931 gregoriaanisen kalenterin kuukausirytmi palautettiin. Työviikko muutettiin kuusipäiväiseksi ja kytkettiin kuukaudenpäivään niin, että joka kuukauden 6., 12., 18., 24. ja 30. päivät olivat vapaita. 31. päivä saattoi olla vapaa tai sitten ei. Käytännössä ihmiset pitivät usein vapaata sekä sunnuntain että uuden vapaapäivän, ja lopulta kalenterikokeilusta luovuttiin.
Don Finto ”Sinun kansasi on minun kansani” (Päivä Osakeyhtiö 2013), josta lainaus sivulta 57: ”Julistaakseen maailmalle uskollisuuttaan ja tulevaa vanhurskasta Kuningasta sekä rohkaistakseen kansaana Jumala järjesti jokavuotisen juhlien sarjan. Israelin tehtävä pappiskansana oli neuvoa pakanakansoja lunastuskertomuksen avulla. Raamatullisten juhlien vietto esitti kertomuksen selvästi… Nämä uudet uskovat olivat sapatin pitäviä, poikansa ympärileikkaavia, Tooraa seuraavia, juhlille osallistuvia juutalaisia, jotka nyt juhlivat Jeesusta, joka antoi tälle kaikelle merkityksen. He eivät lopettaneet yhdenkään juutalaisen tavan harjoittamista tullessaan Jeesuksen seuraajiksi. He kävivät säännöllisesti pyhäkössä (lue Ap. t. 2:46, 5:12) ja olivat usein mukana myös rukoushetkissä (lue Ap. t- 3:1)… Pelastusta ei kuitenkaan saavuteta Mooseksen lakia noudattamalla. Se on ilmainen lahja, jonka Jumala on antanut Messiaan sovituskuoleman kautta. Nyt he pystivät ymmärtämään, miksi Jesaja oli puhunut ’kärsivästä’ palvelijasta (Jes. 53:3). Jopa juhlat ja uhrimenot saivat uuden merkityksen. Enää pääsiäinen ja helluntai, suuri sovituspäivä ja pasuunansoittojuhla eivät puhuneet kauan sitten tapahtuneesta vapautumisesta ja kivitauluihin kirjoitetusta pyhästä laista. Nyt ne julistivat Messiasta, joka on tullut, ja uhrikaritsaa sekä lakia, joka on kirjoitettuna sydämiimme. Aivan kuten Jeremia ennalta näki: ’uusi liitto’ (lue Jer. 31:31-33). Tässä ei ollut kyse uudesta uskonnosta vaan täyttymyksensä löytäneestä juutalaisuudesta!”
Jeesus itse vietti näitä Raamatun Vanhassa testamentissa annettuja juhlia ja näin osoitti Jumalalle kunnioitustaan, Luuk. 22:8, Joh. 5:1. Myös ensimmäiset juutalaiskristityt ottivat osaa näihin juhliin. Juhlien sisältö puhui heille pelastushistorian täyttymyksen valossa siitä täydellisestä pelastuksesta, josta he olivat päässeet osallisiksi. Juhlien esikuvia oli vietetyt Raamatun Vanhan testamentin juhlat. Pian kuitenkin useimmat juutalaiset juhlat katosivat kristittyjen keskuudesta. Vain pääsiäistä ja helluntaita vietettiin, mutta niilläkin oli yksinomaan kristillinen sisältö.
Mooseksen kautta säädetyt esikuvalliset juhlat, joihin aikanaan perustui elämään Jumalan yhteydessä, ovat Kristuksessa saaneet täyttymyksensä. Kristuksessa on se todellisuus, jonka ennustuksia ja varjokuvia ne olivat, ja uskova pääsee osalliseksi tästä todellisuudesta ollessaan elämänyhteydessä Jeesuksen kanssaan, Kol. 2:9-17.
