Afrikka

Olen koonnut kaikenlaista tietoa Afrikasta, sillä muutaman kerran olen vieraillut Afrikan maissa Ugandassa, Keniassa ja Marokossa… 

Yleistä tietoa Afrikasta

Rauno Pankola kertoo kirjassaan ”Afrikan safari – autolla Afrikan ympäri” (K. J. Gummerus 1961) kertoo Afrikan matkastaan maastoautollaan vaimonsa kanssa.

Pasi Nokelainen & Esa Salminen ”Afrikan valloittajat. Yrittäjiä mahdollisuuksien mantereella” (Avain 2018) ovat kirjoittaneet 11 suomalaisesta, jotka ovat Afrikassa tekemässä liiketoimintaa yrittäjinä tai yritysjohtajina. Kirjassa on tieto-osio jne.

Matti Peltola on tehnyt perusteellisen tutkimuksen ”Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia” (1958) ja Irja Kilpeläinen ”He lähtivät kauas” (1958).

George Washington Williams s. 16,10.1849 Yhdysvalloissa ja kuoli 2.8.1891 Englannissa on kirjoittanut kirjan History of the Negro Race in America from 1619 to 1880. Negros as Slaves, as Soldiers, and as Citizens, together with preliminary consideration of the Unity of Negro Governements of Sierra Leone and Liberia julkaistiin kahdessa osassa 1882 ja 1883. Williams valmistui pappisseminaarista hän avioitui ja hän sai paimenen paikan Bostonin baptistikirkosta. Toimittuaan vuoden pappina hän muutti Washingtoniin ja perusti mustille suunnatun lehden nimeltä Commoner. Vuonna 1879 hänet valittiin ensimmäisenä mustana Ohion osavaltion kansanedustuslaitokseen, jossa hän toimi yhden kauden. Vuoden 1890 alusta vuoden ajan Williams kiersi koko Afrikan mantereen ja onnistui tapaamaan kaikki merkkihenkilöt Transvaalin buuritasavallan presidentistä Sansibarin sulttaaniin ja Egyptin kediiviin, minkä lisäksi hänet kutsuttiin Sansibarin Englantilaisen klubin kunniajäseneksi ja piti esitelmän Kairon maantieteellisessä seurassa. Kongossa hän vietti kuusi kuukautta. Leopoldin Kongosta oli Euroopassa esitetty kritiikkiä, mutta Williams oli huolissaan ihmisoikeuksista ja hänen kirjeensä oli ensimmäinen kattava ja järjestelmällinen syytekirjelmä Leopoldin siirtomaahallintoa vastaan. Egyptissä Williams sairastui vakavasti tuberkuloosiin. Williams pääsi Egyptistä Englantiin brittiläisellä höyrylaivalla. Laivalla hän tapasi englantilaisen nuoren naisen, joka oli ollut Intiassa brittiperheen kotiopettajana. He kihlautuivat matkan aikana. Kihlattu ja hänen äitinsä veivät Williamsin Blackpooliin, jotta meri-ilma parantaisi hänet. Kihlattunsa, hänen äitinsä, papin ja lääkärin läsnä ollessa George Washington Williams kuoli 41 vuoden ikäisenä. Williamsin Kirja löytyy http://www.gutenberg.org/ebooks/15735

Portugalilainen prinssi ’Henrik Purjehtija’, joka oli näiden tutkimusmatkojen kannustavana voimana, toimi uskonnollisista vaikuttimista. Hän toivoi voivansa siten lannistaa maurien vallan ja tukea kristinuskoa… Paavi jakoi vasta löydetyt maanosat Espanjan ja Portugalin kesken, joista viimemainittu sai osakseen Afrikan. Jokaisen retkikunnan mukana meni pappeja ja munkkeja käännyttämään pakanoita. Heillä oli alussa suuri menestys. Kongossa he ’käänsivät’ ja kastoivat ruhtinaan ja hänen mukanaan koko hänen kansansa; samoin Mosambiquessa kastettiin kokonainen kansa neljän kuukauden lähetystyön jälkeen ja useilta muiltakin tahoilta kerrotaan onnistuneista lähetysyrityksistä. Portugalilaiset asuttivat melkein kaikki länsi- ja itä-afrikkalaiset saaret, joilla sitten dominikaanit harjoittivat lähetystä.”

Reinhard Bonnken omaelämäkertakirjassa ”Tulella täytetty elämä” (www.kkjmk.net 2011) hän kertoo kuinka hän oli saanut nuorena poikana kutsun Afrikkaan evankelistaksi, vaikka kukaan muu ei ottanut sitä vakavasti, mutta siitä huolimatta hän ei antanut periksi, vaan piti kiinni saamastaan taivaallisesta kutsusta vaikeuksista huolimatta kulkemalla vaihe vaiheelta päämääräänsä kohti. Hän kertoo kohtaamastaan Etelä-Afrikan rotuerottelusta, mikä oli pesiytynyt myös helluntaiseurakuntiin, jota hän ei voinut ymmärtää. Tänä päivänä Reinhard Bonnke puhuu miljoonia ihmisiä käsittäville joukoille. Reinhard Bonnke kertoo isoisän, isän ja perheensä tarinan omansa lisäksi. Kirja on todella lukemisen arvoinen.

Eurooppalaisille Afrikan sisäosat pysyivät tuntemattomina 1800-luvulle asti. Sitä ennen portugalilaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja hollantilaiset olivat perustaneet siirtokuntia rannikoille. Arabit puolestaan olivat välittäneet neekeriorjia. 1800-luvulla tutkimusmatkailijat, joista tunnetuimmat olivat David Livingstone ja Henry M. Stanley, samosivat Afrikkaa ristiin rastiin ja tekivät palveluksia Euroopan siirtomaaimperialismille. Ensimmäiseen maailmansotaan (1914) mennessä Euroopan valtiot olivat jakaneet Afrikan kokonaan. Iso-Britannia alkoi toteuttaa Kapin-Kairon suunnitelmaansa Etelä-Afrikasta ja Egyptistä käsin. Ranska valloitti koko Luoteis-Afrikan, ja muita valloittajia olivat Saksa, joka menetti alueensa 1918, Belgia, Portugali, Espanja ja Italia. Vain Etiopia ja Liberia olivat itsenäisiä.

Egypti

Egypti itsenäistyi 1922, Egyptin korkeakulttuuri syntyi 3000 eKr. tienoilla ja on siten maailman vanhimpia, ja myös Saharan eteläpuolella syntyi merkittäviä kulttuureja ja valtioita, kuten Ghana ja Mali. 

Carl Grimberg ”Kansojen historia 1 Egyptiläiset” (WSOY 1956), josta lainaus sivulta 31: ”Itse ilmasto vaikuttaa säilyttävästi. Hauraimmat ja herkimmätkin muistot ihmisten työstä ja pyrkimyksistä – jopa vaatteet ja papyruskäärötkin – säilyvät täällä halki vuosituhansien, jos vain Niilin tulvat eivät niitä saavuta tai ihmiskädet tuhoa… Ainoalaatuinen säilyttävä voima on ollut myös egyptiläisten uskonnolla. Uskonnollisten käsitystensä vaikutuksesta egyptiläiset enemmän kuin mikään muu kansa ovat järjestäneet ikuisia asumuksia vainajilleen ja varustaneet ne mitä moninaisimmilla uhrilahjoilla, taideteoksilla, piirtokirjoituksilla, kohokuvilla ja maalauksilla, jotka kaikki yhdessä tarjoavat meille mitä oivallisimman sivistyshistoriallisen kuvakirjan. Egyptiläisten luja usko kuolemanjälkeiseen elämään ja harras halu säilyttää ruumis, koska se oli sielun asunto, on tehnyt meille mahdolliseksi tutustua Egyptin kulttuuriin ammoisilta ajoilta, jotka melkein kaikkialla muualla maailmassa ovat peittyneet läpitunkemattomaan pimeyteen. Se muinaisegyptiläisten pyrkimys, että he tahtoivat pelastaa vainajat katoavaisuudelta, johti palsamoimistaidon keksimiseen, minkä voidaan huomata tapahtuneen 4,5 vuosituhatta takaperin… Haudasta huolehtimisessa voitiin mennä niinkin pitkälle, että varastettiin kivet omaa hautaa varten. Muuan yli 3000 vuotta vanha papyrus-kannekirja kertoo eräästä työnjohtajasta: ’Hän louhitti väellänsä kiviä kuningas Seti II:n keskeneräisistä rakennuksista, ja he varastivat niistä joka päivä miehen omaa hautarakennusta varten. Ja hän pystytti näistä kivistä neljä pilaria hautaansa.’ Toisesta haudasta hän varasti itselleen kaksi Kuolemankirjaa – samoin omaa vastaista tarvettaan varten – ja kolmanteen hautaan hän tunkeutui ja anasti sen vuoteenkin, millä vainaja lepäsi, sekä muutoin mitä vain käsiinsä sai. Hän varasti myös kuninkaan kuolin uhria varten tarkoitetun suitsutusaine- ja viinivadin. Muuan erikoisen arvokas esine, joka oli kadonnut erään kuningattaren haudasta, löytyi myös hänen talostaan, vaikka hän olikin vannonut vakaiset valat, että oli viaton. Juttuun kuuluu muutoin, että tämä autuudestaan niin huolehtiva mies tässä maailmassa esiintyi raa’an roiston hahmossa. Hän eli haureellisesti alaistensa työmiesten vaimojen ja muiden naisten kanssa, joiden kanssa he ’asuivat yhdessä’. Hän varasti mitä vain käsiinsä sai, murtautui yöllä toveriensa taloon ja ’selkäsaunalla pehmitti sinä yönä yhdeksän henkeä’; ja välistä hän huvitteli nousemalla muurille ja pommittamalla sieltä väkeänsä tiilillä. Hän pakotti miehensä korvauksetta tekemään työtä hänen yksityistiliinsä, ja heidän vaimojensa täytyi kutoa hänelle kangasta. Mutta työnsä hän kruunasi, kun hän kidutetut alaisparkansa lähettivät miehiä valittamaan itselleen kuninkaalle. Hän surmautti kaikki valittajat, ’etteivät he voisi viedä mitään viestejä faaraolle’… Vanhan valtakunnan häviötä seurasi väkivaltainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii, hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamattomina matkamiestä, ja vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialla. Taudit raivoavat ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuninkaanpalatseja häväistään. ’Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja vaimot valittavat: ’Jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaat täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: ’Nujertakaamme maahan mahtavamme!’ Krokotiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Hajaannustilaa kesti noin vuoteen 2100 eKr.”

Grimberg Kansojen historia 7. kansainvaellukset (WSOY 1981), josta lainaus sivulta 104: ”Voidaan liioittelematta sanoa, että erakkoelämässä on selvää minäkeskeistä sävyä. Sen keinoin saavutetut hengelliset arvot tulevat ainoastaan kunkin yksityisen omaksi hyödyksi. Mutta koottakoon erakot Jumalan yhteiskunnaksi! Opetettakoon heitä työskentelemään yhteisten tarkoitusperien hyväksi! Silloin he saavat myös hyötyä toveruuteen liittyvästä molemminpuolisesta arvostelusta, joka on parannuskeinona erakkoelämän vaaralle: hengelliselle ylpeydelle. Tällainen oli niiden henkilöiden ajatuksenjuoksu, jotka kokosivat erakot saman katon alle, muuttivat heidät munkeiksi ja nunniksi, muodostivat luostariyhteiskunnan. Askelta laitosten suuntaan merkitsivät erakkosiirtolat. Samoin ajattelevat hurskaat, jotka pakenivat ihmisiä ja maailmallista elämää, sattuivat kohtaamaan toisensa erämaan yksinäisyydessä. Luonnollisena seurauksena oli, että maailmanpakolaiset avustivat toisiaan ja että heidän välilleen kaikesta yksinäisyyspyrkimyksestä huolimatta syntyi jotakin yhteistä. Luostarielämän perustajana pidetään egyptiläistä Pakomia, joka 300-luvun alkupuolella eli erakkoelämää Theban seudun autiomaassa. Pian häneen liittyi toisia yksinolijoita, niin syntyi erakkosiirtola. Eräänä päivänä Pakom sai ilmestyksessä kehotuksen perustaa luostarin. Hänet valtasi ajatus, että askeettien tuli yhdistää voimansa yhteisöksi avustaakseen toisiaan itsensä parantamisessa ja hioakseen pois toistensa särmiä, rukoillakseen ja harjoittaakseen hartautta yhdessä ja auttaakseen kärsiviä lähimmäisiään… Theban seudulta levisi munkki- ja nunnaliike yli koko Egyptin. Jo 300-luvun lopulla maa oli täynnä luostareita, joista jokaisessa oli sadoittain munkkeja tai nunnia; ja autiomaan suuri hiljaisuus vaihtui lukemattomien ihmisten virrenveisuuseen, kun he kävivät herkeämätöntä kamppailua syntiä vastaan. ”

Georg August Wallin ”Aavikon vaeltaja, elämä ja päiväkirjat” (Otava 2007) kerrotaan Itämaiden kirjallisuuden professori Georg August Wallinin (1811-1852) matkoista, joka 1843 matkusti Egyptiin ja esiintyi muslimina ja teki näin kolme tutkimusmatkaa. Kuvaus edustaa suomalaisen matkakirjallisuuden huippua.

Andrei Sergejeff ”Egyptin historia – Kleopatran ajasta arabikevääseen” (Gaudeamus 2019).

Jane Fonda ”Tähänastinen elämäni” (Otava 2006) lainaus sivulta 612: ”Minut vietiin vierailulle köyhien koptilaiskristittyjen yhteisöön Mokattamiin, joka sijaitsi aivan Kairon sydämessä kivilouhimon juurella ja jonka asukkaat olivat roskien kerääjiä, zabaleeneja. Mukanani olivat poikapuoleni Rhett Turner ja Turner-säätiön silloinen toimitusjohtaja Peter Bahouth. Olimme tulleet tutustumaan Egyptin hallituksen, useiden avustusjärjestöjen  ja Maailmanpankin rahoittamaan projektiin, joka muutti monen yhteisön tytön elämän koulutuksen, työpaikan ja viivytetyn lapsensaannin ansiosta. Kun saavuimme yhteisöön, näimme roskilla täytettyjä vaunuja, joiden kuormien päällä istui hyvin pieniä lapsia. Suoraan yhteisön keskellä oli ammottava kompostikuoppa, joka oli ehkä noin 18 metrin syvyinen ja yli puolen jalkapallokentän pituinen. Se oli täynnä roskaa ja sikojen ulosteita, joita kompostoitiin. Kun auton ovi avattiin, vastaani hyökkäsi löyhkä, joka oli paksumpi ja sietämättömämpi kuin mikään, mitä olin voinut kuvitella. Jouduin pakottamaan itseni ulos autosta ja hengittämään suun kautta, jotta en olisi voida pahoin. En voinut uskoa todeksi, että jotkut ihmiset hengittivät koko elämänsä ajan tätä ilmaa. Mokattamin terveys- ja kehityskomitean puheenjohtaja, katolinen sisar Marie Assaad, oli meitä vastassa, ja kävellessämme hänen kanssaan hän osoitteli meille ihmisten ’koteja’ -pimeitä, ovettomia hökkeleitä, joissa oli maalattia ja siellä täällä korkeita roskakasoja. ’On vaikea nähdä näiden majojen taakse’, sisar Marie selitti, ’mutta siellä perheet pitävät sikoja. Siat syövät valtaosan jätteistä, ja sitten niiden ulosteet korjataan talteen ja kaadetaan kuoppaan, jonka näitte tuolla. Siinä ne kompostoituvat, ja sitten lopputulos myydään lannoitteeksi.'”

Michael Coren ”Radikaalin Islamin sota kristinuskoa vastaan” (Perussanoma Oy 2015) lainaus sivulta 12: ”Puolet niistä kristityistä, jotka asuvat Lähi-idässä, kristinuskon kehdossa, ovat egyptiläisiä kopteja. He asuivat maassa ennen kuin islam valloitti sen ja muodostavat edelleen viidenneksen maan väestöstä. Heidän on lain mukaan mahdotonta tulla valituiksi Egyptin islamilaisen tasavallan presidentin virkaan tai opiskella Al Azhar -yliopistossa ja hyvin vaikeaa liittyä poliisivoimiin tai armeijaan. Käytännössä he eivät pääse mihinkään korkeaan virkaan politiikan tai talouselämän aloilla. 1800-luvulla säädettyjen Hamayounin asetusten mukaan koptit tarvitsevat kirkkojen rakentamiseen ja korjaamiseen presidentin luvan – jota ei yleensä anneta. Moskeijoiden rakentamiseen ei tällaisia lupia tarvita. Hallituksen valvoma televisio lähettää koptien vastaista propagandaa. Muslimien kääntyminen kristinuskoon on kielletty lailla, mutta kristityt saavat kääntyä muslimeiksi. Kristittyjä tyttöjä – ja jopa kristittyjen pappien vaimoja – siepataan ja pakko käännytetään islaminuskoon… Isä Zakaria Boutros on ortodoksinen koptipappi, lempeä ja mietteliäs mies.  Hän on yksi Egyptin kristillisen koptiyhteisön johtohahmoista, joka joutuu nykyään asumaan maanpaossa Yhdysvalloissa, koska hänet pidätettiin kotimaassaan kaksi kertaa. Muslimit Iranissa ja Saudi-Arabiassa ovat luvanneet hänen vangitsemisestaan 60 miljoonan dollarin palkkion. Vaikka Boutros on useimmille pohjoisamerikkalaisille ja eurooppalaisille tuntematon, hän on kuuluisa – tai pahamaineinen – henkilö niin Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä kuin Keski-Aasiassakin, joissa hänen päivittäisiä televisio-ohjelmiaan seuraa valtava yleisö, ja hänen internetsivuillaan käydään miljoonia kertoja… 

Marokko

Olin Marokon Tétouanin retkellä mukana 2012. Retkibussilla mentiin Algeciraksen kaupunkiin Espanjan rannikolle, josta lähtee nopeita ”katamariini” laivoja kuten Tallinnan reitillä olevat pikalaivat. Niitä menee aika tiheään ja maksoi n. 10 euroa suuntaansa. Matka espanjalaiseen kaupunkiin Ceutaan (Sebta) meni aikaa n. tunti. Siitä jatkettiin toisella bussilla Marokon puolelle Tétouaniin. Opas kertoi matkalla, että 2 miljoonaa lasta on ilman koulutusta Marokossa, vaikka siellä on ollut oppivelvollisuus pitkään, mutta ei ole resursseja. Kansasta puolet on lukutaidottomia. Tetuanin vanhassa kaupungissa on juutalais kaupunginosa. Toisen maailmansodan aikaan Tetuan oli niitä harvoja paikkoja joka ottivat vastaa juutalaispakolaisia…

Tetuanissa kierreltiin ahtaita kauppakujia oppaamme, paikallisen markkolaisen oppaan ja hänen apulaistensa avulla. Käytiin mattokaupassa, rohtokaupassa ja syömässä marokkolainen ”cuscus” ateria jne.. Jos joku ostaa niin suuren maton ettei se mahdu matkalaukkuihin, niin ne lähettää sen kotiin postitse. Mielenkiintoista nähtävää. Takaisin tullessa tullissa oli ruuhkaa ja myöhästyttiin Ceutasta lähtevästä lautasta minkä seurauksena liput kelpasivat vasta 1,5 tunnin kuluttua lähtevään laivaan. Foinikialaiset perustivat kauppa-asemia Marokon rannikolle jo 800-luvulla eKr. 300-luvulla eKr. syntyi berberien kuningaskunta, joka joutui Roomasta riippuvaiseksi liittolaisvaltioksi, ja 42 jKr. Pohjois-Marokko liitettiin Roomaan. Arabit ottivat alueen haltuunsa vuodesta 682 alk., ja se islamilaistui. Vuosisatoja Marokko oli Välimeren merirosvojen pesäpaikkoja. Saksan vastustuksesta huolimatta siitä muodostettiin 1912 Ranskan protektoraatti ja Espanja sai alueen luoteisosan. Vuonna 1946 Marokko tunnustettiin Ranskan yhteisön jäseneksi ja 1956 itsenäiseksi kuningaskunnaksi, johon liitettiin myös Espanjan Marokko ja Tanger sekä 1969 Ifni. Kun Espanja 1975 luopui Espanjan Saharasta, jakoivat Marokko ja Mauritania nykyisin Länsi-Saharaksi kutsutun alueen 1976. Vuonna 1979 Marokko liitti itseensä koko alueen, vaikka Polisario-sissiliike oli 1976 julistanut sen itsenäiseksi Saharan demokraattiseksi arabitasavallaksi.

Elias Canetti ”Marrakesin ääniä” (Tammi 1998), jossa vuoden 1981 Nobel-kirjailija kertoo Marokon kokemuksia matkaltaan.

Malika Oufkir, Michèle Fitoussi ”Loiston päivät pelon yöt – Kenraalin tyttären tarina” (WSOY 2000), josta lainaus sivulta 8: ”Tiedän vain vähän Marokon historiasta ja Malikan vangitsemisen syistä. Tiedän vain, että hän ja hänen sisaruksensa ja äitinsä viettivät vankeudessa kaksi vuosikymmentä rangaistukseksi isän vallan kaapaus yrityksestä. Kuningaskunnan toiseksi tärkein henkilö, kenraali Mohammed Oufkir yrittää murhata kuningas Hassan II:n 16. elokuuta 1972. Salaliitto epäonnistuu ja kenraali Oufkir teloitetaan viidellä laukauksella. Sitten kuningas karkottaa perheen maanpakoon vankiloihin, hirvittäviin kuolemanloukkoihin, joista ei yleensä koskaan palata ihmisten ilmoille. Nuorin lapsista, Abdellatif, ei ole tuolloin vielä kolmenkaan vuoden ikäinen. Malikan lapsuus on kuitenkin vielä eriskummallisempi. Kuningas Mohammed V adoptoi hänet viiden vuoden vanhana kasvattaaksensa hänet yhdessä saman ikäisen tyttärensä, pikkuprinsessa Aminan kanssa. Monarkin kuoltua hänen poikansa Hassan II huolehti tyttösten kasvatuksesta yhtä hyvin kuin omista lapsistaan. Malika viettää hovin seraljin yksityisyydessä yksitoista vuotta eikä käy juuri koskaan ulkona. Hän on jo silloin vankina ylellisessä palatsissa. Kun hän vihdoin pääsee sieltä pois, hän saa viettää kaksi vuotta kultaista nuoruutta vanhempiensa kanssa. Vallankaappauksen jälkeen Malika on kaksinkertainen orpo, sillä hän on rakastanut sekä oikeaa isäänsä että ottoisäänsä. Malika Oufkirin murhenäytelmä piilee juuri tässä kaksinkertaisessa surussa, jota hän kantaa salaa monta vuotta.” Sivulta 198 lainaus: ”Olimme hyljänneet islaminuskon, koska se ei ollut tuonut meille mitään hyvää, ja kääntyneet katolisuuden puoleen. Äiti oli viettänyt lapsuutensa nunnien hoivissa; hän tunsi ulkoa kaikki rukoukset ja oli opettanut ne meille, vaikkakin vastahakoisesti”

Christian Schreiber ”Lupausten tähtitaivaan alla” (Missions-Verlag 1998) lainaus sivulta 119:  ”Saksaan palattuani aioin heti työskennellä Afrikassa annetun näyn toteuttamiseksi. Hahmottelin suunnitelmiani paperille ja niitä alkoikin kertyä sivukaupalla. Halusin toimia perusteellisesti harkitun suunnitelman mukaan… Ajattelin rakentaa keitaan ulkopuolelle pienen maatalouden mallitilan. Tekisin sen aavikon ihmisten työvälineillä. Käyttäisin heidän perinteistä rakennustapaansa. Hyödyntäisin sieltä löytyvät rakennusaineet. Haluaisin yhdistää sikäläisten ihmisten vuosituhantiset työtavat eurooppalaiseen tekniseen tietämykseen. Projektiin sisältyi myös kaivo. En aikonut porata sitä, vaan kaivaa sen perinteiseen tapaan käsin. Näin alkuasukkaat pystyisivät tulevaisuudessakin huolehtimaan siitä itsenäisesti. Kaivon vesi herättäisi hehtaarin suuruisen alueen erämaata viheriöimään ainakin uusimman maaperätutkimuksen mukaan. Koko projektin tarkoituksena oli kannustaa keitaan ihmistä turvautumaan omiin voimiin. Heidän ei tarvitsisi lähteä ennestään ylikansoitettuihin kaupunkeihin… Saavuttuani Rabatiin otin yhteyden Saksan suurlähetystöön. Halusin kosketuksen Marokon hallituksen lähetystön kautta. Ja lähetystössä muistettiin minun ottaneen vuotta aikaisemmin Marrakechin Medinasta, vanhasta kaupungista, kuusi lasta Eckernförden lastenkotiin. Diplomaattisen ystävällisesti ja taitavasti suurlähettiläs otti minut vastaan… Vaikka Saksan suurlähetystön ovi olikin suljettu jälkeeni. Jumala avasi suuremman oven, joka johti Marokon kuninkaallisen palatsin pääministerin virkahuoneeseen… Toimistopäällikkö esitteli suuren salin, jossa kuninkaalla, Hassan II:lla, oli tapana neuvotella ministereidensä kanssa… Hamid Bradli esitteli minut sisään huoneeseen astuneelle pääministerin valtiosihteerille. Hän oli kuullut minusta ja tahtoi henkilökohtaisesti tavata minut. Bradlin tulkitsemana selitin hänelle lyhyesti Saharan keidassuunnitelmani… Pääministeri istuutui vastapäätä olevaan nojatuoliin. Hamid Bradli istui välissämme ja tulkkasi puheemme… Yritätte auttaa pientä ihmistä. Se on oikein hyvä asia. Se oli ministére d’ état monsieur Ahmed Ben Shrarin käsitys aavikkosuunnitelmastani ja -työstä… Seuraavana päivänä menin maani suurlähetystöön. Kerroin keskustelleeni Marokon pääministerin kanssa, joka ottaisi yhteyttä lähettilääseen. Suunnitelmani löytyi välittömästi kirjoituspöydän alimmaisesta laatikosta ja kiinnostus projektiini kasvoi silminnähden. Kolme viikkoa neuvottelusta kotiini tuli kirje Marokon sisäasiainministeriöstä. Siinä ilmoitettiin minun voivan aloittaa työni Bou-Rhian keitaassa koska vain halusin. Luvan myöntämisestä oli ilmoitettu paikalliselle kuvernöörille ja kehotettu häntä auttamaan minua kakin mahdollisin keinoin.”

