Kreivi von Zinzendorf (1700-1760)
A. Meurman ”Kreivi N. L. Zinzendorfin elämänvaiheet” (WSOY 1908) ja Yrjö Karilas ”Elävän uskon mies N. L. Zinzendorf” (Suomen Lähetysseura), joista kirjoista olen muokannut tämän kertomuksen kreivi Zinzendorfista.
Zinzendorfin suku oli kokenut vainoa evankelisen uskontunnustuksen vuoksi Itävallassa. Saadakseen tunnustaa Herransa jätti kreivi Maksimilian Erasmus Zinzendorf vuonna 1633 korkean asemansa ja maalliset etunsa Itävallassa ja lähti maanpakolaisuuteen Oberbergin linnaan Nürnbergin läheisyyteen. Hänen pojat menivät Saksenin vaaliruhtinaan palvelukseen. Toinen heistä Otto Kristianista tuli kenraali ja toisesta Yrjö Ludvigista tuli Saksenin ministeri. Yrjö Ludvig (1662–1700) avioitui vapaaherratar Carlotta Justina von Gersdorfin (1675–1763) kanssa ja tästä avioliitosta syntyi 26 toukokuuta 1700 Nikolaus Ludvig Zinzendorf Dresdenissä. F. J. Spener oli lapsen yksi kummeista. Hallen yliopiston professori Herman Francke ja F. J. Spener olivat pietistejä jotka koettivat saada uutta elämää luterilaiseen kirkkoon, joka oli tuolloin jähmettynyt muotokristillisyyteen. Nikolaus Ludvig Zinzendorf lähetettiin kouluun Halleen Francken perustamaan pietistiseen oppilaitokseen.
Halleen oli vuonna 1715 saapunut luterilainen pakanalähetyksen uranuurtaja lähetyssaarnaaja Bartolomeus Ziegenblag. Tanskan hallitus oli tämän saksalaisen miehen lähettänyt Etu-Intiaan Trankebariin vuonna 1705. Ziegenbalgilla oli nyt mukanaan kristinuskoon kääntynyt Intian alkuasukas. Joka kerran kun kristitty hindu hartauskokouksessa tummilla silmillään katsoa väläytti sinne päin, missä viisitoistavuotias Zinzendorf ystävänsä von Wattevillen kanssa istui, läikähti heidän sydämessään sanoin selittämätön lämmin aalto, rakkaus tuota kaukaa tullutta muukalaista kohtaan, jonka kirkas katse todisti Kristuksen täydellisestä pelastustyöstä ja sisäisestä rauhasta.
Nikolaus Ludvigin isä kuoli jo kuuden viikon kuluttua lapsen syntymästä, niin äiti avioitui 1704 kenraali Natzmerin kanssa, mutta pojan holhoojana toimi isän veli kenraali Otto Kristian von Zinzendorf, joka määräsi veljen pojan Hallen jälkeen Wittenbergin yliopistoon opiskelemaan.
Zinzendorf saapui Wittenbergin yliopistoon 25.8.1716 ja aloitti lainopilliset opinnot. Wittenbergissä julkaisi hän väitöskirjan keväällä 1719, jonka jälkeen hän teki perinteikkään ulkomaanmatkan Hollantiin. Elokuussa 1722 hän kihlautui ja avioitui Erdmuthe Dorothea Reussin kanssa ja heille syntyi 12 lasta. Lokakuussa 1722 Zinzendorf aloitti työnsä oikeusneuvoksena Dresdenissä, jota kesti viisi vuotta. Dresdenissä joka sunnuntai Zinzendorf piti hengellisiä kokouksia huoneistossaan joihin kaikilla oli vapaa pääsy. Zinzendorfin häiden jälkeen saapui hänen hovimestarinsa kertomaan, että hänen alueelleen oli saapunut joukko mähriläisiä vainottuja kristittyjä, jotka uskonsa tähden olivat jättäneet isänmaansa ja kaiken omaisuutensa saadakseen palvella Jumalaa. Kreivi Zinzendorf suostui mielellään heidän anomukseensa saada asua Berthelsdorfin alueella. Koko ajan saapui väkeä Mährenistä Hutvuoren rinteille. Tänne muodostui evankelisten kristittyjen seurakunta. Zinzendorf asui Dresdenissä, mutta kävi aina tilaisuuden tullen seurakuntaa tervehtimässä…Kreivi Zinzendorf jätti virkansa ja muutti kesällä 1727 Berthelsdorfiin. Mutta kulku Herrnhutiin kesti pitkään, niin hän muutti puolivalmiiseen huoneistoon Herrnhutissa, jota oli aloitettu rakentaa häntä varten. Rothe otti hoitaakseen Berthelsdorfin, Zinzendorf yksinomaan Herrnhutin seurakunnan. Kartanoiden ja talouden hoito jäi Wattevillelle ja kreivin puolisolle. Zinzendorf ja Rothe laati säännöt veljesseurakunnalle: ”Herrnhutin seurakunnan jäsenet ovat velvolliset uskolliseen rakkauteen sulkemaan kaikkia veljiä, se on kaikkiin uskontunnustuksiin kuuluvia uskovia Jumalan lapsia; heille ei ole sallittu tuomita tai moittia tai rakkaudettomasti arvostella niitä, joilla on eri käsitys; mutta heidän täytyy itse pysyä valveilla, jotta heidän keskuudessaan säilyisi puhdas Jumalan evankeliumi, lapsen luottamus ja usko.”
