Korea

Korean nimi johtuu Goryeo-dynastiasta, joka hallitsi maata vuosina 918–1392. Vuosina 1392–1910 siellä hallitsi Joseon-dynastia. Japanin armeija hyökkäsi Koreaan jo vuosina 1592 ja 1597. Japanin tavoitteena oli vallata Kiina, mutta koska korealaiset eivät suostuneet japanilaisten läpikulkuun, valtakuntien välille syttyi taisteluja. Korealaisten rintama oli yhtenäinen, ihmiset kaikista yhteiskuntaluokista osallistuivat japanilaisvastaiseen taisteluun. Korealaiset saivat sotatoimiin apua liittolaiseltaan Kiinan Ming-dynastialta. Japanilaisten hyökkäys kukistettiin, mutta Toyotomi Hideyoshi uudisti hyökkäyksen vuonna 1597. Hän kuitenkin kuoli seuraavana vuonna, mikä aiheutti hyökkäyksen epäonnistumisen. Korea säästyi japanilaisten valloitukselta, mutta iso osa maata oli sotien seurauksena raunioitunut ja se vaati kymmeniä tuhansia kuolonuhreja. Vielä enemmän väestön määrää vähensi japanilaisten mukanaan viemät 200 000 käsityöläistä ja muiden alojen taitajaa. Sodan seurauksena Koreaan syntyi syvälle juurtunut japanilaisviha.

Korea ei ollut vielä kunnolla toipunut japanilaisten hyökkäyksestä, kun siihen jo kohdistui uusi ulkoinen uhka. Mantsšuriassa oli syntynyt uusi mantšujen hallitsema valtakunta. Mantšut hyökkäsivät Ming-Kiinaan 1600-luvulla, ja koska Korea oli Ming-dynastian liittolainen, se joutui myös osallistumaan mantšujen vastaisiin sotatoimiin. Mantšut hyökkäsivät Koreaan vuonna 1627 ja etenivät pitkälle maan rajojen yli. Choseon-dynastia joutui tunnistamaan rauhan saavuttamiseksi mantšuvaltion olemassaolon ja tunnustamaan mantšujen Qing-dynastian ylivallan. Vuonna 1644 mantšut kukistivat Ming-dynastian ja julistautuivat koko Kiinan hallitsijoiksi. Tällöin myös Korean vasalliaseman velvollisuudet siirtyivät Ming-dynastialta Qing-dynastialle. Uuteen isäntään suhtauduttiin Koreassa epäluuloisesti, sillä Ming-dynastia oli ollut korealaisille hyvä yliherra, jolta oli saatu sotilaallista apua japanilaisia vastaan ja kulttuurinen vaihto oli merkittävää. Korealaisten piti kuitenkin sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Mantšut olivat myös Ming-dynastiaa kiinnostuneempia Kiinan pohjoisesta rajaseudusta, mikä oli heidän kotiseutuaan. Tällöin määritettiin tarkemmin Kiinan ja Korean välinen rajalinja.

Käännekohdaksi muodostui Tonnhak-kapinan puhkeaminen vuonna 1894. Kapina sai alkunsa, kun vähäosaiset talonpojat eivät pystyneet suoriutumaan veroistaan maan eteläosassa, jota kuivuus koetteli. Valtio vastasi tähän tehostamalla veronkantoa. Tyytymättömät talonpojat järjestäytyivät Tonnhak-armeijaksi vaatien riiston lopettamista ja ulkomaalaisten karkottamista. Kapinallisarmeijat valtasivat joitakin kaupunkeja ja liike alkoi jo uhata Söulia. Kuningas Gojong kääntyi Kiinan puoleen Tonghak-kapinan kukistamiseksi ja Kiina lähetti Koreaan sotilasjoukkoja tilanteen haltuun ottamiseksi. Kapina kukistettiin kiinalaisten avulla ja Kiina toivoi näin vahvistavansa asemaansa Korean yliherrana. Japani päätti kuitenkin vastata Kiinan sotilaiden Koreassa oloon samalla mitalla ja lähetti Koreaan lisäjoukkoja.