Pia Rendic ”Ihmiskaupan kasvot” (Kustannus Oy Uusi Tie 2015), josta lainaus sivulta 74: ”Maura saapui Kyprokselle Marokosta yhdessä 19-vuotiaan siskontyttönsä kanssa. Perhe oli rakentamassa uutta taloa, ja ystävän ystävä oli luvannut näille kahdelle tytölle hyväpalkkaisen, kolmen kuukauden mittaisen tarjoilijanpestin Larnakassa. – Olin kiitollinen Allahille ja Dinalle, jotka olivat järjestäneet meille tämän työn. Se oli haaveiden täyttymys meille, köyhille ja kouluttamattomille tytöille. Palkka olisi yli kymmenkertainen verrattuna siihen, mitä voisimme tienata kotimaassamme, Maura kertoo. Dina oli lähettänyt tytöille etukäteen työsopimuksen, lentoliput ja oleskeluluvat kolmeksi kuukaudeksi. Hän oli myös sopinut puhelimessa tulevansa tyttöjä vastaan Larnakan lentoasemalla… Lihava, yli 60-vuotias mies odotti seuruetta ja otti Mauran ja Miriamin passit… Pian Mauralle selvisi kuitenkin karu totuus. – Dina levitti eteeni paperin täynnä numeroita. Hän alkoi selittää, että olemme hänelle velkaa lentolipuista, työluvista, passeista, lentokenttäkyydityksistä ja tulevista terveystarkastuksista. Loppusumma oli valtava! – Dina selitti, että tehtävämme on tarjoilla juomia miehille iltakahdeksasta kolmeen yöllä. Päivisin työskentelisimme baarissa. Jos taas haluaisimme maksaa velkaamme pois varmasti ja nopeasti, voisimme tienata 30 euroa asiakasta kohden harrastamalla heidän kanssaan seksiä, Maura muistelee. Maura tyrmistyi ehdotuksesta. Hän kieltäytyi ehdottomasti tekemästä moista… – Dina ei ollut asiasta moksiskaan, vaan totesi että Allahin tuomiovalta ei ulotu kristittyyn maahan. Hän lisäsi, ettei meidän Allahia pitäisi pelätä, vaan Costasia, yökerhon omistajaa… Maura pakotettiin ottamaan vastaan kymmeniä seksin ostajia päivittäin. Hänen oli suostuttava kaikkiin miesten mielitekoihin ja vaatimuksiin, vaihtoehtoa ei ollut. Kerran kieltäydyin lähtemästä uudelleen erään miehen matkaan, joka oli edellisellä kerralla kiduttanut minua pahoin… Kun edelleen kieltäydyin, Costas määräsi kaksi yökerhon työntekijää viemään minut pieneen huoneeseen. Miehet raiskasivat minut ja hakkasivat minua armotta…” 

Libya

Foinikialaiset ja kreikkalaiset perustivat Libyan rannikolle siirtokuntia, jotka myöh. liitettiin Rooman valtakuntaan. Arabit tulivat 600-luvulla, ja maa islamilaistui. Uudella ajalla Libya oli Turkin alaisuudessa ja Välimeren merirosvojen pesäpaikkoja. Italia valtasi Libyan 1911–12, ja 1951 siitä muodostettiin YK:n päätöksellä itsenäinen kuningaskunta, jonka kuninkaaksi tunnustettiin emiiri Idris. Hän hallitsi itsevaltaisesti ja noudatti lännelle ystävällistä politiikkaa. Vuonna 1959 autiomaasta löytyi öljyä, josta tuli maan talouden perusta. Kuningas Idris syrjäytettiin 1969 sotilaskaappauksessa, jonka johtaja, eversti Muammar al Gaddafi julisti Libyan tasavallaksi ja on siitä lähtien johtanut maata. Gaddafi aloitti 1973 omaperäisen islamilaissosialistisen kulttuurivallankumouksen, joka perustuu kansalaisten laajaan osallistumiseen kansankomiteoiden kautta.

Tunisia

Tunisian paikalla oli antiikin aikana tunnettu Karthago, jonka Rooma hävitti 146 eKr. 400-luvulla maahan tulivat vandaalit, joilta Bysantti valloitti sen 534. Arabit juurruttivat 600-luvulla maahan islamilaisuuden. Merirosvot valloittivat Tunisian 1574 Turkin toimeksiannosta ja siitä tuli pahamaineinen merirosvovaltio. Ranskan vaikutusvalta Tunisiassa kasvoi Algerian valloituksen (1830) jälkeen ja 1881 maasta tehtiin Ranskan protektoraatti. Toisen maailmansodan aikana Tunisia oli 1940–42 Vichyn hallituksen alaisena ja 1942–43 saksalaismiehityksessä, kunnes länsiliittoutuneet valloittivat sen.

Mali

Helsingin Sanomissa 3.4.2012 oli Mikko Paakkasen juttu ”Tappavan salaperäinen Timbuktu”, josta seuraava lainaus: ”Timbuktu oli islamilaisen tieteen ja uskonnon keskus, jossa oli yliopisto jo 1100-luvulla. Tallella on yhä merkittävä kokoelma ikivanhoja käsikirjoituksia. 1300-luvulla äimisteltiin Malin kuninkaan Mansa Musan pyhiinvaellusta Mekkaan. Hänen kerrottiin jakaneen matkalla niin paljon almuja, että kullan arvo romahti Egyptissä. Vuonna 1526 arabidiplomaatti Leo Africanus kuvaili Timbuktua yhdeksi rikkaimmista näkemistään kaupungeista. ’Timbuktun kuninkaalla on aina palveluksessaan kolmetuhatta ratsumiestä ja valtava määrä jalkamiehiä, jotka ampuvat myrkytettyjä nuolia’, Africanus kirjoitti. ’Täällä on valtavat määrät lääkäreitä, tuomareita, pappeja ja muita oppineita miehiä, jotka elävät yltäkylläisesti kuninkaan kustannuksella.’ Timbuktun vauraus perustui kauppaan. Se oli Saharan kamelikaravaanireittien ja Nigerjoen risteyskohdassa. Kamelit toivat aavikolta louhittua suolaa ja Lähi-idän kauppatavaraa, ja veneet toivat kultaa eteläisestä Afrikasta. Tavarat vaihtoivat omistajaa Timbuktussa ja kaupunki rikastui…”

Ghana

Juha Vakkuri on kirjoittanut ”Kulta, Islam ja pyhä käärme” (WEILIN+GÖÖS 1983), josta lainaus sivulta 16: ”Yksi todiste Länsi-Afrikan yhteyksistä Välimeren kulttuureihin on raudan käytön leviäminen Saharan takaisille kansoille foinikialaisten 1100-luvulla eKr. Pohjois-Afrikkaan perustamista tukikohdista. Saharan poikki kulkevat karavaanireitit tunnettiin jo 1200 eKr. Länsi-Afrikan uskotaan siirtyneen kivikaudesta suoraan rautakauteen ilman Euroopassa esiintynyttä pronssikautta… Rooman vallan aikana Pohjois-Afrikkaan levisi Aleksandriasta ja Karthagosta kristinusko. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut kovinkaan merkittävää muutosta berberikansojen keskuudessa, koska 600-luvulla Pohjois-Afrikka joutui taas uuden uskonnon eli islamin laajentumispyrkimysten kohteeksi. Islamilaisuuden vyöry lähti Egyptistä kohti länttä eli Maghribiä 640-luvulla jKr. Käännytystyön pääkohteina olivat Pohjois-Afrikan berberit, mutta myös maanosan sisemmät alueet kiinnostivat arabeja… Oli kuitenkin vain ajan kysymys, milloin arabien retket alkaisivat ulottua mustien asuttamille alueille. Heitä veti etelämmäksi paitsi kiihkeä halu käännyttää ’pakanoita’ muhamettilaisiksi, myös huhu joka oli alkanut kierrellä Välimeren maissa. Sen mukaan autiomaan toisella puolella oli mustien maa, jota sanottiin Ghanaksi ja joka oli tulvillaan kultaa… Viime vuosikymmeniin asti historioitsijat ovat sijoittaneet Ghanan synnyn 700-luvulle jKr. Ensimmäisen kerran Länsi-Afrikan ’Kultamaan’ mainitsi Bagdadin kalifin maantieteilijä Al-Fazari 700-luvun lopulla. Länsiafrikkalainen suullinen traditio puhuu samalla seudulla sijainneesta Wagadusta, jonka useimmat – varsinkin afrikkalaiset – historioitsijat yhdistävät Ghanaan. Tämän valtion synty sijoittuisi selvästi aikaisemmaksi eli jo 400-500-luvulle. Nehemia Levtzion, joka on tämän hetken arvostetuimpia Länsi-Afrikan tutkijoita (ja yksi niistä ei-afrikkalaisista historioitsijoista, jotka ovat taipuvaisia yhdistämään Ghanan ja Wagadun) on päätynyt laskelmissaan siihen, että jo 100-400 jKr. pohjoissudanilaiset heimot – wolofit/sereret, soninket ja songhait – olivat suorassa yhteydessä Pohjois-Afrikasta kotoisin olevien kansojen kanssa, mikä hänen mukaansa vauhditti valtiollista kehitystä, varsinkin kun taustalla oli pelko berberiheimojen valtapiirin laajentumisesta. Myös eräiden viimeaikaisten arkeologisten löytöjen perusteella voidaan olettaa, että muinaisen Ghanan sijaintiseudulla olisi ollut järjestäytynyttä elämää jo 300-luvilla… Ensimmäinen historioitsija, jolla voidaan kuvitella olleen ensi käden tietoja Ghanasta, on Ibn Haukal, jonka arvellaan käyneen kuningaskunnassa noin 970 jKr… ’Ghana on suuri kaupunki, joka koostuu kahdesta osasta. Toinen osa, joka sijaitsee tasangolla, on muslimikaupunki, jota asuttavat arabi- ja berberikauppiaat, lainoppineet ja muu sivistyneistö. Tästä osasta voidaan löytää kaksitoista moskeijaa, joilla kaikilla on palkattua henkilökuntaa.’ Näin kuvasi Ghanaa cordobalais syntyinen, maurilaisylimystöön kuuluva maantieteilijä Abu Obeid al-Bakari tunnetussa teoksessaan ’Kuvaus Pohjois-Afrikasta’, joka ilmestyi vuonna 1067.”

Jonathan Aitken ”John Newton – Armottomuudesta ihmeelliseen armoon” (Suomen Lähetysseura 2016), josta lainaus sivulta 43: ”Newtonia kiinnosti Afrikan osa, joka työntyi lännessä Atlantin valtamereen. Nykyään alueeseen kuuluvat Nigeria, Benin, Togo, Ghana, Norsunluurannikko, Liberia, Sierra Leone, Guinea, Gambia ja Senegal. 1740-luvulla alue tunnettiin yksinkertaisesti Guinean rannikkona. Alue oli suurimmaksi osaksi tutkimatonta seutua, jonka 1000 mailin rannikko käsitti jokia, estuaareja, rämeikköjä ja viidakkoa ja jota asuttivat alkukantaiset heimot ja satunnaiset eurooppalaiset seikkailijat. Valkoiset uudisasukkaat elivät uhkarohkeasti, kävivät kauppaa häikäilemättömästi, käyttäytyivät alkuasukkaita kohtaan armottomasti ja kuolivat usein nuorina. Ne, jotka selvisivät sellaisista paikallisista vaaroista kuten tarttuvista taudeista, petoeläimistä ja heimosodista, saattoivat joskus päästä rikastumaan. Suurin osa vauraudesta tuli orjakaupasta. Newton kuuli tästä elämäntyylistä ensimmäiseksi Amos Clow-nimiseltä rosvoilevalta orjakauppiaalta, jonka hän tapasi kapteeni Penrosen laivalla matkalla Sierra Leoneen. Clow, joka omisti neljänneksen laivasta, oli matkustanut ensimmäisen kerran Afrikkaan 1740-luvun alkupuolella täysin pennittömänä, mutta kun Newton tapasi hänet vuonna 1745, hänestä oli tullut merkittävä liikemies. Clow tienasi rahansa ’tuotantolaitoksen’ omistuksesta ja pyörittämisestä. Sanalla ei ollut 1700-luvun Afrikassa mitään yhteyttä teollisuuteen. Guinean rannikolla se tarkoitti linnaketta tai linnoitettua aitausta, jonne alkuasukkaat suljettiin sen jälkeen, kun orjien metsästäjät olivat ottaneet heidät vangeiksi sisämaassa. Linnakkeessa oli parakkeja, joissa vangittuja alkuasukkaita säilytettiin odottamassa orjalaivojen saapumista. Kapteenit tekivät kauppaa omistajan ja paikallisten päällikköjen kanssa antaen tavaroita ja helyjä vastineeksi orjalastista. Kun kaupat oli sovittu, paikasta tuli kauhistuttavan julmuuden näyttämö. Myydyt alkuasukkaat erotettiin perheistään, riisuttiin alastomiksi, merkittiin polttomerkillä ja alistettiin piiskaamalla ja kahlehtimalla ennen kuin heidät raahattiin kauhuissaan pois laivoille, jotka veivät kahden kuukauden matkasta elossa selvinneet Länsi-Intian tai Amerikan orjamarkkinoille…

Siihen aikaan Guinean rannikko (josta englantilainen kolikko guinea sai nimensä) vastasi 1700-luvun merenkulkijoiden elämässä 1800-luvun kullankaivajien Klondikea. Kun Afrikasta vietiin Amerikkaan joka vuosi 30 000-40 000 orjaa, orjakauppiaat, merikapteenit ja laivanvarustajat keräsivät suuria omaisuuksia… Newton lankesi kahteen paikalliseen paheeseen: seksuaalisiin irtosuhteisiin ja noituuteen. Ensimmäiseen kiusaukseen lankeaminen oli ehkä odotettavissa oleva seuraus vapautumisesta usean kuukauden vankeudesta, sillä Newton oli kuumaverinen nuorukainen, joka oli jo osoittanut afrikkalaisia naisia kohtaan tuntemansa hillittömän himon käyttäessään naisorjia hyväkseen. Noituuden parissa puuhastelu oli yllättävämpää, sillä hän oli saanut kristillisen kasvatuksen. Mutta omien sanojensa mukaan Newton oli ihastunut afrikkalaisiin heimotapoihin kuuluneisiin taikakaluihin, amuletteihin, vainajahengiltä kyselyyn ja ennustamiseen. Hän ei ehkä ollut ylen määrin ihastunut voodoohon ja mustan magian menoihin, mutta hän oli tarpeeksi rehellinen tunnustaakseen olevansa vaarassa joutua niiden lumoihin. Myönnettyään osallistuneensa niihin jonkin verran hän lisäsi paljonpuhuvasti: ’Ajan mittaan olisin saattanut antautua niille kokonaan.’…

John Newton lähti purjehtimaan kohti Afrikkaa elokuussa 1748. Matka Liverpoolista Afrikkaan kesti kaksi kuukautta ja sitä seurasi kahdeksan kuukautta orjakauppaa pitkin rannikkoa. Newton tiesi jo epämiellyttävistä sopimuksista ja fyysisestä julmuudesta, jotka kuuluivat paikallisten alkuasukaspäällikköjen ja valkoisten orjakauppiaiden väliseen kaupantekoon heidän kerätessään ihmisistä koostuvaa lastia lähettääkseen sen Länsi-Intian saaristoon. Matka oli kuitenkin Newtonille uusi kokemus esimiesaseman takia. Brownlow’n perämiehenä Newton oli eturivissä vaihtamassa arvottomia helyjä työkykyisiin miehiin, kiinnittämässä orjia kahleisiin, raahaamassa heitä laivalle ja pitämässä heitä vankeina hirveissä oloissa laivan uumenissa… Aviomiesten riistäminen vaimoilta ja lapsilta, kiljuvien miesten kiinnittäminen raskaisiin kahleisiin ja heidän kahlehtimisensa kauhistuttaviin, likaisiin ja ahtaisiin tiloihin, jotka olivat huonompia kuin eläimille tarkoitetut teurastamon karsinat, olivat orjalaivan perämiehelle kuuluvia rutiinitehtäviä. Newton todennäköisesti teki niitä kaikkia. Menemättä yksityiskohtiin Newtonin sopimattomasta siveettömästä käytöksestä hänen myöhemmät selostuksensa tästä vaiheesta tekevät selväksi, että hän käytti laivalla olleita alkuasukasnaisia seksuaalisesti hyväkseen…. Newtonin ensimmäinen merimatka orjalaivan kapteenina oli dramaattisten tapahtumien täyttämä. Niiden viidentoista kuukauden aikana, jolloin Duke of Argyle oli hänen komennossaan, hän kirjasi laivan lokikirjaan värikkään yksityiskohtaisen kuvauksen orjakaupan kauhuista ja vaaroista. Argylen matka Liverpoolista Afrikkaan alkoi 11. elokuuta 1750… Newton purjehti toiselle matkalleen orjalaivan kapteenina 30. kesäkuuta 1752… Hänen oli vaikea täyttää Africanin ruumaa ja alimpia kansia,  kunnes hän kävi Sierra Leonen suurimmassa orjalinnakkeessa Bunce Islandilla. Linnakkeen vahvistetut muurit ja tykinaukot, jotka suojelivat sitä alkuasukkaiden hyökkäyksiltä, oli kustannettu 10 000 punnan vuotuisesta avustuksesta. Parlamentin alahuone Lontoossa oli antanut sen Royal African Companyn linnakkeiden ylläpitoon Länsi-Afrikassa. Avustus muistutti siitä, että Britannian parlamentti oli myös tukemassa kauppaa, josta Newton sai elantonsa.”

Amazing Grace elokuva vuodelta 2009, jonka ohjaaja on Michael Apted ja elokuvan pääosissa Michael GambonAlbert Finney, Rufus SewellStephen Campbell MooreIoan Gruffudd. Elokuva kertoo kuinka William Wilberforce taisteli Englannin parlamentissa 1700-luvulla tavoitteenaan orjuuden lopettaminen. Wilberforcella on vain muutama liittolainen, yksi heistä on hänen mentorinsa John Newton, entinen orjalaivan kapteeni, nykyinen pappi, joka kirjoitti tunnetun psalmin Amazing Grace. Yhdessä liittolaistensa kanssa Wilberforce taistelee ihmisten välinpitämättömyyttä ja oppositiota, joka on päättänyt jatkaa orjakauppaa, vastaan. Kaikesta tästä huolimatta Wilberforce ammentaa voimia uudesta rakkaudestaan ja uusia ideoita hyödyntäen aloittaa uudelleen kamppailun, joka johtaa suureen yhteiskunnalliseen voittoon.

Oheisessa videolla esiintyy kristityksi kääntynyt Ghanan heimokuningas Eestissä:

Uganda

Ugandan löysi englantilainen tutkimusmatkailija John Speke vuonna 1862 etsiessään Niilin lähteitä. Lähetyssaarnaajat seurasivat häntä pian ja Itä-Afrikan kauppakomppania, joka ryhtyi hyödyntämään alueen rikkauksia mm. norsunluuta. Kun kauppakompanija joutui vaikeuksiin alueen valvonnassa, niin brittihallitus tuli apuun ja julisti Bugandan suojelualueeksi 1893. Siihen liitettiin vähitellen kolme muuta kuningaskuntaa Toro, Ankole ja 1600- ja 1700-luvuilla loistonsa päivät elänyt Bonyoro.

Skottlantilainen Alexander Mackay syntyi 1849. Henry Stanley oli käynyt Ugandassa kuningas Mtesan luona ja oli välittänyt kehotuksen C. M. S. lähetysjärjestölle lähettää sinne lähetyssaarnaajia, koska itse kuningas oli itse pyytänyt sitä. Eräs lähetyskertomus Madagaskarista vaikutti Alexander Mackayhin . Hänestä täytyi tulla lähetyssaarnaaja. Sanomalehteä selaillessaan hän huomasi C. M. S:n ilmoituksen ja hän ilmoittautui lähetyssaarnaajaksi.  Vuonna 1876 pidettiin jäähyväisjuhla seurueelle, joka oli menossa lähetystyöhön Ugandaan. Retkikunta lähti matkalle Sansibarista 1500 kilometriä jalkaisin halki erämaiden, soiden ja aarniometsien. Retkikunnan 8 jäsenestä oli neljä saapunut perille Ugandan kuningas Mtesan luokse. Jo seuraavana sunnuntaina saivat lähetyssaarnaajat pitää jumalanpalveluksen suahelikielellä, jonka he olivat oppineet matkalla ja kuninkaan kirjurit tulkitsivat heidän puheensa. Alussa kaikki meni hyvin ja opiskelivat maan kieltä bagandaa. Mackay perusti suuren työpajan ja teki kaikenlaisia töitä kuninkaalle, kuten mm. vaunut. Kesällä 1886 puhkesivat suuret vainot. Kun eräs prinsessoista ja kuninkaan lempipaashi antoivat kastaa itsensä, ei Mwanga kuninkaan raivolla ollut mitään rajoja. Uusi kuningas Mwanga määräsi, että kaikki kristityt oli etsittävä ja vangittava. Sinä päivänä, toukokuun 26:ntena, poltettiin 11 kaikkein uskollisinta kristittyä ja lukematon määrä muita vainojen aikana. Kesällä 1887 Mackay karkotettiin Ugandasta suurten vaikeuksien keskeltä. Mwangan julmuuden vuoksi hänet pantiin viralta. Mackay kuoli kuumeeseen 8.2.1890 Afrikassa.

Ugandaan kuuluneen Bugandan kuningas Mutesa II julistautui 1963 presidentiksi, mutta Milton Obote syrjäytti hänet 1966, purki liittovaltion ja alkoi noudattaa afrikkalaista sosialismia. Asevoimien komentaja Idi Amin kukisti 1971 Oboten, keskitti vallan itselleen ja aloitti häikäilemättömän terrorin, jonka länsivallat tuomitsivat ankarasti. Amin karkotti varakkaat aasialaissyntyiset maasta ja takavarikoi heidän omaisuutensa. Sota Tansaniaa vastaan johti 1979 Aminin kukistumiseen. Amin pakeni Saudi-Arabiaan, missä hän kuoli 2003. Ihmisoikeusjärjestöjen arvioiden mukaan jopa 500 000 henkeä surmattiin Aminin hallituskaudella ja 200 000:tta ugandalaista kidutettiin. Obotesta tuli 1980 jälleen presidentti, mutta hänet syrjäytettiin toistamiseen 1985, jolloin myös kansalliskokous hajotettiin.

Helsingin Sanomissa 25.3.2012 oli AP-Reutersin uutinen ”5000 sotilasta jahtaamaan Joseph Konya”.  Afrikan unioni (AU) kertoo lähettävänsä 5000 sotilasta etsimään Herran vastarinta-armeijan (LRS) pahamaineista  komentajaa Joseph Konya. Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on etsintäkuuluttanut Konyn sotarikoksista ihmisyyttä vastaan. LRA:ta syytetään mm. lasten pakottamisesta sotilaiksi sekä naisten ja tyttöjen pakottamisesta seksiorjiksi. Kony ja LRA on toiminut Ugandassa kahden vuosikymmenen ajan, kunnes kapinaliike ajettiin maasta vuonna 2005. AU:n mukaan LRA on vastuussa 2600 siviilin kuolemista vuoden 2008 jälkeen. Konyn epäillään piileskelevän Keski-Afrikan tasavallassa. Operaatiota johtaa ugandalainen komentaja. Joseph Konyn kiinniottaminen sai vauhtia, kun Youtube-videopalvelussa näytettiin Näkymättömät lapset -järjestön documentti Konysta, jota katseltiin yli sata miljoonaa kertaa.

Juha Vakkuri kirjoittaa ”Afrikan sydämeen” (Like 2014), josta sivulta 206 lainaus: ”Ongelmista huolimatta Uganda on kuitenkin melko hyvin toimiva maa. Kehitystä on tapahtunut ja tapahtuu yhä. Mukana on ollut lahjakas suomalainen nainen Ritva Reinikka, tunnetun talousoppineen Paul Collierin oppilas, joka halusi 1990-luvun puolivälissä tutkia kehitysavun perille menoa ja otti esimerkkitapaukseksi Ugandan. Reinikka selvitti, kuinka maan valtionvarainministeriön alakouluille antama tuki meni perille. Tulos oli katastrofaalinen: koulut saivat niille tarkoitetusta tuesta vain 3-20 prosenttia. Loput hävisivät matkalla vääriin taskuihin. Yhdessä valtionvarainministeriön päättäväisen ja suorasukaisen alivaltiosihteerin Emmanuel Tumusiine-Mutebilen ja ruotsalaisen professori Jakob Svenssonin kanssa Reinikka ryhtyi miettimään, mitä avun perille menon hyväksi voitaisiin tehdä. Keskeistä oli läpinäkyvyyden ja tiedottamisen parantaminen. Maan lehdille kerrottiin, mitä ministeriö oli päättänyt antaa kullekin koululle. Myös kouluille ilmoitettiin suoraan, millaisia rahoja heille olisi tulossa, eli mitä sopi odottaa. Reinikan ja Tumusiine-Mutebilen toimenpiteet paransivat tilannetta ratkaisevasti. Aivan kaikki rahat eivät nytkään menneet perille, mutta entisen 3-20 prosentin sijasta koulut saivat 80-90 prosenttia rahoista.”

