Ihmisille on oikeassa olemisen tarve suuri koskien oikeaoppista politiikkaa, taloutta ja uskonasioissa, tai ylipäänsä olla vain oikeassa, eikä silloin välttämättä luoteta auktoriteetteihin, koska salaliittoteoriat ovat uskottavampia, mutta hämärästi perusteltuja, mikä kiehtoo niissä, kun on tulkinnan mahdollisuuksia. Käsittääkseni opit on annettu ohjeeksi poliittisiin ideologioihin, taloudellisiin toimintamalleihin, sekä uskon asioihin, ei omaksi erilliseksi maailmaksi.
Oikean opin pitäisi perustua ykseyteen ja pysymistä oleellisessa. Nämä kaikki täydentävät toisiaan. Ensinnäkin opin tarkoitus on luoda ykseyttä ja estää hajaannusta. Oppi tukee yhteisöllisyyttä. Sen tulee varjella sitä ja jopa joustaa tarpeen tullen. Jääräpäisyys ei ole välttämättä hyvä ratkaisu. Oppeja ei ole hyvä keksitä vain opin vuoksi, vaan tarpeeseen ilmaista poliittisia malleja ja uskoa. Kolmanneksi oppi on välttämätön. Kaikkea ei toki voi säätää opilla, mutta jotain oppia tarvitaan, jotta uskolla on rakenne. Tämä on aiheellinen muistutus. Ei ole olemassa opitonta toimintaa. Aina on olemassa jotain välttämätöntä oppia ohjeeksi.
Muistan 1990-luvulla kiistelyn Toronton herätyksen alukuperästä, että onko se paholaisesta vai Jumalasta, josta väiteltiin jopa TV:ssä ja ihmiset olivat ihmeissään mistä on kyse, kun molemmat väittelijät lukivat Raamattua ja löysivät näkemyksilleen siitä tukea, vaikka asia ei tullut yhteen selvämmäksi annettujen selvitysten kautta. Varsinkin hovioikeudenneuvos Paavo Hiltunen oli mielestään oikeassa ja kirjoitti aiheesta kirjoja kuten ”Toronto-ilmiö läpivalaisussa” ja ”Super-uskovat”.
Jeesuksen myös epäiltiin tekevän ihmetyönsä itse Beelsebulin voimalla, eli paholaisen kanssa yhetistyössä, katso Matteus 12:22-32 ’Silloin tuotiin hänen tykönsä riivattu mies, joka oli sokea ja mykkä, ja hän paransi hänet, niin että mykkä puhui ja näki. Ja kaikki kansa hämmästyi ja sanoi: ’Eiköhän tämä ole Daavidin poika?’ Mutta kun fariseukset sen kuulivat, sanoivat he: ’Tämä ei aja riivaajia ulos kenenkään muun kuin Beelsebulin, riivaajain päämiehen, voimalla’. Mutta hän tiesi heidän ajatuksensa ja sanoi heille: ’Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, eikä mikään kaupunki tai talo, joka riitautuu itsensä kanssa, pysy pystyssä. Jos nyt saatana ajaa ulos saatanan, niin hän on riitautunut itsensä kanssa; kuinka siis hänen valtakuntansa pysyy pystyssä? Ja jos minä Beelsebulin voimalla ajan ulos riivaajia, kenenkä voimalla sitten teidän lapsenne ajavat niitä ulos? Niinpä he tulevat olemaan teidän tuomarinne. Mutta jos minä Jumalan Hengen voimalla ajan ulos riivaajia, niin on Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne. Taikka kuinka voi kukaan tunkeutua väkevän taloon ja ryöstää hänen tavaroitansa, ellei hän ensin sido sitä väkevää? Vasta sitten hän ryöstää tyhjäksi hänen talonsa. Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa. Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.’”
Vuonna 1054 tapahtui Suuri skisma, jossa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaks katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Katolinen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Ortodoksisen idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa 1054 kirkonkiroukseen eli pannaan. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.