Jotta rukous ei lakkaisi Herrnhutissa muodostettiin siellä vartio. Tämä vartio ilmoitti yön tunnit laulamalla kutakin tuntia varten sopivan virren. Kaikki miespuoliset kuusitoista vuotta täyttäneet kuuluivat siihen ja suorittivat tehtävänsä vuorotellen. Järjestettiin rukouksia kutakin tuntia varten siten, että jotkut veljet ja sisaret sitoutuivat kunakin vuorokauden tuntina pitämään esirukouksia toisten seurakuntalaisten ja kaikkien Kristuksen seurakuntien, etenkin herrhutilaisten puolesta… Tanskan hovissa oltiin kiinnostuneita mitä Herrnhutissa tapahtui, minkä vuoksi Zinzendorf lähetti kaksi veljeä Kööpenhaminaan. Myöskin Englannista saapui kutsuja jonne Herrnhutista lähettiläitä. Zinzendorf oli saanut Englannin kuningattaren naishovimestarilta kreivitär Schaumburg-Lippe: ”Vakuutan teille, etteivät hehkuvat hiilenne ole merimatkallaan menettäneet lämpöänsä.” Seurakunnasta haluttiin tietoja Sveitsiin, Ruotsiin ja Liivinmaalle… Kreivi Zinzendorf sai 27.11.1723 hallitukselta käskyn myydä tilansa ja muuttaa maasta pois. Vaino oli päässyt vauhtiin, eikä ollut torjuttavissa joten hän lähti 23.1.1733. Kohta Zinzendorfin lähdön jälkeen 1.2.1733 Varsovassa kuoli alituinen vainoojansa Puolan kuningas ja Saksenin vaaliruhtinas Aukusti. Palattuansa Ebersdorffiin sai Zinzendorf tietää, että uusi vaaliruhtinas oli Herrnhutin seurakunnalle myötämielinen ja salli mähriläisten veljien palata takaisin kotiin. Kreivi pyysi Tübingenin jumaluusopillisen tiedekunnalta tutkintonsa nojalla tulla papiksi vihityksi. Tiedekunta vastasi myöntävästi: ”Emme voi kieltää, että meitä on hämmästyttänyt kreivin päätös, joka maailman silmissä on niin perin outo ja niin kaukana yleisestä tavasta, mutta joka niin ylevässä maallisessa asemassa olevassa henkilössä osoittaa harvinaista jumalanpelkoa, ja kun eivät mainitut korkeat edut kuitenkaan varsinaisesti ole henkilöille esteenä Jumalan sanan saarnaamisessa, eikä pappisviran hoitamisessa, niin on tiedekunta suostunut…”
Näiden tapahtumien jälkeen Zinzendorf karkotettiin uudelleen ja hän kääntyi kirjeellä Preussin kuninkaan Fredrik Wilhelm I:sen puoleen, pyytäen saada tuoda asiansa kuninkaan tietoon. Tähän tuli myöntävä vastaus hovisaarnaaja Jablonskyn kautta 1736 ja tapasi kuninkaan Wüsterhausenin metsätilalla kuninkaan. Kuningas totesi Zinzendorfiin kohdistuneet syytökset perättömiksi ja Berliinissä hänelle annettiin todistus, että hänen oppinsa oli evankelisen kirkon opin mukainen. Silloin oli tavatonta, että aatelismies ryhtyi papiksi. Hän otti vastaan Tübingenin jumaluusopilliselta tiedekunnalta teologian kandidaatin arvon ja antoi 20.5.1737 kuninkaan suostumuksella Jablonskyn vihkiä itsensä Berliinissä veljesseurakunnan piispaksi. Nyt saattoi Zinzendorf vihkiä papeiksi lähetyssaarnaajat, joita oli lähtenyt yhä uusiin pakanamaihin.
