Rooma – Italia

Olen vieraillut Roomassa heinäkuussa 2006. Tämän vuoksi olen kerännyt aineistoa Roomasta ja Italiasta, joka on nyt tässä luettavissa.

Italian synty

Liisa Väisänen ”Kaikki Italiani – matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2017), josta lainaus sivulta 9 ja 77: ”Italian niemimaan lukuisat valtiot yhdistyivät noin vuonna 1861 Italian kuningaskunnaksi. Suurimpia valtakuntia olivat Savoijin kuningasperheen hallitsema Piemonten ja Sardinian kuningaskunta pohjoisessa, Kirkkovaltio Keski-Italiassa ja Molempain Sisilian Kuningaskunta etelässä. Näiden lisäksi oli lukemattomia pikkuvaltioita: Toscanan suurherttuakunta, Parman ja Piacenzan yhdistynyt herttuakunta, San Marinon tasavalta vain muutamia mainitakseni. Pohjoista Italiaa pitivät vallassaan itävaltalaiset. Heidän vaikutuspiiriinsä kuuluivat muun muassa Milano ja Venetsia kaikkine lähialueineen. Itävallan vallanpito oli paikallisia asukkaita sortavaa… Italian kuningaskunnan syntyessä Savoijin kuningasperhe otti paavilta maat. Se vaikeutti kirkon ja maallisen vallan suhdetta pitkään… Maansa menettänyt paavi julisti Italian vaaleissa äänestämisen synniksi. Kirkkovaltio ei tunnustanut Italian kuningaskuntaa valtioksi laisinkaan. Sovun saamiseksi meni vuosikymmeniä: vasta Mussolinin aikana vuonna 1929 saatiin aikaiseksi niin sanottu lateraanisopimus Italian ja Vatikaanin välillä. Sopimuksessa molemmat valtiot tunnustivat vihdoin toistensa olemassaolon… Sopimuksen mottä kuvaa ehkä parhaiten sen ajatuksellista sisältöä: vapaa kirkko vapaassa valtiossa. Silloin sovittiin myös määrätyistä Kirkkovaltiota koskevista verovapauksista, jotka ovat kuohuttaneet Italiaa 2000-luvulla.”

TV-ohjelmia Italiasta

https://areena.yle.fi/1-3808644
https://areena.yle.fi/1-4666743

Rooman ja Italian historiasta jotakin
Etruskit kreikaksi Tyrrhenoi oli kansa Keski-Italiassa antiikin aikana ennen Rooman perustamista. Etruskien alkuperästä on epäselvyyttä. Herodotos mainitsi etruskien lähteneen Lyydiasta (Lyydia oli muinainen kuningaskunta Vähässä-Aasiassa, jonka pääkaupunkina oli Sardis. Lyydia oli ensimmäisiä valtioita jossa lyötiin rahaa ja rikkauksista kuuluisa Kroisos oli tunnetuin Lyydian kuningas) ja joidenkin mukaan etruskit olisi ollut alkuperäiskansa. Todennäköisenä pidetään, että etruskit siirtyivät vuonna 1000 eKr. Vähästä-Aasiasta. Roomalaisten aatelisten kapina 510 eKr. syrjäytti viimeisen etruskikuninkaan ja vakiinnutti tasavallan, jota kesti seuraavat viisisataa vuotta. Etruskeista on Mika Waltari tehnyt historiallisen romaanin Turms kuolematon ja Ihmiskunnan viholliset (WSOY).

Marcus Tullius Cicero (s. 3.1.106 eKr., k. 7.12.43 eKr.) oli roomalainen politiikko, puhuja, filosofi ja kirjailija.

Julius Caesar s. 13.7.100 eKr., k. 44 eKr. oli roomalainen valtiomies, sotilas ja kirjailija. Hän valloitti Gallian. Julius Caesar murhattiin Rooman senaatin istunnossa 44 eKr. Caesarin adoptoimasta Octavianuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari. Julius Caesar kirjoittaa Gallian sota kirjassaan ” Koko gallialaisten kansakunta on kovin omistautunut uskonnollisille menoille, ja siitä syystä ne, joihin on iskenyt vakava sairaus ja jotka ovat taistelun vaaroissa, joko antavat ihmisuhreja tai lupaavat pyhästi tehdä niin ja käyttävät druideja näiden uhrausten toimittajina. Itse asiassa he uskovat, että jos ihmisen elämästä ei makseta elämällä, kuolemattomien jumalten ylevyyttä ei ehkä saada tyydytetyksi.”
Sotaretkellään Caesar joutui myös Egyptiin, missä tapasi kuningatar Kleopatrasta (k. 30 eKr.) kohtalokkain seurauksin. Tästä Rooman toisesta kansalaissodasta (49–45 eKr.) Caesar on kirjoittanut muistelmateoksen De bello civili.

Kleopatra VII Filopator, (69 eKr.–8.8.30 eKr.), Egyptin kuningatar. Sivistynyt ja hallitsijana kyvykäs Kleopatra hallitsi vuodesta 51 eKr vuoteen 30; hän oli maassaan hyvin suosittu. Poliittisista syistä hän solmi rakkaussuhteen Caesariin, jolle synnytti pojan, Caesarionin, ja jota hän seurasi Roomaan. Caesarin kuoltua hän palasi Egyptiin. Kun hän tuli Kilikiaan vastaamaan toimistaan Caeserin alipäällikkö Marcus Antoniukselle, tämä rakastui häneen, solmi avioliiton Kleopatran kanssa ja teki hänestä idän hallitsijan, ja jakeli Rooman provinsseja Kleopatran pojille. Antonius kärsi tappion Aktionissa 31 eKr. Rooman keisari Octavianukselle, jota Kleopatra ei yrityksistä huolimatta onnistunut saamaan puolelleen. Kleopatra joutui vangiksi ja teki itsemurhan antamalla myrkkykäärmeen purra itseään, koska pelkäsi joutuvansa sotasaaliina triumfikulkueeseen.

Herodes I Suuri s. 73 eKr. Askalon, k. 4 eKr Jerusalemissa. Herodes oli Juudean prokuraattori Antipaterin ja tämän nabatealaisen vaimon Kyproksen (arabialaisen seikin tytär) toiseksi vanhin poika. Vuonna 47 eKr. hänen isänsä Antipater nimitti Herodeksen Galilean käskynhaltijaksi. Juudea oli osa Roomaa. Herodes tuki isänsä kanssa Julius Caesaria. Caesarin murhan jälkeen Herodes tuki Marcus Antoniusta, jonka avustuksella Rooman senaatti valitsi Herodeksen Juudean kuninkaaksi. Antoniuksen kärsittyä tappion sodassa Octavianusta vastaan, niin Herodes siirtyi Octavianuksen leiriin. Vaikka Herodes oli alkujaan idumealainen (Edom) oli hän kuitenkin suosittu, koska jälleenrakensi Jerusalemin temppelin. Toukokuun 2007 uutinen on, että Kuningas Herodeksen hauta löytyi Jerusalemin eteläpuolelta. Kaivaukset aloitettiin Länsirannalla 12 kilometrin päässä Jerusalemista vuosikymmeniä sitten. Samalla kukkulalla oli aikanaan Herodeksen palatsi. Sargofagi löytyi kolme viikkoa sitten totesi Heprealainen yliopiston professori Ehud Netzer. Kiviarkusta ei ole enää jäljellä kuin erikokoisia murikoita.

Herodes Antipas, (21 eKr.-39 jKr.), Herodes Suuren poika , hallitsi vasalliruhtinaana, tetrarkkina, 4 eKr.-39 jKr. Herodes Antipas toimi Jeesuksen aikana tämän kotimaakunnassa. Hän hylkäsi vaimonsa ja nai velipuolensa vaimon Herodiaan. Kun Johannes Kastaja nuhteli häntä, hän mestautti Johanneksen. Herodes Antipas karkotettiin hänen anottuaan keisarilta kuninkaan arvoa.

Herodes Agrippa I, Julius Agrippa I (k. 44) , sai vähitellen isoisänsä Herodes Suuren koko valtakunnan hallittavakseen (41-44). Herodes Agrippa järjesti ensimmäisen kristittyjen seurakunnan vainon.

Herodes Agrippa II, (k. n. 100), Herodes Agrippa I:n poika , hallitsi tetrarkkina osia Palestiinasta vuodesta 50. Yritettyään estää roomalaisten ja juutalaisten välistä sotaa Herodes Agrippa liittyi sodan syttyessä 66 roomalaisiin ja osallistui Jerusalemin piiritykseen.

Marcus Antonius s. 83 eKr, k. 30 eKr. oli roomalainen sotilas ja poliitikko. Hän oli Julius Caesarin ratsuväen päällikkö ja tämän kanssa konsulina 44. Kun Caesarista tuli diktaattori, niin Antoniuksesta tehtiin magister equitum ja hän toimi diktaattrorin oikeana kätenä. Caesarin ja Antoniuksen välit rikkoontuivat.