Veli Andreas ”Veljiä etsimässä” (Kuva ja Sana 1998) lainaus sivulta 105: ”Kävin monta kertaa Ugandassa Idi Aminin hirmuhallinnon aikana. Diktaattori itse oli kakwaheimon sotaisa muslimi. Alkuvaiheessa tapasin maan anglikaanisen arkkipiispan, Janani Luwumin. Hän oli vakaumuksellinen Kristuksen seuraaja ja äärimmäisen vaikeassa asemassa. Hän oli Ugandan kirkon pää, mutta samalla hän oli Aminin armeijan kenttäpiispa. Hyvin pian hän alkoi pelätä henkensä puolesta. Minusta ja arkkipiispa Luwumista tuli hyviä ystäviä ja syksyllä 1976 kysyin, miten voisin auttaa häntä hänen tärkeässä työssään. Eräs välttämätön tarve oli toimittaa Raamattuja Ugandan sotilaille. Sotilaspapit olivat julistaneet Kristuksesta sotilaille, mutta heillä ei ollut juuri yhtään Raamattua jaettavaksi. Sen johdosta lähetin vetoomuksen Open Doorsin tukijoille ja muutamassa kuukaudessa pystyimme toimittamaan viisituhatta Raamattua Ugandaan – yhden lähes jokaiselle varusmiehelle. Valitettavasti tilanne paheni seuraavana vuonna dramaattisesti. Amin päätti pakolla muodostaa muslimivaltion maasta, jossa kristittyjen osuus väestöstä oli 60 prosenttia. Jokainen, joka avasi suunsa vähäiseenkään vastalauseeseen Aminia tai hallituksen politiikkaa vastaan, annettiin ilmi ja yleensä teloitettiin. Tuhannet kuolivat Aminin armeijan tai raa’an salaisen poliisin käsien kautta, jotka pidättivät tai tappoivat ihmisiä varoittamatta. Kun yhä enemmän kristittyjä alkoi hävitä, arkkipiispa käsitti, ettei hän voinut vaieta. Hän ryhtyi puhumaan julmuuksia vastaan ja pyysi henkilökohtaisesti Aminia lopettamaan. Kun arkkipiispa oli luovuttanut Aminille vastalausekirjeen, jonka kahdeksantoista ugandalaista piispaa oli allekirjoittanut, diktaattori määräsi hänet vangittavaksi ja tapettavaksi. Raporttien mukaan sotilaat kieltäytyivät tappamasta arkkipiispaa, jolloin Amin otti esiin oman pyssynsä ja murhasi hänet itse – suuhun ampumalla.”

The Last King of Scotland elokuva perustuu Idi Aminin henkilääkärin muistelmiin tapahtumista 1970-luvun Ugandassa. Se näyttää tapahtumat nuoren ja alkuun hyvinkin sinisilmäisen lääkärin silmin. James McAvoy näyttelee hyvin roolissaan vastavalmistuneena lääkärinä, mutta Forest Whitaker on Idi Aminin roolissa. Whitaker näyttelee erinomaisesti selvästi mielenterveysongelmista kärsivää diktaattoria. Hän on roolissaan uskottava ja tekee Aminista melkein jopa ymmärrettävän hahmon. Juuri tunnistettavuus tekeekin verenhimoisesta tyrannista vieläkin pelottavamman. Ohjaaja Kevin Macdonald on aiemmin ohjannut dokumentteja, ja The Last King of Scotland on hänen ensimmäinen näytelmäelokuvansa. Dokumentaristin tausta näkyy hänen kerrontatavassaan.

Kampala, Ugandan suurin kaupunki ja pääkaupunki Victoriajärven pohjoispuolella, jossa asu n.1,2 milj. as. (2002). Kampala on maan ulkomaankaupan keskus. Vienti koostuu pääasiallisesti kahvista, puuvillasta, teestä, tupakasta ja sokerista. Elintarvike-, metalli- ja huonekaluteollisuutta Yliopisto, kirkkoja, moskeijoita ja hindulaisia temppeleitä.

Tšad

800-luvulla Tšadjärven pohjoispuolelle syntyi Kanemin valtakunta, jonka hallitsijat omaksuivat myöhemmin islamin uskon. Sen suuruudenaika oli 1800-luvulla, mutta 1890-luvulla Kanem-Bornu luhistui ranskalaisten hyökkäyksiin. Tšad liitettiin 1910 hallinnollisesti Ranskan Keski-Afrikkaan, 1920 siitä tuli erillinen siirtomaa, ja 1960 se itsenäistyi tasavaltana. Maassa on käyty useita sisällissotia, joihin Libya ja Sudan sekä ent. emämaa Ranska ovat sekaantuneet. Libya on havitellut Tibestin pohjoisrinteeltä Aozoun vyöhykettä, jossa on runsaasti kaivannaisia, mutta Haagin kansainv. tuomioistuin ratkaisi 1994 asian Tšadin hyväksi.

Ensimmäinen presidentti François Tombalbaye sai vastaansa Frolinat-sissiliikkeen ja kukistui sotilasvallankaappauksessa 1975. Myöhemmin puhkesi valtataistelu presidentiksi julistautuneen Frolinatin johtajan Goukouni Oueddein ja Ranskan tukeman Hissène Habrén välillä. Habré valtasi pääkaupungin 1982 ja julistautui presidentiksi. Hän joutui kuitenkin pakenemaan, kun kapinallisjohtaja Idriss Débyn johtamat oppositiojoukot marssivat 1990 Sudanista. Déby julistautui presidentiksi ja hajotti kansalliskokouksen. Levottomuudet jatkuivat ja pääministereitä vaihdettiin, kunnes 1994 Déby julisti yleisen armahduksen poliittisille vangeille ja maanpaossa oleville lukuun ottamatta entinen presidenttiä Habréta.

Etnisesti kirjavan Tšadin suurimmat väestöryhmät ovat arabit ja berberit sekä etelässä sarat ja logonet. Lukutaitoisia on miehistä 56 %, naisista 40 %. Maatalous työllistää n. 80 % työvoimasta, ja tärkeimpiä viljelyskasveja ovat hirssi, maniokki, sokeriruoko, jamssi, maapähkinät ja puuvilla, joka luonnonkumin ohella on Tšadin tärkein vientituote. Sahelin vyöhykkeellä harjoitetaan karjanhoitoa. Öljyntuotanto aloitettiin vuoden 2003 lopussa.

Thor Heyerdahlin kirjassa ”RA -kaislaveneellä yli Atlantin” (Kustannusosakeyhtiö Tammi 1971), josta lainaus sivulta 45: ”Keskellä sisintä Afrikkaa. Itsessään Keski-Afrikan sydämessä. Pienessä hotellihuoneessa Fort Lamyssa, neekeritasavalta Tšadin pääkaupungissa… Kun nuo kaksi maastovaunua juuri ennen auringonlaskua ajoivat lujapohjaiselle karavaanitielle joka johtaa Boliin itäisistä maakylistä, porhalsimme suoraan läpi aution torin rantaan talojen alapuolelle. Aioimme juuri viskata kaikki vaatteet yltämme kun korviimme kantautui varoitushuuto. Huomasimme apaattisen nuoren parrakkaan ranskalaisen, hänet oli laskenut maihin tutkimusretkikunta joka työskenteli veneessä jossakin muualla järvellä. Jos menette järveen, niin muutamassa minuutissa ovat billharzia madot poranneet teidät reikiä täyteen, hän sanoi. Koko järvi kuhisee niitä… Jumalaisen kaunis järvi oli täynnä bilharzioita, Afrikan kavalampia tuhoeläimiä. Tuo pikku peto on melkein näkymätön, vain millimetrin pituinen ja niin ohut että se vinhaa vauhtia porautuu läpi ihmisen ihon ja laskee munansa ruumiiseen. Madot ryömivät sitten yltympäriinsä sisuksissa ja syövät seulaksi koko ruumiin…”

Kenia

Keniassa tehdyt argelogiset löydökset ja varhaiset muistiinmerkinnät viittaavat haamilaistyyppisten paimentolais- keräilijäväestön asuneen Keniassa tuhansia vuosia. Näiden keskuuteen on sittemmin tullut maata viljeleviä bantuja. Arabit perustivat kauppasiirtokunnan rannikolle mm. Monbasan 900-luvulla. Vasco de Gama kävi Mombasassa 1498, ja portugalilaiset saivat jalansijaa maassa 1500-luvun alussa. Arabit karkottivat portugalilaiset 1729 ja Sansibarin sulttaani valtasi Kenian rannikon 1837.Mombasa on Kenian toiseksi suurin kaupunki korallisaarella Intian valtameren rannikolla, jossa on n. 665 000 asukasta (2000). Mombasa on koko Itä-Afrikan tärkein satama (Kilindinin syväsatama). Mombasa on kauppa- ja teollisuuskeskus, sekä siellä on telakka-, elintarvike-, lannoite- ja metalliteollisuutta ja öljynjalostamo. Vilkas matkailupaikka, jonka lähistöllä on hiekkarantoja ja hotelleja. Siellä on portugalilaisten 1593–95 rakentama linnake Fort Jesus. Sieltä on rautatie Ugandaan. Mombasassa on Moin kansainvälinen lentoasema. Arabit perustivat kaupungin 1000-luvulla.

Matti Kääriäinen ”Kehitysavun kirous” (Into 2014), josta lainaus sivulta 78: ”Noista tapahtumista kirjoitti sittemmin kirjan Financial Timesin entinen Afrikan-kirjeenvaihtaja Michela Wrong. Kirjan nimi on It’s Our Turn to Eat: the Story of a Kenyan Whistleblower. Yritin herätellä asiasta keskustelua ulkoministeriön sisällä ja kirjoitin kirja-esittelyn ministeriön internetsivustolle, jossa totesin: ’Wrongin kirja on pakollista luettavaa kaikille niille, jotka haluavat tietää enemmän köyhien kehitysmaiden todellisuudesta. Totuus on joskus tarua ihmeellisempää.’ Mitään keskustelua ei kuitenkaan syntynyt vaan business as usual jatkui. Kenian hallintokoneiston mädännäisyys ja syvä korruptio tulivat kaikesta aiemmasta Afrikka-kokemuksestani huolimatta minullekin yllätyksenä. Oli käsittämätöntä, että korruptiosta oli tullut maan hallintotapa ja että maan korkein poliittinen johto oli siinä keskeisesti mukana. Ruotsalainen kollegani Bo Göransson kuvasikin asiaa toteamalla: ’Korruptio ei ole Kenian hallintojärjestelmän ongelma. Korruptio on Kenian hallintojärjestelmä.'”

Nairobi on Kenian pääkaupunki ja maan suurin kaupunki maan eteläosassa, jossa on n. 2,3 miljoonaa asukasta (2001). Nairobi on Kenian tärkein kauppa- ja teollisuuskeskus, jossa on kahvin ja teen kauppaa, elintarvike-, tekstiili-, keramiikka-, jalkine-, kemianteollisuutta. Keskustassa on korkeita liike- ja hotellirakennuksia. Nairobissa on useita kansainvälisten järjestöjen päämajoja. Kaksi yliopistoa ja teknillinen korkeakoulu. Rautatie Mombasaan sekä Ugandaan. Nairobissa on Jomo Kenyattan kansainvälinen lentoasema. Kaupungin eteläpuolella on Nairobin kansallispuisto (kooltaan 117 neliökilometriä). Nairobi on perustettu vuonna1899.

Kenian Nairobissa Kibera Tours järjestää slummikierroksia Kiberaan. Osa tuotoista menee paikallisen orpokodin toimintaan. Kolmentunnin kävelykierros maksaa 20 euroa.

Tunnettu suomalainen taiteilija Akseli Gallen-Kallela oli tehnyt mm. pitkiä ulkomaanmatkoja, kuten Itä-Afrikkaan 1909–1911 ja Asunut Nairobissa Keniassa, josta on tehnyt kirjan, jossa on valokuvia, maalauksia ja piirroksia Afrikasta. ”Afrikka-kirja” (WSOY 1964). Tästä kirjasta lainaus sivulta 11: ”Tie jatkuu; kävelen edelleen. Tulen kostean lämpöiseen laaksoon, jonka pohjalla Nairobin joki hiljalleen virtaa. Tänä vuodenaikana sen uoma on kapea ja se siivilöi tyysfusvetensä rehevien papyruskaislikkojen ja mehukkaiden krassimättäiden läpi. Mikä paljous kirjoituspaperia ja salaattia… Matkan jatkuessa tapaan viheliäisen kauppapuodin; sen omistaa tietysti hindu, hindujen käsissähän täällä ovat kaikki keveä töiset ammatit ja yleensä toimet, joihin eurooppalaisia ei ole riittänyt… Joukko hinduja, rahvaan kastia, päässä tulenkeltaiset, kimakan vihreät ja vaaleanpunaiset turbaanit seisoo tiellä, ja näitten takaa näyttää lähestyvän itse Juggernaut. Näen ihmisten kumartelevan ja kyyristelevän hirviön edessä ja sivuilla. Totta tosiaan näyttääkin siltä kuin he heittäytyisivät jumalanvaunujensa alle, pyhän kuoleman murskattavaksi, on kuin kuulisin autuaallisen kuolin ähkynän..” Lainaus sivulta 24: ”Massaijien väitetään olevan seemiläistä alkuperää, ja itsekin he kehuvat säilyttävänsä israelilaisten vanhimpia muinaistietoja ja -muistoja.”

Nakuru on Kaupunki Nakurujärven pohjoispäässä Keniassa 150 km Nairobista luoteeseen ja jossa on n. 231 000 asukasta (2000). Nakurussa on elintarvike- ja tekstiiliteollisuutta. Ympäristössä on mm. maissin, sisalin ja vehnän viljelyä. Nakurusta on rautatie Nairobiin ja Kampalaan.

Kenian rantakaupungit tarjoavat sopivasti eksotiikkaa, aktiviteetteja, vaaleaa hiekkaa ja kosteaa lämpöä. Täällä voit tehdä retkiä korallisaarille, sukeltaa, snorklata ja kalastaa. Kenia on rantalomapaikka Afrikassa. Luonnonpuistoista tunnetuimpia ovat villieläinsafareistaan tunnetut Masai Mara, Amboseli, Tsavo ja Lake Nakuru. Mount Kenyan luonnonpuistossa on paljon nähtävää. Siellä on samanniminen maan korkein vuori, jonka korkein huippu nousee 5199 metriin. Villieläinsafari on monien haave. Masai Mara on yksi maailman parhaista kohteista kokea safari. Masai Marasta löytyvät kaikki, eli elefantti, leijona, leopardi, puhveli ja sarvikuono. Lisäksi Masai Marassa elää suuria laumoja kirahveja, antilooppeja, villisikoja, apinoita ja virtahepoja. Kaikki nämä eläimet voi nähdä niiden omassa luonnollisessa elinympäristössä esimerkiksi Mara-joella juomassa tai savannilla metsästämässä tai laiduntamassa. Masai Mara tarjoaa myös upean mahdollisuuden tutustua Masai-heimon elämään. Masait ovat maailmalla luultavasti Kenian tunnetuin heimo, vaikka he ovatkin pieni joukko Kenian yli 70 heimon joukossa. Maan tämänhetkisestä noin 35 miljoonasta asukkaasta Masaita on noin 1,4 prosenttia.

Masait ovat kuitenkin yhtenä harvoista Kenian heimoista säilyttäneet hyvin pitkälle perinteisen elämäntapansa. Monet etenkin Masai Marassa asuvat Masait ovat varsin vieraanvaraisia länsimaisia turisteja kohtaan. Hyvällä onnella kävijä saa nähdä heidän perinnetanssiaan tai muita rituaaleja ja vierailla sisällä heidän asuinmajoissaan. Läntisen Kenian Rift Valley, Itä-Afrikan Iso hautavajoama, halkoo kaikessa komeudessaan Kenian läntistä ylänkö-aluetta. Täällä maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita.

Nairobista Rift Valleyn kauneimmille paikoille maanteitse matkattaessa saa hyvän läpileikkauksen kenialaiseen luontoon ja maisemaan. Tiet ovat nykyisin jo sen verran hyvässä kunnossa, että voi rauhassa keskittyä seuraamaan maisemaa paikallisen pikkubussin, matatun, ikkunasta. Maantie halkoo laajoja savanneja, maissipeltoja, ja akaasia- ja eukalyptusmetsiä. Siellä täällä pikkukylät vilkkaine markkinapaikkoineen luovat tunnelmaa. Matkan varrella näkyy usein seeproja ja suuria paviaaneja ruokailemassa tien laidassa. Matkalla ylittyy myös päiväntasaaja, jonka kohdalla on hienoa pysähtyä katselemaan maisemia, tutustua paikallisiin käsitöihin. Korkeimmillaan tie nousee lähes 2800 metrin korkeuteen merenpinnasta. Näkymät ovat henkeäsalpaavan kauniit ja ilma puhtaan raikas. Mitä korkeammalle tie nousee, sitä vihreämmäksi kasvillisuus ja sitä punaisemmaksi maaperä tuntuu muuttuvan. Useimpien täällä käyneiden mielestä juuri nämä seudut ovat Keniaa kauneimmillaan.

Yksi läntisen Kenian keskuksista on Eldoretin kaupunki ja sen ympäristö. Päiväretkiä voi tehdä esimerkiksi Itenin alueen apinametsiin, Lake Bogorian vulkaanisille lähteille tai sademetsän uumeniin Kakamegan luonnonpuiston metsään. Läntisen Kenian kohteet ovat myös maan turvallisimpia: täällä ihmiset ovat tunnettuja ystävällisyydestään ja vieraanvaraisuudestaan. Paljasjalkaiset lapset juoksevat iloisesti tervehtimään ja vanhemmat kutsuvat usein kotiinsa kylään juomaan kupillisen teetä. Ihmiset ovat kiireettömiä ja valmiita tekemään tuttavuutta ulkomaisen vierailijan kanssa.

Karen Blixen avioitui vuonna 1913 ruotsalaisen paroni Bror von Blixen-Finecken kanssa ja muutti tämän kanssa pitämään kahvifarmia Brittiläisen Itä-Afrikan nykyiseen Keniaan lähelle Nairobia. Blixen oli julkaissut novelleja salanimellä Osceola tanskalaisissa aikakauslehdissä jo vuodesta 1905, ja palattuaan Tanskaan hän alkoi kirjoittaa romaaneja. Saadakseen ne varmemmin läpi kustantajalta hän otti käyttöön miehisen salanimen Isak Dinesen. Omalla nimellä julkaistu kirja on ”Eurooppalaisena Afrikassa” (Arvi A. Karisto Oy 1938) muistelmateos perustuu kahdeksantoista vuoden elämyksiin kahvifarmilla nykyisessä Keniassa.

Lauri K. Ahonen ”Lähetyskäskyä täyttämään” (Aikamedia 2002), josta lainaus sivulta 21: ”Raumalaisesta Emil Danielssonista (1878-1965) tuli Suomen helluntaiherätyksen ensimmäinen lähetyssaarnaaja. Emil oli ammatiltaan merimies. Hän tuli uskoon kaksikymmentäviisivuotiaana Kapkaupungissa lähetyssaarnaaja C. Schongin kokouksissa. Pian sen jälkeen vuonna 1903 hän meni kasteelle, ja Pyhän Hengen täyteyden hän koki oltuaan uskossa noin seitsemän vuotta. Emil Danielsson jäi Afrikkaan moneksi vuodeksi. Aluksi hän avusti norjalaisia ja englantilaisia lähetyssaarnaajia Etelä-Afrikassa Durbanin alueella. Joitakin vuosia myöhemmin hän siirtyi Keniaan ja osallistui englantilaisen baptistilähetyksen työhön Bunyorin asemalla Kisumun läheisyydessä. Lähetysaseman toiminnasta vastasi uusiseelantilainen lähetyssaarnaaja Richardson.”

Alma Raatikainen on kirjoittanut kirjan ”Itkevä musta kukka, Pohjois-Kenian karua arkipäivää” (Ristin Voitto), jossa kirjoittaja on elänyt parikymmentä vuotta ja hän antaa katsauksen Kenian heimojen historiaan ja Kenian lähetystyön syntyyn.

Åke Söderlund on kirjoittanut kirjan ”Safarilla” (RV-kirjat 1985), jossa Åke Söderlund kertoo elämästään ja lähetystyöstään Keniassa vuodesta 1958 alkaen. Hän kertoo kirjassaan mm. kiperistä kohtaamisistaan maantierosvojen ja muiden kiertelevien rosvojoukkojen kanssa.
Jukka Mäkinen ”Hakuna Matata – ei huolta – Jaakko Heiskasen muistelmat” (aikamedia 2016).

Unto Kunnaksen kirjasta ”Palavan keihään maa” (Ristin Voitto 1974) lainaus sivulta 30: ”Kun sateet jäävät tulematta, vilja ei kasva ja karja nääntyy, silloin turkaanat ja pokotit elävät rauhassa. On yhteinen vihollinen, joka kouristaa jokaisen suolia: nälkä. Silloin ei ole voimaa tapella eikä ole mitään ryöstettävää. Mutta kun tulee paremmat ajat, ihmisillä on karjaa, silloin punotaan juonia ja hankitaan katalia tekoja. Joulukuun yhdentenätoista päivänä 1973 kävi niin. Pokotit tiesivät, että lähellä olevan turkaana kylän miehet olivat lähteneet sotapolulle. Silloin he hyökkäsivät kylään, jossa oli etupäässä vaimoja ja lapsia ja vanhuksia. Majat piiritettiin joka puolelta, keihäillä pisteltiin läpi hatarien palmunlehtiseinien. Jos joku yritti pakoon oviaukosta, se tapettiin, ja majojen sisällä olevista saattoi pelastua vain pieni osa, joita ei keihään terävä kärki onnistunut löytämään. Kuolin huutojen ja sydäntä särkevien valitusten kaikuessa pimeässä yössä kuljettivat toiset hyökkääjät kylän karjan saaliina omille alueillensa jättäen jälkeensä kuolemaa ja hävitystä. Joku amerikkalainen luonnontutkija liikkui sinä kauhun yönä niillä alueilla. Hän lähti armahtamaan haavoittuneita ja kuolevia. Sana tuli lähetysasemalle, ja Anna lähti landrowerilla hakemaan heitä sairaalaan. Seitsemän vaikeimmin haavoittunutta lähetettiin Chessnalla Nairobiin, mutta siellä heitä ei otettu vastaan, vaan lähetettiin autokyydillä kiertotietä Lodwariin, johon kertyi matkaa noin 550 kilometriä. Siellä on katolinen sairaala…”

Ja sivulta 55: ”Kun Ensio Rajahalme osoitti minulle Pita Karugan Kibiritsian kokouksessa, halusin haastatella tätä mau-mau-everstiä. Muutamana iltana hän tuli Rajahalmeiden saunakamariin, jossa meillä oli pieni jutteluhetki. – Mikä oli syy mau-mau-liikkeen syntyyn? Kysyin mieheltä. – Mistä se sai alkunsa? – Me halusimme saada vapauden ja olla oma herramme. Meidän suuri miehemme Keniatta julisti rohkeasti, että Kenian kansalta on petoksella ryöstetty se maa, joka kuuluu sille. – Me olimme oppineet lukemaan ja ajattelimme omilla aivoillamme. Mietimme eri keinoja, miten saisimme tämän maan vapaaksi, ja jumalattomat miehet päätyivät voimakkaasti ihmistä sitovaan valaan. Mutta Keniatta itse ei puhunut valasta mitään. Hän puhui asiasta asiana ja ihannoi vapautta. – Mikä oli tämä vala ja sen tarkoitus? – Tarkoitus oli ajaa eurooppalaiset pois Keniasta ja tappaa ne, jotka eivät halunneet hyvällä lähteä. Kansalla oli monenlaisia valoja käytännössä. Oli ’vellivala’… Nämä valat yhdistettiin yhdeksi ja vaadittiin, että jokaisen tuli se vannoa ja olla kuuliainen sen vaatimuksille. Valan vaatijat menivät ihmisten asumuksiin väkisin, ja siellä näytettiin puukkoa ja kuokkaa. ’Jos kieltäydyt verivalasta, sinut tapetaan, ja tällä kuokalla kaivetaan sinun hautasi majasi oven eteen!’ – Niin kauan ihmisiä kiusattiin, uhattiin ja lyötiin, kunnes he tekivät vaaditun valan… – Kansa jakaantui. Toiset olivat valantekijöiden puolella, toiset hallituksen. Mau-maut piiloutuivat metsiin ja tekivät sieltä hyökkäyksiä hallituksen joukkoja vastaan. Keniatta oli tällä välin vangittu eikä voinut vaikuttaa maassa vallitsevaan tilanteeseen.”

Sivulta 89: ”Kysyin kansan tapoja yleensä ja morsiamen hintaa keskitason mukaan. Silloin Samwel, joka suloisesta Kerenistään ei ollut maksanut pennin pyöriäistä, alkoi luetella, mitä kaikkea hänen olisi pitänyt vaimostaan maksaa, jos kaikki olisi mennyt ’lain ja oikeuden’ mukaan. – Kihlajaislahjaksi on annettava kuusi lehmää, yhdeksän vuohta ja kaksi peitehuopaa, Sitten on käytössä niin sanottu viinaraha (jota uskovat eivät tietenkään maksa viinana, vaan (sillinkeinä). Se on suuruudeltaan tuhat shillinkiä (noin 650 markkaa). Ja vielä tämän lisäksi kuuluu kauppaan kaksi pässiä ja kaksi uuhta. Nämä maksetaan tytön isälle.”