Eri maista saapui kutsuja Zinzendorfille, jonka vuoksi hän oleskeli Ruotsissa Malmössä viikon. Ruotsin hallitus julkaisi käskykirjeen karkottaakseen hänet maasta, mutta vaarallinen kreivi oli jo ehtinyt poistua maasta. Karkotuksen aikana saatuaan ystäviltään kutsun saapua Liivinmaalle, jossa oli Herrnhutin veljiä jo vuodesta 1729 alkaen ollut työssä siellä. Kreivi Zinzendorf saarnasi Riiassa ja Tallinnassa. Riiasta Zinzendorf lähti takaisin Saksan maalle, mutta Saksenin kuningas oli julistanut hänet kerrettiläiseksi.
Tallinnan tuomiokirkossa Zinzendorf saarnasi niin voimallisesti, että sanottiin, että jos siellä aina puhuttaisiin niin vaikuttavasti, täytyisi varmaankin kaikkien ennen pitkään kääntyä. Kun virolaisilla ei ollut omakielistä Raamattua, järjesti Zinzendorf varojen keräyksen. Rahaa kertyi niin suuri summa, että virolainen Raamattu saatiin painetuksi Königsbergissä vuonna 1739. Viron maaseudulla samoin kuin muuallakin Itämerenmaissa tapahtui herätyksiä sekä ylhäisön että kansan syvien rivien keskuudessa.
Herrnhutissa 18.8.1732 vietettiin ensimmäisten lähettien lähettämistä lähetystyöhön. Jeesuksen lähetyskäsky ei ollut tullut eläväksi. Se kirkastui ensin Zinzendorfille ja hänen ystävilleen. Oli suuri Jumalan ihme, että tämä pieni, vähäpätöinen, köyhien maanpakolaisten ja yksinkertaisten käsityöläisten muodostama veljesseurakunta sai kahden vuosikymmenen aikana suorittaa enemmän lähetystyötä kuin koko protestanttinen maailma kahden vuosisadan aikana.
Suomeen saapui kolme herrnhutilaisveljeä vuonna 1734. He jäivät Tornioon ja Ouluun. Tornion seudulta herrnhutilaisuus levisi Pohjois-Suomeen Juho Lustigin toimesta, jonka vaikutusta Paavo Ruotsalainen nousi vastustamaan. Varhaisemman herännäisyyden rinnalla herrnhutilaisuus, joka oli pietismin eli herännäisyyden kaltainen herätys, saapui Turkuun ja levisi sieltä maamme rannikkokaupunkeihin. Turussa toimi useita herrnhutilaiskristittyjen piirejä, joita veljesseurakunnan lähetit kävivät tervehtimässä. Sen jäsenenä toimi kirjansitojamestari Juhana Agrelius, jonka vaikutus nuoreen Heikki Kukkoseen (Henrik Renqvistiin), joka asui hänen luonaan, oli erittäin merkityksellinen.
George Schmidt lähti Herrnhutista 1737 lähetystyöhön Etelä-Afrikkaan. George Schmidth oli kotoisin Määrin Kunewaldista. Vuonna 1742 hän sai Herrnhutista kirjeellisen vihkimyksen papin virkaan. Tämän jälkeen hän kastoi hottentotti Willemin, josta tuli hänen apulaisensa. Kapkaupungin hollantilaiset saivat tämän tietää ryhtyivät he vastustamaan lähetystyötä. Heidän mielestään oli sopimatonta, että hottentoteista tehtiin heidän vertaisiaan kristittyjä. Viranomaiset kielsivät alkuasukkaiden kastamisen.