Marcus Junius Brutus Caepio s. 85 eKr. k. 42 eKr. Hänet tunnetaan paremmin nimellä Brutus. Caesar teki hänestä Gallian kuvernöörin ja vuonna 45 eKr. Caesar teki Brutuksesta preettorin. Yhdessä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa Brutus laittoi alulle salaliiton Caesaria vastaan ja he murhasivat Caesarin. Brutus pakeni ja teki lopulta itsemurhan.
Titus Livius (s. 64 eKr, k. 12 jKr.) on kirjoittanut AB URBE CONDITA 8000 sivuisen kirjan Rooman synnystä. Kirja pitää sisällään historiaa Rooman perustamisesta 753 eKr.aina vuoteen 9 eKr. Tässä kirjassa mainittu Aeneas troijalainen sankari, joka on Homeroksen Iliaassa sivuhenkilö, mutta Vergelius (s. 15.10.70 eKr., k. 21.9.19 eKr. oli Roomalainen runoilija) on Aeneis-eepoksessaan korottanut hänet Rooman kansallissankariksi ja Juliusten hallitsijasuvun kantaisäksi, jonka kautta Rooman historia kytkeytyy Troijan menneisyyteen. Roomalaisten täydentämän tarun mukaan Aeneas pakeni palavasta Troijasta kantaen selässään isäänsä Anchisesta ja taluttaen pientä poikaansa Ascaniusta (Julusta). Pitkien retkien jälkeen päätyivät Italiaan Latiumin rannikolle ja solmi siellä liiton kuningas Latinuksen kanssa ja sai puolisokseen tämän tyttären Lavian. Hän perusti Latiumiin Laviumin kaupungin. Hänen poikansa Ascanius perusti myöhemmin Alba Longan, josta tuli Rooman emäkaupunki. Homeroksen eepostuotannossa kuvattu maailma vastaa mykeneläisen kulttuurin kautta n. 1400-1200 eKr. Troijan (Ilionin) kaupungissa, jota vastaan akhailaisten (kreikkalaisten) päälliköt taistelivat.

Forum on latinaa ja tarkoittaa toria, Antiikin roomalaisissa kaupungeissa kauppaa tai julkisia menoja ja toimia varten tehty avoin paikka, tori, jonka reunoilla usein oli julkisia rakennuksia tai pylväskäytäviä. Kuuluisin oli Palatinus- ja Capitolinus-kukkuloiden välissä oleva Forum Romanum, antiikin Rooman keskuspaikka noin vuodesta 500 eKr. Keisarien aikana se koristettiin kuvapatsailla ja riemukaarilla. Useat keisareista rakennuttivat uusia, loisteliaita forumeja; laajin ja upein oli Trajanuksen forum.
Horatius (Quintus Horatius Flaccus s. 8.12.65 eKr., k. 27.11.8 eKr) oli yksi merkittävimmistä runoilijoista.

Augustus (Augustus Caesar s. 23.9.62 eKr., k. 19.8.14 jKr.), jonka aiempi nimi oli Gaius Octavius ja oli Rooman ensimmäinen keisari vuosina 27 eKr. – 14 jKr. Augustus julistettiin jumalaksi kuolemansa jälkeen. Egyptin faaraoita ja Persian kuninkaita palveltiin jumalina. Sieltä se siirtyi vähitellen länsimaihin. Keisarikultin keskus Rooman valtakunnassa oli Pergamonin kaupungissa Vähässä Aasiassa, minne jo vuonna 29 eKr. perustettiin temppeli Augustuksen ja jumalatar Rooman kunniaksi. Toinen keskus oli Nikomedian kaupunki Bithyaniassa. Vähästä Aasiasta tämä jumalanpalvelusmuoto levisi Espanjaan ja Galliaan samoin kuin Italiaan. Augustus sanoo Rooman kansalle osoittamassaan testamentissa, että hän oli lähettänyt 5000 gladiaattoria areenalle taistelemaan. Jos gladiaattorit olivat orjia, niin he saivat vapautuksensa palvelusajan päättyessä. Virallinen valtionuskonto oli keisarinpalvonta, joka juontaa juurensa itämailla hallitsijoille osoitetusta jumalallisesta kunnioituksesta. Keisaria ylistettiin sellaisilla uskonnollisilla sanonnoilla kuin Herra ja ihmiskunnan vapahtaja. Valtakunnan asukkaiden oli ulkonaisen lainkuuliaisuuden merkiksi osoitettava kunniotusta julkisilla paikoille asetetuille keisarin kuvapatsaille.

Tiberius Claudius Nero Caesar s. 16.11.42 eKr., k. 16.3.37 jKr. ja nousi valtaan Augustuksen kuoltua ja hallitsi kuolemaansa saakka.

Filon Aleksandrialainen (Philo Judaeus) s. 20 eKr. Aleksandriassa Egyptissä, k. 40 jKr. Filon oli Aleksandrian juutalaisten edustaja keisari Caligulan luona vuonna 40 jKr. Josefuksen mukaan Filon ja muut juutalaiset kieltäytyivät palvomasta keisaria jumalana. Flaccus Aleksandrian roomalainen kuvernööri antoi kreikkalaisille luvan pystyttää keisarin patsaita juutalaisten synagoogiin. Juutalaiset vastustivat tätä väkivalloin. Tämän seurauksena syngoogat tuhottiin verisesti. Filon teki kirjan Flaccus.

Gaius Caesar Augustus Germanicus tai Caligula s. 12 jKr, k. 41 jKr. Oli keisarina vuodet 37-41. Caligula syntyi roomalaisessa sotilasleirissä. Hänen isänsä oli sotapäällikkö Germanicus, silloisen keisari Tiberiuksen veljenpoika. Caligulalla oli tarve tulla jumalaksi, vaikka senaatti julisti ainoastaan kuolleita jumaliksi.

Keisari Nero (Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus s. 15.12.37, k. 9.6.68, mutta syntyessään oli saanut nimen Lucius Domitius Ahenobarbus). Keisari Neron ensimmäiset hallitusvuodet, jolloin mm. Seneca oli hänen neuvonantajanaan, olivat menestyksekkäät. Hän harrasti taiteita ja uudisti hallintoa, mutta pian ilmeni hänen julmuutensa; mm. hän surmautti äitinsä ja puolisonsa Octavian. Kun tulipalo 64 tuhosi Roomaa, Nero syytti kristittyjä päästäkseen itse epäilyistä. Useat Neroa vastaan suunnatut salaliitot epäonnistuivat, mutta kun 68 syntyi kapinoita ja senaatti julisti hänet valtionkiroukseen, Nero pakeni Roomasta ja antoi orjan surmata itsensä; Suetoniuksen mukaan hänen viimeiset sanansa olivat: ”Millainen taiteilija minussa kuoleekaan!” Neron haudan paikalle rakennettiin renesanssikirkko Santa Maria del Popolo, jonka mukaan nykyinen Piazza del Popolo on saanut nimensä, joka on suunniteltu 1818 Napoleonin arkkitehdin Giuseppe Valadierin suunnittelemana.

Philipp Vandenberg ”Nero” (WSOY 1982), josta lainaus sivulta 19: ”Agrippina oli viisaasti jättäytynyt pois tilaisuudesta, jossa pretoriaanit huusivat uuden keisarin. Hän ei halunnut provosoida sotilaita. Kukaan ei saanut tällä hetkellä päästä siihen käsitykseen, että caesarin kaikkien sotilaskäskyjen takana olisi nainen. Toisin oli laita senaatin suhteen. Tässä poliittisessa elimessä kaikki tiesivät, että maailmaa ei hallitsisi seitsentoistavuotias nuorukainen, vaan kolmekymmentäyhdeksänvuotias ’augusta’. Tämän keisarillisen arvonimen hän oli saanut kolmannelta puolisoltaan Claudiukselta, se muistutti jumaloidusta keisari Augustuksesta. Sillä yhdelläkään naisella ei ollut yhtä suurta poliittista kokemusta kuin hänellä; Agrippina oli legendaarisen sotapäällikön Germanicuksen tytär, keisari Caligulan sisar ja vuodekumppani, seniilin keisari Claudiuksen puoliso ja sijaishallitsija ja nyt vielä uuden keisarin äiti ja vuodetoveri… Claudius haudattiin valtion kustannuksella ja menot olivat täysin keisari Augustuksen osakseen saamien juhlamenojen veroiset… Kaupungille oli lisäksi ehtinyt jo levitä huhu, ettei Claudius enempää kuin edeltäjänsä Caligulakaan ollut kokenut luonnollista kuolemaa… Nero aloitti Senecan laatiman puheensa loistavasti kuten edellisenäkin päivänä. Hän palautti mieliin hallitsijasuvun pitkän ja maineikkaan menneisyyden, esi-isien monilukuiset konsulinvirat ja triumfit… Claudius korotettiin jumalaksi kuten Augustus neljä vuosikymmentä aikaisemmin, Augustuksen palvontamenot liitettiin Claudiuksen palvontamenoihin. Tämän juhlalliseksi vahvistukseksi lyötiin rahaa, jossa oli teksti ’Divus Claudius Augustus’… Agrippina oli nyt jumalan entinen puoliso! Ymmärtääksemme Neroa, tajutaksemme tapahtumien kulkua aikakaudella, joka kuuluu Rooman keisariajan kiinnostavampiin, meidän on aluksi opittava tuntemaan Julia Agrippina, petollinen vaimo, itsensä alttiiksi asettava nunna ja säädytön huora, palvelija ja herruuden tavoittelija, uhrautuvainen äiti ja jääkylmä murhaaja. Hänen elämänsä liittyi läheisesti neljän roomalaisen keisarin elämään… Korkeintaan kaksi vuosikymmentä Neron kuoleman jälkeen, joka tapauksessa ennen Tacituksen ja Suetoniuksen toimintaa, Rooman piispa Clemens kirjoitti kirjeen Korinttiin uskonveljilleen, jotka kiistelivät pappien erottamisesta. Tässä yhteydessä hän kertoi myös Pietarista, jonka hän ilmeisestikin omakohtaisesti tunsi, ja Domitianuksen aikaisesta kristittyjen vainosta. Lukija saa kuitenkin turhaan etsiä viittausta siihen, että Nero olisi sytyttänyt palon… Kirkollinen kirjailija Tertullianus, joka eli Karthagossa vv. 160-220 jKr. ja kirjoitti runsaasti kristittyjen vainosta, ei hänkään väittänyt Neroa palon sytyttäjäksi… Hurskas kirjailija Lactantius, joka 300-luvun alussa kuvasi kristittyjen vainojen päättymistä teoksessaan De mortibus persecutorum – ’vainoojien kuolemasta’ – … Pohjoisafrikkalainen retoriikan professori ei mainitse Neron aikaisen kristittyjen vainon syyksi palon sytyttämistä, vaan kirjoittaa: ’Neron hallitessa pyhä Pietari saapui Roomaan, missä hän ihmeteoillaan, joihin jumala antoi hänelle voimaa, johdatti monia sieluja totiseen uskoon. Nero sai kuulla tästä ja havaitsi, että joka päivä monet ihmiset luopuivat uskosta vanhoihin jumaliin, eivät pelkästään Roomassa, vaan koko valtakunnassa ja että vanhasta uskonnosta luopumista seurasi siirtyminen uuteen. Siitä syystä tämä inhottava tyranni halusi sortaa maahan taivaallisen rakennuksen ja tuhota kristinuskon. Siitä syystä hän oli ensimmäinen jumalan palvelijoiden vainoaja.’ … Tacituksen annaaleja. Tuon teoksen XV kirjassa, 44. luvussa ovat nimittäin seuraavat sanat: ’Mutta eivät humaanit avustustoimet, keisarin lahjoitukset eivätkä jumalille annetut sovitusuhrit voineet häivyttää sitä häpeää, että palo uskottiin käskystä sytytetyksi. Niinpä Nero tehdäkseen lopun näistä puheista sysäsi syyn muiden niskoille ja rankaisi heitä mitä kekseliäimmillä kidutuksilla. Kysymyksessä olivat ne ihmiset, joita kansa vihasi heidän häpeällisten tekojensa tähden ja sanoi kristityiksi.’”

