Elämän rajallisuus

Ihmisen elämä on rajallinen, sillä kaikkia meitä kohtaa jossain elämämme vaiheessa kuolema, eli sielumme eroaa ruumiistamme. Olemme ja olen elämämme aikana osallistuneet monien lähimmäistemme hautajaisiin, mutta kerran se koskettaa meitä itseämme myös. Hautaus on toimenpide, jossa ihmiselle annetaan lopullinen sijoituspaikka kuoleman jälkeen. Yleisimpiä hautaustapoja ovat arkkuhautaus ja muut maahan hautaamiset, tuhkaus, sijoittaminen kryptaan, merihautaus. Hautaamisen yhteydessä pidetään yleensä hautajaisten yhteydessä muistotilaisuus, johon liittyy usein vainajan muistamista ja suremista, mutta kristityillä on toivo lähimmäisten jälleennäkemisestä Raamatun lupausten myötä. Suomessa on ollut käytäntönä reformaation jälkeisestä ajasta 1700-luvulle asti, että erityisesti pitäjien arvohenkilöt haudattiin kirkon lattian alle. Tästä tavasta alkoi tulla ongelmia voimakkaan hajun ja lattian alustan nopean täyttymisen takia, ja se kiellettiin 1700-luvun lopussa, joskin tapaa alettiin tehokkaasti valvoa vasta Suomen sodan jälkeen 1800-luvulla. Suomessa kirkon lattian alle hautaaminen kiellettiin kokonaan keisarillisella asetuksella vuonna 1822. Suomessa aiemmin vainaja siirrettiin aittaan tai riiheen odottamaan hautajaisia, joka kesti tavallisesti noin viikon, mutta nykyään sairaalat ja hautaustoimisto hoitaa tämän kaiken puolestamme.

Raamatun aikaan hautaus toteutettiin Aapeli Saarisalon Raamatun sanakirjan mukaan seuraavasti, kun perheen jäsen kuoli, suudeltiin ruumista, sen silmät suljettiin, se pestiin ja käärittiin liinoihin ja siteisiin, joiden väliin rikkaat panivat aloeta, mirhaa ja muita hyvänhajuisia aineita. Jaakob ja Joosef, jotka kuolivat Egyptissä, balsamoitiin egyptiläiseen tapaan. Siellä tätä työtä harjoitti erikoinen ammattikunta. Israelilaisilla toimitettiin maahanpanijaiset viipymättä, ei vain kuuman ilmanalan takia, vaan siitäkin syystä, että ruumista pidettiin saastaisena. Surutalossa kaikui soitto ja tilattujen itkijänaisten valitus, ja kuollut kannettiin ulos avonaisessa arkussa. Samoin kuin useimmilla kansoilla, oli israelilaisillakin hautaaminen yleinen. Polttaminen lukuunottamatta erittäin häpeällistä kuolemanrangaistustapausta tapahtui vain harvoin, esim. silloin, kun tahdottiin suojella vainajaa hänen vihollistensa kostolta, niin kuin Saulin tapauksessa 1. Sam.31:12, tai kun vaarallinen tauti teki hautauksen mahdottomaksi, Aam. 6:10. Se että mooabilaiset polttivat Edomin kuninkaan luut kalkiksi, luettiin heille kauhistukseksi, Aam. 2:12. Hautaus ei aina tapahtunut maahan kätkemällä. Kuolleet asetettiin usein hautakammioihin, jotka suljettiin paadella. Kaikilla vähänkin varakkaammilla perheillä oli perintökammiot. Jo ensimmäinen Raamatun mainitsema hautaus tapahtui sukuhautaan, 1. Moos. 23. Hautaamatta jäämistä pidettiin suurena onnettomuutena, minkä vuoksi ruumiin hautaaminen oli ansioteko, 1. Kun. 13:29. Pidettiin myös tärkeänä, että vainaja tuli haudatuksi isiensä kanssa samaan hautaan. Siitä syystä juuri vanhan ajan haudat sijaitsivat asuntojen lähellä, kaupungin muurien sisäpuolella, 1. Sam. 25:1; Kun. 2:34. Kuninkaitten haudat olivat Jerusalemin kaupungissa, ja vielä Jeesuksen aikana oli ylhäisillä asunto, puutarha ja hauta toistensa yhteydessä. Mutta myös kaupungin ulkopuolelle haudattiin vainajia.
Hautapaikkoina käytettiin luolia; jos niitä ei ollut, hakattiin kammio kallioon. Sulkupaasi täytyi olla jo sakaalienkin tähden. Usein tultiin pääovesta etuhalliin ja vasta siitä yksityisiin hautakammioihin, joita saattoi olla useita rinnatusten ja perätysten. Oli laskuhautoja, jotka oli hakattu alaspäin ja suljettu paadella. Työntöhaudat olivat kapeita, n. 1/2 m:n levyisiä ja korkuisia ja n. 2 m:n pituisia kallioon hakattuja komeroita, joihin ruumiit työnnettiin. Oli myös ’penkkihautoja’, so. kallion seinään oli hakattu penkintapainen, jolle ruumis asetettiin. Lopuksi oli myös ns. allashautoja: komerot oli hakattu tarkoin ihmisruumiin pituutta, leveyttä ja paksuutta vastaaviksi (niin kuin Rooman katakombeissa) ja sijaitsivat säännöllisissä riveissä kallionseinämässä. Yleisiä hautapaikkoja oli vain köyhille, 2. Kun. 23:6, ja pyhiinvaeltajille. Myöhempinä aikoina kaikki sellaiset haudat, jotka eivät muuten pistäneet silmään, siis enimmäkseen maahaudat, siveltiin keväisin valkoisiksi, etteivät ne saastuttaisi ohikulkijoita, Vain mielipuolten tai noitien päähän saattoi pälkähtää oleilla hyljätyissä haudoissa, Mark. 5:2. Joskus pystytettiin haudoille hautapatsaita. Jerusalemin ympäristössä on vielä nykyään paljon hautoja, joista on vaikea sanoa, mihin aikaan ne kuuluvat. Pohjoispuolella sijaitsevat ns. kuningashaudat. Niistä on löydetty komeita sarkofageja, joiden kansissa on runsaita kasviaiheisia koristeita. Pienet lapset haudattiin ruukkuihin tahi uurniin, jotka asetettiin täysikasvuisten hautakammioihin.