Japani pyrki muuttamaan Korean yhteiskuntajärjestystä tulevien kapinoiden ehkäisemiseksi, mihin Kiina ei suostunut. Japani ryhtyi toimiin ja heinäkuussa vuonna 1894 japanilaiset valtasivat kuninkaan palatsin ja kutsuivat kiinalaisten syrjäyttämän Taewongunin jälleen maan johtoon, mihin tämä suostui. Japani ryhtyi sotatoimiin myös Kiinaa vastaan ja maiden välille puhkesi sota elokuussa 1894. Japanilaiset tuhosivat Kiinan laivaston ja kukistivat myös Korean mantereella olleet kiinalaisjoukot. Japanilaisjoukot etenivät aina Kiinan puolelle asti ja huhtikuussa 1895 Kiinan oli pakko pyytää rauhaa. Kiinan ja Japanin välille solmittiin Shimonosekin rauhansopimus, jonka mukaan Kiina joutui luopumaan Koreasta ja Taiwanin saaresta.

Ensimmäiset länsimaiset hyökkääjät Korean niemimaalle olivat ranskalaiset, jotka hakivat korvausta vuoden 1866 kristittyjen vainoissa surmattujen ranskalaispappien kohtaloon. Myös Yhdysvallat lähetti vuonna 1871 retkikunnan tutkimaan vuonna 1866 Koreassa tuhotun kauppalaivan kohtaloa, jonka korealaiset olivat tuhonneet yhdysvaltalaislaivan aggression vuoksi. Yhdysvaltain ja korealaisten välinen kahakka päättyi kuitenkin siihen, että yhdysvaltalaiset katsoivat parhaaksi perääntyä.

Japanilaiset provosoivat sotilaallisia yhteenottoja korealaisten kanssa vuonna 1875 ja vuonna 1876 Japani pakotti Korean epätasa-arvoiseen sopimukseen, mikä antoi Japanille kaupankäyntioikeudet kolmeen Korean satamaan. Japanilaisjoukkojen lukumäärä Koreassa oli vähäinen ja Kiina sai palautettua valta-asemansa Korean niemimaalla. Koreasta oli tullut Kiinan ja Japanin etupiireihin kuuluva alue, josta molemmat pyrkivät hyötymään. Mutta osingolle olivat pyrkimässä myös eurooppalaiset siirtomaavallat.

Korea muodosti Venäjään ystävällismieliset suhteet, mutta Venäjän saatua haltuunsa Kiinan Japanille sodassa menettämät satamansa Liaotungin niemimaalla. Koreassa alkoi kasvaa epäluulo venäläisiä kohtaan. Korostaakseen riippumattomuuttaan Choseon-dynastian kuningas Gojong otti vuonna 1897 arvonimekseen keisari, nostaakseen Korean samalle tasolle Japanin, Venäjän ja Kiinan hallitsijoiden kanssa.

Venäjä ja Japani pyrkivät aluksi jakamaan etunsa Koreassa. Japanilla oli kuitenkin Koreassa kaikkein suurimmat taloudelliset intressit. Venäjä onnistui kuitenkin vuonna 1900 Kiinan boksarikapinan jälkeen vahvistamaan valtaansa Mantšuriassa, mikä sai Japanin vaatimaan etujen tasausta ja yksinoikeutta Korean hallintaan. Venäjä suostui neuvottelemaan asiasta, mutta se vaati oikeuksiin sotilaallisia rajoituksia. Neuvottelut venyivät vuoteen 1904 saakka, mutta Japani oli jo päättänyt hakea kiistaan sotilaallista ratkaisua. Helmikuussa 1904 Keisarillisen Japanin laivasto hyökkäsi Venäjän laivaston tukikohtaan Port Arthuriin, käynnistäen näin Venäjän ja Japanin välisen sodan. Pian tämän jälkeen japanilaiset miehittivät strategisesti tärkeät Korean niemimaan kohteet ja painostivat Korean keisarin myöntymään japanilaisten haluamaan tulokseen ja Korea alistettiin käytännössä Japanin protektoraatiksi.