Annikki Sankari ”Afrikkalainen uni – Kuvauksia Itä-Afrikan matkoilta” (WSOY 1984) lainaus sivulta 25: ”Marraskuussa 1973 olimme matkalla Arushasta Moshiin. Olimme tulleet Keihäsmatkojen Härmän Jätkä -nimisellä lentokoneella Nairobiin, ajaneet Kenian Masai Maran lävitse Tansanian Serengetiin, Ngorongoroon, Lake Manyaraan ja Arushaan. Siihen aikaan oli Kenian ja Tansanian välinen raja vapaa kulkea, siihen rauhan ja sovun aikaan ennen kuin Itä-Afrikan valtioiden keskinäiset hankaluudet alkoivat ja pahenivat. Niinä vuosina tehtiin pitkiä safareja kahden valtion kautta, luonto oli sama molemmin puolin rajaa, ihmiset olivat samoja niin kuin ovat nytkin. Eläimet kulkivat niin kuin ne tänäkin päivänä kulkevat omia teitään ja vaellusreittejään rajan ylitse sinne missä on vettä ja ruokaa. Mutta ihmisiltä on raja ollut vuosikausien ajan suljettuna.”

Osa Johnson ”Viimeinen seikkailu” (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1967), josta lainaus sivulta 12: ”Vuonna 1918 Martin Johnson liittyi Tutkimusmatkailijoiden kerhon jäseneksi ja Osa Johnsonille suotiin kunniajäsenyys. Täällä he tapasivat Amerikan luonnonhistoriallisen museon kuuluisan luonnontieteilijän  ja eläinten täyttäjän, Carl Akeleyn, jonka erikoisalaa oli Afrikka.  Ennen kaikkea hän alkoi suunnata heidän lahjakkuutensa ja tarmonsa Itä-Afrikkaan. Martin Johnson innostuikin pian Carl Akeleyn haaveeseen saada filmille täydellinen selonteko Afrikan villieläimistä. Tämän haaveen lumoissa Johnsonit lähtivät seuraavalle matkalleen Itä-Afrikkaan. Sellaisen retken rahoitus vei pian Johnsonien rajoitetut varat. He kääntyivät ystäviensä ja sukulaistensa puoleen saadakseen apua. Pitkän aikaa heidän tärkein tehtävänsä oli avustusten anominen, kunnes he vuonna 1921 lähtivät kohti Afrikkaa, uuteen maanosaan, uusiin seikkailuihin. Heidän ensimmäiset viikkonsa Keniassa kuluivat lyhyiden matkojen tekemiseen Nairobin läheisyyteen, missä luonto vielä kuhisi villieläimiä. Heidän huolekkaana oppaanaan oli Kenian pääriistanvartija Blaney Percival. Nopeasti he tutustuivat vallitseviin oloihin ja pian he kykenivät kohtaamaan yhä uhkaavampia koettelemuksia. Jonkun ajan kuluttua Percival neuvoi heille tien tuntemattomalle kraaterijärvelle, jonka luonto oli täynnä villieläimiä. Paikka oli kaukana pohjoisessa Kenian pohjoisrajalla, jossa harvat olivat käyneet. Tämä oli vielä romanttista jalankulkusafarien aikaa, jolloin kantajia avoimen aavikon ylittämiseksi tarvittiin joukoittain… Neljä viikkoa kestäneen tiiviin valmistelutyön jälkeen Osa ja Martin Johnson lähtivät matkaan härkävankkureilla apunaan armeija kantajia kohti autiota pohjoisrajaa. He vaelsivat viikkokausia paljaan kuun maiseman yli; enimmäkseen he kulkivat yöllä, koska aurinko paistoi sietämättömästi. Lopulta miehet tekivät kapinan ja kieltäytyivät kulkemasta eteenpäin… He jatkoivat päättäväisesti, kunnes pääsivät Marsabit-ylänkömaan tukikohdalle. Silloin tapahtui sellaista mitä tuskin kirjailijatkaan uskaltaisivat keksiä. He tapasivat ikivanhan alkuasukkaan, jonka nimi oli Boculy. Hän opasti heidät autiomaasta Marsabit-metsän virkistävään hiljaisuuteen ja johdatti heidät suoraan kraaterijärven reunalle. Se sijaitsi purkautuneen tulivuoren kartiossa trooppisten kukkien keskellä. Se oli afrikkalainen Shangri-La… Vuonna 1924 Johnsonit palasivat Itä-Afrikkaan George Eastmanin avustamina ja takaajanaan Amerikan luonnonhistoriallinen museo. Museo oli määrännyt heidän tehtäväkseen filmin tekemisen Afrikan villieläimistä sellaisessa laajuudessa mitä koskaan aikaisemmin ei ollut yritettykään. He suunnittelivat pysyvän leirin rakentamista Paratiisijärvelle, jossa he voisivat asua neljä vuotta eli sen ajan mikä heiltä kului Afrikan luonnon kuvaamisessa… Kun Johnsonit vuonna 1928 palasivat Afrikasta, heidän maineensa ensimmäisen luokan Afrikan tutkijoina oli jo vakiintunut. He tuottivat ensin tuhansia metrejä filmiä Amerikan luonnonhistorialliselle museolle ja sen lisäksi yleisöfilmin Afrikan villieläinten jäljillä. Martin Johnson kirjoitti kaksi kirjaa Kameran jälkiä Afrikassa ja Safari, joista tuli vuosikausiksi suosikkeja ja Osa Johnsonin paljon myöhemmin kirjoittama kirja Neljä vuotta paratiisissa on kauan ollut suosittu matkakertomus. Vuonna 1929 he jälleen palasivat Afrikkaan George Eastmanin seurassa. He purjehtivat Niilin virtaa alaspäin Port Saidista Pohjois-Ugandaan. Tämän matkan aikana he tekivät ensimmäisen elokuvan Ituri-metsän kääpiöistä.”

Sudan

Etelä-Sudan julistautui itsenäiseksi valtioksi 9.7.2011. Valtaosa Sudanin öljystä jää Etelä-Sudanin puolelle, sillä Sudanin talous on perustunut 90-prosenttisesti öljyyn. Etelä-Sudanin pääkaupunki on Juba. Helsingin Sanomat 9.1.2012 Kostonkierre horjuttaa nuorta Etelä-Sudania (Inka Kovanen), josta tämä lainaus: ”Uutenavuotena kärjistyneissä väkivaltaisuuksissa kahden kilpailevan heimon, lou nuerin ja murlen välillä Jonglein maakunnassa Piborissa kuoli jopa satoja ja 20 000-50 000 ihmistä pakeni kodeistaan. Tuhannet murlet ovat yhä evakossa. ’Tilanne on sekava’, kertoo Kansainvälisen Punaisen Ristin Etelä-Sudanin edustaja Ewan Watson pääkaupungista Jubasta puhelimitse… Etelä-Sudanin kahdeksasta miljoonasta asukkaasta yli puolet on alle 18-vuotiaita. Yli 15- vuotiaista vajaa kolmannes osaa lukea ja kirjoittaa… Toisaalta Etelä-Sudanissa on valtaisat luonnonvarat. Arviolta 80 prosenttia öljyvaroista jäi etelään itsenäistymisen yhteydessä, mutta jalostamot ja öljyputki ovat pohjoisessa.”

Noin vuonna 2000 eKr. Nubiassa syntyi Kusin valtakunta, jonka Egypti valloitti 1580 eKr. Kus vapautui n. 1000 eKr. Egyptistä, jonka se puolestaan alisti 700-luvulla eKr., mutta menetti assyrialaisille. 500-luvulla eKr. Napatan seutu autioitui kuivuuden vuoksi ja pääkaupungiksi tuli eteläinen Meroe. Aksumin kristitty kuningas Ezana kukisti Kusin n. 320 ja 700-luvulla maahan syntyi koptilaista kristillisyyttä edustavia valtioita. Seuraavien vuosisatojen aikana islamilaisuus levisi maahan, ja vuoden 1000 paikkeilla syntyi ylätasangolle Darfurin valtakunta, josta 1600-luvulla vietiin Egyptiin orjia, norsunluuta ja hedelmiä. Egypti valloitti Pohjois-Sudanin 1821. Uskonnollinen johtaja Mahdi aloitti 1881 kapinan ulkomaalaisia vastaan, mutta se kukistettiin 1899. Brittien ja ranskalaisten valtapyrkimykset johtivat Fashodan selkkaukseen (Kodok) 1898-99, mikä päättyi brittien voittoon.

Mende Nazer ja Damien Lewis kirja ”Orja, Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen” Otava 2005 kertoo nykypäivän orjuuden olemassaolosta.

Norman Grubb ”C. T. Studd – Jumalan hullu” (Päivä Osakeyhtiö 1938) lainaus sivulta 120: ”tohtori Karl Kumm oli matkustanut Afrikan mantereen poikki (kirjoittaa C. T.) ja hän kertoi kokemuksistaan. Hän sanoi, että tämän maanosan keskellä oli paljon kansanheimoja, jotka eivät koskaan olleet kuulleet Jeesuksesta Kristuksesta. Hän kuvaili meille, kuinka tutkimusmatkailijoita oli liikkunut noilla tienoilla, samoin orjien ryöstäjiä, arabialaisia ja kauppiaita, eurooppalaisia hallitusvirkamiehiä ja tiedemiehiä, mutta yksikään kristitty ei ollut koskaan mennyt sinne puhumaan Jeesuksesta… Karl Kummin ensimmäinen ehdotus oli, että he lähtisivät yhdessä ja matkustaisivat Afrikan läpi Nigeriasta käsin… Seuraava suunnitelma oli tutkimusmatkan tekeminen, jotta todellinen asiantila saataisiin selville, Etelä-Sudaniin tuhat viisisataa kilometriä Khartumista etelään. Karl Kumm oli painokkaasti huomauttanut muhamettilaisten nopeasta etenemisestä näillä tienoilla ja vaatinut asemaketjun perustamista islamin tulvan tyrehdyttämiseksi.”
http://www.gutenberg.org/files/22331/22331-h/22331-h.htm

Etiopia

Perimätiedon mukaan Etiopian on perustanut Salomon ja Saban kuningattaren poika Menelik. Alueen tunnetuista valtioista vanhin on ennen vuotta 100 eKr. perustettu Aksum, jossa kristinuskosta tuli varhain valtionuskonto. 1200-luvun lopulla valtaan nousi amharalainen hallitsijasuku, jonka jäseniä sanottiin salomonideiksi. Keisarien asema heikentyi 1700- ja 1800-luvulla, kunnes paikallinen johtaja ras Kasa kruunattiin 1855 keisariksi, kuninkaiden kuninkaaksi (negus negesti). Menelik II tunnusti Eritrean Italian siirtomaaksi 1889, mutta voitettuaan 1896 Aduan taistelun hän esti Italiaa valtaamasta koko maata. Valtion johtoon nousi 1928 Haile Selassie, joka julistautui keisariksi 1930. Italia valtasi Etiopian 1935-1936, ja keisari pakeni maasta, mutta palasi 1941 brittijoukkojen vapautettua alueen. Eritrea liitettiin takaisin Etiopiaan 1952.

Tieteen Kuvalehti Historia 9/2012 lehdessä sivulla 6 on arkeologi Louise Schofieldin kertomus, jossa hän uskoo löytäneensä Saban kuningattaren kultakaivoksen Pohjois-Etiopiasta Gheraltan ylängöltä, sillä hän kirjoitti tästä The Observer lehteen. Etiopian kansalliseepoksen Kebra Nagastin mukaan nykyisten Jemenin ja Etiopian alueita hallitsi Saban kuningatar, joka synnytti Raamatun Salomolle pojan Menelik. Vartuttuaan Menelik matkusti Jerusalemiin ja sai isältään Liiton arkin, joka on etiopialaisen perimätiedon mukaan Aksumin kaupungissa.

Thomas F. Maddenin toimittamassa kirjassa ”Ristiretket” (Gummerus 2005), jossa todetaan mm., että Armeniassa Etelä-Kaukasuksella sijaitseva kuningaskunta siirtyi kristinuskoon noin vuonna 314 jKr. Hiukan tämän jälkeen vuonna 333 jKr. Etiopian kuningaskunta hyväksyi kristinopin valtionuskonnokseen.

Unto Kunnaksen kirjasta Etiopiasta ”Siipien surinan maa” (Ristin Voitto 1976) lainaus ”… Aino rupesi ottamaan potilaita vastaan. Se oli Tseqorsan klinikan pieni alku. Meidän tarkoituksemme ei ollut vielä silloin aloittaa klinikkatyötä. Mutta kun he näkivät, että ulkomaalaisia oli tullut kaupunkiinsa, he tulivat hakemaan apua vaivoihinsa…
Tuolta vuorten takaa, yli kolmen tunnin matkan päästä kantoivat paareilla miehen, jolla oli hoitamaton tippuri. Sukupuolitaudit ovat täällä suoranaisena vitsauksena. Kun tällä alueella ei ollut minkäänlaista sairaanhoitoa, niin nämä taudit levisivät esteittä kansan keskuudessa. – Kun Aino sitten kohotti miehen vatsaa peittävää vaatetta, oli vatsanpohja märkinyt puhki, suolet näkyivät, ja kaiken sotkuna oli ulosteita…

Mitenkä tämä koulutyö on alkanut? Kysyn Heikki Penttiseltä? Kun tulimme tänne, oli Bekke Kopossa yksi valkoinen koulurakennus, johon kyläläiset olivat antaneet seinäpuut. Koskelaisen Matti oli rakentanut siihen katon, ja Kyöstin kanssa valoimme sen sementtilattian. Siinä toimi koulu silloin. Minut oli lähetetty tänne nimenomaan hoitamaan koulutyötä ja sitä tehostamaan. Tässä rakennuksessa oli kaksi huonetta, mutta lattian valamisvaiheessa panimme toisen vielä puoliksi, ja niin saimme kolme luokkaa. Siinä oli 150 oppilasta. Tähän kouluun oli jo silloin Opetusministeriön virallinen lupa neliluokkaista kansakoulua varten. Arkkitehti v. Troil laittoi uusien koulurakennusten piirustukset, ja hiljalleen aloimme etsiä, mistä saisimme tarvittavat rahat”

Haile Selassien uudistusten hitaus ja väestön köyhyys johtivat sotilaskaappaukseen 1974. Vuonna 1977 valtaan nousseen Mengistu Haile Mariamin johdolla ryhdyttiin toteuttamaan sosialistista talouspolitiikkaa. Samaan aikaan Somalia yritti vallata Ogadenin alueen, mikä estettiin 1977-78 kuubalaisten joukkojen avulla. Sissiliikkeiden ylläpitämä sisällissota vars. Eritreassa ja Tigressä yhdessä kuivuudesta johtuvan nälänhädän kanssa aiheutti satojentuhansien ihmisten menehtymisen. Maan juutalaiset (falashat) evakuoitiin Israeliin 1991. Sissien menestys ja osaltaan myös ruoan puute johtivat 1991 siihen, että Mengistu Haile Mariam joutui luopumaan vallasta. Uusi presidentti, Etiopian kansan vallankumouksellisen demokraattisen rintaman (EPRDF) johtaja Meles Zenawi lupasi Eritrealle itsenäisyyden. Kun Eritrea kansanäänestyksen jälkeen 1993 itsenäistyi, Etiopiasta tuli sisämaavaltio, mutta se sai Punaisenmeren satamien Massauan (Mitsiwa) ja Asebin vapaan käyttöoikeuden. EPRDF sai kaksikamariseen liittoparlamenttiin ehdottoman enemmistön 1995. Seremonialliseksi presidentiksi valittiin 1995 kristitty Negasso Gidada, pääministeriksi nimitettiin Zenawi.

Aino Roininen on kirjoittanut kirjan ”Koskettakaa lastani – Sairaanhoitajan kokemuksia Etiopiassa” (RV-Kirjat 1988), jossa hän mainitsee lukijalle kohdassa näin: ”Evankeliumin terve oppi oikein julistettuna ja käytännössä toteutettuna ei saisi jättää jälkeensä kärsiviä olentoja, ainaisia kehitysavun tarvitsijoita, vaan sisäisesti muuttuneita ihmisiä, jotka kykenevät, ei ainoastaan auttamaan itseään, vaan olemaan myös terveen kehityksen aikaansaajia elinympäristössään.” Kirja, joka ilmestyi jo vuonna 1981 ja kuvaa Suomen Vapaan Ulkolähetyksen työskentelyä Etiopiassa.

Somalia

Islaminusko juurrutettiin 900-luvulla Somalian rannikkoseudulle, jonne syntyi myös kaupunkeja (Mogadishu, Brava). 1500-luvulla portugalilaiset ottivat alueen kaupankäynnin haltuunsa. Britit tekivät 1884 suojelualueekseen Brittiläiseksi Somalimaaksi kutsutun alueen ja Italia otti sen pohjoispuolelta Italian Somalimaan 1889. Vuonna 1941 brittijoukot miehittivät Italian Somalimaan, mutta Italia sai sen takaisin 1950-60 YK:n huoltohallintoalueena. Molemmat osat itsenäistyivät 1960 ja yhdistyivät Somalian tasavallaksi. Sotilaskaappauksessa 1969 vallan otti kenraali Muhammad Siad Barre, joka toteutti diktatorisesti sosialistista talouspolitiikkaa. Vuosina 1977-78 käytiin tappiollinen sota Etiopiaa vastaan Ogadenin alueesta, mutta maat vakiinnuttivat suhteensa 1988.
Somaleja on arviolta 4,5 miljoonaa. Kulttuuri on eri heimojen kesken varsin yhtenäinen. Joitakin eroavuuksia tosin on Somalian eteläosassa asuvien paikallaan pysyvien maanviljelijöiden ja muiden välillä. Arabialainen kulttuuri on vaikuttanut huomattavasti somalien elämään; Arabian nimimaahan on aivan lähellä. Islam levisi somalien keskuuteen 800- ja 900-luvulla. Monet Somalian rannikkokaupungeista ovat alkuaan olleet arabien kauppapaikkoja, ja niissä islamin vaikutus on voimakkaampi ja selvemmin havaittava kuin sisämaassa, missä vanha usko esi-isien henkiin on edelleen paikoin elossa. Sukulaisuuden merkitys on tärkeä. Yhteisöjen perusyksikkö on patrilineaarinen sukuryhmä rer, jonka jäsenillä on yhteinen esi-isä. Reriin kuuluu useita perheitä, ja ne muodostavat yhdessä liikkuvan ja paimentavan yhteisön klaanin Somalia tunnetaan historiassa jo useiden tuhansien vuosien ajalta, ja siitä on käytetty lukuisia nimiä. Egyptiläiset tunsivat sen Puntin maan nimellä, faaraot toivat alueelta mm. rakennusaineita pyramideja varten 1400-luvulla eKr. Seudun tunsivat myös foinikialaiset, ja roomalaiset pitivät alueita tuntemattomana maana. Alueelle muutti 600-luvulla islaminuskoisia arabeja ja persialasia, jotka asettuivat mm. Mogadishuun, Mercaan, Zeilaan ja Barberaan. Satamakaupungeilla oli varhain kosketuksia aina Kiinaan saakka. 

Danielle Miettinen ”Hän kutsui minua – Tositarinoita islamin kuohuvasta maailmasta” (Päivä Osakeyhtiö 2016), josta lainaus sivulta 105: ”Nasra syntyi Mogadishussa pian sen jälkeen, kun Italian huoltohallintoalue oli itsenäistynyt Somalian liittotasavallaksi. 1960-luvulla kaupunki oli täynnä tulevaisuudenuskoa. Pitkään kaivattu rauha teki ihmisistä rohkeita ja toiveikkaita. Mogadishuun rakennettiin kiihkeään tahtiin teitä ja valkoisia tasakattoisia kivitaloja, joiden puutarhoissa värikkäät kukat kukkivat ympäri vuoden. Uudet rakennukset sopivat hyvin yhteen maata hallinneiden italialaisten rakennustyylien kanssa. Italialaisen arkkitehtuurin helmiin kuului goottilaistyylinen roomalaiskatolinen katedraali… Juhlista ihanin ja koko vuoden kohokohta oli ramadanin päättävä uhrijuhla eid. Nasra odotti sitä kaikkien somalilasten tapaan malttamattomana. Uhrijuhlassa iloittiin Jumalan käskyjen täyttämisestä ja muisteltiin kuuliaista profeetta Abrahamia, joka oli valmis uhraamaan Jumalalle poikansa. Suurin osa juhlijoista keskittyi kuitenkin ruokaan.”

Helsingin Sanomat 29.12.2001 ”WFP: Nälänhätä uhkaa Somaliaa. Nairobi. YK:n ruokaohjelma WTP vetosi perjantaina avun saamiseksi Somaliaan, missä kuivuus ja talouden sekasorto ovat aiheuttaneet pulaa elintarvikkeista. Noin puoli miljoonaa ihmistä kärsii jo ruuan puutteesta Somalian eteläosassa. Elokuussa ei satoa korjattu juuri lainkaan kuivuuden vuoksi.”

Todistus Jeesuksesta Somalian kielellä


Waxaan kadhashdey qoys. Qoyska aabahey waxey dagnaayeen woqooyka Finland. Aabahey dadkiisi sanado badan oo baqol sano ah, waxey ahaa yeen dad aan ilaahey aqoonin. Awoowo ka awoowe waxey diideen in uu Ilaahey jiro. Hooyadey famil ortodoksi ayey katimid, waxeyna ka dhaladey reer waqooyka Karjala iyadana reerkooda waxey dagnaayeen boqolaalo sano. Daariiqda 50 kii dadku shaqo ayey kadoonteen oo u guureen Helsinki. Waxaan ku dhashtey Helsinki daariiqda 50 kii dhaxdeeda, aabahey wuu hor istaagey in nala waqlalo ama biyaha nala kaliyo oo kaniisata xidhiidh la yeelanno inaanu kaniisata ka mid naqonno waa diidey. Lix jirkey ayaa li waqlaley ama biyaha likaliyey aana ka ciwaan kaley kaniisata. Aabahey dadkiisi waxaa ku badnaa dadka balwada leh taas oo aniguba waqtigey isoo martey oo igu dhacdey in aan qamrika cabo oo maankeyka dooriyo. Qamriku wuxuu iigeen jirey iloowosho iyo dhibaado iyo in aan ka hadh kar waayo oo aan adoon u noqdo. Qamriku wuxuu iigeeyey waxyaba farabadan in aan sameeyo oo aan marka danbe ka shaleeyey. Fikirradaas markey igu furfurmado waan qalbi jabi jirey oo qalbika waxaan mar labaad ku dhisi jirey qamrika hadanana halkii uun baan kusoo noqon jirey sababto ah awooddeyda ma kaka bix karin. Arinta waxey socodey 20 sano, waxeyna keentey dhibaatoyn adag oo aan ka gudbi karin, waqtigaas qamrika aad baan u jeclaa oo wuxuu ii kala qiimo badnaa shaqado iyo qoyska. Arintaan dardiisi labadaba in aan waayo ayey u dhoweed. Labaadan sano ka bacdi habeenkoo waxaan dareemey arimahan oo dhan iney korkeeyka kusoo dhacwadaan, xalin la’ aanta, si inaan la heyn qoys, saaxiib, shaqo ama rajo. Arinta waxey ila aheyd waxaan aan rajo laheynba. Waxaan dareemey in aan ahay qof danbiile ah. Waxaan rabey in aan cadeeysto danbigeyga iyo in aan ka doobad keeno wixii aan sameesey. Markaan soo kacay labadii habeennimo wixii dhamaa nolasheydi soo marey ayaa xasuustey oo waxaan is idhi sidee nolosheyda u xumeed 40sano. Waxaa iigu soo dhacdey fikradii rajo la’aanta aheyd: Ciisoow hadaad jirti i caawi. Markaan dhahay galmadaas waxaan argey qolkii oo buuxo nuur (ilaahey nuurkiisi) iyo waxaan kale oo aan argey nuurkaas sida banooniga ookale ah, wuxuuna yimid madaxeygi. Xaalku wuxuu ahaa quduus iyo cabsi waxaana ka fikirey waqdiga dhimashada awood aan ku dhaqaaqona ma laheen. Waxaan dareemey in ey koroonto igu soconeyso hore iyo gadaal jidhkeyka waxaana maqley myysik oo aan la maqlin waxaana dareemey xoriyad iyo farxad. Arintan ka bacdi waxaan fahmey inuu Ciise masiixi maqley ducadeydi rajo la aanta eheed wuu i xureeyey caruur kadhigidda wiilka Ilaahey. Wuxuuna iga xureeyey danbiga adoonnimada iyo xadhgii. Arinkan wuxuu ahaa run, riyo ma eheen. Dhacdadan ciise masiixi ayaa i bad baadiyey, diin ama kaniisad ma ahan waxa weeye sare kaciddii ciise masiixi noloshiisa ayaan ku badbaadey. Naxariista Ilaahey waa awood, awoodaas oo iga caawisey in aan ku noolaado danbi la’aan. Arinkan ka bacdi waxaan dareemey sida ciise masiixi ii hogaamiyey in aan xidhiidh layeeshey dad aamin ah, aad ayaan u jeclaa ciise masiixi, wax kale oo aan sidaas u jecelahay majiro in aan kitaabka quduuska aqriyo mooyaanee. Markaan kaniisata xidhiidh layeeshey waxaan rabey in aan kasoo marqaadi furo ciise masiixi jecelkiisa. Waxaan marti u aadey koonfurta Finland jeelkiisa, Ruushka gobollada (Pietar, waqooykaLahden Karjala), Mareekanka, Bangalor iyo Kenya waanka soo marqaadi furey sara kaciddii ciise masiixi caawitaanka. Anaga kuwa danbiga ku duraandaroodey. Qofna ma ahan in uu meesha ku hadho oo isdhaho ciise masiixi maku caawin karo, adiga waad dareemi kartaa waana cadeysankartaa inaad tahay danbiile oo aad u baahantahay ciise masiixi caawitaankiisi adoo qalbika ka baryeyyo oo afkaakana ka marqaadi fureyyo qalbikana ka aamisan iyo in aad doobad keentit. Adi waa badbaaddey xukunka kuu iman lahaa waad ka badbaaddey. Arinku maxey sidan u noqodey? Waxey u noqodey ciise masiixi ayaa istalaabta ku qaadey xukunka nala saarlahaa oo dhiigiisa ayaa inoo daaddey. Markan kabacdi dad aamin ah iyo kaniisad soo raadi oo baro rabbi Ciise masiix mar marka kasii danbeeso sifiican u baro iyo ka marqaadi fur caawitaanka iyo ixtiraam Ciise masiixi.