Uudenkuun juhlassa poltto ja yhteysuhreja uhrattaessa soitettiin torvilla, 4. Moos. 10:10, ja levättiin elämän arkisista velvollisuuksista. Seitsemännen kuukauden 1:senä päivänä, kun uusivuosi alkoi, kokoonnuttiin pyhään juhlaan polttouhria uhraamaan, 3.Moos. 23:24. Enkelien pasunoidessa vietetään kerran suurta uudenvuoden juhlaa, Matt. 23:31. Jokainen 7:s vuosi oli määrätty koko maan lepovuodeksi, sapattivuodeksi. Maan täytyi levätä. Silloin ei juutalainen kyntänyt, ei kylvänyt eikä korjannut satoa. Mitä maa itsestään kasvoi, sen saivat köyhät ja metsäneläimet. Vain hedelmiä käytettiin ravinnoksi. Kaikkien israelilaisten velat tuli silloin antaa anteeksi, 5. Moos. 15:1. Kaikki juutalaiset orjat oli vapautettava, elleivät he halunneet jäädä entisille isännilleen. Seitsemännen seitsenvuotiskauden loputtua alkoi riemuvuosi, 50:s vuosi, 3. Moos. 25:8. Seitsemättä sapattivuotta seurasi suuri vapautuksen vuosi, sekin sapattivuosi. Suurena sovituspäivänä 7:nnen kuukauden 10 p:nä siitä pasuunansoitolla ilmoitettiin kautta maan. Sovitus valmistettiin Golgatalla, mutta Israelille se on kelpaava vasta, Sak. 12:10, sen kansana ottaessa vastaan sovituksen.
Vuosittain vietettiin 3 suurta juhlaa, joihin jokaisen miespuolisen israelilaisen oli saavuttava Herransa eteen niihin paikkoihin, jotka Hän oli valinnut. Ne olivat: happamattoman leivän juhla, viikkojuhla ja lehtimajan juhla, 5. Moos. 16:16, 2. Moos. 23:14. Ensin mainittua vietettiin elonkorjuun alussa, toista sen lopussa ja kolmatta, kun rypälesato oli korjattu. Juhlien yhteydessä tehtiin matkoja pyhille paikoille. Lehtimajajuhla, joka alkoi ja loppui sapattina, kuvaa Jumalan kansan tulevaa lepoa, Aam 9:13-15, Sak. 14:16-21. Samoin kuin sapatti on lepopäivä viikon lopulla, niin tämä juhla oli vuodessa erityinen ilojuhla. Sen tarkoituksena oli samalla kertaa muistuttaa menneistä murheen ajoista Egyptissä ja viitata tulevaan lepoon Jumalan valtakunnassa.
Sukkot, joka tarkoittaa katokset tai majat, on juutalainen lehtimajajuhla. Sukkotin vietto alkaa tišri-kuun viidentenätoista päivänä. Länsimaisessa kalenterissa juhla ajoittuu syys-lokakuulle. Sen vietto on säädetty kolmannessa Mooseksen kirjassa 3. Moos. 23:34-44. Sukkot on šavuotin ja pesahin ohella yksi Toorassa säädetyistä vuotuisista pyhiinvaellusjuhlista, šaloš regalim. Sukkotin aikana juutalaiset syövät, viettävät aikaa ja jopa nukkuvat lehtimajoissa. Alun perin sukkot oli sadonkorjuujuhla. Sadonkorjuun aikaan maanviljelijät asuivat pienissä majoissa pelloillaan, jotta aikaa ei tuhlaantuisi kotimatkoihin. Lehtimaja muistuttaa juutalaisia majoista, joissa israelilaiset asuivat 40-vuotisen erämaavaelluksen aikana, kun kulkivat Egyptistä Luvattuun maahan. Sukkotina juhlitaan Jumalan huolenpitoa ja kiitetään maan sadosta. Se on iloinen juhla katumuspäivät päättäneen jom kippurin jälkeen. Sukkot kestää seitsemän päivää, joista ensimmäinen on varsinainen juhlapäivä jumalanpalveluksineen. Israelin ulkopuolella juhlaa vietetään kahdeksan päivää.
Myöhemmin järjestetyt puurim- sekä temppelinvihkimisjuhla, olivat vähemmän arvoisia. Puurim vietettiin sen johdosta, että juutalaisten vihollinen Haaman oli kukistunut est. 9:20-32. Nimi merkitsee ”arpaa”. Juhla vietettiin 12:nnen kuukauden 14 ja 15 p:nä.