Vuonna 1905 maasta tuli Porsmouthin sopimuksella Japanin protektoraatti ja vuonna 1910 Japani miehitti Korean.

Japanin tavoitteena oli pitkällä aikavälillä Korean täydellinen sulauttaminen Japaniin niin kielellisesti kuin kulttuurisesti. Tämän toteuttamiseksi Japani loi Koreaan ja Taiwaniin tehokkaan hallinnollisen rakenteen, jota tehosti japanilaisten miehittämä armeijan ja poliisivoimien väkivaltakoneisto. Korean perinteinen yangban-eliitti ja valtaa pitäneen Yi-dynastian virkamiehet syrjäytettiin ja korkeimmat virat myönnettiin japanilaisille. Japaniin liittämisen myötä Koreaan alkoi muuttaa japanilaisia siirtolaisia. Vuonna 1910 Koreassa asui noin 170 000 japanilaista. Vuonna 1940 maassa asui jo yli 700 000 japanilaista, mikä oli 3,2 prosenttia väestöstä. 

Kiinan ja Japanin välinen sota syttyi vuonna 1937, Koreasta tuli japanilaisten joukkojen merkittävä tukialue. Sodan sytyttyä myös japanilaistamistoimet kiihtyivät. Tähän liittyi se, että Korea piti saada tiiviisti liitettyä Japaniin tavallisena Japanin maakuntana. Koreankielinen opetus kiellettiin vuonna 1937, ja kaikki opetus annettiin vain japaniksi. Korealaisia kehotettiin myös ottamaan japanilaiset nimet. Keisarillisen Japanin armeijaan värvättiin korealaisia vapaaehtoisia Kiinaa vastaan käytävään sotaan, ja vuonna 1943 asevelvollisuudesta tehtiin korealaisille pakollista. Myös kulttuurisesti korealaiset pyrittiin sulauttamaan Japaniin. Shintolaisia temppeleitä perustettiin ympäri Koreaa, ja seremonioihin osallistuminen tuli pakolliseksi. Erityinen pakkotyön muoto oli korealaisten naisten ottaminen japanilaissotilaiden pakkoprostituutio, johon pakotettiin ainakin 20 000 korealaisnaista.

1920-luvun vapaampi kausi oli antanut mahdollisuuden erilaisten liikkeiden muodostumiselle. Kommunistinen ideologia oli saanut jalansijaa Koreassa 1920-luvulla ja vuonna 1925 perustettiin Soulissa Korean Kommunistinen puolue. Japanilaiset kuitenkin tukahduttivat kommunistien toiminnan 1920-luvun loppuun mennessä. Lisäksi Japanin 1930-luvulla valtaan noussut militaristinen hallinto kukisti käytännössä kaiken Korean sisäisen vastarinnan. Se tarkoitti, että korealaisten japanilaisvastainen toiminta keskittyi yhä enemmän ulkomaille. Mantšuriassa asui runsaasti korealaisia ja he muodostivat sekä kansallismielisiä, että kommunistisia vastarintayksikköjä. Tulevaisuuden kannalta merkittävimmäksi muodostui kiinalaisten kommunistien alaisuudessa taistellut ryhmä, jonka yksi johtajista oli Kim Il-Sung. Korealaiset japanilaisvastaiset sissiliikkeet eivät kyenneet kehittymään kansannousuksi ja Japani kykeni kukistamaan Korean raja-alueiden liikehdinnän. Jotkut sisseistä pelastautuivat Neuvostoliiton puolelle, yksi heistä oli Kim Il-Sung.