Colosseum eli Flaviusten amfiteatteri, mutta Colosseum nimitys otettiin käyttöön vasta keskiajalla. Rooman keisari Vespasianus (Titus Flavius Vespasianus s. 18.11.9, k. 23.6.79 ja oli keisarina vuodet 69-79) aloitti rakentamaan keisari Neron rakentaman puisen amfiteatterin paikalle nykyistä Colosseumin amfiteatteria, joka valmistui keisari Vespasianuksen kuoleman jälkeen vuonna 80. Neron itsemurhan jälkeisenä neljän keisarin vuonna sotajoukot huusivat Vespasianuksen keisariksi.

Eräs marttyyreistä oli gallialainen orjatar Blandina. Hän palveli ylhäisessä kristityssä roomalaisessa perheessä. Perheen emäntä luki usein talonväelleen evankeliumia. Blandina istui hiljaa kyyneleet silmissä kuunnellen. Hän, halpa orjatar, iloitsi siitä, että sai olla Kristuksen opetuslapsi. Hän tahtoi kuulla enemmän ja seurasi emäntäänsä kristittyjen kokouksiin. Hänet kastettiin, ja hän löysi rauhan, joka käy yli pakanoitten ymmärryksen. Sitten tuli vaino, ja Blandina oli syytettyjen joukossa. Tapahtumasta on kertonut muuan silminnäkijä: Me vapisimme tuon nuoren tytön puolesta peläten, ettei hän pysyisi uskossaan. Mutta hän oli sankarillinen. Häntä poltettiin hehkuvalla kuparilla, mutta hän sanoi kaiken aikaa: ”Olen kristitty. Me emme tee mitään pahaa kokouksissamme.” Hänet vietiin amfiteatteriin petojen eteen heitettäväksi. Oli näytelmien viimeinen päivä, kun hän ja eräs viisitoistavuotias poika vietiin areenalle. Sen keskellä oli alttari, ja sillä heidän piti uhrata. He kieltäytyivät. Kansa raivostui. Poika kuoli pahoinpitelyn johdosta. Blandina seisoi siinä yksin, onnellisena kuin äiti pojan voitosta. Hänet käärittiin verkkoon, ja hurjistunut härkä otti hänet sarviinsa ja heitti monta kertaa ilmaan. Hänen huulensa liikkuivat, hän rukoili, hän puhui Vapahtajansa kanssa, hän ei näyttänyt tuntevan mitään tuskaa. Vihdoin hänet oli mestattava miekalla. Pakanatkin sanoivat, etteivät olleet ennen nähneet niin rohkeata naista.

Titus (Titus Flavius Vespasianus s. 30.12.39 jKr., k. 13.9.81 jKr. kuumeeseen). Oli Rooman keisari vuosina 79-81. Titus oli keisari Vespasianuksen vanhin poika. Vuonna 70 Titus valloitti ja hävitti Jerusalemin.

Klemens I, latinaksi Clemens Romanus  (Klemens Roomalainen) (eli 1. vuosisadan lopulla). Klemens Roomalainen oli Rooman seurakunnan johtaja, piispa, ensimmäisen vuosisadan lopulla (kat. perimätiedon mukaan 88-97). Hän kirjoitti laajan kirjeen Korintin seurakunnalle n. 96 ja varoitti siinä kateudesta ja kehotti riitaista seurakuntaa elämään järjestyksessä ja kunniallisesti. Kirje kuuluu apostolisten isien teksteihiin (suomenn. teoksessa Apostoliset isät).

Josefus (s. 37 jKr., k. 100 jKr. oli juutalainen historoitsija papillisesta ja kuninkaallisesta suvusta. Hänet tunnettiin nimellä Yosef Ben-Matityahu). Josefus selviytyi Jerusalemin tuhosta vuonna 70. Hän sai Rooman kansalaisuuden ja suosion Vespasianuksen, Tituksen ja Domitianuksen hoveissa. Keisari Vespasianus antoi Josefukselle luvan käyttää omaa sukunimeään Flavius. Josefus kirjoittaa Jerusalemin hävityksen syystä Antiq. XX, 9, 1: ”Tämä tapahtui juutalaisille rangaistukseksi siitä rikoksesta, jonka he olivat tehneet Jaakob Vanhurskaalle, joka oli Jeesuksen, niin kutsutun Kristuksen veli. Sillä hänet olivat juutalaiset tappaneet, vaikka hän oli hyvin vanhurskas mies.”

Gladiaattorit olivat muinaisroomalaisia miekkailijoita, jotka esiintyivät julkisissa gladiaattorinäytännöissä. Tällaisia näytäntöjä esitettiin aluksi toreilla, myöhemmin amfiteattereissa. Gladiaattorit olivat aluksi sotavankeja, myöhemmin orjia ja vapaaehtoisia. Gladiaattorien sosiaalinen asema oli alhainen. Useimmat heistä oli orjia. Etruriassa käytiin hautajaisten yhteydessä taisteluja, joissa panoksena oli henki. Ensimmäinen tieto gladiaattoritaisteluista Roomassa on vuodelta 264 eKr. Tästä kehittyi vähitellen suosittu kansanhuvi. Näiden raakojen miesten käsittelyn uhreiksi joutuivat kristityiksi tunnustautuneet marttyyrit. Kristittyjä naisia lähetettiin myös porttoloihin. Eusebios kertoo, että Antiokiassa eräs vaimo syöksyi virtaan kahden tyttärensä kanssa tästä syystä, välttääkseen tämän julman kohtalon. Tämä osoittaa kuinka räikeällä tavalla rajatonta raakuutta ja julmuutta osoitettiin, kun kyseessä oli turvattomien kristittyjen naisten vainoaminen.

Yksi tunnetuimmista marttyyreistä on Ignatios Antiokialainen, joka vietiin 199-luvun alkupuolella Roomaan heitettäväksi villipetojen eteen Colosseumilla. Kirjeessään roomalaisille Ignatios kuvaa tunteitaan kuoleman lähestyessä: ”Koko matkan Syyriasta Roomaan taistelen villieläimiä vastaan maalla ja merellä, päivin ja öin, kahlittuna kiinni kymmeneen leopardiin eli sotilasosastoon. Jos heille on ystävällinen, he käyvät entistä ilkeämmiksi. Heidän huonossa kohtelussaan minusta tulee opetuslapsi entistä enemmän, mutta se ei vielä vapahda minua. Iloitsen pedoista, jotka on varattu minua varten, ja rukoilen, että ne hyökkäisivät nopeasti kimppuuni. Ärsytän niitä, jotta ne raatelisivat minut nopeasti, ettei kävisi niin kuin jollekin, joita eläimet pelkäsivät niin etteivät uskaltaneet koskea heihin. Ja jos ne eivät halua hyökätä kimppuuni, pakotan ne siihen. Suokaa anteeksi – tiedän kyllä, mikä on minulle hyväksi. Nyt vasta olla oikea opetuslapsi. Älköön mikään näkyvä tai näkymätön yrittäkö estää minua pääsemästä Jeesuksen Kristuksen luo. Tuli, risti, taistelu villieläimiä vastaan, viiltely, repiminen, raateleminen, luiden pirstominen, jäsenten kiskominen sijoiltaan, koko ruumiin ruhjominen – tulkoon paholaisen pahimmat kidutukset osakseni, kunhan vain pääsen Jeesuksen Kristuksen luo.”