Pääsiäinen kertoo Egyptin orjuudesta pelastavasta verestä. Egypti on maailman vertauskuva. Siten Israelin pääsiäinen on esikuva meidän pelastuksestamme synnistä Karitsan, Kristuksen, verellä, 1. Kor. 5:7. Pääsiäistä seuraava happamattoman leivän juhla, sattui sapatin päivälle ja on vertauskuva Jumalan kansan pyhästä vaelluksesta, jonka tulisi seurata pelastusta. Hapatus on Raamatussa pahuuden vertauskuva, eikä sitä saanut käyttää pyhiin tarpeisiin. Paavalillakin se on ilkeyden ja pahuuden vertauskuva, 1. Kor. 5:8. Sapatin jälkeisenä päivänä oli uutislyhteen juhla, 3. Moos. 23:9-14. Esikoislyhde oli esikuvana Kristuksesta, joka nousi viikon ensimmäisenä päivänä kuolleista ”esikoisena”, 1. Kor. 15:22. Hänessä kuolleet nousevat varsinaisena sadonkorjuuaikana.
Juutalaisuudessa vietetään keväällä viikon kestävää pääsiäistä, eli pesah-juhlaa, jonka viettäminen perustuu Mooseksen kirjojen kertomukseen siitä, kun Jumala vapautti Israelin kansan Egyptin orjuudesta Mooseksen kautta. Pesahin ajankohta määräytyy juutalaisen kalenterin mukaan. Se sijoittuu kristillisen pääsiäisen tavoin yleensä huhtikuulle, joskus myös maaliskuulle. Evankeliumien mukaan Jeesuksen ristinkuolema ajoittui pesahin aikaan. Pääsiäinen on myös vuosittainen kristittyjen juhla, jota vietetään Jeesuksen ylösnousemisen kunniaksi. Ensimmäistä pääsiäispäivää eli pääsiäissunnuntaita vietetään kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina, minkä vuoksi pääsiäisen ajankohta vaihtelee eri vuosina välillä 22.3 – 25.4 väliseen aikaan. Pääsiäinen on kristinuskon vanhin ja tärkein juhla, jota alettiin viettää 100-luvulla. Pääsiäiseen liittyy erityinen pääsiäismusiikki. Pyhien edellä ja niiden aikana järjestetään kirkoissa pääsiäismusiikkikonsertteja, joista tunnetuimpia ovat suuret kuoro- ja orkesteriesitykset kuten Johann Sebastian Bachin Matteus-passio ja Johannes-passio. Passion musiikki ja tunteet kuvaavat kärsimystä ja toivoa.
Helluntai on Pyhän Hengen vuodattamiselle omistettu kristittyjen juhla. Helluntaita vietetään seitsemän viikon kuluttua pääsiäisestä ja kymmenen päivää helatorstain jälkeen. Läntisten kirkkojen pääsiäissäännön mukaan helluntai on aikaisintaan 10. toukokuuta (kuten vuonna 1818) ja viimeistään 13. kesäkuuta. Suomeen sana helluntai on tullut muinaisruotsin sanoista hælgho dagher ’pyhät päivät’. Alkuperältään ja ajankohdaltaan helluntai liittyy myös juutalaisten šavuot-juhlaan eli viikkojuhlaan, jota vietetään seitsemän viikkoa juutalaisten pääsiäisen eli pesahin jälkeen toisaalta sadonkorjuujuhlana, toisaalta Siinailla tapahtuneen lain antamisen muistojuhlana. Helluntaina eli sapatin jälkeisenä viikon 1:senä p:nä, jolloin tuotiin Israelin silloiseen temppeliin hapatettuja heilutusleipiä, jotka olivat vertauskuvina juutalaisten ja pakanain yhdistymisestä uudessa liitossa. Hapatus kuvasi yleensä syntiä. Ensimmäisen helluntain Hengen vuodatuksessa kääntyneet 3000 henkeä olivat ”uutislahja” Herralle seurakunnan hedelmästä, Jaak. 1:18.