Moskovan konferenssissa joulukuussa 1945 liittoutuneiden ulkoministerit päättivät perustaa Koreaan holhoushallituksen viiden vuoden siirtymäajaksi ennen Korean lopullista itsenäisyyttä. Koreassa tätä suunnitelmaa vastustettiin, sillä korealaiset halusivat ratkaista ongelmansa itse ja ottaa hallinnan omiin käsiinsä heti. Protesteista huolimatta Korea jäi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen miehittämäksi ja jakamaksi. Tämä johti välittömästi sekä poliittisen että yhteiskunnallisen kehityksen eriytymiseen suurvaltojen miehitysvyöhykkeiden välillä. Molempien suurvaltojen tavoitteena oli edelleen yhden itsenäisen Korean valtion muodostaminen, mutta tämä tavoite alkoi pian tuntua saavuttamattomalta päämäärältä.  Kylmän sodan alkamisen myötä Koreaan muodostui kaksi erillistä valtiota.

Korea oli Japanin hallinnassa toisen maailmansodan loppuun saakka 1945, jolloin Japani antautui. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jakoivat maan miehitysvyöhykkeisiin, joiden rajana oli 38. leveyspiiri. Vuonna 1948 Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeestä muodostettiin Korean demokraattinen kansantasavalta eli Pohjois-Korea. Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeestä taas Korean tasavalta eli Etelä-Korea. Niiden välillä käytiin vuosina 1950–1953 Korean sota, joka päättyi aselepoon.

Nell L. Kennedy ”Yonggi Cho ja Korean ihme” (Päivä Oy 1980), josta lainaus sivulta 49: ”Yksi sota oli päättynyt, ja neuvostoliittolaiset olivat määränneet rajan, vaikka Korean maaperällä ei ollut varsinaisia taisteluja ollutkaan. Perheet olivat erillään, juopa näytti pysyvältä ja se oli ylipääsemätön – paitsi kypräpäisille sotilaille, vartiokoirille ja muurahaisille. Raja oli yli 370 kilometrin päässä Chon perheen kotipaikasta, Eonjangista, ja vielä kauempana Pusanista, missä he nyt asuivat – kaikki paitsi isoisä, isoäiti ja vanhin poika, joka oli palannut takaisin toipuakseen taas sairaudesta ja ollakseen piilossa kommunisteilta. Kansanarmeija tuli pohjoisesta ja vei mukanaan nuoret pojat, jotka olivat tarpeeksi isoja, joten joka paikassa perheet lähettivät poikansa piiloon. Yksi kommunistien käyttämä keino ’vapaaehtoisten’ hankkimiseksi oli järjestää nuorisotilaisuus teatteriin tai koulun juhlasaliin. Siellä pidettiin puheita ja joskus näytettiin neuvostoliittolainen elokuva. Puheiden jälkeen ’toverit’ panivat toimeen äänestyksen siitä, pitäisikö läsnä olevien nuorten miesten liittyä kommunistiarmeijaan vai ei. Kokoussaliin sijoitetut kommunistit kohottivat huomiotaherättävästi kätensä ’vapaaehtoisuuden’ puolesta. Kommunistien ankarien silmäysten pelottamina kukaan ei uskaltanut nostaa kättään äänestääkseen vastaan. Tämän yksimielisen äänestyksen jälkeen nuorukaiset vietiin suoraan kokouksesta ’vappaehtoisuuden’ nimissä ja lähetettiin jonnekin pohjoiseen kansanarmeijan koulutukseen. Muutaman onnistui paeta matkalla, ja päästyään viimeinen kotikaupunkiinsa he piiloutuivat täysin. Joillakin oli kätköpaikka ullakolla tai kuistin alla. Toiset lähtivät sukulaisten luo maalle ja hautautuivat onkaloihin, jotka oli koverrettu sikolätin tai jonkin muun epätodennäköisen paikan alle. Monilla alueilla pojat pysyttelivät kätköpaikoissaan jopa pari, kolme kuukautta, kunnes Yhdistyneiden Kansakuntien joukot valtasivat kaupungit takaisin… Kommunistien valtaamissa kylissä maalattiin jokaisen talon seinään Pohjois-Korean punatähti valkoisen ympyrän sisällä. Aivan kuin jonkinlaisena pääsiäisen ’verenmerkkinä’ ovien pieliin ja kamanoihin oli kirjoitettu punaisella iskulauseita: ’Mansei! Tuhat vuotta eläköön marsalkka Kim Il Sung! Suuri johtajamme! Nyt kaikki Pohjois-Korean lipun alle! Kaupungissa liikkuvilla sotilailla oli punaiset raidat housuissaan. Heillä oli oudon näköiset lakit, ja he kantoivat paksua, lyhyttä neuvostoliittolaista tabulia, konepistoolia. Neuvostoliittolaiset olivat kouluttaneet korealaisia Siperiassa viisi vuotta ovelasti ja perusteellisesti. Tilanne näytti sisällissodalta vaaleiden neuvostoliittolaisten pysytellessä taustalla vain varusteita toimittamassa… Miljoonia ihmisiä joka puolelta niemimaata oli paennut etsimään turvapaikkaa Pusanista, joka sijaitsi kaakkoiskärjessä. He tulivat koko mukaan saatu omaisuus nyytissä selässä tai naisten pään päällä keikkuen. Useimmat maan 20,6 miljoonasta asukkaasta pakeni Etelään turvaan, muiden muassa presidentti Syngmann Rhee, joka oli astunut vastaperustettuun presidentinvirkaan vuonna 1948… Useammin kuin kerran kommunistit valtasivat Söulin, ja useammin kuin kerran kenraali Douglas MacArthur, Yhdistyneiden Kansakuntien joukkojen ylipäällikkö, valtasi sen takaisin… Viimeisessä hyökkäyksessä 80 prosenttia Söulista tuhoutui tykkitulessa, pommituksessa ja tulipaloissa, joita kommunistit Korean sodan aikana sytyttivät. Kiinalaisten pitäessä Söulia hallussaan kaupungin asukasmäärä, joka ennen sotaa oli ollut puolitoista miljoonaa, kutistui 150 000:een. Noin 35 000 taloa tuhoutui täydellisesti, ja toiset 20 000 kärsivät vaurioita. 15 000 liike- ja teollisuusrakennusta hävitettiin maan tasalle, ja 8 000 muuta vaurioitettiin. Kirkot, koulut ja muut julkiset rakennukset kärsivät hävityksestä. Söul oli kuolemaisillaan… Etelä-Korean hallituksen arvioiden mukaan tammikuussa 1950 Japanista oli palannut 1,4 miljoonaa siirtolaista ja muualta, pääasiassa Kiinasta, 430 000. Korean sodan jälkeen nuori valtio joutui kaiken lisäksi kasvotusten uuden ihmisryhmän kanssa: yksistään sosiaaliset huoltolaitokset ilmoittivat ottaneensa huostaansa yhden ainoan vuoden aikana 24 000 lasta, joiden isä ei ollut korealainen.”