Orjuus, yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa eräät ihmiset, orjat, ovat toisen ihmisen omaisuutta vailla henkilökohtaista vapautta ja oikeuksia. Orjia saatiin sodissa, mutta ihmiset saattoivat joutua orjiksi ryöstettyinä, velkaannuttuaan tai syyllistyttyään rikoksiin. Orjuus johti vähitellen siihen, että vapaat miehet ja naiset alkoivat väheksyä ruumiillista työtä, jota varten haluttiin saada orjia. Tämä puolestaan johti orjakaupan  syntyyn. Vanhalla ajalla orjia oli kaikissa Välimeren maissa työvoimana mm. maataloudessa ja teollisuudessa. Esim. Rooman valtakunnassa orjia oli myös kirjureina ja opettajina. Kreikan ja Rooman talousjärjestelmä perustui suurelta osalta orjuuteen. Keskiajalla läänityslaitos lopetti varsinaisen orjuuden kristityissä maissa. Uudella ajalla orjuus lisääntyi siirtomaissa, kun aluksi espanjalaiset, myöhemmin myös muut Euroopan suurvallat toimittivat Afrikan mustia työläisiksi Amerikkaan. Orjien vapauttamiseen tähtäävän toiminnan aloittivat kveekarit 1700-luvulla. Orjuus poistettiin lopullisesti Brittiläisessä imperiumissa 1833, Ranskan siirtomaissa 1848, Yhdysvalloissa 1865 ja Brasiliassa 1888. Orjuus on tuomittu mm. Kansainliiton konventiossa 1926 ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa 1948; sitä esiintyy kuitenkin vielä monissa maissa Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa, vaikka nämä maat virallisesti ovat siitä luopuneet. Mende Nazer ja Damien Lewis kirja ”Orja, Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen” Otava 2005 kertoo nykypäivän orjuuden olemassaolosta.

Orjakauppa oli kaupankäyntiä orjilla. Antiikin aikana orjakauppa keskittyi orjamarkkinoille, joista kuuluisimmat pidettiin Delossaaressa. Ruotsissa kuningas Maunu Eerikinpoika kielsi perinnöllisen orjuuden 1335. Uudella ajalla orjuus lisääntyi siirtomaissa. Mustien orjien tuominen Afrikasta Amerikkaan kehittyi suurimittaiseksi orjakaupaksi 1600-luvun lopulla.
Tacitusta (s. 55 jKr., k. 120 jKr) pidetään Rooman suurimpana historioitsijana, Annaalit, Rooman historia Tiberiuksen valtaantulosta 14 jKr. Neron kukistumiseen vuonna 68 jKr. Lainaus Tacituksen ”Keisarillisen Rooman historia” kirjasta: ”Mutta ihmisapu, keisarin lahjoitukset tai jumalien lepyttely eivät pystyneet hälventämään ikäviä huhupuheita jotka väittivät, että tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityiksi nimittämät, rikostensa takia vihatut henkilöt, ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin. Nimitys oli saanut alkunsa Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus oli teloittanut Tiberiuksen aikana. Turmiollinen taikausko talttui hetkeksi mutta levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan, jossa paha oli saanut alkunsa, vaan jopa Roomaankin. Kaikki inhottava ja hävettävä kerääntyy tänne ja viihtyy täällä. Ensiksi vangittiin ne jotka tunnustivat ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei syytetty niinkään tuhopoltosta kuin vihasta ihmissukua kohtaan. Tuhoon tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan. Nero oli luovuttanut puutarhansa tätä näytelmää varten ja pani siellä toimeen kilpa-ajot.”

Nobel-kirjailija Henryk Sienkiewicz on tehnyt historiallisen romaanin ”Quo vadis: kertomus Neron ajoilta” WSOY 1948. Tacitus kertoo Germania kirjassaan mm. myös suomalaisista, Fenni-kansasta.

Todennäköisesti apostoli Pietaria oli säilytetty ennen kuolemaansa Roomassa Mamertinuksen vankilassa. Tämä vankila, Carcer Mamertinus on Rooman vanhimpia rakennuksia, jonka on rakentanut Servius Tullius. Tästä vankilasta Pietari vietiin Vatikaanuksen kukkulalle, jossa oli keisari Neron puutarhat ja sirkus. Sille paikalle, jossa Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin on myöhemmin rakennettu Pietarinkirkko.
Apostoli Paavali kärsi marttyyrikuoleman vuonna 64 jKr. keisari Neron vainoissa. Rooman kansalaisena häneen sovellettiin kunniallista kuolintapaa, eli hänet mestattiin miekalla Ostiaan ja merelle vievän tien varrella jossa nykyisin sijaitsee kolmen lähteen le tre Fontane -kirkko. Perimätiedon mukaan Lucina -niminen kristitty nainen hautasi Paavalin puutarhaansa ja sillä paikalla on Paavalin kirkko Porta S. Paolan ulkopuolella.
Plinius (Gaius Plinius Secundus s. 23 jKr., k. 24.8.79 jkr.) Oli Roomalainen sotilas, kirjailija, luonnontutkija. Ainoa säilynyt kirja Naturalis historia. Plinius kuoli myrkyllisiin kaasuihin kun tulivuori Vesuvius purkautui vuonna 79 jkr. tuhoten Pompejin, sillä hänen laivansa oli liian lähellä rantaa. Pompeji on lähellä Napolia Italiassa. Teoksessaan Naturalis Historia hän kertoo pohjoisimmista saaresta nimeltä Scandia. Tämä on ensimmäinen kirjallinen maininta, joka muistuttaa sanaa Skandinavia.

Plutarkhos ”Kuuluisien miesten elämäkertoja” (WSOY 2001).

Plinius nuorempi (Gaius Plinius Caecilius Secundus n. 61–113), roomalainen kirjailija. Plinius oli Plinius vanhemman sisarenpoika ja ottopoika, joka toimi 110-luvun alussa Trajanuksen käskynhaltijana Bithyniassa. Hänen tuotannostaan on säilynyt vain Trajanuksen ylistyspuhe ja kulttuurihistoriallisesti kiintoisa kirjekokoelma, josta on suomennettu valikoima Kirjeitä keisariajan Roomasta. Bitynian maaherran Pliniuksen kirje keisari Trajanukselle vuodelta 112 jKr. jossa hän kysyy keisarilta, miten tulisi suhtautua kristittyihin. Hän oli antanut kristityille mahdollisuuden luopua uskostaan, mutta jos he olivat kieltäytyneet, hän oli teloituttanut heidät. Rooman kansalaiset oli lähetetty Roomaan kuulusteltaviksi. Plinius kuvasi kristittyjen tapoja ja kysyi keisarilta, oliko hän menetellyt oikein. Vastauskirjekin on tallella. Keisari hyväksyi maaherransa menettelyn. Kirjeenvaihto kertoo, että kristinusko oli levinnyt laajalle Vähässä-Aasiassa ja että roomalaiset olivat ilmiön kanssa ymmällään. Kristityistä ainakin osa oli valmis marttyyrikuolemaan uskonsa tähden.

Keisari Trajanuksen (s. 18.9.53 jKr., k. 9.8.117 jKr. Oli Rooman keisari vuosina 98-117) sotaretken muistoksi on teetetty pylväs. Tehtävä annettiin kreikkalaiselle arkkitehdille Apollodorokselle. Pylväs on n. 30 metrin korkuinen. Pylvään pintaa kiertää lähes 200 metrin mittainen kohokuvanauha. Kuvien aiheina ovat sodan tapahtumat ja ihmiset. Pylvään tarinaa luetaan niin kuin vanhan ajan kirjakääröä vasemmalta oikealle. Pylvään sisällä on kierreportaat jotka vievät huipulle. Alkuaan jalustalla seisoi Trajanuksen patsas, mutta vuodesta 1588 sen paikalla on apostoli Paavalin patsas.

Raamatun Apostolien teoissa puhutaan apostoli Paavalin Rooman matkasta ensimmäisellä vuosisadalla alkaen luvussa 27 ja luvussa 28:14-31 sanotaan: ”Siellä tapasimme veljiä, jotka pyysivät meitä viipymään heidän tykönänsä seitsemän päivää. Ja sitten me lähdimme Roomaan. Ja kun veljet siellä saivat kuulla meistä, tulivat he meitä vastaan Appii Forumiin ja Tres Tabernaen kohdalle saakka; ja heidät nähdessään Paavali kiitti Jumalaa ja sai rohkeutta. Ja kun tulimme Roomaan, sallittiin Paavalin asua erikseen häntä vartioivan sotamiehen kanssa. Kolmen päivän kuluttua Paavali kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset. Ja kun he olivat kokoontuneet, sanoi hän heille: ”Miehet, veljet! Vaikka en ole mitään tehnyt kansaamme tai isiemme tapoja vastaan, annettiin minut kuitenkin Jerusalemista vankina roomalaisten käsiin. Ja kun he olivat minua tutkineet, tahtoivat he päästää minut irti, koska en ollut tehnyt mitään kuoleman rikosta. Mutta kun juutalaiset sitä vastustivat, oli minun pakko vedota keisariin; ei kuitenkaan niin, että minulla olisi mitään kannetta kansaani vastaan. Tästä syystä minä nyt olen kutsunut teidät, saadakseni nähdä ja puhutella teitä; sillä Israelin toivon tähden minä kannan tätä kahletta.” Niin he sanoivat hänelle: ”Emme ole saaneet kirjeitä sinusta Juudean maalta, eikä kukaan tänne saapunut veli ole ilmoittanut eikä puhunut sinusta mitään pahaa. Katsomme kuitenkin syytä olevan kuulla sinulta, mitä sinun mielessäsi on; sillä tästä lahkosta on meillä tiedossamme, että sitä vastaan kaikkialla kiistetään.” Ja he määräsivät hänelle päivän, ja silloin tuli heitä vielä useampia hänen luoksensa majapaikkaan. Ja näille hän aamuvarhaisesta iltaan saakka selitti ja todisti Jumalan valtakunnasta, lähtien Mooseksen laista ja profeetoista, saadakseen heidät vakuutetuiksi Jeesuksesta. Niin se, mitä sanottiin, sai toiset vakuutetuiksi, mutta toiset eivät uskoneet. Ja kun he olivat keskenään erimielisiä, erosivat he toisistaan, Paavalin sanoessa ainoastaan nämä sanat: ”Oikein on Pyhä Henki puhunut profeetta Esaiaan kautta teidän isillenne, sanoen: ’Mene tämän kansan luo ja sano: Kuulemalla kuulkaa älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää älkääkä käsittäkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, että he eivät näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’ Olkoon siis teille tiettävä, että tämä Jumalan pelastussanoma on lähetetty pakanoille; ja he kuulevat sen.” Ja Paavali asui omassa vuokra-asunnossaan kaksi täyttä vuotta ja otti vastaan kaikki, jotka hänen tykönsä tulivat; ja hän julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemista kaikella rohkeudella, kenenkään estämättä”.