Joulu on uudempi vuosittainen joulukuun loppuun sijoittuva juhla. Joulun aikaan on monessa kulttuurissa ollut erilaisia juhlia eri puolilla maailmaa. Kristityt viettävät joulua Jeesuksen syntymän muistoksi. Englannin kielessä tavallisin joulua tarkoittava sana on Christmas, joka tulee muinaisenglannin sanoista Cristes Maesse eli ”Kristuksen messu” (kreikkalainen sana Kristus merkitsee juutalaista Messiasta). Saksaksi joulu on Weihnachten, mikä tarkoittaa pyhiä öitä. Katolinen kirkko käyttää joulusta latinalaista nimitystä Dies Natalis Domini, joka tarkoittaa Herran syntymäpäivää. Siitä ovat peräisin italian sana Natale, portugalin Natal ja espanjan Navidad. Myös ranskan joulua tarkoittava sana Noël on mahdollisesti samaa alkuperää, joskin sen on myös arveltu johtuvan ”hyvää uutista” tarkoittavasta sanasta novel. Juutalaiset viettävät taas samoihin aikoihin Hanukkaa, joka on juutalaisen temppelin uudelleenvihkimisen ja valon juhla, jota vietetään marras–tammikuussa. Se alkaa juutalaisen kalenterin mukaan kislev-kuun 25. päivänä ja kestää kahdeksan päivää. Jokaisen päivän iltana sytytetään kynttilöitä yhdeksänhaaraiseen kynttelikköön eli hanukiaan. Hanukalla muistetaan Syyrian kreikkalaisia vastaan käytyä makkabialaiskapinaksi kutsuttua sotaa ja häpäistyn Jerusalemin temppelin vuonna 165 eKr. tapahtunutta uudelleen vihkimistä, josta kerrotaan ensimmäisessä ja toisessa makkabilaiskirjassa (Vanhan testamentin apokryfikirjoja). Hanukan keskeinen rituaali on kynttilöiden tai öljyjen sytyttäminen jokaisena iltana yhdeksänhaaraiseen kynttelikköön eli hanukiaan. Ensimmäisenä iltana auringonlaskun jälkeen sytytetään yksi valo, toisena kaksi ja niin edelleen, kunnes viimeisenä iltana sytytetään kahdeksan valoa. Kynttelikön yhdeksättä paikkaa käytetään vain apuvalona. Valojen on tarkoitus palaa vähintään puoli tuntia joka ilta. Kynttelikkö sijoitetaan mahdollisuuksien mukaan paikalle, josta se näkyy ulos, kuten ikkunalle tai eteiseen.
Pakkasukko on venäläinen ja itäslaavilainen satuhahmo, joka vastaa jotakuinkin joulupukkia. Pakkasukko voi olla punaisissa, sinisissä, harmaissa tai kullanvärisissä vaatteissa, ja koristeltu muun muassa hopeanvärisin lumihiutalein. Pakkasukko liittyy uuteenvuoteen, jota Venäjällä vietetään kuusi päivää ennen Venäjän ortodoksisen kirkon joulua, koska joulu on siellä maallisesti käytettävän gregoriaanisen kalenterin mukaan 7. tammikuuta. Pakkasukko on myös pukeutunut venäläisittäin – pitkään turkkiin, joka on vyötetty kankaisella vyöllä. Turkki voi olla melkein minkä värinen tahansa. Päässään Pakkasukolla on pyöreä venäläinen lakki, jonka reunat ovat turkista. Pakkasukon parta on valkoinen, pitkä ja tuuhea. Neuvostoaikana Pakkasukon rooli oli erityisen tärkeä, koska uusivuosi jäi ainoaksi juhlaksi, jota oli vietetty jo ennen bolsevikkivallankaappausta 1917. Joulu oli kielletty kristillisenä ja uskonnollisena juhlana Neuvostoliitossa. Neuvostovaltaa seuranneen Venäjän aikana uusivuosi Pakkasukkoineen on paljolti ottanut kristillisenkin joulun aseman.
Purim on juutalainen juhla, jossa muistellaan Persian juutalaisten pelastumista juonesta, jolla Kserkses-kuninkaan neuvonantaja Haman yritti tuhota juutalaiset. Tapahtumat on kuvattu Vanhan testamentin Esterin kirjassa. Purimia vietetään adar-kuun 14. päivänä. Purim on hyvin iloinen juhla, jolloin on lupa pitää hauskaa. Juhlan viettoon kuuluu Esterin kirjan lukeminen synagogassa kaksi kertaa sekä lahjojen antaminen köyhille. Sen jälkeen vietetään purim-juhlaa, jota varten pukeudutaan usein naamiaisasuihin. Purim ei ole yhtä tärkeä juhla kuin Tooran määrittelemät pyhäpäivät. Siksi työnteko on yleensä sallittu Juutalainen päivä alkaa ja päättyy auringon laskiessa. Purimin vietto aloitetaankin synagogan iltajumalanpalveluksella, jossa luetaan Esterin kirja (megila). Purimina ilonpito on sallittua myös synagogassa. Joka kerta, kun Haman tai joku hänen kymmenestä pojastaan mainitaan, seurakunta pitää meteliä räikillä, tömistämällä tai pöytää hakkaamalla. Mordokain ja Esterin nimiä tervehditään viheltämällä tai hurraamalla. Tämä käytäntö on peräisin 1200-luvun Ranskasta ja Saksasta, ja on yleistynyt joistakin soraäänistä huolimatta.