Kamerun

Tapani Sopasen kirjassa ”Niilo Mäenpää – pöydän alta maailman ääriin” (Aikamedia 2006) sivulta 144: ”Etelä-Kamerunissa oli tehty lähetystyötä kauan. Ensimmäinen protestanttinen lähetyssaarnaaja, englantilainen Alfred Saker saapui Fernando Poon saarelle Kamerunin edustalle jo 1800-luvun loppupuolella. Sieltä hän siirtyi mantereelle, ja alkoi työ, jonka hedelmiä oli näkyvissä kaikkialla Etelä-Kamerunin alueella. Babtistit, presbyteerit ja luterilaiset lähettivät lähetyssaarnaajiaan maahan, ja tuhannet kamerunilaiset kääntyivät kristinuskoon. Kamerun kuului ennen ensimmäistä maailman sotaa Saksalle, sen jälkeen siitä tuli Ranskan siirtomaa, jossa oli pieni Iso-Britannialle kuuluva alue. Maassa puhuttiin satojen heimokielten lisäksi siirtomaaherrojen kieltä vuorollaan, ensin saksaa sitten ranskaa maan virallisena kielenä.”

Kamerunissa presbyteerisen kirkon (PPC) lähetyskirjapaino on menestynyt. Painotalo Presprint aloitti toimintansa 1980-luvulla Limbessä. Tavoitteena oli kristillisen kirjallisuuden, opetusmateriaalin ja koulukirjojen painaminen omassa maassa ja samalla työpaikkojen luominen paikkakunnalle. Kamerunissa työttömyys on yli 30 prosenttia… Koulutuskeskuksessa 23 nais- ja miesopiskelijaa saa opetusta painatuksessa ja siihen liittyvissä tehtävissä. Tämä on ainoa painoalan käytännön koulutuspaikka Kamerunissa. Keskuksessa koulutetut ammattilaiset ovat haluttuja koko maassa, kuten muista painoista saapuneet kyselyt osoittavat… Varkaudet olivat hyvin tavallisia Doulassa, ja varsinkin valkoisiin kohdistui ryöstöjä ja ryöstön yrityksiä paljon. Varkaat pitivät itsestään selvänä, että kaikki valkoihoiset olivat rikkaita. Olipa kerran naapurissa asuvan ranskalaisen perheen pihaan ajanut kuorma-auto keskellä kirkasta päivää. Miehet ilmoittivat perheen apulaispojalle, että herrasväki on päättänyt muuttaa. Koko talo tyhjennettiin ja tavarat kannettiin autoon. Kun perhe palasi illalla kotiin, talo oli putipuhdas. Varkaat käyttivät myös huumaavia aineita, joita laitettiin ilmastointilaitteisiin ja kun talon väki nukkui huumattuna syvää unta, koko talo tyhjennettiin. Afrikkalaiset eivät pitäneet varkautta paheena, varsinkin kun varasti valkoisilta. Siksi se, kuka pystyi parhaiten varastamaan, oli oikea sankari. Poliisi näytti olevan voimaton näiden ryöstöjen edessä. Saattoipa olla, että he saivat osuutensa eurooppalaisista ja amerikkalaisista rikkauksista, eivätkä kovin tehokkaasti edes yrittäneet saada varkaita kiinni.”

Kongo

Kongon demokraattinen tasavalta entinen Zaire. Zaire on tasavalta keskisessä Afrikassa. Vuoteen 1971 saakka se oli Kongon demokraattinen tasavalta. Maa on entinen Belgian siirtomaa, Belgian Kongo. Leopold II teki alueesta yksityisen siirtomaansa, joka tunnustettiin Berliinissä 1884-85. Vuosina 1884-1908 Kongosta tehtiin vapaavaltio. Vuonna 1908 maasta tehtiin Belgian siirtomaa. Belgian siirtomaakaudella koululaitos ja terveydenhoito olivat lähetysseurojen organisoimia.

Kongon kansantasavallassa on noin 30 000 pygmiä lukuunottamatta kongolaiset kuuluvat bantukansoihin. He jakautuvat moniin kansanryhmiin, jotka puhuvat eri kieliä tai murteita ja ymmärtävät toisiaan monokutuban ja lingalan paikallisten yleiskielten avulla. Kongon varhaisimpia asukkaita olivat pygmit. 1000-luvun ensimmäisinä vuosisatoina alueelle saapui arabeja, bantuja ja berberejä. Bantuihin kuuluvat tiot eli teket perustivat Malebon altaan pohjoispuolelle laajan kuningaskunnan, joka kesti voimakkaana orjakaupan aikoihin saakka. 1400-luvulla portugalilaiset alkoivat tutkia Kongon rannikkoalueita. Heidän jälkeensä 1600-luvulta lähtien tulivat ranskalaiset kauppiaat, jotka etsivät lähinnä orjia ja norsunluuta. Vuonna 1891 perustettu Ranskan Kongo.

Adam Hochschild ”Kuningas Lepoldin haamu” (Into 2015) lainaus  sivulta 21: ”Kun portugalilaiset saapuivat Mbanza Kongoon 1491, Nzinga Mbemba oli noin kolmenkymmenen ikäinen provinssipäällikkö. Kristinuskoon käännyttyään hän omaksui nimen Affonso, otti muutamia portugalilaisia neuvonantajia ja opiskeli kymmenen vuotta kristinoppia Mbanza Kongoon tulleiden pappien johdolla. Yksi heistä kirjoitti Portugalin kuninkaalle, että Affonso ’tuntee meitä paremmin profeetat, Herramme Jeesuksen Kristuksen sanoman, pyhimysten elämäntarinat ja kaiken sen mikä liittyy pyhään äitiimme kirkkoon. Jos Teidän korkeutenne näkisi hänet, Te hämmästyisitte. Hän puhuu niin hyvin ja vakuuttavasti, että tuntuu kuin itse Pyhä Henki puhuisi hänen kauttaan. Herrani, hän ei tee muuta kuin opiskelee, monesti hän nukahtaa kirjojensa ääreen ja monesti unohtaa syödä tai juoda, koska puhuu vain Vapahtajastamme.’ On vaikea sanoa, kuinka paljon tähän ihailevaan kuvaukseen on vaikuttanut papin halu tehdä vaikutus Portugalin kuninkaaseen ja kuinka paljon Affonson halu tehdä vaikutus pappiin. Myöhempien aikojen ilmaisua käyttäen Affonso I oli uudistaja. Hän yritti kiihkeästi hankkia itselleen eurooppalaista sivistystä, aseita ja tavaroita vahvistaakseen hallitusvaltaansa ja varustautuakseen valkoisten tulon synnyttämää epävarmuutta vastaan. Kun hän esimerkiksi huomasi portugalilaisten himoitsevan kuparia, hän vaihtoi sitä eurooppalaisiin tuotteisiin, joiden avulla saattoi ostaa kaukaisten maakuntien alamaisuuden. Selvästikin epätavallisen älykkäänä miehenä Affonso yritti jotain, mikä hänen aikanaan oli yhtä vaikeaa kuin nykyäänkin: hän yritti olla valikoiva uudistaja. Hän oli innostunut kristinuskosta, kirjoituksesta, eurooppalaisista lääkkeistä sekä puun työstämisestä, muuraustaidosta ja muista portugalilaisilta käsityöläisiltä opittavista taidoista. Mutta kun hänen ystävänsä Portugalin kuningas lähetti hänen luokseen edustajan vaatimaan Portugalin lainsäädännön ja hoviprotokollan käyttöönottoa. Affonso ei ollut kiinnostunut. Ja hän yritti kaikin voimin pitää malminetsijät loitolla pelätessään maansa täydellistä menettämistä, jos eurooppalaiset löytäisivät himoitsemaansa kultaa ja hopeaa… Affonso ei ollut orjuuden ehdoton vastustaja. Monien aikansa ja myöhempienkin aikojen afrikkalaisten hallitsijoiden tavoin hän omisti orjia, ja ainakin kerran hän lähetti muutaman lahjaksi ’veljelleen’ kuninkaalle Lissaboniin samoin leopardintaljoja, papukaijoja ja kuparisia nilkkarenkaita. Mutta tämä perinteinen lahjojenvaihto kuninkaiden kesken oli Affonsosta täysin toista kuin kymmenien tuhansien aiemmin vapaitten alamaisten kuljettaminen kahleissa meren yli. Kuunnelkaa, mitä hän kirjoittaa Portugalin kuninkaalle Juhana III:lle vuonna 1526: Joka päivä kauppiaat kaappaavat väkeämme – tämän maan lapsia, jalosukuistemme ja vasalliemme poikia, jopa meidän oman sukumme jäseniä… Tämä turmellus ja pahanteko on levinnyt niin laajalle, että maamme on kokonaan tyhjentynyt asukkaista. Me tarvitsemme tähän kuningaskuntaan vain pappeja ja opettajia emmekä lainkaan kauppatavaroita, paitsi viiniä ja jauhoja ehtoollismessua varten… Toiveemme on, ettei tämä kuningaskunta olisi orjien myymisen ja maastaviennin tyyssija… Affonso vetosi vertaisiinsa hallitsijoihin niin kuin kristitty kristittyyn aikakauden ennakkoluuloja myöten. Orjakauppiaiksi muuttuneista papeista hän kirjoitti: Tässä kuningaskunnassa usko on haurasta kuin lasi niiden huonoa esimerkkiä osoittavien miesten takia, jotka tulevat tänne opettamaan ja jotka maailmalliset himot ja rikkauden houkutukset ovat vieneet harhaan totuudesta. Niin kuin juutalaiset ristiinnaulitsivat Jumalan pojan ahneuden tähden, veljeni, Hänet ristiinnaulitaan myös tänään. Monta kertaa Affonso lähetti vetoomuksensa orjakaupan lopettamisesta suoraan paaville Roomaan, mutta portugalilaiset vangitsivat hänen Vatikaaniin matkalla olleet lähettiläänsä heti, kun nämä astuivat laivasta Lissabonissa…

Virginiassa 1865 syntynyt Sheppard oli opiskellut Hamptons Institutessa, joka oli yksi harvoista mustille korkeampaa koulutusta antavista oppilaitoksista Etelässä. Suoritettuaan jatko-opintoja värillisille tarkoitetussa pappisseminaarissa Tuscaloosassa Alabamassa hän toimi presbyteeripappina Montgomeryssa ja Atlantassa, missä hän hankki itselleen tarmokkaan, elämänhaluisen ja rohkean miehen maineen… 1880-luvun lopulla Shepprad alkoi esittää vetoomuksia Etelän presbyteeriselle kirkolle, että se lähettäisi hänet Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi… Toukokuussa 1890 Shepprad ja Lapsley saapuivat Kongoon ja jäivät muutamaksi viikoksi aivan Matadin lähellä sijaitsevalle lähetysasemalle… William Sheppard oli ensimmäinen musta lähetystyöntekijä Kongossa. Kun luemme hänen kirjaansa, kirjeitään ja lehtiartikkeleitaan, jotka hän kirjoitti seuraavien kahden vuosikymmenen aikana, ja puheita, joita hän lomillaan piti haltioituneille kuulijoille Hamptonissa ja muuallakin… Vuonna 1892 Sheppard saavutti jotain, mistä useimmat antropologit saattavat vain unelmoida. Hänestä tuli ensimmäinen ulkopuolinen, joka pääsi Kuban kuninkaan Kota Mbweeky II:n hallituskaupunkiin Ifucaan… Sheppard jäi kuninkaan hoviin neljäksi kuukaudeksi ja teki tiedonhaluisena miehenä muistiinpanoja kaikesta mahdollisesta, hoviseremonioista aina varkauksia ja muita rikoksia selvitteleviin kuninkaallisiin poliisivoimiin saakka… Kirja, jonka Sheppard myöhemmin kirjoitti kokemuksistaan Afrikassa, on nimeltään Presbyterian Pioneers in Congo.”
https://archive.org/stream/presbyterianpion00shep#page/n0/mode/2up

Norman Grubb ”C. T. Studd – Jumalan hullu” (Päivä Osakeyhtiö 1938) josta lainaus sivulta 156: ”’Jokainen näistä Nalassa kastetuista (kirjoitti Alfred Buxton myöhemmin) voisi antaa huomiota herättävän otsikon Sotahuutoon: ’Ihmissyöjät, juomarit, varkaat, murhamiehet, avionrikkojat ja kiroilijat menevät Jumalan valtakuntaan!’ Syntien tunnustamiskokouksessa kuultiin ihmeellisiä todistuksia: ’Olen tehnyt enemmän syntiä kuin rinnassani on sille tilaa.’ ’Isäni tappoi miehen ja minä autoin häntä sen syömisessä.’ ’Muistan kuinka ollessani kolmen vuoden ikäinen isäni tappoi miehen ja minä autoin häntä sen syömisessä.’ ’Muistan kuinka ollessani kolmen vuoden ikäinen isäni tappoi miehen, ja kun hän oli tappanut veljeni, otin minä osaa sen syömiseen.’ … Eräs laajalle ulottuvan evankelioimistyön tärkeimmistä apuneuvoista oli karkean mutta korvaamattoman kauppakielen, bangalan, löytyminen; tätä kieltä käytettiin heimojen välisessä kaupanteossa, myös valkoihoisten ja maakalaisten kesken. Lähetit oivalsivat heti kielen suuret mahdollisuudet ja päättivät keskittyä sen oppimiseen ja kehittämiseen. Täten päästäisiin yhteyteen seudun kaikkien heimojen kanssa. Jokaisen heimon kielen oppiminen erikseen olisi viivyttänyt evankelioimista useiden vuosien ajan. Bangala merkitsi heille samaa kuin kreikan kieli apostoli Paavalille ja hindustani Intian lähetyssaarnaajille…
Kastetoimituksen edellisenä päivänä kastettavat tunnustivat juhlallisesti uskonsa Vapahtajaan ja lupasivat jättää kaiken synnin ja vaeltaa Vapahtajan arvon mukaan. Tässä erään miehen todistus – Jabori nimeltään – ’sen jälkeen kun hän oli herännyt kuolleista’. Voitte kuvitella, kuinka heristimme korviamme, sillä tässä oli Jabori edessämme valmiina kastettavaksi. Kun tutkimme asiaa, niin havaitsimme asian todeksi, ja vihdoin Jabori kaikkien kuullen kertoi tarinansa: ’Minä olin sotaurho; Belgian viranomaiset lähettivät minut usein valtaamaan kyliä ja päälliköitä, joita tahtoivat saada valtansa alle. Kerran tulin hyvin sairaaksi, kadotin kokonaan tajuntani ja kuolin. Ystävät olivat kaivaneet minulle haudan ja olivat aikeissa laskea minut siihen, kun minä nousin ylös ja sanoin, että olin nähnyt Jumalan itsensä, joka sanoi minulle, että pian tulee tänne englantilaisia kertomaan meille kaiken oikeasta Jumalasta ja totuudesta. Kerroin näkyni monelle, ja he kaikki hämmästyivät, ja kansa alkoi puhua kristittyjen Jumalasta käyttäen Hänestä nimeä ’Englantilainen.’ …
Tilapäisen tarkkailijan mielestä he saattavat näyttää onnellisilta ja terveiltä, kun he huutavat viestiä majasta toiseen: ’valkoinen mies on matkalla tänne’. Miehet ja naiset ja tytöt, kaikki tulevat ulos keihäät ja jouset käsissä – lapsia tavaton lauma – nauraen ja juosten ja laulaen polkupyörämme ympärillä. Mutta kokemus osoittaa kokonaan toista. Pysähdy johonkin kylään mukanasi hiukan lääkkeitä, niin saat nähdä sairaiden haavoja, miehet ja naiset avoimia märkähaavoja säärissään, pitaaliset sormettomina ja varpaattomina, pikku lapset joiden päät on puristettu epämuotoisiksi sitomalla palmupuun köyttä niiden ympäri. Yleinen tapa vaatii, että pään muodon täytyy olla pitkä ja soikea. Puhele heille ja tarkkaa heidän kasvojaan, niin huomaat vanhojen otsalla syviä uurteita, ei ainoastaan iän vuoksi, vaan pelon ja pimeyden ja saatanan vallan vuoksi; raaka siveettömyys ja julmuus kuvastuu miltei kaikkien kasvoilla. Pyri perehtymään heidän elämäänsä syvemmin, niin hyvin kuin valkoinen mies voi, ja saat huomata äärimmäistä irstautta, niin ettei löydy puhdasta poikaa eikä tahratonta tyttöä, vaan kaikki ’ovat päästäneet tuntonsa turtumaan ja heittäytymään irstaisuuden valtaan’. Noituuden hirttonuora on heidän kaulassaan, se on sekoitus pelkoa ja murhaa ja eläimellisyyttä: pahojen henkien pelko on aina heidän kintereillään; ainainen murhaaminen, sillä he eivät väsy yrittämästä saada naapureita tai sukulaisia pois päiviltä taikakeinojen avulla; eläimellisyys salaseurojen moninaisten taikamenojen tuloksena.”

Helsingin Sanomissa 30.4.2012 oli Mikko Paakkasen juttu ”Lapsisotilaille ehkä hyvitystä”, jossa todetaan, että vuonna 2002 on aloittanut ICC niminen kansainvälinen rikosoikeus, joka on tuominnut Hollannin Haagissa kongolaisen sotapäällikön Thomas Lubangan sotarikoksista. Thomas Lubanga on tuomittu, koska hän on värvännyt ja käyttänyt lapsisotilaita Kongon Iturissa vuosina 2002-2003. Lubanga tuomittiin vain lapsisotilaiden värväyksestä ja käytöstä, mutta ei seksuaalirikoksista, vaikka hänen alaisensa on raiskanneet joukkojen mukaan pakotettuja tyttöjä.

Vuonna 1996 alkanut sisällissota keskeytti alkaneen demokratiakehityksen. Sodan osapuolina olivat Ruandan, Burundin ja Ugandan tukemat Zairen tutsit, jotka vaativat presidentti Mobutu Sese Sekon eroa, sekä hutujen tukema Zairen armeija. Taisteluja pakenevia hutuja palasi  Ruandaan noin 800 000. Heitä johti luba-heimoon kuuluva Laurent Kabila, jolla on vasemmistolainen tausta.  Kapinalliset etenivät nopeasti Länsi-Zaireen ja valtasivat pääkaupungin Kinshasan toukokuussa 1997. Mobutu lähti maasta, Kabila julistautui Zairen johtajaksi ja maan nimeksi muutettiin Kongon demokraattinen tasavalta. Kabila kielsi poliittisten puolueiden toiminnan, otti kaiken vallan itselleen ja vannoi presidentinvalan. YK:n selonteon mukaan Kabilan joukot yhteistyössä Ruandan tutsihallituksen kanssa syyllistyivät 1996–97 tuhansien pakenevien, aseettomien hutujen joukkomurhiin.

Elokuun 1998 alussa maan itäosassa puhkesi kapina. Sen takana olivat tutsit, joita Ruanda ja Uganda tukivat. Kuukaudessa he etenivät Kinshasaan, jonne hallituksen joukot saivat apua Angolasta, Namibiasta ja Zimbabwesta. Kapinallisten rivit alkoivat kuitenkin pian rakoilla, jolloin Kabila ja sisällissodan ulkomaiset osanottajat  Angola, Namibia, Zimbabwe, Ruanda sekä Uganda allekirjoittivat rauhansopimuksen heinäk. 1999. Kuukautta myöhemmin myös Ugandan tukema Kongon vapautusliike (MLC) ja myöhemmin Ruandan tukema Kongon demokratialiike (RCD) suostuivat rauhaan. Tulitaukoa ei kuitenkaan kestänyt, ja kesäkuun 2000 jopa kapinallisten tukijat Ruanda ja Uganda ottivat rajusti yhteen kiistellessään timanttikaupungin Kisanganin hallinnasta.

Alan Burgessin kirjassa ”Helen Roseveare auringon täytyy nousta” (Kustannuskeskus Päivä Oy 1986) kerrotaan lähetyslääkäri Helen Rosevearen vaikeista kokemuksista silloisesta Kongosta nykyisestä Zairesta, joka oli sisällissodassa, jonka aikana tapahtui kauheita asioita maassa oleville valkoisille ja lähetystyöntekijöille, mutta anteeksiantamus, usko jne. antoi voimaa mennä eteenpäin.

Peter Tygesen ”Kohtaamispaikkana Kongo – Kongo ja Pohjoismaat” (2006), josta lainaus sivulta 6: ”Pohjoismaalaisilla oli suuri osuus Belgian kuningas Leopold II:n siirtomaan, Kongon vapaavaltion, perustamisessa. Pohjoismaalaiset kapteenit ja konemiehet muodostivat jokiliikenteen selkärangan; nuoret upseerit saivat virkavapaata kotimaisista armeijoistaan toimiakseen siirtomaa-armeijan komentajina Kongossa. Toiset toimivat lähetyssaarnaajina, jotka seurasivat Herran käskyä levittää Jumalan sanaa pakanoille. He rakensivat kouluja ja sairaaloita, käänsivät raamattua ja virsiä, myötäilivät siirtomaavaltaa ja toivat julki sen toimia. Lähes 2000 pohjoismaalaista osallistui siirtomaan perustamiseen ensimmäisten 50 vuoden aikana, vuodesta 1880 vuoteen 1930.”

Kongon Akseli (A Man from the Congo River) elokuva on Jouko Aaltosen ohjaama, vuonna 2009 valmistunut dokumenttielokuva. Se kertoo suomalaisista laivamiehistä Kongo-joella 1900-luvun alussa. Elokuvaa kuvattiin Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Belgiassa. Kongo-joella työskenteli 1800-luvun lopusta 1900 luvun alkuun 200–300 suomalaista laivamiestä. Kongon Akseli-elokuva kertoo heistä erään, Akseli Leppäsen (1879–1938) elämäntarinan. Akseli kohtaa Suomessa epäonnea yksityiselämässään. Belgian Lepold II:n siirtomaahallinto pestaa Skandinaviasta konemiehiä palvelukseensa Kongo-joelle, jonne myös Akseli Leppänen lähtee työskentelemään. Saavuttuaan Kongoon hyväsydäminen Akseli kohtaa julman todellisuuden, joka laittaa lopulta myös Akselin omat asenteet koetukselle. Elokuva perustuu Akseli Leppäsen päiväkirjoihin, valokuviin ja vanhoihin arkistofilmeihin.

Stanley, Sir Henry Morton, alkujaan John Rowlands (1841–1904), yhdysvaltalais-englantilainen sanomalehtimies ja tutkimusmatkailija. Stanley, joka toimi New York Herald -lehden palveluksessa, sai 1869 tehtäväkseen lähteä etsimään Afrikkaan kadonnutta David Livingstonea. Löydettyään tämän 1871 Stanley teki useita tutkimusmatkoja eri puolille Afrikkaa. Henry M. Stanley on kirjoittanut matkojaan käsitteleviä kirjoja: Kalulu, prinssi, kuningas ja orja, Otava, 1966. Sarja: Maailman parhaita nuorisonkirjoja ja Kongo, uusi vapaavaltio mustien maanosassa. 1–3. WSOY 1885–1887.

Noora Eronen, Reijo Kemppinen ”Belgia – maa Euroopan ytimessä” (Kleio ja Nykypäivä 2000), josta lainaus sivulta 57: ”Liiketoimena siirtomaavaltius oli Belgialle vielä sotien jälkeenkin hyvin kannattavaa. Kongovirran halkoma, maailman suurimpiin ja tiheimpiin kuuluvan sademetsän peittämä maa on luonnonvaroiltaan rikas. Toisen maailmansodan puhjetessa Kongon kaivosteollisuuden tuotannosta meni 70 prosenttia vientiin. Suurimpia hyötyjiä olivat belgialaiset yritykset ja suurpankki Générale de Belgique… Siirtomaiden itsenäistyminen oli alkanut heti sodan jälkeen Ranskan ja Saksan afrikkalaisissa alusmaissa, joista liikehdintä levisi 1950-luvun lopulla Kongoon. Vuonna 1958 perustettiin Patrick Lumumban johdolla Kongon kansallisliike (Mouvement National Congolais) ja Joseph Kasavubun johtama ABAKO-puolue. Brysselistä lähetettiin Leopoldvilleen ryhmä politiikkoja matkatavaranaan tukku lupauksia paremmasta siirtomaapolitiikasta. Lupaukset tulivat liian myöhään ja itsenäisyysinnon valtaamat kongolaiset torjuivat ne. Levottomuudet puhkesivat Leopoldvillen köyhimmissä kortteleissa tammikuussa 1959. Vuotta myöhemmin, tammikuussa 1960 siirtomaaisännät antoivat periksi ja Kongo itsenäistyi toukokuun 30. päivänä 1960. Ruanda-Urundista (nyk. Ruanda ja Burundi valtiot) Belgia irtaantui kahta vuotta myöhemmin… Mobutu hallitsi maata vuodesta 1965 pitkälle 90-luvulle saakka, kunnes hänet vuorostaan syrjäytettiin… Maasta käytettiin nimeä Zaire vuodesta 1971 vuoteen 1997 asti, jolloin Mobutun vallasta syösseet kapinalliset palauttivat nimen Kongo… Mobutun valtakausi muistetaan Euroopassa lähinnä korruption ja väkivallan takia.”