Suetonius (Gaius Suetonius Tronquillus s. 75, k. 160 jKr. oli roomalainen historoitsija) kirjoitti, että keisari Claudius (Tiberius Claudius Nero Caesar Drusus s. 1.8.10 eKr., k. 13.10.54 jKr.) karkoitti kaikki juutalaiset Rooman kaupungista vuonna 50 jKr. Claudiuksen kuoleman jälkeen juutalaiset palasivat Roomaan. Rooman palon jälkeen vuonna 64 jKr. Keisari Nero kidutti kristityt julmissa näytöksissä Circus of Caligulassa Vatikaanin kukkulalla (kukkulan etruskinkielinen nimitys) ja vielä useammin Circus Maximuksessa. Perimätiedon mukaan apostoli Paavali ja Pietari kokivat marttyyrikuoleman Roomassa keisari Neron toimesta, sillä hän syytti kristittyjä Rooman palosta. Jeesuksen opetuslapsi ja Apostoli Pietari kuoli Roomassa 64 jKr. Klemensin kirjeessä vuodelta 96 ja Ignatiuksen kirjeissä vuodelta 100 puhutaan Pietarin Roomassa oleskelusta. Ignatioksen elämästä on tehty kirjoitus Martyrium  Ignatii, jonka ovat kirjoittaneet Filon Kilikialainen, Tarsoksen diakoni ja Rheus Agathopeus syyrialainen. Pietarin kuolemasta on olemassa Via Appian tien Quo vadis kertomus. Roomassa asui jo juutalaisten yhdyskunta ja heillä oli synagooga Paavalin saapuessa Roomaan. Juutalaiset puhuivat kreikkaa ja heillä oli käytössään kreikankielinen Vanhan testamentin käännös Septuaginta, josta tuli kreikkaa puhuvien kristittyjen Raamattu. Juutalaisilla oli Caesarin ajoista lähtien ollut erikoisasema, jonka mukaan he mm. riippumatta asuinpaikastaan maksoivat veroa Jerusalemin temppelille. Aluksi kristittyjä pidettiin juutalaisena lahkona, mutta kun ero huomattiin, niin kristityt menettivät juutalaisille kuuluvan vapautuksen keisarinpalvonnasta. Rooman kristityt säilyttivät muistissaan heidän juutalaisen alkuperänsä pitkän aikaa. Jerusalemin kaupunki tuhottiin vuonna 70 ja sieltä tuotiin juutalaisia orjiksi Roomaan. Roomassa jo aiemmin asuneet juutalaiset ostivat vapaiksi sinne tuotuja orjia.

Synagooga sana on kreikkaa ja tarkoittaa kokousta ja oli juutalaisen paikallisseurakunnan kokouspaikka. Roomassa oli myös useita synagoogia. Aluksi kristityt käyttivät samaa nimitystä omista kokouspaikoistaan, mutta jo aikaisin siitä luovuttiin. UT:n aikoina synagooga oli yleinen laitos, jonka sanottiin olleen olemassa ”ammoisista ajoista asti”, mutta sen varhaisesta historiasta ei juuri ole olemassa tietoja. Myöhemmät lähteet kuten Targum 2. Moos. 18:20 väittävät sen olleen käytössä jo ennen Baabelin pakkosiirtolaisuutta. Aikana, jolloin ei pyhäkköä ollut, synagooga tuli entistään tärkeämmäksi. Synagooga oli kuitenkin kouluna ja paikallisena hallintoelimenä olemassa jo ennen kuin siitä tuli palvontapaikka. VT:ssa s:aa ei mainita. Synagoogia oli 100-luvulla eKr. kaikissa juutalaisissa asutuskeskuksissa. Jerusalemissa yksin väitetään Jeesuksen aikana olleen synagoogia sadoittain. Galileassa oli paljon synagoogia. Evankeliumeissa mainitaan Nasaretin synagooga, ja Kapernaumin synagooga.

Synagoogissa ei ollut mitään erityistä rakennustyyliä ei ollut, vaan kreikkalaiset vaikutteet olivat sekoittuneet itämaisiin. Suunnikkaan muotoinen sali jakautui 3 tai 5 laivaan sen mukaan, oliko pylväitä 2 tai 4 riviä. Ovia oli 3, keskimmäinen suuri ja koristeltu, ja niiden edessä saattoi olla pylväskäytävä. Ovien yllä oli koristeena Raamatun aiheita: pääsiäislammas, 7-haarainen lampunjalka, manna-astia tai viiniköynnös marjoineen. Tärkein kohta sisustuksessa oli pyhät kirjakääröt sisältävä arkku synagoogan takaseinällä. Pienissä synagoogissa koroke Raamatun lukemista varten oli sen vierellä puhujalle varattuine istuimineen, mutta isommissa se oli miltei keskellä salia. Lamput olivat myös tärkeänä kaluston osana. Naisten erilliset parvekkeet, jopa istuimetkin ovat vasta myöhäisemmällä ajalla tulleet käyttöön. Suurissa synagoogissa saattoi olla paljonkin virkailijoita, joita välttämättä piti olla ainakin synagoogan johtaja ja synagoogan palvelija. Edellisen tehtävänä oli valita palvelusmenojen suorittajat, ja valvoa, ettei epäjärjestystä saanut syntyä. Hän myös huolehti synagoogan kunnosta valvoen sen omaisuutta. Synagoogan palvelija, joita oli useampiakin, piti huolta siivouksesta sekä ilmoitti sapatin ja juhlien alkamisen 3 pasunanpuhalluksella synagoogan katolta, ojensi kirjakäärön lukemaan kutsutulle ja vei sen taas arkkuun. Hänen piti opettaa lapsia ja toimittaa seurakunnan vanhimpien säätämät ruoskimisrangaistukset,. Muina virkailijoina toimivat almujen kerääjä ja kääntäjä, joka tulkitsi luetun heprean tekstin kansan kielelle. Nämä tehtävät olivat aluksi kunniavirkoja, mutta myöhempinä aikoina opettaja ja synagoogan palvelija saivat ainakin osittaista palkkaa. Synagoogan vanhimmat johtivat yleisiä seurakunta-asioita. Seurakuntana piti olla aina läsnä ainakin 10 vapaata miestä. Seurakunta kokoontui joka sapatti, ja viikon 2:sena sekä 5:ntenä päivänä. Sapattina joku seurakunnan jäsen johti rukousta, johon kuului pari kohtaa laista, 18 rukousta ja siunauksia. Tällöin seisottiin, ja lopuksi lausuttiin yhteinen aamen. Useat seurakunnan jäsenet osallistuivat lain lukemiseen, joka aloitettiin ja lopetettiin kiitosrukouksin. Sen jälkeen alkurukouksen pitäjä luki palan profeetoista, ja joko hän tai joku muu lausui vapaita kehotussanoja. Tietenkin haluttiin rabbeja näihin tehtäviin, mutta myös saatettiin kutsua huomattu vieras, tai joku seurakunnan jäsenistä puhumaan. Lopuksi joku, mieluimmin pappi, lausui seurakunnan aameneen lopettaman siunauksen.

Katakombit ovat maanalaisia hautoja joita on rakennettu Roomaan ja Rooman valtakunnan alueille mm. Roomassa Appia tien varrella mentäessä San Sebastianin portista. Appia Antican varrella on kolme lähekkäin olevaa katakombia, Pyhän Callikstuksen, Domitillan ja Pyhän Sebastianin. Varsinkin kristityt rakensivat näitä maanalaisia katakombeja ensimmäisellä vuosisadalla. Näihin on haudattu miljoonia varhaiskristittyjä, joukossa oli paljon marttyyrejä eli veritodistajia. Kymmenen miespolven ajan koko Rooman kristitty väestö haudattiin katakombeihin. Katakombit on kaivettu pehmeään tuliperäiseen sintterikallioon, joskus jopa kuuden kerroksen syvyyteen. Se on harmaata, jyväistä ainetta ja niin pehmeää, että sitä voi leikata veitsellä. Vainajat voideltiin öljyllä ja käärittiin vaatteeseen ja laitettiin seinäsyvennyksiin. Haudat ovat sijoitetut molempiin seiniin syvennyksinä monta riviä päällekkäin. Hauta-aukot peitettiin ilmaa pitävästi marmorisella levyllä tai tiilillä. Reunat siveltiin tarkoin sementillä, mikä olikin välttämätöntä ilman pysymiseksi siedettävänä. Levylle piirrettiin vainajan nimi ja joku muistosana, usein vertauskuvallinen kuva, joka ilmaisi kristillistä uskoa ja toivoa. Useimmat hautoja sulkevista levyistä ovat nyt kadonneet ja monen haudan sisällys on pois. Katakombeja koristavat varhaiskristittyjen maalaukset ja kaiverrukset. Kallistuksen katakombeissa Roomassa on haudattu kuusi Rooman piispaa kolmannelta vuosisadalta. Katakombeissa lepäävien marttyyrien kuolinpäivinä kristityt kokoontuivat katakombeihin muistojumalanpalveluksiin ja yhteisille aterioille. Kristittyjen kummallisista riiteistä oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja. Niinpä kerrottiin, että veljet ja sisaret vaihtoivat jumalanpalveluksen aikana rauhansuudelmia (Roomalaiskirje 16:16: ”Tervehtikää toisianne pyhällä suunannolla.”) Kaikki Kristuksen seurakunnat tervehtivät teitä ja nauttivat jumalansa lihaa ja verta (ehtoollinen). Monet pitivät kristittyjä ateisteina, koska he eivät tunnustaneet mitään muita jumalia.