Toinen matka Amerikkaan alkoi 26.9.1741 tyttärensä Benignan ja muutamien veljien ja sisarten kanssa. Saavuttuaan Amerikkaan Zinzendorf vuokrasi asunnon Filadelfiasta. Delawaren valtiossa hän tapasi useita veljiä, jotka olivat sinne Herrnhutista. Pensylvaniassa oli kyllä luterilaisia, mutta mitään hengellistä elämää ei ollut. Heidän keskuudessaan Zinzendorf löysi työmaan. Suurin joukoin paikalliset kävivät Zinzendorfin kotihartaushetkissä ja pyysivät häntä saarnaamaan eräässä ladossa, joka heillä oli Filadelfiassa yhteisenä reformeerattujen kanssa, jossa Zinzendorf piti säännöllisiä jumalanpalveluksia. Zinzendorf evankelioi paikallisia intiaaniheimoja ja toimistaan mohikaanien luona Zinzendorf kirjoittaa: ”Elokuun 27.8.1742 saavuimme Khekomeko nimiseen mohikaanikylään New Yorkin valtiossa, jossa majoituimme tuohikojuun, joka oli meitä varten valmistettu. Sepä oli mieluisin asumus, jossa ikinä olen asunut. Eihän siinä varsin mukavaa ollut, semminkään sadepäivinä, mutta rakkaitten intiaaniemme parissa me semmoiset vähäpätöisyydet unhotimme. Heidän seurassaan oli meillä yhä uusia aiheita iloon.” Hän teki pitkän matkan intiaani-alueella, jossa hän oli usein hengenvaarassa. Zinzendorf lähti paluumatkalle Eurooppaan 9.1.1743.
Zinzendorfin matka pelätyn shawnee-heimon luo tapahtui vuonna 1742 oli ollut vaarallinen. Hän oli edellisenä vuonna tullut Amerikkaan tukemaan ja auttamaan veljesseurakunnan lähetyssaarnaajia. Kaksikymmentä päivää hän oli viettänyt teltassa shawnee-heimon luona. Sitten hän lähti tervehtimään toisia intiaaniheimoja. Irokeesien päälliköt hän kohtasi nykyisen New Yorkin valtion alueella. Jumala on lähettänyt meidät luoksenne. Meillä on mukanamme Jumalan sana, jonka tahdomme jättää teille ja teidän kansallenne, – käski Zinzendorf tulkin sanoa päälliköille. Veljesseurakunnan ensimmäinen lähetyssaarnaaja intiaanien parissa Kristian Henrik Rauch, joka oli kastanut muutamia mohikaaneja kristinuskoon. Intiaanipäällikkö Tshoop, joka oli ensimmäisiä käännynnäisiä ja joka lienee ollut Cooperin ”Viimeisen mohikaanin” Chingachgookin esikuva, oli kertonut kääntymisestään seuraavaa: Veljet! Olen ollut pakana ja olen pakanain keskuudessa vanhaksi elänyt; tiedän siis hyvin, millaista pakanain elämä on. Kerran tuli luoksemme pappi, joka tahtoi opettaa meitä ja alkoi todistella, että Jumala on olemassa. Silloin sanoimme: Kas vain, luuletko, ettemme sitä tiedä? Mene takaisin sinne, mistä olet tullutkin. Toisen kerran tuli taas pappi ja tahtoi opettaa meitä. Älkää varastako, hän sanoi, älkää juoko, älkää valehdelko jne. Me vastasimme hänelle: Sinä narri! Luuletko, ettemme sitä tiedä? Opi ensin itse ja opeta niitä ihmisiä, joiden luota tulet, välttämään tuota kaikkea. Sillä kukapa juo, varastaa ja valehtelee enemmän kuin sinun omat kansalaisesi? Ja niin lähetimme hänet pois. Jonkun ajan kuluttua tuli Kristian Henrik (Rauch) majaani ja istahti luokseni. Hänen puheensa minulle sisälsi suunnilleen seuraavaa: tulen luoksesi taivaan ja maan Herran nimeen; hän tahtoo tehdä sinulle tiettäväksi, että hän mielellään tahtoo tehdä sinut autuaaksi ja pelastaa sinut siitä kurjuudesta, jossa olet. Sitä varten hän on tullut ihmiseksi, antanut henkensä ihmisten edestä ja vuodattanut verensä heidän tähtensä jne. Sitten hän laskeutui teltassani pitkälleen erälle rahille ja nukahti, sillä hän oli matkasta väsynyt. Silloin ajattelin: Kas vain, kuka hän oikein on miehiään? Tuossa hän lepää ja nukkuu makeasti. Voisin lyödä hänet kuoliaaksi ja heittää metsään – eikä kukaan enää kysyisi häntä. Mutta hän ei huolehdi mistään. Hänen sanoistaan en kuitenkaan päässyt irti. Ne pysyivät lähtemättömästi mielessäni, ja kun nukahdin, näin unta verestä, jonka Kristus on vuodattanut meidän tähtemme. Siilloin ajattelin: tuo vasta jotakin on, ja aloin tulkita muille intiaaneille niitä sanoja, joita Kristian Henrik edelleen meille puhui. Sillä tavoin on herätys meidän keskellämme alkanut Jumalan armosta.