Katharinen Hepburn on kirjoittanut kirjan yhdestä elokuvaprojektikokonaisuudesta alusta loppuun nimellä: ”Afrikan kuningatar eli miten menin Afrikkaan Bogartin, Bacallin ja Houstonin kanssa ja olin tulla hulluksi” (Tammi 1987). Tämä kirja antaa hyvän kuvan millainen elokuvaprojekti voi olla. Lainaus sivulta 59: ”Biondossa oli pappi. Hänellä oli pieni kappeli ja koulurakennus. Antauduin hänen kanssaan aina pitkiin keskusteluihin kävellessäni Ruikijoen rantaa kylään ja sieltä takaisin. Pappi kertoi tekevänsä kaikkensa saadakseen heidät lukemaan ja kirjoittamaan ja oppimaan vähän ranskaa. Hänen oppilaansa katosivat yleensä neljäntoista ja kolmenkymmenen välillä maailman rientoihin palatakseen sitten täysin uupuneena  koulun – ja Jumalan – huomaan. Hän jatkoi kuitenkin sinnikkäästi. Hän ei tuntenut saavuttaneensa juuri mitään mutta jaksoi yrittää. Hän oli heidän lohtunsa epätoivon hetkellä. Hänen kaltaisensa ihmiset tekivät jaloa työtä ihmisyyden hyväksi. Sitten tulivat selkkaukset… Kävin hänen vastaanotollaan ennen kuin lähdin Afrikkaan. Hän ehti tuskin vilkaista ylös papereistaan kun jo sanoi: ’Älkää menkö veteen, Katherine. Älkää menkö missään veteen. Minä itse voisin jossain mennäkin koska tiedän millaisissa paikoissa vesi on puhdasta, mutta älkää te menkö. Olette liian kokematon. Jos jalkanne tai kenkänne kastuvat veneessä, riisukaa kenkänne ja sukkanne pois. Ja peskää jalkanne puhtaalla vedellä, kuivatkaa ne huolellisesti ja sirotelkaa niihin talkkia. Bilharzia on mitä epämiellyttävin tauti – aikaisemmin se tiesi kuolemaa. Se on edelleen vaikea hoitaa. Se aiheuttaa virtsatiehyisiin ja munuaisiin eräänlaisia isoja paiseita. Älkää menkö veteen.'” Afrikan kuningatar on seikkailuelokuva vuodelta vuodelta 1951. Sen pääosissa nähdään Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn. Elokuva tarina sijoittuu Saksan Itä-Afrikkaan vuoteen 1914. Hepburn esittää brittiläistä lähetyssaarnaajaa ja Bogart juoppoa laivuria. Bogart palkittiin roolistaan miespääosa-Oscarilla. Myös Hepburn ja ohjaaja John Huston olivat tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaina. Elokuva perustuu C. S. Foresterin romaaniin vuodelta 1935, jota inspiroivat Tanganjikajärven taistelut Saksan Itä-Afrikassa. Käsikirjoituksen on C.S. Foresterin romaanin pohjalta laatinut elokuvakriitikko James Agee. Elokuva on Hustonin perustaman oman tuotantoyhtiön ensimmäinen elokuva.

Tarzanin legenda on vuonna 2016 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen seikkailuelokuva. Edgar Rice Burroughsin luomaan Tarzaniin perustuvan elokuvan ohjasi David Yates ja käsikirjoitti Adam Cozad sekä Craig Brewer. Pääosassa esiintyvät Alexander SkarsgårdSamuel L. Jackson jne…  Tarzanin tutusta tarinasta on englantilainen ohjaaja David Yates lähtenyt rakentamaan uudenlaista legendaa tämän sankaritarinan ympärille. Tarina saa alkusysäyksen, kun Britannia ja Belgia jakavat Kongon alueen keskenään. Belgian kuningas Leopold II saa henkilökohtaiseen omistukseensa perustamaansa Kongon vapaavaltion, jonka luonnonvaroja hän alkaa häikäilemättömästi riistää aiheuttaen miljoonien paikallisten kuoleman orjatyössä.

Benin

Fredrik Ekholm ”On aika rakentaa” (www.kkjmk.net 2017) lainaus sivulta 184: ”Benin, jonka nimenä oli Dahomey vuoteen 1975 asti, oli Ranskan siirtomaa vuoteen 1960 saakka, jolloin se itsenäistyi. Maalla on synkkä menneisyys 1500-luvulta lähtien harjoitetussa orjakaupassa, joka kiellettiin vuonna 1892. Voodoolla on siellä yksi vahvimmista linnoituksistaan. Beninin itsenäistymisestä 1970-luvun alkupuolelle asti maa oli diktatuuri, ja Mathieu Kerekou toimi armeijan kenraalina ja silloisen presidentin turvallisuusosaston päällikkönä. Kerekou teki vuonna 1972 sotilaallisen vallankaappauksen, jonka jälkeen hän nimitti itsensä presidentiksi ja perusti maahan marxilais-leninistisen diktatuurin. 1980-luvun lopussa, vaikean taloudellisen kriisin jälkeen, hän käsitti, ettei sosialistinen järjestelmä toiminut. Tuo järjestelmä oli myös voodoon vaikutusvallan alainen. Siksi hän muutti maan perustuslain demokratiaksi ja otti monipuoluevaalit käyttöön vuonna 1991… Vuonna 1996 Kerekouta kehotettiin asettumaan jälleen ehdolle presidentinvaaleissa… Kerekou valittiin tosiaankin presidentiksi maan toisissa demokraattisissa vaaleissa, ja tällä kertaan hän ymmärsi sen tehtäväksi Jumalalta. Presidentti halusi nyt muuttaa kurssia, koska oli kääntynyt kristityksi.”

Liberia

Yhdysvaltalaiset hyväntekeväisyysjärjestöt perustivat Liberian 1847 vapautettuja neekeriorjia varten, ja näistä tuli maan yläluokka. Presidentit William Tubman (1943–71) sekä hänen seuraajansa William Richard Tolbert (surmattiin 1980) hallitsivat maata patriarkaalisesti. Vuonna 1985 presidentiksi julistautui krahn-heimoon kuulunut, häikäilemättömästi toiminut Samuel Doe, joka sai surmansa 1990 sisällissodassa. Sisällissodan aloitti 1989 Amerikan-liberialainen Charles Taylor. Taisteluihin yhtyi useita kilpailevia ryhmiä, joilla oli osin etninen tausta, mutta pääsyynä johtajien vallanhimo. Vuonna 1990 Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS lähetti Liberiaan omat rauhanturvaajansa, ECOMOG-joukot ja kilpailevat ryhmät sopivat tulitauosta 1991, mutta siitä huolimatta sissisota jatkui rajuna.

Ellen Johnson Sirleaf ’Tästä tytöstä tulee jotakin – Liberian presidentin elämä’ (Otava 2011). Hän on hyvä esimerkki siitä mitä koulutus voi saada aikaan, sillä hänestä tuli Liberian presidentti 2006. Sivulta 20 lainaus: ”Samaan aikaan monissa kylissä vallinneen afrikkalaisen perinteen mukaisesti päälliköt ja varakkaammat kyläläiset ottivat huollettavikseen lapsia, joiden vanhemmat olivat joko kuolleet tai liian köyhiä huolehtimaan lapsistaan. Afrikan laajennettu perhejärjestelmä olettaa, että jokainen on veljensä vartija; se on yksi vahvuuksistamme. Samalla tavoin aikanaan oli tavallista, että päälliköt, jotka solmivat liittoja muiden heimojen tai päälliköiden kanssa, tarjosivat naisia vaimoksi ja lapsia kasvateiksi vahvistaakseen sopimuksia… Mutta ei voi sanoa, että jokainen perhe otti kasvatin avosylin vastaan. Joissain tapauksissa heitä pidettiin lähinnä halpana työvoimana, palkattomina palvelijoina, joita isännän sopi kohdella hyvin tai huonosti tarpeen mukaan – olennaisesti siis orjina. Tämä on tuskallinen ja kaunistelematon totuus.”

Oswald J. Smith ”Oletko hengellä täytetty?” (Kodin Ystävä 1961), josta lainaus sivulta 64: ”Esitän kertomuksen sanasta sanaan niin kuin Stephen Merrit New Yorkin kaupungista sen on kirjoittanut. Samuel Morris oli Kru-heimon poika. Hän oli afrikkalainen Afrikasta, puhdas neekeri. Kun ensi kerran tutustuin häneen, hän oli luultavasti kaksikymmentä vuotta vanha. Hän oli kotoisin Liberiasta, jossa hänellä oli työtä englantia puhuvien keskuudessa maalarina ja jossa hän ensi kerran kohtasi Herran. Eräs lähetyssaarnaajatyttö tuli kaukaa Amerikan länsiosista mennäkseen piispa Taylorin alaisena lähetyskentälle. Koska olin piispan sihteeri, jouduin ottamaan hänet vastaan. Olin hyvin elävästi tullut kosketuksiin Pyhän Hengen kanssa ja olin tietysti täynnä Häntä, Puhuin hänelle sydämen kyllyydellä Pyhästä Hengestä. Kerroin hänelle, että mikäli hän ottaisi vastaan Pyhän Hengen, hän tulisi menestymään Afrikassa, eikä hän tulisi sairaaksi, yksinäiseksi eikä väsyneeksi. Hän olisi hänen voimansa, viisautensa ja lohdutuksensa, ja hänen elämänsä olisi jatkuvaa ylistyslaulua tuolla pimeällä mantereella. Neitonen kuunteli, kaipasi, taipui, pyysi, ja Hän tuli olemaan aina läsnä. Hän lähti luotani täynnä Henkeä. Hänen lähetyssaarnaajatoverinsa ajattelivat, että hän epäonnistuisi, koska hän pysytteli etäällä ja istui yksin ja puhui ja itki ja nauroi; he luulivat hänen luopuneen rakastetustaan ja sen vuoksi käyttäytyvän oudosti. Hänellä oli kuitenkin Rakastettunsa kanssansa ja siitä johtui hänen erilaisuutensa. Hän saapui asemalleen, asettui työhönsä – tyytyväisenä, autuaana ja onnellisena. Tämä Kru-poika, Samuel Morris, kuuli hänen saapumisensa ja käveli kilometrimääriä tavatakseen hänet ja puhuakseen Jeesuksesta. Hän taas oli täynnä ja pulppusi Pyhää Henkeä ja oli iloinen saadessaan vuodattaa sydämensä Samuelille kertoen Hänestä. Samuel innostui ja halusi ja oikein päätti tulla tuntemaan Taivaallisen Lohduttajan. Hän teki matkan toisensa jälkeen; tunti toisensa jälkeen vierähti keskustellessa rakkaasta aiheesta; kunnes neitonen väsyneenä kertomaan samaa uudelleen, sanoi: ’Jos haluat tietää vielä enemmän, sinun on mentävä Stephan Merritin luo New Yorkkiin; hän kertoi minulle kaiken, mitä tiedän Pyhästä Hengestä.’ ’Minä lähden sinne – missä hän on?’ Neitonen vastasi nauraen: ’New Yorkissa.’ … Samuel astui esiin ja pyysi kapteenia ottamaan hänet mukaan New Yorkkiin… Kuvittele: oppimaton, kummallinen, sivistymätön, mutta lahjan saanut, antautunut ja täytetty afrikkalainen, Pyhän Hengen voiman alla, voittamassa ensimmäisenä yönään Amerikassa sieluja Immanuelille – melkein pari kymmentä…”

Sierra Leon

Sierra Leone on valtio, joka sijaitsee Länsi-Afrikan rannikolla. Sierra Leonessa on trooppinen ilmasto ja monipuolinen luonto, joka vaihtelee savanneista sademetsiin. Maan pinta-ala on 71 740 neliökilometriä ja väkiluku vuonna 2015 noin 7,1 miljoonaa. Sierra Leone on presidenttijohtoinen tasavalta. Sierra Leonesta vietiin orjakaupan aikana tuhansia orjia Atlantin taakse. Sen pääkaupunki Freetown perustettiin Amerikasta vapautetuille orjille vuonna 1787. Sierra Leone oli Britannian siirtomaana vuodesta 1808 ja protektoraattina vuodesta 1896 aina itsenäistymiseensä saakka vuonna 1961. Maa on toipumassa vuosina 1991–2002 kestäneestä sisällissodasta, joka vaati ainakin 50 000 ihmisen hengen. Sierra Leonen talous on kasvanut nopeasti sodan päättymisen jälkeen, mutta kasvua ovat hidastaneet vuoden 2014 ebola epidemia.

Blood Diamond – veritimantti
 on Edward Zwickin ohjaama elokuva, jossa kerrotaan sisällissodan repimästä Sierra Leonesta, jossa tapahtuu veritimanttikauppaa. Elokuva sai ensi-iltansa 8. joulukuuta 2006 Yhdysvalloissa, Suomessa 9. helmikuuta 2007. Pääosissa esiintyvät Leonardo DiCaprio, Jennifer Connelly ja Diimon Hounsu. Käsikirjoituksen on tehnyt Charles Leavitt. Leavittin ja C. Gaby Mitchellin tarinan pohjalta. Elokuvan nimi viittaa sota-alueelta louhittuihin timantteihin ja niillä rahoitettuihin sotatoimiin. Elokuva oli ehdolla viiden Oscar-palkinnon saajaksi, muttei voittanut yhtään palkintoa. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle Sierra Leonen sisällissotaan a kyseenalaisin keinoin toimivaan timanttibisnekseen. 

Gabon

Gabon on tasavalta Afrikan keskiosassa Atlantin rannikolla. Gabonin laguunien rikkoman rantaviivan takainen tasankoalue kohoaa sisämaassa yli 1 100 m korkeaksi metsäiseksi ylängöksi. Rannikolla kasvaa mangrovekasvillisuutta, muuten 85 % maan pinta-alasta on trooppisten metsien peitossa. Myös eläinmaailma on runsas. Gabonissa vallitsee kuuma ja kostea trooppinen ilmasto.Väestö koostuu useista etnisistä ryhmistä, joista suurimmat kuuluvat bantuihin (fangeja 32 %, eširoja 25 % ja adoumoja 17 %). Lisäksi maassa on mm. pygmejä ja eurooppalaisia. Lukutaitoisia on 71 % väestöstä. Gabonin vauraus on keskittynyt vain harvoille, ja perustuu runsaisiin kaivannaisvaroihin; mm. öljy-, maakaasu-, mangaani-, uraani- ja rautamalmiesiintymiä. Maan tärkein vientituote on öljy, jonka vuosituotanto on n. 15 milj. t. Suurin osa väestöstä (70 %) saa toimeentulonsa maataloudesta. Viljelykasveja ovat mm. maniokki, sokeriruoko ja maissi. Metsätalous tuottaa puuta myös vientiin.
Opettaja-lehdessä 12 vuonna 2012 oli Matti Remeksen teksti ”Niukkuus leimaa Gabonin kouluja”, jossa kerrottiin katolisen kirkon ylläpitämästä College Bessieuxin koulusta, joka on arvostettu koulu Gabonin pääkaupungissa Librevillessä. Koulussa on n. 1100 opiskelijaa ja 40 opettajaa aamu- ja iltavuoroon jakaantuneena. Päteviä opettajia on vaikea löytää, minkä takia opiskelijat kokevat etteivät opi mitään ja vanhemmat saattavat ottaa lapsensa pois koulusta tämän vuoksi. Luokkahuoneista puuttuu lukittavat ovet, minkä vuoksi luokkiin ei voi jättää mitään, koska varkaat veisivät öisin kaiken luokkiin jätetyn. Opettajan palkka muihin ammatteihin verrattuna on pieni. Suurin osa 1,5 miljoonaisesta kansasta elää köyhyydessä.

Gambia

Gambia on Brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva tasavalta Gambiajoen varrella Afrikan länsirannikolla. Mangrovemetsien reunustama Gambiajoen alanko muuttuu maan itäosassa kumpuilevaksi savanniksi. Sadekausi kestää kesäkuusta lokakuuhun. Pääosa väestöstä on mandingoja, fulbeja ja wolofeja. Lukutaitoisia on miehistä 44 %, naisista 30 %. Talous perustuu maapähkinöiden viljelyyn ja kalastukseen. Gambian tärkein vientituote ovat maapähkinät. Paikallista kulutusta varten tuotetaan mm. riisiä ja hirssiä. Maatalous työllistää 80 % työvoimasta. Vuoden 2001 islamilaisen lain mukaan parlamentissa (National Assembly) on 53 jäsentä, joista 48 valitaan viideksi vuodeksi ja presidentti nimittää viisi. Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viideksi vuodeksi. Äänioikeusikäraja on 18 vuotta. Gambia kuului aikoinaan Ghanan, Malin ja Songhain valtakuntien vaikutuspiiriin. Britit perustivat kauppa-aseman Gambiajoen suulle 1588 ja alueesta tuli brittiläinen kruununsiirtomaa 1843, ja kuuluttuaan välillä Brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, uudelleen 1888. Gambia sai sisäisen itsehallinnon 1963 ja täyden itsenäisyyden 1965.

Malawi

Kongon suunnalta tulleet heimot alistivat 1500-luvulla Malawissa asuneet rautakauden tasolla elävät heimot. 1600-luvulla alueella oli laaja valtakunta. Portugalilaiset tekivät 1608 suurkuningas Kalonga Mzuran kanssa sopimuksen, joka hyödytti taloudellisesti molempia osapuolia. David Livingstonin matka Njassajärvelle 1859 teki alueen tunnetuksi. Britit ottivat sen haltuunsa ja lopettivat arabien maassa harjoittaman orjakaupan.  Nykyisin Malawin alueesta tuli 1891 brittiläinen Keski-Afrikan protektoraatti ja 1907 nimi muutettiin Njassamaaksi. Vuosina 1953-63 se oli osa Keski-Afrikan liittovaltiota ja itsenäistyi 1964 Malawi nimisenä. Presidentiksi 1966 tullut Hastings Banda nimitettiin elinikäiseksi presidentiksi 1971. Vielä vuoden 1992 parlamenttivaaleissa ehdokkaat olivat ainoasta sallitusta puolueesta, Malawin kongressipuolueesta (MCP), mutta ankaran kotimaisen painostuksen  ja ulkomaiden asettamien talousavun ehtojen jälkeen monipuoluejärjestelmä hyväksyttiin 1993.

Piplia lehdessä 2/2012, jossa Laura Leipakka kertoo ”Sana tulee omalle kielelle Malawissa”. Malawiin kristinusko on saapunut Iso-Britannian siirtomaavallan ja brittiläisten lähetyssaarnaajien mukana 1800-luvun lopulla. Malawissa on Raamattua alettu kääntää paikallisille kielille jo 1900-luvun alussa. Malawissa puhutaan 16 kieltä. Malawin oma Pipliaseura aloitti toimintansa 1988. Koko Raamatun kääntämiseen menee aikaa 12-15 vuotta. Kuunneltavien Raamattujen suosio on valtava, sillä neljäsosa Malawin väestöstä on lukutaidottomia.

Tansania

Tansanian Bušmannien ja haamilaisten tilalle seudulle tulivat myöhemmin bantukansat. 900-luvulla rannikolle syntyi kaupunkivaltioita, mm. Zanzibar, Kilwa ja Pemba, joissa arabeilla oli suuri vaikutusvalta. Portugalilaiset ottivat niiden kaupan haltuunsa 1500-luvulla, mutta heidät karkotettiin 1700-luvulla. Maskatin ja Omanin sulttaani Saiyid Said teki 1832 Zanzibarista pääkaupunkinsa, mutta hänen keskenään sotivat poikansa menettivät sen 1861, kun Iso-Britannia välitti Zanzibarin itsenäistymisen ja otti alueen 1890 suojelukseensa. Sulttaani luovutti manneralueen, Tanganjikan, hallinnon saksalaisille siirtolaisille 1885, ja Saksa teki siitä Itä-Afrikan siirtomaan. Maji-maji-kapinan saksalaiset kukistivat verisesti 1905-06. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919 alueesta tehtiin Kansainliiton mandaatti Belgian saadessa Ruanda-Urundin ja Ison-Britannian Tanganjikan, josta 1946 tuli YK:n huoltohallintoalue.

Muutama lainaus Riitta Heinon kirjasta ”Tähtiä Victoriajärven yllä” (Suomen Lähetysseura 1997): ”Alkuvuosina olin aina loukkaantunut, kun meitä mielestämme pidettiin vain esineinä. Meistä oli melkein kaikille kohtaamillemme ihmisille vain aineellista hyötyä. Apulaiset, jotka otimme, työtoverit ja muut joiden kanssa olimme tekemisissä tuntuivat pitävän meitä vain lottovoittoina. Entäs sitten läheinen ystävä! Aluksi tuntui, että jos oli päästy samalle aaltopituudelle, kuukauden sisällä tämä ystävyys mitattiin sillä, että tansanialainen antoi toivomuslistan talonsa rakennustarvikkeista, lapsensa häävalmisteluihin tarvittavista tavaroista tai muusta vastaavasta. Minua oli taas lähestytty vain tavaran toivossa. Se merkitsi pettymystä. Toinen ystävyyden varjopuoli on se, että tansanialaista painostetaan monelta taholta, jos hänellä on suhteita valkoisiin… Tunsin itseni avuttomaksi ja petetyksi. Eniten olin vihainen meille lähetystyöntekijöille. Tällä seudulla on kristinusko ollut lähetystyön tuloksena jo sata vuotta. Olemme onnistuneet tuomaan tähän maahan ns. kristilliset kirkkohäät huntuineen, morsiusneitoineen, pitsihansikkaineen ja kukkapuskineen. Mutta emme ole onnistuneet poistamaan valkoisen hääpuvun alta morsiamen ruumiinleikkelyä! Morsian on vielä usein häissään kipeä ja leikkausarvet hellinä. Kaikki olettavat hänen vuoden sisällä saavan lapsenkin. Moni äiti kuolee verenhukkaan synnytyksessään, kun ympärileikkausarvet rapsahtavat rikki.”

Katri Merikallio ja Tapani Ruokanen ovat tehneet kirjan ”Matkalla – Martti Ahtisaaren tarina” (Otava 2011), josta pieni lainaus sivulta 66: ”Ensimmäinen varsinainen kehitysapuhanke, johon Ahtisaari pääsi vaikuttamaan, oli Kibahan kylässä käynnistetty yhteispohjoismainen Tanganyika-hanke. Noin 50 kilometrin päähän maan pääkaupungista Dar es Salaamista rakennettiin maanviljelijöiden koulutuskeskus, oppikoulu, kirjasto sekä myöhemmin terveyskeskus. Kun kokonaisuus valmistui 1968, siellä opetti ja työskenteli aina kerrallaan nelisenkymmentä pohjoismaalaista. Näin maataloudesta täysin riippuvainen maa sai lisää kipeästi tarvitsemaansa tietoa.”

Man Roland painokonetehtaan asiakaslehdessä Expressis numero 21 oli Hilda Juhasz ja Susanne Steinelin juttu ”Lähetyskirjapainot antavat toivoa” (http://www.mission-21.org/) ”Monien lähetyssaarnaajien uskonjulistus antaa toivoa, eikä ainoastaan tuonpuoleisen varalle. Ylläpitämällä ammatillisia koulutuspaikkoja painoalalle he antavat toivoa kamppailussa työttömyyttä ja lukutaidottomuutta vastaan useilla vaikeuksien koettelemilla alueilla Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa… Suaheli myös kirjallisuuden kieleksi. Myös Tansaniassa antaa benediktiiniläisten lähetyskirjapaino toivoa alueensa ihmisille. Munkit ovat jo vuodesta 1934 pitäneet yllä lähetyskirjapainoa ja kustantamoa Ndandan apottikunnassa, Tansaniassa. He tuottavat koulukirjoja, katekismuksia ja liturgisia julkaisuja, mutta julkaisevat myös satukokoelmia, romaaneja ja lääketieteellistä kirjallisuutta. Julkaisut ilmestyvät lähes säännöllisesti maan kielellä eli suaheliksi ja painetaan MAN Roland -koneilla, pääasiassa mustavalkoisina ja monivärikansiin sidottuna…

Rami Samuel Kivisalo kertoo kirjoissaan ”Gangsterin testamentti” (Data Universum Oy) ja englannin kielellä ”Red Scorpion” (Baker Publishing Group 2010), kuinka hän asui lähetystyöntekijäperheessä Tansaniassa, missä hän tutustui paikalliseen taistelulajien mestariin, yhteen Afrikan vaarallisimmista miehistä. Rami kertoo opettajansa olleen syvällä noituudessa. Palattuaan Afrikasta takaisin Suomeen Ramista tuli nopeasti väkivaltainen ammattirikollinen. Hän alkoi luoda kansainvälisiä suhteita ammattirikollisiin piireihin ja pian hän oli syvällä kaikenlaisessa rikollisessa liiketoiminnassa. Jumalan armosta hän on saanut tehdä parannuksen ja syntyä uudesti Jumalan lapseksi.