Apostoli Paavali opettaa Raamatun Korinttolaiskirjeessä luvussa 11 jakeissa 23-34: ”Sillä minä olen saanut Herralta sen, minkä myös olen teille tiedoksi antanut, että Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti, mursi ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan; tehkää tämä minun muistokseni.” Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni; niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni.” Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee. Sen tähden, joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, hän on oleva vikapää Herran ruumiiseen ja vereen. Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. Sen tähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, ja moni on nukkunut pois. Mutta jos me tutkisimme itseämme, ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin se on meille Herran kuritusta, ettei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi. Sen tähden, veljeni, kun kokoonnutte aterioimaan, odottakaa toisianne. Jos kenellä on nälkä, syököön kotonaan, ettette kokoontuisi tuomioksenne. Muista seikoista minä säädän, sitten kuin tulen.” Juutalaisilla on myös omat katakombit mm. Via Appian varrella.

Justinos Marttyyri kirjoitti vuonna 150 jKr. kirjeen Rooman keisarille Antonius Piukselle (s. 19.9.86 jKr., k. 7.3.161, oli Rooman keisari vuosina 138-161) puolustaakseen kristinuskoa. Justinos Marttyyrin mukaan Pontius Pilatuksen raportti Jeesuksesta löytyi valtakunnan arkistosta. Justinos kärsi marttyyrikuoleman Roomassa keisari Markus Aureliuksen ja hänen hallitsijatoverinsa Lucius Veruksen hallitusaikana v. 165 jKr. yhdessä kuuden muun kristityn kanssa Rustikuksen ollessa Rooman kaupungin päällikkönä. Keserean kaivauksissa vuonna 1961 on löytynyt Pilatuksen mainitseva arkeologinen todistuskappale, kivi, jossa näkyvät selvästi keisari Tiberiuksen ja Pontius Pilatuksen nimet.

Gaius Aurelius Valerius Diocletianus s. 243 jKr., k. 313 oli Rooman keisari vuosina 284-305. Hän oli syntynyt Dalmatiassa nimellä Diocles ja kohosi tavallisesta sotamiehestä Rooman Tonavan-armeijan korkeaksi upseeriksi. Armeija valitsi hänet keisariksi ja hän vaihtoi nimensä Diocletianukseksi. Kukistettuaan läntisen kilpailijansa Carinuksen 285 Diocletianus oli valtakunnan yksinvaltias. Hän otti heti ystävänsä Maximianuksen (k. 310) alikeisariksi, caesariksi, ja jo 286 tästä tuli Diocletianuksen täysivaltainen hallituskumppani, augustus. Molemmat augustukset ottivat 293 itselleen caesarin, ja tarkoitus oli, että näistä caesareista tulisi aikanaan kummastakin oman augustuksensa seuraaja. Tällä järjestelyllä, josta käytetään nimitystä tetrarkia, neljän valta, pyrittiin varmistamaan hallituksen jatkuvuus. Hän oli yksi Rooman eniten kristittyjä vainonneista keisareista. Diocletianuksen päämääränä oli hävittää ja pois juurittaa kristinusko koko Rooman valtakunnasta. Hän julkaisi lain 24.2.303 jossa määrättiin, että kristilliset kirkot ovat hävitettävä ja pyhät kirjoitukset poltettava; kristityt, jotka kuuluvat korkeampaan arvoluokkaan tahi joilla on valtion virka, kadottavat nämä arvonsa ja säätynsä oikeudet. Pian tämän jälkeen seurasi edikti, joka määräsi, että kristityt papit tuli vangita ja heitä tuli kaikin tavoin pakottaa uhraamaan (keisarille ja jumalille). Eusebios kertoo, että annettiin uusi määräys, että vangit tuli vapauttaa heti kun he olivat uhranneet, mutta jos he kieltäytyivät siitä, tuli heidät kidutuksilla pakottaa siihen. Lopuksi tuli viimeinen edikti, jonka mukaan kaikkien kristittyjen ilman erotusta tuli uhrata.

Vuonna 305 Diocletianus vetäytyi vapaaehtoisesti syrjään ja pakotti Maximianuksen tekemään samoin. Diocletianus vietti loppuikänsä Spalatumiin (nyk. Split) rakennuttamassaan mahtavassa palatsissa, jossa kuoli 316. Tetrarkia-järjestelmä ei toiminut moitteettomasti, vaan valtaistuimelle oli useita pyrkijöitä. Armeija huusi 306 keisariksi Konstantinuksen (n. 274–337), jonka toimenpiteet niveltyvät niin kiinteästi Diocletianuksen uudistuksiin, että näitä on tarkoituksenmukaista käsitellä yhdessä.
Dominaatti eli rajaton yksinvalta, jota harjoitti matelevaisen hovin ympäröimä ja alamaisten itämaiseen tapaan polvistuen kunnioittama ”valtias ja jumala” (dominus et deus), ei ollut mikään Diocletianuksen Rooman valtakuntaan tuoma uutuus. Mutta Diocletianuksesta lähtien dominaatista tuli vakiintunut järjestelmä. Sen jälkeen ei ainoakaan keisari enää käyttänyt itsestään nimitystä princeps (”ensimmäinen vertaistensa joukossa”), johon Augustus aikoinaan oli tyytynyt.

Konstantinus I Suuri (n. 274–337), Constantius I Chloruksen poika, Rooman keisari. Konstantinus I Suuri yhdisti keisariksi tultuaan (306) jakaantuneen Rooman ja palautti yksinvallan. Hallituskautensa loppuvaiheissa hän joutui sotien uhatessa kuitenkin jakamaan valtakunnan hallinnollisesti neljään osaan. Konstantinus Suuri rakennutti uuden hallituskaupungin, Konstantinopolin, kehitti hallintoa, taloutta ja sotalaitosta ja laski perustan tulevalle Bysantin valtakunnalle. Konstantinus antoi kristityille uskonnonvapauden Milanon ediktillä 313 ja suojeli myöhemmin kirkkoa kaikin tavoin. Juuri Konstantinus kutsui koolle kristikunnan ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan 325. Kirkkoisä Eusebios (s. n. 260, k. n. 340) oli hänen henkilökohtainen neuvonantajansa. Konstantinus otti kasteen kuolinvuoteellaan, ja hänestä tuli siten ensimmäinen kristitty keisari. Näyttää kuitenkin siltä, että hän todellisuudessa oli kääntynyt kristinuskoon jo paljon aikaisemmin.

Pentti Heiska kirjoittaa omakustanteessaan ”Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie” Vaasa 2005: ”Keisari Konstantinus loi valtiokirkko-sekauskonnon perustan tekemällä roomalaisista, kääntymättömistä ja uudestisyntymättömistä pakanoista, käytännössä Rooman kansalaisuutensa perusteella ’kristittyjä’, antaessaan uudelleen määritellylle ’kristinuskolle’ valtionuskonnon aseman. Sakramentti lopullisesti kirkkolaitosinstituution ’pyhien toimitusten’ nimitykseksi.” Vuonna 380 Theodosius Suuri julisti katolisuuden valtakunnan ainoaksi sallituksi uskonnoksi.

Julianus, Flavius Claudius (332–26.6.363), Konstantinus Suuren veljenpoika, Rooman keisari. Julianus hallitsi 361–363. Hän sai lisänimen Apostata, luopio, yrittäessään palauttaa pakanuuden kristinuskon tilalle.

Iordanes kirjoitti vuonna 551 kirjan De origine actibusque Getarum kertoo mm. goottien kuningas Hermanarikista, jota on verrattava Aleksanteri Suureen, sillä hän alisti valtaansa kansan, jonka nimi oli Thiudos. Tässä tämä nimi ilmeisesti tarkoittaa tsuudeja, eli virolaisia ja vatjalaisia. Germaanikansojen tunkeutumista Rooman valtakuntaan sanotaan suureksi kansainvaellukseksi ja se alkoi vuonna 375 Jkr. Keskellä tätä levottomuutta heikkeni Rooman maailmanvalta siten, että se hajosi kahteen keisarikuntaan, Itä-Roomaan, Konstantinopoli pääkaupunkinaan ja Länsi-Roomaan, jonka keisari hallitsi Ravennasta käsin kuin Roomasta. Rooman valtakunnan jakauduttua vuonna 395 ja Länsi-Rooma hajottua 476, syntyi Italiaan vähitellen useita itsenäisiä valtioita. Tärkeimmät näistä olivat Kirkkovaltio, Sisilia ja usein sen kanssa yhdistettynä ollut Napoli, Firenze, Venetsia, Genova ja Milano.

Inkvisitio oli katolisen kirkon tuomioistuin, jonka tehtävänä oli harhaoppisten etsiminen, tutkiminen ja rankaiseminen. Inkvisitio sai alkunsa varsinaisesti 1100-luvulla taistelussa harhaoppeja vastaan. Paavi Gregorius IX loi 1232 paavillisen inkvisitiolaitoksen, jonka hoito uskottiin pääasiallisesti dominikaaneille. Hän hyväksyi rangaistukseksi roviolla polttamisen ja Innocentius IV 1252 myös kidutuksen käytön kuulusteluissa. Aluksi inkvisitio toimi etenkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, mutta 1400-luvulla Espanjassa. Inkvisition langettamien kuolemantuomioiden kokonaismääräksi on arvioitu kymmenisentuhatta. Ristiretkien aikana Pohjois-Italian kaupungit rikastuivat ja kävivät keskenään valtataistelua. Valtiollinen hajanaisuus, ruhtinashovien rikkaudet, katolisen kirkon valta-asema ja lukuisat antiikin muistomerkit johtivat renessanssin syntyyn Italiassa 1300-luvulla.