Zinzendorf seuralaisineen oli vieraillut St. Thomaksen saarella, jossa Zinzendorf lähetti sanan saaren maaherralle, että Saksanmaalta on saapunut kreivi, joka tahtoo tavata, mikä sai aikaan lährtyssaarnaajien vapautuksen vankilasta anteeksi pyydellen. Siellä pidettiin hengellinen kokous johon kerääntyi paljon väkeä. Zinzendorf sai siirtokunnan kenraalikuvernööriltä lähetyssaarnaaja Fredrik Martinille kirjallisen luvan kastaa neekereitä kristinuskoon, kunnes siihen saapuisi vahvistus Tanskan kuninkaalta. Käytyään vielä St. Jeanin ja St. Croixin saarilla Zinzendorf palasi 1743 takaisin Saksaan.
Liivinmaallakin hengellinen tila oli joutumaisillaan vaaraan. Veljien työ oli saanut herätyksiä aikaan Virossa ja liiviläisessä maakunnassa, sekä aatelisten hoveissakin. Jopa oli pappejakin, jotka harrastivat veljesseurakuntien perustamista maahan Herrhutin sääntöjen mukaan. Oikeaoppisuus asettui vihamieliselle kannalle ja tehtiin ilmiantoja ja syytöksiä hallitukselle Pietariin herrnhutilaisista. Seurauksena oli, että määrättiin keisarillinen komissiooni tutkimaan asiaa ja neljä tuomittiin tyrmään. Zinzendorf lähti tämän vuoksi selvittämään asiaa Liivinmaalle. Riikaan tultuaan hän pyysi kuvernööriltä passia matkustaakseen Pietariin. Pietarista saapui tieto, ettei keisarinna pidä tarpeellisena uudestaan tutkituttaa asiaa ja kreivi tekisi hyvin jos poistuisi maasta. Ja tammikuussa 1744 Zinzendorf palasi Saksaan.
Zinzendorfin juutalaistyötä ryhtyi tekemään Samuel Lieberkühn, joka matkusti Amsterdamiin työskentelemään juutalaisten parissa. Ensimmäisten käännynnäisten joukossa oli Ester Grünbeek, joka sepitti lukuisia suosittuja lauluja veljesseurakunnan laulukirjaan.
Saksenin hallitus ilmoitti 1747 kreivi Zinzendorfille, että hänen sallittiin palata Sakseniin ja kehoitettiin perustamaan uusia veljesseurakuntia. Vuonna 1749 myönnettiin hallituksen julistuksen kautta veljesseurakunnille, Augsburgin tunnustukseen kuuluvina, maan muiden kansalaisten kaikki oikeudet ja myös jumalanpalveluksessa käytettyjen sääntöjensä noudattaminen täydellä omantunnonvapaudella. Herrnhutilainen seurakunta irtaantui Bertelsdorfin pastoraatista ja sai asettaa omia pappeja. Tätä itsenäisen seurakunnan muodostamista oli Zinzendorf aina vastustanut, mutta nyt hän suostui siihen. Zinzendorfin vaimo kuoli 19.6.1756. Uudeksi vaimoksi löytyi Mährenistä tulleen siirtolaisen tytär Anna Nitschman (s. 1715), joka oli useita vuosia ollut naimattomien sisarien kuoron johtajattarena. Vihkiminen tapahtui 27.6.1757. Tähän aikaan Barbyn linnansaarnaaja Gottfrid Clemensin avulla rupesi hän järjestämään papereitaan painokuntoon. Vuonna 1758 julkaistiin ensimmäinen osa hänen Berliinipuheitaan ja seuraavana vuonna jälkimmäinen osa; Pennsylvania puheet julkaistiin 1760. Clemens jatkoi Zinzendorfin kuoleman jälkeen hänen muiden kirjoitustensa ja puheiden julkaisua. Kreivi Zinzendorf kuoli 9.5.1760.
Kirjallisuus:
Olavi Rouhe ”Uskonpuhdistuksen perillisiä” (Kirjatoimi 2005)
Uuras Saarnivaara ”He elivät Jumalan voimassa: kirkkohistoriaa Jumalan ihmisten elämäkertoina” (Ev. Lut. herätysseura 1976)
Eetu Rissanen ”Kristillinen palvelu N. L. von Zinzendorfin teologiassa” (Suomen lähetysseura 1959)
Pentti Juhani Mattila 