Heikki Ylikangas ”Körttiläiset Tuomiolla” (Otava), josta lainaus sivulta 11: ”Tietysti jo katolinen kirkko oli varjellut ’opin puhtautta’ eli taistellut kaikkinaista harhaoppisuutta ja uskonnollista eriseuraisuutta vastaan. Se ei ollut kuitenkaan sellaista puhdasoppisuutta, joka hallitsi Ruotsin ja Suomen kirkkoa 1600-luvulta 1800-luvun puolimaihin saakka. Ero piili siinä, että katolisena aikana kirkko itse valvoi oppiaan; maallinen valta ei siihen suuremmin sekaantunut. Sitä vastoin myöhemmän eli ’varsinaisen’ puhdasoppisuuden luonteeseen kuului valtiovallan vahva holhous kirkon suhteen. Tässä mielessä puhdasoppisuuden alku palautuu uskonpuhdistukseen eli tarkemmin sanottuna Västeråsin valtiopäiviin vuonna 1527. Silloin kuningas Kustaa Vaasa – aatelin tuella ja Lutherin oppeihin nojautuen – murskasi lopullisesti niin kirkon taloudellisen kuin poliittisenkin mahdin… Vain rikoslaki tasaisesti ankaroitui heti uskonpuhdistuksen jälkeen Mooseksen lain tiukkojen määräysten voittaessa alaa. Lopulliseksi osoittautunut käänne tapahtui vasta 1590-luvulla. Vaasain kruunuun kurkottava herttua Kaarle takoi uskonnosta aseen, jolla taisteli katolista kuningas Sigismundia vastaan. Uppsalan säätykokouksessa 1593 laskettiin puhdasoppisuuden perusta. Säädyt julistivat Saksan protestanttien Augsburgin uskontunnustuksen vuodelta 1530 Ruotsin kirkon ydinopiksi, jota päätettiin puolustaa kakkinaisia muutospaineita vastaan… Kaarlen poliittiset vastustajat nujerrettiin ’paavillisina harhaoppisina’ samalla, kun poikkeamiset ’puhtaasta opista’ ankarasti kiellettiin.”
Prof. Aimo Turunen ”Henrik Renqvistin syntymän 200-vuotisjuhlissa Ilomantsissa 5.-6.8.1989 pidetyt saarnat ja puheet, josta lainaus sivulta 22: ”v. 1844 ilmestynyt 172-sivuinen ’Väärän Opin Kauhistus’, jossa Renqvist selvittää suhdettaan Paavo Ruotsalaisen ja J. G. Hedbergin herännäissuuntiin…”
Joyce Meyer ”Ristiriidoista vapaa elämä” (Kuva ja Sana 2008), josta lainaus ”Miksi ihmisillä on niin valtava halu saada olla oikeassa? Miksi on niin vaikea olla väärässä? Miksi erimielisyyksissä on niin tärkeä ’voittaa’? Vuosien ajan minulla oli huono itsetunto, että minun oli oltava aina oikeassa, vain saadakseni jonkinlaista itseluottamuksen tunnetta. Niinpä kiistelin ja olin valmis menemään äärinmäisyyksiin saakka vain todistaakseni, että olin oikeassa. Joku aina kyseenalaisti näkemyksiäni, joten elin mahdottomassa tilanteessa yrittäessäni jatkuvasti vakuutella kaikille tietäväni kyllä mistä puhun. Miksi minun oli oltava oikeassa? Siksi, koska ylpeyteni oli vaarassa. Ylpeys haluaa epätoivoisesti näyttää älykkäältä ja hyvältä. Se haluaa ihailua, jopa meiltä itseltämme. Se haluaa ihailua jopa siinä määrin, että Obadjan kolmannessa luvussa sanotaan: ’Sinun sydämesi ylpeys on pettänyt sinut’ (Ob. 3). Ylpeys voi pettää meidät. Se voi saada meidät uskomaan, että olemme oikeassa silloin, kun tosiasiassa olemmekin väärässä… Ylpeys ei voi viedä voittoon.”
Kirjallisuutta:
G. K. Chesterton ”Oikea oppi” (Savukeidas 2012)
Pentti Juhani Mattila 