Dante Alighieri (1265-1321), italialainen kirjailija. Dante Alighieri saavutti kuolemattoman maineen ”Divina Commedia” -runoelmalla. Runoelma on maailmankirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvan saavutuksia, joka yhä vielä on elinvoimainen. Dantea pidetäänkin Italian kirjallisuuden perustajana. Dante Alighieri, jonka suku oli alempaa aatelia, syntyi Firenzessä 1265. Hän sai perusteellisen kasvatuksen ja perehtyi jo varhain aikansa teologiseen, filosofiseen ja luonnontieteelliseen tietämykseen sekä antiikin ja keskiajan kirjallisuuteen. Nuoruuden merkittävin kokemus oli rakkaus Beatrice-nimiseen tyttöön, jonka hän tapasi ensi kerran ollessaan yhdeksänvuotias. Maanpakolaisuuden aikana Dante kirjoitti vuosina 1306-09 Il convivio nimisen katkelmaksi jääneen koko aikansa tietämyksen ensyklopediaksi tarkoitetun teoksen. Jumalaisessanäytelmässä Dante kertoo Vergiliuksen opastamana kulkeneensa helvetin ja kiirastulen läpi (kiirastuli opetusta ei Raamatusta voida löytää), jossa hän näkee suuren joukon historiallisia henkilöitä ja aikalaisiaankin. Tässä kirjassa asutun maailman keskus on Jerusalem, ja kohtisuoraan sen alla sijaitsee suppilon muotoinen Helvetti. Maan keskipisteessä asuu Lusifer. Maapallon toisella puolella, keskellä valtamerta, kohoaa Kiirastuli-vuori, jonka huipulla on maallinen paratiisi. Maata ympäröi yhdeksän pyörivää taivaankehää. Uloin, kymmenes, on liikkumaton, ja siellä on Jumalan asuinsija, enkelit ja pyhimykset. Helvetissä syntiset on jaettu yhdeksään yhä ahtaampaan piiriin. Syntisyyden aste kohoaa lähestyttäessä suurinta syntistä, Lusiferiä, joka kapinoi Jumalaa vastaan. Ensimmäinen piiri on Helvetin esikartano (limbo). Siellä asuvat kastamattomat, joiden joukossa on monia antiikin merkkihenkilöitä. Heitä ei rangaista teoin, mutta täyttymätön kaipuu Jumalan luo vaivaa heitä alati. ”Helvettiä” (”Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää”) pidetään yleensä ”Divina Commedian” vaihtelevimpana ja dramaattisimpana osana. Helvetissä hän näki piinattavan niitä, jotka eläessään tahallaan ja pahasta tahdosta olivat rikkoneet maallista tai hengellistä järjestystä vastaan. Dante mainitsee vainajien joukossa useita aikalaisiaan ja tuttaviaan. Papit, jotka olivat käyttäneet väärin valtaansa rikastuakseen ja kohotakseen maalliseen valtaan, seisoivat päällään keltaisen mustassa kallioperustassa, josta vain jalat pistivät näkyviin; jalkapohjilla paloi ikuinen tuli. Kuta alemmaksi helvettiin hän tuli, sitä kauheammaksi kävivät rangaistukset ja sitä äänekkäämmäksi valitushuudot. ”Paratiisi”, jossa Dante lopulta kokee kolmiyhteisen Jumalan mysteerin, on ihmisluonnon ylistys ja maailmankaikkeutta hallitsevan jumalallisen harmonian heijastuma. Jo varsin pian ”Commedian” ilmestymisen jälkeen Dantea pidettiin suurena runoilijana. Joissakin yliopistoissa hänen runoelmaansa tutkittiin antiikin kirjailijoiden teosten rinnalla. Se oli ensimmäisiä painettuna ilmestyneitä teoksia, ja 1800-luvulla sen maine levisi yli koko maailman. http://www.kirjasto.sci.fi/dante/divina

Nelson’s New Illustrated Bible Dictionary toteaa: ”Vanhassa testamentissa kuolleiden asuinsijaa, Sheolia (helvetti), pidettiin maan alla sijaitsevana paikkana.” Sana tuonela tarkoittaa: ” … käytetään teologisesti sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Syvänä maanalaisena paikkana tuonela on synonyymi sanalle Sheol, joka on kuolleiden asuinpaikka.” Helvetti on lähtöisin hepreankielisestä Gehenna sanasta, joka kirjaimellisesti merkitsee kaatopaikkaa. Varhaisjuutalaisten kaatopaikat olivat epämiellyttäviä ja epäpuhtaita paikkoja. Ne oli täytetty mätänevillä jätteillä ja kausittain ne poltettiin. Niiden palaminen kesti viikkoja tai jopa kuukausia.

Luukkaan evankeliumissa luvussa 16 ja jakeissa 19-31 Jeesus puhuu: ”Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan ja hienoihin pellavavaatteisiin ja eli joka päivä ilossa loisteliaasti. Mutta eräs köyhä, nimeltä Lasarus, makasi hänen ovensa edessä täynnä paiseita ja halusi ravita itseään niillä muruilla, jotka putosivat rikkaan pöydältä. Ja koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paiseitansa. Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa, vaivoissa ollessaan, näki hän kaukana Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan. Ja hän huusi sanoen: ’Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!’ Mutta Aabraham sanoi: ’Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus samoin sai pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä taas kärsit tuskaa. Ja kaiken tämän lisäksi on meidän välillemme ja teidän vahvistettu suuri juopa, että ne, jotka tahtovat mennä täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääsisi yli meidän luoksemme.’ Hän sanoi: ’Niin minä siis rukoilen sinua, isä, että lähetät hänet isäni taloon – sillä minulla on viisi veljeä – todistamaan heille, etteivät hekin joutuisi tähän vaivan paikkaan.’ Mutta Aabraham sanoi: ’Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot niitä.’ Niin hän sanoi: ’Ei, isä Aabraham; vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he tekisivät parannuksen.’ Mutta Aabraham sanoi hänelle: ’Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös.'”

Tapio Nousiainen kirjassaan ”Yksi ainoa elämä” Päivä 2004 kirjoittaa: ”Kun joku silmäntekevä jumalattomuudessaan kuolee, hänen siunaustilaisuudessaan vedetään esille hänen yhteiskunnalliset ansionsa ja puhutaan siitä, kuinka mittavan elämänkaaren hän piirsi. Mutta tuskin mainitaan sanallakaan hänen suhteestaan Jumalaan, mikä oli hänen suhteensa Jeesukseen. Ihminen toimitetaan vasten tahtoaan taivaaseen, jonne hän ei halunnut ajallisen elämänsä aikana ja puhalletaan unijauhetta surevien omaisten ja saattoväen silmille.” 

Amerikkalainen kiinteistönvälittäjä Bill Wiese kirjassaan ”23 minuuttia helvetissä” Kuva ja Sana (2006) kertoo helvetissä vierailustaan. 

http://www.soulchoiceministries.org/
Pyhä Birgitta (s. Ruotsissa 1303 Finstan tilalla Upplannissa, k. 23.7.1373). Hänen isänsä oli Upplannin laamanni Birger ja äitinsä Ingeborg Bengtintytär, joka oli isän puolelta sukua Folkunga kuningassuvulle. Birgittaa on tutkittu laajasti eri vuosisatoina. Birgitasta on tehnyt lisenssiaattityön Carina Nynäs. Yhdeksän vuotiaana hän näki unessa näyn, jossa Jeesus näytti Birgitalle ristin ja runtelun jäljet ruumiissaan. Jeesuksen kärsimysten ajattelu sai Birgitan aina itkemään. Keskiajan lain mukaan hänet naitettiin 13-vuotiaana Närken laamannin ja valtaneuvos Ulf Gudmarinpojalle ja he saivat kahdeksan lasta. Jäätyään 1344 leskeksi lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliiton jälkeen hän asettui Alvastran luostariin ja omistautui ilmestystensä muistiin kirjoittamiseen sekä oman luostarijärjestön perustamiseen; mm. tässä tarkoituksessa hän 1349 siirtyi Roomaan, missä kuoli 1373, pian Jerusalemiin tekemänsä toivioretken jälkeen. Birgitan ruumis haudattiin Vadstenaan 1374.

Birgitan ilmestykset, joiden katsottiin ennustavan tulevia tapahtumia oikein. Hän pystyi näyissään näkemään lyhyessä ajassa uskomattoman paljon asioita. Ilmestysten lähtökohtina olivat todelliset ihmiset ja tapahtumat, ja esim. sukulaisuussuhteet lakimiessukuihin heijastuivat näyissä, joissa ihmiset kuolemansa jälkeen ovat vastaamassa teoistaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Keskeisinä tunne-elämyksinä ovat Kristuksen kärsimys ja Marian kunnioitus. Birgitta kirjoitti usein itse muistiin inspiraationsa, ja mm. hänen rippi-isänsä maisteri Matthias sekä Alvastran Petrus Olavi käänsivät niitä latinaksi. Birgitan kirjallisen tuotannon pääosa, teos Revelationes (Ilmestykset), jonka kahdeksan kirjaa sekä lisäyksiä Extravagantes, on kirjoitettu sekä Ruotsissa että Italiassa, on oikeastaan omaelämäkerta, joka merkittävästi valaisee aikansa kulttuuria. Se painettiin 1492.

Girolamo Savonarola (1452-1498) oli italialainen dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja. Hän aloitti toimintansa vuonna 1482. Paavi julisti Savonarolan pannaan vuonna 1497. Savonarola hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä Firenzessä 1498.