Bar mitsva on juutalainen juhla, jota vietetään, kun juutalainen poika saavuttaa 13 vuoden iän ja hän tulee uskonnollisesti täysi-ikäiseksi. Tytöille vastaava juhla järjestetään jo 12-vuotiaana ja on nimeltään bat mitsva.. Seremoniassa pojasta tulee bar mitsva (’lain poika’ tai ’käskyn poika’), tytöstä vastaavasti bat mitsva (’lain tytär’ tai ’käskyn tytär’). Ennen kuin lapsi on bar mitsva tai bat mitsva -iässä, on vanhempien vastuulla, noudattaako hän juutalaista lakia ja perinteitä. Uskonnollisesti täysi-ikäiseksi tulemisesta alkaen nuori on itse vastuussa lain, perinteiden ja juutalaisen etiikan noudattamisesta. Hän saa myös oikeuden osallistua täysivaltaisesti juutalaiseen jumalanpalvelukseen: hänet voidaan kutsua lukemaan Tooraa. Juutalaisen lain mukaan hän on myös teoriassa riittävän vanha solmimaan avioliiton. Nuori voi saada lahjaksi esimerkiksi ensimmäisen rukousviittansa, tallitin.
Mielestäni juhlat ovat tärkeitä ihmisille ja ihmiskunnalle, sillä ne jaksottavat puuduttavaa arkea ja tuovat kohokohtia ihmisen elämään.
Käy lukemassa mitä olen kirjoittanut messiaanisesta juutalaisuudesta:
https://penttimattila.net/2021/06/26/messiaaninen-juutalaisuus/
Opinnäytetöitä:
Marita Halkosaari ”KALENTERIN JUHLAPÄIVIEN VIETON MERKITYS ASUKKAILLE IKÄÄNTYNEIDEN PALVELUTALOISSA HOITAJIEN KERTOMANA” (Ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyö Sosionomi syksy 2022)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/25004/1620623159702561224.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kirjallisuutta ja lähteitä:
Batya Wootten ”Israelin juhlat – Sapatti ja kevään juhlat” (Network Ltd Oy/TV7)
Jorma Parviainen ”Kodin kirkolliset juhlat- kastejuhla, rippijuhla, häät ja hautajaiset” (WSOY 1987)
Edvin Wirén ”Pyhät juhlat – kirkolliset juhlat, niiden alkuperä, kehitys ja merkitys” (WSOY 1933)
Martti Häkkänen, Marianne Kantonen ja Veijo Koivula ”Laskiaisesta pääsiäisen iloon – kristillinen juhlakulttuuri varhaiskasvatuksessa ja koulussa” (Suomen lähetysseura 2012)
Pentti Lempiäinen ”Pyhät ajat” (Kirjapaja 2009)
Jouko N. Martikainen, Anniina Mikama ”Kirkkovuosi ja sen pyhien tunnuskuvat” (Väyläkirjat 2019)
Aapeli Saarisalo ”Digi Sanakirja”
Sirpa Karjalainen ”Juhlan aika – Suomalaisia vuotuisperinteitä” (WSOY, 1994)
Kustaa Vilkuna ”Vuotuinen ajantieto, Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalentereista enteineen” (Otava 2007)
Satu Aalto ”Suuri perinnekirja. Suomalaista juhlaperinnettä ennen ja nyt” (Karisto, 1999)
Jouko Hautala ”Vanhat merkkipäivät” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000)
Raija Koskinen, Kaisu Vuolio, ”Suomalaiset juhlat” (WSOY, 1989)
Mysi Lahtinen ”Juhlat – Uudestavuodesta elonkorjuuseen” (Tammi, 2004)
Anu Seljavaara, Päivi Kärjä, ”Juhlat alkakoot! Vuotuisia tapoja ja perinteitä” (WSOY, 2005)
Digi IRT (Iso Raamatun Tietosanakirja)
Wikipedia
Linkkejä:
https://evl.fi/kirkossa/pyhapaivat
https://almanakka.helsinki.fi/images/aikakirja/Aikakirja5.142-177.pdf
https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kirkkovuoden-pyhapaivat/
https://katekismus.fi/10kaskya/10kaskya.html
Pentti Juhani Mattila 