Opinnäytetyöt:

Jenna Aaltonen, Heidi Puisto  ”Nuoren matkailijan opas Etelä-Koreaan” (Haaga-Helia ammattikorkeakoulu Matkailun koulutusohjelma Opinnäytetyö 2022)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/750669/Aaltonen_Jenna_Puisto_Heidi.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Susanna Marttinen, Elina Tiikki  ”Korealaisen ihonhoidon filosofiasta pohjoisiin raaka-aineisiin” (Opinnäytetyö,Laurea 2021)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/506292/Korealaisen%20ihonhoidon%20filosofiasta%20pohjoisiin%20raaka-aineisiin.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Kirjallisuus:

Vesterinen, Ilmari; Janhunen, Juha; Huotari, Tauno-Olavi: ”Korea – Kolme ovea tiikerin valtakuntaan” (Gaudeamus, 2000)
Hyun Hee Kim ”Sieluni kyyneleet – Olin terroristi” (WSOY 1994)
Eunsun Kim, Sébastien Fallett ”Pohjois-Korea: yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä” (Siltala 2014)
Wilfred Burchett ”Korea” (Suomi-Korea -seura 1972) 
Juhani Lompolo ”Korea kirja: tarinaa ja tietoa Korean niemimaalta” (Orienta 2002)
Lotta Lehtipuu, Katariina Nuotio ”Korea, mahdollisuuksien niemimaa” (Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus 1990)