Namibia Ambomaa

Ambomaa, englanniksi ja afrikaansiksi Ovamboland, ennen Namibian itsenäistymistä käytetty nimitys bantuihin kuuluvien amboheimojen asuinalueesta Namibian pohjoisosassa ja Angolan eteläosassa (käsittää Namibiassa Omusatin, Oshaanan, Ohangwenan ja osin Oshikoton läänit sekä Angolassa suuren osan Kunenen lääniä); alueen pinta-ala yht. n. 100.000 neliökilometriä. Ambokieliä (ndonga, kwanyama ym.) äidinkielenään puhuvia on n. 1,2 miljoonaa. Suomen Lähetysseuran lähetysaluetta vuodesta 1870.

Martti Tenkanen ”Nuori Pietari Kurvinen” Pellervo-seura 1948), josta lainaus sivulta 123: ”Ambomaa sijaitsee Afrikan sisämaassa, noin tuhannen kilometriä merenrannasta ja on kooltaan vain neljännes Suomesta. Sen pohjoisosassa virtaa mahtava Kunene-joki, joka muodostaa osittain maan pohjoisrajan, laskien Atlanttiin. Maan etelärajan muodostaa suomalaiselle käsittämättömän laaja, n. 150 km:n levyinen asumaton heinäaro. Sadekauden vesien tulviessa ulottuvat Kunenen sivuhaarat maan eteläosaan asti, niin että suuri heinäarokin muuttuu vesilammikoksi. Mutta helleaikoina kuivuvat joen sivuhaarat, joista suurin on Ekuma, täydellisesti. Laaja heinäaro on silloin meriveden tuoman suolakarstan peittämä, jossa ei ole mitään vihreää. Matkustaja saa kulkea paahtavassa helteessä päiväkausia saamatta veden pisaraa kielensä kostuttamiseksi. Joulukuussa aurinko paistaa luotisuorasti pään päältä ’seipään reikään’. Tämä osittain luonnon muodostamien rajojen maa on lähes 1200 metrin korkeudella merenpinnasta olevaa tasankoa, jossa kukkulat tuskin kohoavat kolmea metriä korkeammiksi… Ambokansa jakaantuu kolmeentoista eri murretta puhuvaan heimoon, kuuluen keski- ja etelä-Afrikan viisikymmenmiljoonaiseen bantuneekerien ryhmään. Suurin amboheimoista on n. 80 000-lukuinen Uukuanjama, seuraavana Ondonga. Heimojen alueiden välillä on asumattomat metsäalueet, jotka erottavat ne toisistaan… Kuninkaan hovissa, kuuman taivaan alla kyyhöttävässä pystypölkkyisessä ja olkikattoisessa asumusryhmässä, paloi ikuinen uhrituli. Alamaiset huolehtivat hovin toimeentulosta. Heimon kaikki kiinteä omaisuus, kuten pellot, laitumet ja metsät kuuluivat kuninkaalle. Irtainta omaisuutta sai alamaisella olla miten paljon tahansa, mutta siitä kuningas, jonka sana oli laki, verotti mielin määrin tarpeittensa mukaan. Kuningas oli heimon tuomari. Armo oli tuntematon käsite. Mitään ei annettu anteeksi. Lievin rangaistus oli nude ja sakko, raskain kuolemantuomio ja omaisuuden menetys… Kun Hugo Hahn oli työskennellyt Hereromaalla kymmenisen vuotta, saapui hänen luokseen Valaskalalahden kautta englantilainen tutkimusmatkailija Fransis Galton ja hänen seurassaan ruotsalainen Charles John Andersson v. 1851. Nämä miehet lienevät ensimmäiset eurooppalaiset, jotka matkustivat amboheimojen luo. Sittemmin Hahn ja hänen työtoverikseen tullut lähetyssaarnaaja Rath tekivät retken Ambomaalle v. 1857… Jo Saksassa Barmenissa ollessa oli tullut erimielisyyttä. Suomalaisten veljien mielestä saksalaisten työ ei ollut kyllin luterilaista. Mutta kun tultiin Hereromaan Otjimbingueen, lisääntyivät erimielisyydet päivä päivältä… Käsityöläisinä mukaan menneille veljille ja lähetyssaarnaajille tuli myöskin erimielisyyksiä. Käsityöläiset eivät sietäneet nuorten veljien ylhäältä käsin käskemistä. Erittäinkin saksalaisten määräykset ja käskyt olivat heistä vastenmielisiä, niin että työn teko oli hidasta nurjalla mielellä. Riitaisuudet olivat aika ajoin niin voimakkaat, että työn jatkaminen alkoi näyttää epävarmalta… Kurvinen kulki edellä vokaaleista rikasta oshindongaakin opiskelessa, kuten aikaisemmin hereronkielessä. Jo seuraavan vuoden kesäkuussa 1871 pitää hän ensimmäisen ambokielisen saarnan. Eikä hänen nopea edistymisensä rajoittunut yksinomaan siihen. Hänen kynästään on mm. lähtöisin ambokirjallisuuden esikoinen ABD-kirjanen, aapinen, joka painettiin Helsingissä v. 1876 ja jonka ensimmäisen kappaleen lähetyssaarnaaja Skoglund vei kuningas Kambondelle, lukien siitä hänelle kymmenet käskyt ja kasteen selityksen. Oshindongan oppiminen oli maanmiehillemme vaikeaa siitäkin syystä, että siinä on ensinnäkin äänteitä enemmän kuin suomenkielessä. Toiseksi siinä sanat johdetaan ja taivutetaan päinvastoin kuin suomenkielessä. Kun suomenkielessä päätteet pannaan sanojen loppuun, niin oshindongassa tulevat kaikki liitännäiset sanojen eteen. Verbimuotoja on tuhansia, mutta laskusanoja vain 5. Ambolainen laskee sormillaan, ja kun kymmenen tulee täyteen, hän lyö sen merkiksi kätensä… Kuningas Nuujoma oli ennen lähettiemme saapumista hirmuinen tyranni, juoppo ja kaiken pahuuden pesä. Kerrottiinpa hänen pyssyjäänkin tarkkuuttaneen pellolla liikkuviin rauhallisiin alamaisiinsa, puhumattakaan siitä, miten hän käsitteli ryöstösaaliina saatuja orjiaan. Ryöstöretkiin, joita Nuujoman joukot tekivät naapuriheimojen keskuuteen, oli monta syytä, mutta eräs suurimmista oli orjakauppa. Kunene-virran pohjoispuolella oli näet portugalilainen siirtola, johon oli lähetetty rikollisia karkoitus vankeina; muutakin vähemmän siveellistä väkeä sinne oli eri maista kerääntynyt joukoittain. Näistä hyvin monet olivat ottaneet ammatikseen kaupan. He toivat pakanoille ’kulttuurin’ tuottamaa rihkamaa, ns. ylellisyystavaraa, joiden joukossa ’uusi vesi’, paloviina, oli mustista halutuinta. Nuujoma oli kauppiaitten rihkaman parhain ostaja ja joutui siitä syystä heille suuriin velkoihin. Kurvinen antaakin hänestä tässä suhteessa räikeän kuvan. Hän kertoo Nuujoman olleen hyvin viinaan menevä, jota portugalilaiset orjakauppiaat toivat hänelle ankkureittain ja saivat häneltä ’laumoja naapurimaista ryöstettyjä naisia ja lapsia kauheisiin rautakahleisiinsa’, jotka he ketjuilla liittivät toisiinsa. Siitä saivat sodatkin alkunsa.” 

Kurvinen, Pietari (1842-1925), lähetyssaarnaaja ja hengellinen kirjailija. Kurvinen oli lähetystyön aloittajia Ambomaalla 1868-75 ja hän julkaisi 1877 ensimmäisen ndongan kielisen aapisen. Kirjoitti useita kirjoja omakustanteina kuten: ”Suuria on tulossa: Wiimeisten aikain Israel: Saatanan walta: kansain werinen tuomio” Painettu G. F. Jansson & kumpp. kirjapainossa Tampereella 1911.

Pogostan Sanomissa 3.6.2002 oli uutinen: ”Kurviset koolle. Kurvisen Sukukokousyhdistys järjestää sukukokouspäivät Ilomantsissa. Samalla vietetään yhdistyksen perustamisen 50-vuotisjuhlaa sekä huomioidaan lähetyssaarnaaja Pietari Kurvisen syntymän 160 vuotismerkkivuosi. Kurvisen Sukuyhdistys perustettiin vuonna -52 edistämään sukulaisten yhteenkuuluvuutta, vaalimaan suvun perinteitä ja kunnioittamaan menneitä sukupolvia. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi on laadittu sukuluettelo vuonna 1713 syntyneestä Paavo Kurvisesta alkaen. Kurvissukuiset ovat levittäytyneet ympäri maata ja maapalloa, mutta yhteinen lähtökohta ja suvun henkinen koti on kuitenkin pysynyt Karjalan laulumailla Ilomantsissa. Kurvisen suvun tunnettuja hahmoja ovat mm. lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen, lähetystyöntekijä Esteri Kurvinen (myöhemmin Kärki) ja säveltäjä Toivo Kärki, ja monet muut.”

Aapeli Saarisalo on kirjoittanut ”Pietari Kurvinen, kaukokatseinen karjalalainen” WSOY 1978.

Rautanen, Martti (1845-1926), lähetyssaarnaaja, teol. tri h.c. (1925). Inkerissä maaorjan poikana syntynyt Rautanen kuului 1868 suomalaisen lähetystyön aloittajiin Etelä-Afrikan Ambomaalla, missä hän johti lähetystointa 1885-1920. Hän kehitti ndongan kirjakielen ja käänsi sille Raamatun. Rautanen kokosi myös merkittävän kansantieteellisen esinekokoelman.
Aapeli saarisalon kirjassa ”Etelän ristin mies Martti Rautasen elämä” (WSOY 1971) sivulla 172 lainaus: ”Paluumatkallaan Savola oli Englannista ostanut pienen kirjapainokoneen, jolla alettiin painaa lehteä nimeltä Osondaha (Sunnuntai). Se ilmestyi nelisivuisena kerran viikossa. ”Uusi askel ambolähetyksen taipaleella, tosin lyhyt, mutta eteenpäin kuitenkin”, kirjoitti Rautanen päiväkirjaansa. Sivulla 8 mainitaan Martti Peltolan tutkimus ”Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia (1958), Irja Kilpeläisen kirja ”He lähtivät kauas” (1958).

Lounais-Afrikan Ambomaa on ensimmäinen ja edelleenkin tärkein lähetystyön kenttä, ja Martti Rautanen – inkeriläisen maaorjan poika – on tämän työn uranuurtaja. Raamatun kääntäminen ambokielelle kruunasi Etelänristin miehen elämäntyön.

Liisa Komulainen ”Lähetys oli kutsumuksemme” (Suomen Lähetysseura 1985) josta lainaus 29: ”Kirkonkirjojen pito ja sielunhoitotyö kuuluivat myös asemasta vastaavalle: Juho Syrjä kertoo: ’Seurakunnassa oli ihmisiä, jotka olivat joutuneet kirkkokurin alle. Ei heitä ollut erotettu, mutta oli mm. ehtoolliselle tulokielto jonkin rikkomuksen , usein kuudennen käskyn rikkomisen vuoksi. Kun uusi lähetti tuli, tulivat asemalle myös jokseenkin kaikki kirkkokurin alla olevat. He tulivat yrittämään armahtaisiko ehkä tämä uusi ombongi. lähetystyöntekijä. Koettivat selittää asiaansa niin lipevällä kielellä kuin vain osasivat. Eräskin vaimo yritti kaikki hyvät nimet, jotka hän keksi: opettaja, pappi, sielunhoitaja, evankelista, profeetta… Enhän minä voinut näitä ottaa sillä tavalla vakavasti, että kirkkokuriasia olisi siitä miksikään muuttunut.’ Kirkkokurin alla olevan piti mennä parannuskouluun, jota ambolainen opettaja piti. Vasta sen jälkeen hän saattoi päästä uudelleen seurakunnan yhteyteen.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Lemberg

Kati Kemppainen ”Suomalaisen lähetyksen suhteet Anglikaaneihin ja Katolilaisiin Lounais-Afrikassa 1919-1937″ (Suomen Kirkkohistoriallinen seura 1998), jossa kerrotaan kuinka Suomen lähetysseura aloitti työn Lounais-Afrikassa, Ambomaalla vuonna 1870. Alkuvaikeuksien jälkeen työ koki voimakkaan nousukauden 1900-luvun puolella. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Lounais-Afrikan hallitusvalta siirtyi saksalaisilta brittien johtamalle Etelä-Afrikalle. Tämä toi samalla anglikaanikirkon Ambomaalle. Katolinen kirkko pyrki ulottamaan lähetystyönsä Lounais-Afrikkaan 1800-luvun lopulta lähtien. Suomalaiset halusivat kaikin keinoin pitää katolilaiset poissa Ambomaalta. Nämä saivat kuitenkin sillanpääaseman Kavangolle.” 

Kalle Vaismaa, Pekka Simojoki ”Seitsemän silmäniskua” (Suomen Lähetysseura 2011), josta lainaus sivulta 21: ”Monta kertaa Lounais-Afrikan pölyisiä teitä ajaessaan Väinö mietti historiaketjua, johon Simojoen perhe liittyi. Hänessä herätti kunnioitusta pieni rohkea suomalaisryhmä, joka oli tullut lähes sata vuotta sitten Ambomaalle. Saksalainen Reinin Lähetysseura oli toiminut maassa jo pitkään, mutta amboheimon pariin ei vielä kukaan ollut ehtinyt. Asia lähti kuitenkin etenemään, kun Ondongan amboheimon kuningas Shikongo Shakalu lähetti pyynnön saada maahansa ’opettajia’. Saksalaisten kautta kutsu saapui hiljattain perustettuun Suomen Lähetysseuraan, joka otti haasteen vastaan ja lähetti kohti Afrikkaa nuo seitsemän suomalaista nuorta miestä. Matka oli alkanut Helsingin eteläsatamasta juhannusaattona 24. kesäkuuta vuonna 1868. Lähes kahdeksan kuukauden matkan jälkeen miehet saapuivat Lounais-Afrikkaan Walfish Bayn satamaan helmikuun 14. päivänä 1869. Vielä kului puolitoista vuotta, ennen kuin ryhmä pääsi heinäkuussa 1870 perille lähetyskentälleen Ambomaalle, Omandongon kylään. Mitä lienee miehillä liikkunut päässä, kun he matkustivat viimeisen etapin härkävankkureilla saksalaisen Reinin Lähetysseuran lähetysasemalta Otjimbingwesta kohti tuntematonta. Matka kesti toista kuukautta, kieltä ei vielä osattu eikä kenelläkään ollut tietoa, tuleeko tasangolla vastaan vihaisia keihäsmiehiä vai leijonia. Tunnetuin näistä urheista miehistä oli Martti Rautanen, jolle ambolaiset antoivat kunnianimen ’Nakambale’ (mies, jolla on kori päässä). Ambolaisten kansanuskonto oli lähinnä animismia. He uskoivat Kalunga – jumalan, joka on kyllä luonut kaiken, mutta jättänyt ihmiset oman onnensa nojaan erilaisten henkien hallitsemaan maailmaan. Henkiä pelättiin ja lepyteltiin erilaisilla uhreilla ja rituaaleilla. ’Omulodhilla’ eli noidalla oli kyläyhteisössä suuri vaikutusvalta. Usko Kalungaan oli tavallaan eräänlaista monoteismia, johon kristinuskon sanoma oli luontevaa tuoda. Lähetystyön alku ei kuitenkaan ollut helppo. Lähes 13 vuotta meni, ennen kuin ensimmäinen ambolainen kastettiin. Heimosodat leimahtivat siellä täällä, oikukkaat kuninkaat toivat ongelmia ja malaria niitti ankaraa veroa. Rautanenkin joutui hautaamaan yhdeksästä lapsestaan peräti viisi Afrikan hiekkaan. Kuitenkin hän palveli 56 vuotta Ambomaan asukkaita, kehitti oshindongan kirjakielen ja käänsi Raamatun. Rautanen kirjoitti paikallisen kieliasun yli sataan virteen ja teki myös muita teoksia, kuten Raamatun historian, selitysteoksia ja hartauskirjan. Hän kuoli vähän ennen 81-vuotispäiväänsä, lokakuussa 1926. Rautasen jalanjälkiä seurasivat vuosikymmenien aikana sadat suomalaiset lähetystyöntekijät. Uusia seurakuntia syntyi, sairaaloita ja kouluja rakennettiin, ja lopulta vuonna 1954 perustettiin Ambo-kavangon kirkko.” Katso lisää Rautasesta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Rautanen

Pekka Simojokihttps://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Simojoki#cite_note-1

Raimo Holopainen ”Rakentajana Afrikassa” (Suomen Lähetysseuran julkaisu 1993), josta lainaus sivulta 56: ”Rakennustyöt lisääntyivät Ongwedivassakin. Rakensimme uuden koulun, korjasimme vanhoja rakennuksia ja puusepänverstaassa tehtiin ovia, ikkunoita ja huonekaluja. Iltapäivällä opetin koululaisille käsitöitä. Yritimme uudelleen käynnistää työkoulun, joka muutamia vuosia sitten oli lakkautettu oppilaiden puutteessa. Emme nytkään onnistuneet. Työkouluun tulijoita ei löytynyt. Elettiin sitä vaihetta, ettei tällainen työ kiinnostanut nuoria. Sitä enemmän oli pyrkijöitä opettajaseminaariin. Nuorison opinhalu oli lisääntynyt. Tässä vaiheessa tarvittiin pidemmälle vietyä opetusta. Suomen Lähetysseura oli kyllä kehittänyt koululaitoksen, jota pyrittiin ulottamaan mahdollisimman laajalle koko pohjoisessa Namibiassa. Miltei jokaisessa kylässä oli jonkinlainen koulu. Mutta korkeampaa opetusta, joka olisi johtanut yliopistoihin tai korkeakouluihin, ei ollut vielä järjestetty. Nyt alkoi olla sen vuoro. Jotkut nuorista olivat menneet etelässä oleviin oppikouluihin. Viisi- ja kuusikymmenlukujen vaihteessa aloitettiin Oshigambossa aluksi kurssiluontoisena lukioluokille tarkoitettua opetusta. Myöhemmin siellä aloitti Ambomaan ensimmäinen oppikoulu…Addis Abebassa oli aloittanut toimintansa luterilainen radioasema, ja Onandjokwella ollessamme myös Ambo-Kavangon kirkko liittyi radiotyötä tekeviin luterilaisiin kirkkoihin. Ambomaalla ei ollut ketään, joka olisi aikaisemmin tehnyt radiotyötä. En ollut minäkään, mutta kirkkohallitus valitsi minut tähän jaloon tehtävään. Onandjokwelle rakensin pienen studion, jossa tavallisilla kelanauhureilla äänitin ohjelmaa, koostin sen ja lähetin Etelä-Afrikassa sijaitsevan luterilaisen studion kautta Addis Abebaan… Engelassa ollessamme tehtiin valmisteluja sokeainkoulun aloittamiseksi. Päätehtävissä suunnitteluvaiheessa oli Urho Poikolainen, joka oli ollut sokeain ammattikoulun rehtorina Espoon Leppävaarassa. Koulua varten oli tehty tavanmukaiset anomukset kouluhallitukselle. Kouluhallitus katsoi vastuun tässä asiassa siirtyneen jo yhteiskunnalle. Kirkkojen ei tarvinnut enää puuttua sosiaalisiin ongelmiin…. Urho Poikolainenkin joutui lupaa odottaessa siirtymään toiseen toimeen, ja asia jäi hautumaan. Niinpä minulle ehdotettiin, että osallistuisin Suomen-lomallani näkövammaistyön kurssille. Kuopiossa sain yhden lukukauden ajan seurata opetusta, ja sen turvin olimme syyskuussa 1969 aloittelemassa koulua näkövammaisille Engelassa. Kouluun tuli 12 poikaa, jotka olivat iältään kahdenkymmenen molemmin puolin. Tarkoituksena oli aloittaa koulu käsityökouluna. Siinä sivussa opetimme myös kirjoitusta, lukemista, laskentoa, uskontoa ja muitakin aineita. Näkövammaisopetukseen tarkoitettua materiaalia meillä ei ollut muuta kuin Urho Poikolaisen tekemä lukukirja. Kaiken muun materiaalin jouduimme itse valmistamaan… Ensimmäinen eurooppalainen, joka ajautui nykyisen Namibian rannikolle, oli portugalilainen tutkimusmatkailija Diego Cáo. Hän saapui seurueineen niinkin varhain kuin vuonna 1485. Namibian autiomaan rannikko Swakopmundin pohjoispuolella ei ota vierasta ystävällisesti vastaan. Erittäin myrskyisenä ja karikkoisena se saattaa joko työntää tunkeilijat takaisin merelle tai upottaa heidät tyrskyihinsä. Diego Cáolla oli kuitenkin onni matkassaan. Tosin portugalilaiset tunnettiinkin hyvinä purjehtijoina, mutta Namibian äyräille rantautuminen vaatii kaksin verroin taitoa. Käyntinsä merkiksi portugalilaiset pystyttivät kallioiselle rannikolle kivisen ristin… Vasta 1700-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset tutkimusmatkailijat, seikkailijat ja metsästäjät Namibiaan. He tulivat Etelä-Afrikasta, jonne eurooppalaiset olivat asettautuneet asumaan jo runsas vuosisata aiemmin. Englantilaisia ja saksalaisia siirtolaisia sekä lähetyssaarnaajia saapui 1800-luvun alussa. He asettuivat Namibian eteläosaan. Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Afrikkaan vuoden 1868 joulukuussa… Vuonna 1883 purjehti saksalainen Adolf Lüderitz Lounais-Afrikan eli nykyisen Namibian rannikolle, noin 200 kilometriä Oranje-virran suulta pohjoiseen, pieneen lahteen, joka saikin saapujan mukaan nimekseen Lüderitzinlahti. Seuraavana vuonna Saksa julisti Lounais-Afrikan siirtomaakseen. Siitä alkoi noin 30 vuotta kestänyt saksalaisten herruus, joka päättyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, saksalaisten hävittyä sodan.”

Albin Savola ”Ambomaa ja sen kansa” (Suomen lähetysseura 1916)
Jaakko Löytty ”Tilkkutäkki: laulujeni syntytarinoita” (Herättäjä-Yhdistys 2019)
Elina Heikkilä & Maarit Nurmi ”Minä voisin mennä! Ambomaan ensimmäinen lääkäri Selma Rainio 1873-1939” (Suomen Lähetysseura 2015)
Eija Paasivaara & Lincoyon Kekki ”Apinaleipäpuun alla: Antreasta Afrikkaan” (Kesura 2010)
Pekka Peltola ”Afrikassa” (Into 2012).

Ruanda

Ruandan seudulle 1400-luvulla Etiopiasta tulleet karjanhoitoa harjoittavat tutsit alistivat siellä asuvat, maanviljelyä harjoittavat hutut. Saksan Itä-Afrikkaan Ruanda kuului 1888–1916 ja se annettiin yhdessä Burundin kanssa 1919 Belgialle Kansainliiton Ruanda-Urundin mandaattina (vuodesta 1946 YK:n huoltohallintoalue). Vuonna 1959  hutut nousivat kapinaan, ja tutsikuningas Kigeri V:n oli paettava maasta. Ruanda-Urundi itsenäistyi 1962, jolloin syntyivät Ruandan ja Burundin valtiot. Veriset heimoriidat kuitenkin jatkuivat Ruandassa pääväestönä olevien hutujen ja vielä siirtomaakaudella valtaa pitäneiden tutsien välillä. Suuri määrä tutseja pakeni Burundiin ja Ugandaan.. Maan johtoon nousi 1973 sotilaskaappauksessa hutuihin kuulunut Juvénal Habyarimana.

Opettaja lehdessä 15.6.2012 sivulla 58 oli Lea Taivassalon juttu ”Yhtäkkiä kielipuolena”, sillä Ruandassa opetuskieli vaihtui pienellä varoitusajalla ranskasta englantiin. Tämän seurauksena kielitaitoisija opettajia ei ole riittävästi, joten kielitaitoisia opettajia tuodaan Ugandasta. Opettajan ammatti ei ole arvostettu Ruandassa ja palkkataso on huono. Opetusmateriaaleja ei ole ja opettajat joutuvat laatimaan ne itse. Siirtomaaisännät olivat aikanaan luokitelleet tutsit ylemmäksi roduksi kuin hutut. Vuonna 1930-luvulla oli kaikille ruandalaisille tehty henkilökortit, joilla väestö jaettiin luokkiin. Vuoden 1994 kansanmurha nosti hutujen ja tutsien erimielisyydet maailman tietoisuuteen. Arvioiden mukaan noin miljoona tutsia ja maltillista hutua tapettiin.Ulkoasiainministeriön Kehitys 2/2012 lehdessä oli Lea Taivassalon kirjoitus Ruandasta. Ruandan kansanmurhan jälkeen nykyisin on naisilla tasavertaiset oikeudet käydä koulua ja saada osansa perinnöstä, mikä ei ole itsestään selvää Afrikassa. Ruandassa enemmistö kansanedustajista on naisia.