Paavi Paavali IV (1476 – 1559 alkuaan Pietro Carafa oli paavina 1555 – 1559) pakotti Roomassa asuneet juutalaiset gettoon. Gettoa ympäröivät muurit purettiin 1848. Pieni juutalaisyhteisö asuu Via del Portico d’Ottavian ympäristössä.
Jesuiittaveljeskunta, latinaksi Societas Jesu, jesuiitat, espanjalaisen papin Ignatius Loyolan 1534 perustama katolinen pappissääntökunta, joka 1540 sai paavin vahvistuksen. Sen johtaja, jesuiittakenraali, on vastuussa vain paaville. Järjestö on vaikuttanut varsinaisesti lähetystyössä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa (Paraguayn Jesuiittavaltio) sekä Euroopan kulttuurielämässä; jesuiittain koulut ovat olleet aikansa parhaita. Paavi lakkautti jesuiittajärjestön 1773, mutta 1814 se perustettiin uudelleen.

Vatikaanin arkisto, jota oli pidetty yllä 300-luvulta lähtien, perustettiin varsinaisesti 1612 ja avattiin tutkijoille 1881. Se sisältää Euroopan keskiajan historian ja vanhimman kirkkohistorian tärkeimmän lähdeaineiston. Vatikaanin kirjaston (Bibliotheca Vaticana) perusti Nicolaus vuonna n. 1450. Varsinaisen kirjaston käsikirjoitusten ja inkunaabelien kokoelmat kuuluvat maailman huomattavimpiin. Myös Vatikaanin mittavat taidekokoelmat (Vatikaanimuseot) ovat avoinna yleisölle. Vatikaanin etruskimuseo (Museo Etrusco) on maailman laajimpia, ja myös egyptiläismuseo (Museo Egizio) on huomattava.
1300-luvulle saakka paavin hallinto sijaitsi Lateraanipalatsissa. Vatikaani tarkoittaa Tiber-joen oikealla puolella sijaitsevaa kukkulaa jolla sijaitsi keisari Neron sirkus. 300-luvulla alueelle rakennettiin suurempi Pietarin kirkko. Vuonna 1929 Lateraanisopimuksen myötä Italia tunnusti Vatikaanivaltion itsenäiseksi valtioksi.

Vuosisatojen ajan Italia oli myös naapureittensa, Espanjan, Ranskan ja Saksan, valloitusyritysten kohteena. Espanjan ollessa vahvimmillaan keisari Kaarle V:n palkkasoturit hävittivät 1527 Roomaa (Sacco di Roma). Espanjan perimyssodan jälkeen luotiin 1720 myöhemmin merkittäväksi noussut Sardinian kuningaskunta.
Napoleon nimitti poikapuolensa Eugène de Beauharnaisin Italian kuninkaaksi (1805–15) ja Napolin kuninkaaksi ensin veljensä Joseph Bonaparten (1805–08) ja sitten lankonsa Joachim Muratin (1808–15). Wienin kongressissa 1815 palautettiin aikaisempien ruhtinassukujen oikeudet. Kansallisuusaate johti 1800-luvulla Italian yhdistymispyrkimyksen samalla kun liberalisoimisvaatimukset voimistuivat.

Camillo Cavourin uudistama Sardinian kuningaskunta nousi yhdistämistyön johtoon, voitti Ranskan avulla Itävallalta 1859 Lombardian ja sai kansallissankari Giuseppe Garibaldin luovuttamaan valloittamansa Molempain Sisiliain Kuningaskunnan. Vuonna 1861 julistettiin Italian kuningaskunta, johon 1866 liitettiin Venetsia ja 1870 Rooma. Kuningas Viktor Emanuel II:n (1849–78) johtama Italia oli taloudellisesti ja sosiaalisesti epäyhtenäinen valtio pohjoisen ollessa etelää vauraampi. Seurauksena oli valtava siirtolaisuus Etelä-Italiasta Amerikkaan. Suhteet paaviin katkesivat 1870 Rooman valloituksen vuoksi. Uusi valtio omaksui aktiivisen siirtomaapolitiikan. Se valloitti Somalimaan ja Eritrean sekä myöhemmin Dodekanesian ja Libyan. Kuningas Umberto I (1878–1900) kuoli, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle Viktor Emanuel III (1900–46). Italia kuului Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa kolmiliittoon vuodesta 1882, mutta liittyi 1915 ensim. maailmansotaan ympärysvaltojen puolella ja sai rauhanteossa Istrian sekä Etelä-Tirolin. Rauha ei tyydyttänyt italialaisia, ja kun lisäksi tal. vaikeudet kasautuivat, radikaaliliikkeet saivat mahdollisuuden. Näyttävän Rooman marssin jälkeen 1922 Benito Mussolini pääsi fasisteineen valtaan.

Italia

Liisa Väisänen ”Kaikki Italiani – matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2017), josta lainaus sivulta 9: ”Italian niemimaan lukuisat valtiot yhdistyivät noin vuonna 1861 Italian kuningaskunnaksi. Suurimpia valtakuntia olivat Savoijin kuningasperheen hallitsema Piemonten ja Sardinian kuningaskunta pohjoisessa, Kirkkovaltio Keski-Italiassa ja Molempain Sisilian Kuningaskunta etelässä. Näiden lisäksi oli lukemattomia pikkuvaltioita: Toscanan suurherttuakunta, Parman ja Piacenzan yhdistynyt herttuakunta, San Marinon tasavalta vain muutamia mainitakseni. Pohjoista Italiaa pitivät vallassaan itävaltalaiset. Heidän vaikutuspiiriinsä kuuluivat muun muassa Milano ja Venetsia kaikkine lähialueineen. Itävallan vallanpito oli paikallisia asukkaita sortavaa.”

Venetsia

Liisa Väisänen ”Kaikki Italiani – matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2017), josta lainaus sivulta 37: ”Oli sää sitten sateinen tai aurinkoinen, pois suurimmasta matkavilinästä pääsee kävelemällä Gheton kaupunginosaan. Kyllä vain, juutalaisten asuma-alueiden nimitys ghetto tulee Venetsiasta. Juutalaisia oli Venetsiassa paljon jo ennen vuotta tuhat. 1300-luvulla juutalaisten rahanvaihtajien – tuolloin sanottiin rahankiristäjien – sekä kauppiaiden yhdyskunta oli jo suuri ja pysyvä… Venetsian senaatti päätti vuonna 1516, että kaikkien juutalaisten täytyy asua Gheton alueella. Se oli helposti valvottavissa oleva alue, sillä sinne pääsi vain kahta siltaa pitkin. Silloille rakennettiin portit ja juutalaisilla oli pääsy porttien ulkopuolelle vain päiväsaikaan. Näin syntyi Euroopan ensimmäinen ghetto. Juutalaisia oli paljon ja heitä muutti koko ajan lisää. Niinpä alueelle rakennettiin tavallista korkeampia rakennuksia, jopa kahdeksankerroksisia. Alueella asui monenkielisiä juutalaisia, joten synagogiakin rakennettiin useita.”

Napoli

Liisa Väisänen ”Kaikki Italiani – matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2017), josta lainaus sivulta 48: ”Napolin aluetta ja ennen kaikkea tiettyjä syrjäytyneitä kortteleita hallitseva järjestäytynyt rikollisliike Camorra. Nimen alkuperä kertoo heidän erikoistumisalansakin: arabian kielen sana zamara tarkoittaa laitonta uhkapeliä. Siitä liike aloitti. Nykyään se on levittäytynyt kaikkialle  Eurooppaan ja on erityisen vahva Saksassa. Camorra hallitsee väärennettyjen tekstiilimerkkien ja desingtuotteiden kauppaa muuallakin maailmalla. Taistelu Camorraa vastaan on Napolissa jokapäiväistä erityisesti juuri pahamaineisilla vuokrataloalueilla.”

Politiikka

Liisa Väisänen ”Kaikki Italiani – matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2017), josta lainaus sivulta 64: ”Toisen maailmansodan jälkeen hallinneet suuret puolueet eli kristillisdemokraatit ja kommunistit olivat molemmat jääneet kiinni korruptiosta. Tilalle nousivat uudet poliittiset voimat. Vanhoihin politikkoihin kyllästyneet äänestäjät valitsivat liiemaailman puolelta tulleen Silvio Berlusconin pääministeriksi. Tämä edusti jotain uutta. Berlusconi oli tavallisesta perheestä noussut liiketaloudellinen ihme. Hän oli valmistunut oikeustieteellisestä tiedekunnasta ja tienannut opiskelurahojaan laivoilla pianistina ja laulajana, musiikillisesti lahjakas kun oli. Hän tienasi ensimmäisen miljoonansa luomalla kokonaan uudenlaisen mediamaailman yhtiön. Kerättyään vaurautta hän oli siirtynyt televisio- ja radiomaailmasta myös kirjapaino- ja lehtialalle sekä rakennusalalle. Omistipa hän aika pitkään myös tavarataloketjun. Hänen vaalilupauksensa äänestäjille oli, että kun hän on liike-elämässäkin saanut yhtiönsä kukoistamaan, niin eiköhän hän pysty tekemään sen myös Italia-nimiselle valtiolle. Suurten lupausten huumaamana ja edellisiin politikkoihin pettyneenä äänestäjän oli helppo unohtaa, ettei valtio toimi samoin kuin liikeyritys. Liikeyritys voi irtisanoa huonosti tuottavan työntekijän, valtio ei. Valtion tehtävä on pitää huolta myös huonommin pärjäävistä.”

Kirjallisuutta:

Päivi Setälä ”Antiikin nainen” (Otava 1998)
Valerio Lintner ”Italia” (Uniprsess 2015)
Pinja Rosenberg ”Mondo matkaopas – Venetsia” (Image Kustannus Oy 2010)
Vittorio Serra ”Rooma” (Bonechi-Edizioni Il Turismo 1995)