Immaculée Ilibagiza ja Steve Erwin ovat kirjoittaneet kirjan ”Elossa kertoakseen” (Kuva ja Sana 2007), jossa Immaculée kertoo tarinansa sellaisena kuin hän muistaa, sillä hän joutui kokemaan 2.4.1994 alkaneen hutujen ja tutsien vihamielisyydet ja sitä seuranneen kansanmurhan. http://www.immaculee.com/

Hotel Rwanda a True Story eli Hotelli Ruanda elokuva on vuonna 2004 ensi-iltansa saanut Terry Georgen ohjaama draamaelokuva. Se sijoittuu Ruandan kansanmurhan aikaan vuonna 1994. Elokuva on Lions Gate Films ja United Artists -elokuvayhtiöiden ensimmäinen yhteinen hanke. Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo kigalilaisesta hotellinjohtaja Paul Rusesabaginasta (Cheadle), joka pelastaa 1 268 ihmisen hengen ottamalla heidät hotelliinsa. Rusesabagina tekee voitavansa pitääkseen hutujen ääriryhmät poissa hotellista.
Philip Gourevitch ”Huomenna meidät ja perheemme tapetaan – Kertomuksia Ruandasta” (Gummerus 2001).

https://www.youtube.com/embed/qZzfxL90100?feature=player_embedded

Nigeria

Jalkapalloilija Pelén kirjassa ”Pelé” (Otava 2010) Pelé kertoo sivulla 132, josta lainaus: ”Koska olen brasialainen musta, olen Afrikasta tuotujen orjien jälkeläinen. Orjuus ei ole kovin kaukaista menneisyyttä – olen perheessäni vasta kolmatta vapaana syntynyttä sukupolvea. Isoäitini Ambrosina, joka kuoli 97-vuotiaana vuonna 1976, oli ensimmäisistä vapaata sukupolvea. Hänen vanhempansa olivat orjia. Orjuus lakkautettiin Brasiliassa vasta 1888. Se oli viimeinen Amerikan maa, joka kielsi tämän pahuuden. Toimittajat ovat yrittäneet selvittää sukujuuriani. Teorioita on kaksi. Toisen mukaan esi-isäni tulivat Angolasta, toisen mukaan Nigeriasta. Ilmeisesti Nascimento-niminen henkilö omisti plantaasin, missä ensimmäiset Brasiliaan tulleet esi-isäni tekivät töitä.” Nigerian liittotasavalta eli Nigeria on liittovaltio  Länsi-Afrikassa. Sen pinta-ala on noin miljoona neliökilometriä ja arvioitu väkiluku on noin 149 miljoonaa (2010). Nigeria on väkiluvultaan Afrikan suurin valtio, jonka naapurimaita ovat Benin lännessä, Niger  pohjoisessa, Tšad koillisessa ja Kamerun idässä. Virallinen kieli on englanti, suurimmat puhutut kielet ovat hausa, joruba, igbo ja fulani. Suurimmat uskonnot ovat islam ja kristinusko. Tämä entinen Britannian siirtomaa on rikastunut Niger-joen suistosta löytyneen öljyn ansiosta.

Nigerian pääkaupunki on Abuja. Monet hallintoelimet sijaitsevat Lagosissa, joka on Nigerian suurin kaupunki. Ranskalaiset ja englantilaiset tulivat ensiksi alueen satamiin, ja perustivat kauppa-asemia 1800-luvun loppupuolella. Orjakauppa vaihtui siirtomaatavaroiden, etenkin palmuöljyn kauppaan. Britit perustivat alueelle kaksi protektoraattia: Etelä-Nigerian protektoraatin ja Pohjois-Nigerian protektoraatin. Nigeriasta tuli Ison-Britannian siirtomaa 1914. Mary Mitchell Slessor s. 1848, k. 1915 oli skottilainen lähetystyöntekijä Nigeriassa orjakauppaa käyvissä paikoissa.

Vuonna 1966 kaksi vallankaappausta siirsi maan sotilasjohdon käsiin. Pääosin igbo-kansan asuttama itäinen osavaltio Biafra yritti itsenäistyä 1967–1970 mikä johti sisällissotaan, jossa Biafra kärsi tappion. Vuoden 1975 veretön vallankumous nosti valtaan siviilihallintoa luvanneen Murtala Ramat Mohammedin. Seuraava sotilasvallankaappaus oli 1983, siinä valtaan nousi kenraalimajuri Muhammed Buhari. Vuonna 1985 Ibrahim Babangida kaappasi puolestaan vallan Buharilta toisessa peräkkäisessä verettömässä vallankaappauksissa.

Tears of the Sun elokuva on vuodelta 2003, ja on Antoine Fuquan ohjaama, jonka pääosaa, luutnantti Watersia, esittää Bruce Willis. Elokuva sijoittuu Nigeriaan ja Nigerian ja Kamerunin rajalle. Elokuva alkaa Nigerian tilannetta käsittelevästä uutispätkästä, jossa aluksi kerrotaan, että fulani-muslimit ovat voitolla ja että etelän kristityt ovat häviämässä, etnisiä puhdistuksia suoritetaan ja lopuksi lentotukialuksen kannelta ilmoitetaan, että Nigerian presidentti perheineen on murhattu. Ryhmä lähetetään hakemaan Lena Kendricks, pappi ja kaksi nunnaa. Kendricks on amerikkalainen lääkäri, joka on muuttanut Nigeriaan, papin ja nunnien on itse valittava, haluavatko he lähteä, mutta tohtori Kendricks on ykköskohde.

Sunday Adelaja on Ukrainan Kiovassa sijaitsevan karismaattisen mega helluntaiseurakunnan perustaja ja pastori. Hän on syntynyt Nigeriassa pienessä kylässä. Hän on isätön ja hän sai Neuvostoliitolta stipendin tulla opiskelemaan Moskovaan, koska hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan Nigeriassa, vaikka hän itse elätti itsenä työn teolla opiskelunsa rahoittaakseen, koska lähisukulaiset olivat kuolleet. Mutta hän tuli uskoon juuri ennen lähtöään Neuvostoliittoon 1986, jossa hän salaa opiskeli Raamattua. Neuvostoliitossa Adelaja opiskeli journalistiikkaa. Hän perusti seurakuntia Valkovenäjällä ja Ukrainassa. Hän osallistui Ukrainan oranssiin vallankumoukseen. Oranssi vallankumous on tapahtumasarja, jossa Ukrainan vuoden 2004 presidentinvaalien toisen kierroksen uusinnassa länsimielisten konservatiivien, liberaalien ja kansallisten sosiaalidemokraattien koalitio voitti ETYJin ja muiden vaalitarkkailijoiden valvomat presidentinvaalit. Itä-Ukrainan venäjänkielisiltä alueilta tukensa saaneet kokivat vaalitappion. Oranssi koalitio pyrki voittamaan myös vuoden 2006 parlamenttivaalit, mutta ajautui pian erimielisyyksiin ja hajosi. Ukrainan presidentti ja hallitus pyrkivät edelleen Ukrainan NATO-jäsenyyden ja EU-jäsenyyden suuntaan, minkä on katsottu Ukrainan irrottautumiseksi Venäjän vaikutuspiiristä ja länteen liittymisenä.

Sunday Adelaja on kirjoittanut kirjan ”Dynaaminen elämä” (KKJMK 2008). Sunday Adelajan kotisivu on www.churchshift.org. Sunday Adelaja ”Dynaaminen elämä” (Kristillinen Kirja – ja Musiikkikustannus 2008, alkuteos ”Chuch Shift” www.strang.com), josta tämä lainaus sivulta 134: ”Ensimmäinen seurakuntamme aloittama ohjelma oli huumeidenkäyttäjien, alkoholistien ja kodittomien auttaminen. Saadaksemme sanomamme maallisille areenoille kuten kouluihin, sairaaloihin ja hallintoportaisiin, me päätimme esittää sen siten, että korostimme periaatteita, emme niiden takana olevaa Jumalaa. Me tiesimme, ettei hallitus päästäisi meitä koskaan kouluihin, jos heiluttaisimme Raamattujamme ja huutaisimme Jeesuksen nimeä. Niinpä nainen, joka oli pelastunut vuosien huumeriippuvuudesta ja prostituutiosta, eritteli riippuvuus- ja prostituutio-ongelmia ja kirjoitti Jumalan valtakunnan periaatteisiin perustuvan opinto-ohjelman mainitsematta nimenomaisesti Jumalaa. Kunnalliset koulut antoivat hänen kertoa oman tarinansa ja esittää oppilaille, kuinka nämä voivat välttää joutumasta niin kauheisiin asioihin. Hän ei saarnannut. Hän vain kertoi Jumalan valtakunnan periaatteista kunnioittavasti, rehellisesti ja lahjomattomasti. Esitys sai niin suuren menestyksen, että koulut kutsuivat hänet takaisin monta kertaa, ja hän alkoi kirjoittaa muita opinto-ohjelmia, joiden tarkoituksena oli auttaa oppilaita kestämään ryhmäpainetta ja pidättäytymään esiaviollisesta seksistä. Seurakunnan näkökulmasta voitaisiin sanoa, että hän opetti pyhitystä kunnallisissa kouluissa… Tämä sama nainen, entinen huumeidenkäyttäjä ja prostituoitu, on sen jälkeen laatinut yli kolmekymmentä opinto-ohjelmaa, jotka koululaitos ja opetusministeriö ovat ottaneet käyttöönsä.”

Olavi Varis on kirjoittanut kirjan ”Operaatio Mumuye” (SUKR 1985), jossa kerrotaan Jumalan kutsusta Nigerian keskiosissa asuvan mumuye-heimon pariin

Helsingin Sanomissa 5.12.2013 (STT-AFP) ”Nigerian poliisi paljasti vauvatehtaan (Lagos). Nigerian poliisi kertoi keskiviikkona paljastaneensa vauvatehtaan Owerrissa maan kaakkoisosassa. Rakennuksessa pidettiin16:tta raskaana olevaa naista vastoin heidän tahtoaan. Viranomaisten mukaan naisten oli tarkoitus luovuttaa vauvansa pois heti syntymän jälkeen 100 000 nairan (vajaan 470 euron) summaa vastaan. Rakennuksen omistajaksi oli rekisteröity talon naisten ja lasten hyvinvointia ajavan järjestön nimiin. Miehen hallusta löytyi myös luvaton pumppuhaulikko. Poliisin mukaan ainakin yksi talossa syntynyt vauva oli jo ehditty myydä. Ihmiskauppa on suuri ongelma Afrikassa. Köyhien perheiden lapsia päätyy orjatyöhön maatiloille, kaivoksiin ja tehtaisiin sekä prostituutioon.”

Helsingin Sanomissa 7.12.2013 sivulla B5 Matti Koskinen: Teatteria nigerilalaisessa vankilassa”. Toimittaja oli vieraillut syyskuussa lagosilaisten toimittajien mukana Kirikirin vankilassa. Lagosissa on ongelmia oikeuden jakamisessa, sillä poliisien ja oikeuslaitoksen mielivallan vuoksi vankiloihin päätyy paljon vangeiksi ilman oikeudenkäyntiä. Vangit olivat järjestäneet näytelmän vankilan kappeliin. Näytelmän sisältö on minidraama kristinuskon pelastussanomasta Afrikassa, jonka päätteeksi osavaltion oikeusministeri luettelee vapautettavien nimet.

Pastori Chris Oyakhilomen, yli 30 vuotta kestänyt palvelutyö, on auttanut miljoonia kokemaan voitokkaan ja tarkoituksenmukaisen elämän Jumalan Sanassa. Hän on opettaja, parantamispalvelutyön johtaja, televisio-ohjelmien isäntä sekä Best sellereiden kirjoittaja, kuten: ”Ei mitään näistä sairauksista” sekä ”Rapsodia Todellisuuksista,” jota hän kirjoittaa yhdessä vaimonsa pastori Anitan kanssa. Hänen opetuksensa ovat saatavilla kaikissa video ja audio muodoissa. Hän järjestää suuria opetus- ja parantumisristiretkiä, joissa on kuulijoita jopa 3.5 miljoonaa yhdessä kokouksessa. Hänen televisio- ja satelliittityönsä leviää useiden Love World satelliittikanavien kautta ympäri maailmaa: Nigeriasta, Etelä-Afrikasta ja Englannista, ja ne välittävät laadukasta ja elämän muuttavaa ohjelmaa kaikkialle maailmaan. Hän on myös ”Atmosphere for Miracles” ohjelman pitäjä. Ohjelma näkyy päätelevisioverkoissa ympäri maailmaa. Katso lisää
http://www.enterthehealingschool.org/index/ 

Edward Ball:n kirjassa ”Vereen kirjoitettu, Plantaasin orjat ja isännät” (Otava 1998) sivulta 432 lainaus: ”Mustilla orjakauppiailla, jotka aikanaan myivät ihmisiä Afrikan rannikolla, ja minulla oli yhteinen menneisyys. Olin lähtöisin orjanostajasuvusta; Kongossa, Ghanassa, Senegalissa ja Sierra Leonessa asui orjia myyneiden mustien jälkeläisiä. Lähdin Länsi-Afrikkaan hakeakseni käsiini heistä joitakuita… Länsi-Afrikan rannikolla vientikauppaa hoidettiin linnakkeista tai kauppa-asemista käsin. Ne olivat eurooppalaisten rakentamia ja toimintaa johtivat valkoiset asiamiehet apureinaan mustat ryhmät. Yksi vilkkaimmista linnakkeista, Elmina, sijaitsi rannikolla, joka sittemmin kuului Ghanalle. Muita rannan tuntumassa olevia linnakkeita olivat James Fort (Gambia), Gorée (Senegal), Assini (Norsunluurannikko) ja Ouidah (Benin). Sierra Leonen tärkein kauppa asema oli soikealla luodolla, jonka nimi oli Bunce Island.” Edward Ball on selvittänyt haastattelujen ja kirjallisten dokumenttien avulla sukunsa ja mustien orjien vaiheita. Edward Ballin suku muutti Yhdysvaltoihin, kun englantilainen Elias Ball saapui vuonna 1698 Etelä-Carolinaan vaatimaan perintöään, osuutta plantaasista, jossa oli silloin 20 orjaa. Vuonna 1865 suvulla oli 12 plantaasia Charlestonin ympärillä, joissa työskenteli 4000 orjaa.

Arne Falk-Rønne ”Tafiya” (WSOY 1961) lainaus sivulta 6: ”Kun Tanskan Sudanin-lähetys vuonna 1913 aloitti työnsä Pohjois-Nigeriassa olevassa Adamauan maakunnassa, väestö oli vielä alkeellisella asteella. Eri heimot elivät erillään ja pitivät toisia vihollisinaan. Vuoristoheimoja syytettiin ihmislihan syöjiksi, ’njam njam’, kuten tasangolla olevat heimot heitä nimittivät. ’Me olemme näiden vuoristokansojen riistaa’, sanoivat bachamalaiset. ’He tulevat metsästysretkille meidän luoksemme ihmislihaa hankkiakseen’. Ja tämä osoittautui oikeaksi. Tasankolaiset halveksivat näitä ihmissyöjiä. Itse he olivat pääkallonmetsästäjiä, mikä heidän mielestään oli korkeamman sivistyksen merkki. Molemmat ihmistyypit pitivät tärkeimpänä, että henkimaailman vaatimukset ihmisuhrien saamisesta tyydytettiin. Pidettiinhän selvänä, että pahoja vaikutuksia saatettiin paremmin torjua henkimaailman avulla kuin suoranaisilla toimenpiteillä. Ihmisillä on taipumus muovata jumaliensa luonteet omien käsitystapojensa mukaisiksi, ja kun henkien palvoja ei tuntenut mitään velvollisuuksia muita kuin lähimpiään kohtaan, ei hän liioin pystynyt odottamaan apua hengiltä, joista hän ei tiennyt muuta kuin että heitä oli palvottu ja pelätty lukemattomien sukupolvien aikana. Korkeintaan hän saattoi odottaa saavansa jotain apua kuolleen isänsä tai isoisänsä hengeltä. On selvää, että tällainen elämänkäsitys lisää voimakkaasti itsesäilytysviettiä. Miehen on taisteltava oma taistelunsa. Päälliköt eivät välittäneet siitä, mitä me sanoisimme poliisiasioiksi; asianomaisen henkilön ja hänen sukunsa oli hoidettava omat asiansa taistelemalla itselleen oikeus jossakin määrätyssä tilaisuudessa… Alueelle, jota nyt sanotaan Adamauaksi, ilmestyi varhain vieras kansallisuus: fullah- eli fulbe-kansa, joka ei kuuluu neekerirotuun, mutta joka oli hankkinut itselleen vallan Fumbian kuningaskunnassa, joka ulottui syvälle Kamerunin alueelle ja johon kuului nykyinen Adamaua. Tämä viimeinen nimitys johtuu siitä, että fullah-emiiri Modibbo Adama sai osakseen Pohjois-Nigerian kaakkoismaakunnan silloin, kun Sokoton sulttaani Othman dan Fodio yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli saanut valtaansa ne laajat hausavaltiot, jotka nyt muodostavat Pohjois-Nigerian pääosan. Fumbian kuningaskunta pieneni vähitellen siksi alueeksi, mitä nyt sanotaan Adamauaksi; mutta emiiri (lamido, kuten hänen arvonimensä on) ei ole koskaan pystynyt saamaan koko maakuntaa valtansa alle. Tämä on suunnilleen kaksi kertaa niin suuri kuin Tanska, ja emiirin alue siitä on runsas puolisko, missä asukkaita on noin 800 000. Näistä kuitenkin vain noin 75 000 kuuluu fullah ryhmään, kun taas loput väestöstä on jakaantuneena noin 150 pikku heimoon, joista kullakin on oma kielensä ja joiden on ollut mahdotonta asettua vastustamaan fullah valtaa, mikä, kuten tätä teosta lukiessa käy selville, ei suinkaan ole ollut suosiossa. Sen vuoksi on selvää, että fullaheille on ollut elintärkeää saada henkienpalvojat kääntymään muhamettilaisiksi, islamin uskoon, ennen kuin maahan tunkeutuva sivistys muuttaa tilannetta. He tekevätkin sen vuoksi parhaansa saadakseen pakanat käännytetyiksi muhametin uskoon. Englannin siirtomaahallitus on jakanut maakunnan kolmeen piirikuntaan, nimittäin emiirikuntaan, jota sanotaan Adamauan alueeksi, Numanin alueeseen ja kolmanteen, Murin alueeseen, jossa kirjailija ei matkustellut ja jota sen vuoksi ei teoksessa mainita. Numanin alueella sanotaan olevan 42 eri heimoa, mikä luku tosin on epävarma; mutta vuoden 1952 väestönlaskennan mukaan siellä oli 122 000 asukasta, joista vain runsaasti 5000 oli fullaheja.”

Safiya Hussaini Tungar Tudu ”Minä, Safiya – Nigerialaisen naisen tarina” (Otava 2004).

Angola

Angola on entinen Portugalin Länsi-Afrikka, joka itsenäistyi 11.11.1975. Vuonna 1482 portugalilainen merenkulkija Diego Cao saapui Kngojoen suistoon ja nousi jokea ylöspäin arvellen pääsevänsä sen kautta tarunomaisen pappiskuningas Johanneksen valtakuntaan. Kuningas Nzinga Nkuwun kastettiin kristinuskoon 1491. Hänen seuraajansa Affonso I (1506-43) ryhtyi eurooppalaistamaan valtakuntaansa. Portugalilaisten alueilla Brasiliassa kasvoi työvoiman tarve plantaasien laajentuessa, mikä lisäsi orjien tarvetta.
Kongoon 1558 lähetetty portugalilainen konkistadori Dias de Novais saapui 1560 Angolaan. Jesuiittojen avulla hän sai haltuunsa rannikkoalueen Cuanzan eteläpuolelta. Hän saapui vuonna 1575 Luandaan ja järjesti siellä orjien kuljetuksen, joita Angolan kuningas toimitti. Portugali joutui vuonna 1580 Espanjan valtaan ja kesti vuoteen 1640. Diasin kuoltua 1589 Angola joutui Espanjalle. Angola oli hollantilaisten hallussa 1640-48 ja vuonna 1647 Angolan kuvernööriksi nimitetty brasialainen suurmaanomistaja kenraali Correia de Sá sai tehtäväkseen valloittaa Angola takaisin Portugalille. Vuonna 1648 hän valtasi Luandan. Angolan talous perustui 1700-luvulla orjakauppaan. Vuonna 1884 solmitulla Englannin ja Portugalin välisellä sopimuksella Portugalille vahvistettiin oikeus Kongojoen suistoon. Tutkimusmatkailija Silva Porto yritti vuonna 1852 vaeltaa koko Afrikan poikki, mutta epäonnistui. Vasta Serpa Pinto onnistui tässä vuosina 1877-79.

Jukka Harvalan toimittamassa kirjassa ”Minunkin Afrikkani” (Suomen Lähetysseura 2003), jossa Juha Nivala kirjoittaa Angolassa olostaan mm. näin: ”Köyhässä tai huonosti järjestäytyneessä yhteiskunnassa käsitys oikeasta ja väärästä hämärtyy. Suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle on jo lapsena syvälle alitajuntaan iskostunut näkemys, että varastaminen on paha asia. Kyllä afrikkalaisuudessakin asia ajatellaan aivan samalla lailla: toisen tavaraa ei saa ottaa. Toisen tavaran ottamiseen ei kuitenkaan ole sellaista kynnystä kuin länsikulttuurissa. Sitä ei yleisesti paheksuta samalla tavalla ja varkaudesta kiinni jäänyt ei leimaudu yhtä voimakkaasti. Varastamista pidetään enemmän normaalina, ja siksi se kai Afrikassa rehottaakin. Köyhissä olosuhteissa asuva voi myös kokea, että ainakaan vauraammalta ottaminen ei edes ole moraalisesti kovin väärin. Se on tapa tasata elintasoa. Näinhän me Suomessakin tasaamme. Teemme sen vain verotuksen ja sosiaaliturvan kautta yhteiskunnan valvonnassa.”

Liisa Komulainen ”Lähetys oli kutsumuksemme” (Suomen Lähetysseura 1985) lainaus sivulta 102: ” Suomalaiset lähetystyöntekijät olivat suunnitelleet työn aloittamista Angolassa jo ensimmäisen maailmansodan jälkivuosista lähtien. Silloin vedettiin maastoon keinotekoinen raja Lounais-Afrikan ja Angolan välille, ja tämä raja eristi toisistaan amboheimot, joiden parissa suomalaiset olivat jo vuosikymmeniä työtä tehneet. Siihen, että Angolan lähetystyö oli jäänyt suunnitelmien asteelle, Matti Peltola mainitsee kaksi syytä: ’Läpi vuosien ja vuosikymmenten oli portugalin kieli ollut se varsinainen kynnys. Siksi sinne ei ollut yritetty aikaisemmin. Toinen syy oli roomalaiskatolinen kirkko, jolla tiedettiin olevan luja ote Portugalin hallituksen Angolassa.’ Kysymys työhön ryhtymisestä Angolan puolella tuli kuitenkin yhä uudestaan esille Ambomaan lähetystyöntekijöiden keskuudessa. Nestor Wäänänen teki vuonna 1924 pitkän matkan rajan toiselle puolen. Vuonna 1929 Ambomaan työalan hallintokunta kävi tutkimassa tilannetta. Kuitenkin vasta lähetysjohtaja Paunun Ambomaalle tekemän tarkastusmatkan jälkeen Lähetysseuran vuosikokous vuonna 1938 päätti työn aloittamisesta Angolassa. Uudelle työkentälle päätettiin lähettää kaksi työntekijäperhettä. Tuure Vapaavuori oli jo yhden työkauden toiminut Ambomaalla. Matti Peltolaa ei tarvinnut Angolaan suostutella. Hän kertoo, että jo opiskeluaikana tuo uusi, mahdollisesti avautuva kenttä alkoi kiinnostaa. Siihen hän perehtyi saatavissa olevan kirjallisuuden välityksellä. Kun tri Tuckerin kirja ’Angola’ ilmestyi 1930-luvun lopulla, hän hankki sen.” Katso John T. Tucker ”Drums in the Darkness” https://archive.org/details/drumsindarknesss00tuck

Etelä-Afrikan tasavalta

Alueen varhaisimmat tunnetut asukkaat olivat khoikhoit eli hottentotit ja sanit eli busmannit, jotka joutuivat tekemään tilaa 1400-luvulta lähtien pohjoisesta tulleille bantukansoille. Siirtomaavalloitus alkoi 1652, jolloin Hollannin Itä-Intian kauppakomppania perusti Kapmaan siirtokunnan. Ison-Britannian Kapmaan valloitus tunnustettiin Wienin kongressissa 1814. Hollantilaisten jälkeläiset, buurit, alkoivat siirtyä pohjoisemmaksi 1836. He pakottivat zulut väistymään ja perustivat Natalin, Oranjen ja Transvaalin valtiot. Britit liittivät Natalin Kapmaahan 1843. Kun Oranjesta löydettiin timantteja ja Transvaalista kultaa, britit alkoivat havitella myös näitä alueita. Buurisodassa 1899-1902 vapaavaltiot menettivät itsenäisyytensä ja Iso-Britannia muodosti 1910 Etelä-Afrikan liittovaltion, joka 1931 sai täyden riippumattomuuden. Vuonna 1920 liittovaltio sai Kansainliiton mandaattina Saksan Lounais-Afrikan eli Namibian.

Johan van der Kempf oli hyvin lahjakas, oppinut, täynnä innostusta, mutta hyvin eksentrinen ja täynnä kummallisia aatteita ja päähänpistoja. Hän oli erään Rotterdamin luterilaiseen kuuluvan papin poika. Nuorena ylioppilaana hän oleskeli lääketiedettä, mutta vaihtoi äkkiä alaa ja tuli upseeriksi. Hän palveli armeijassa 16 vuotta ulkonaisesti katsoen kunniakkaasti, mutta itse hän sanoi olevansa ’paheiden ja jumalattomuuden orja’. Onnellinen avioliitto teki lopun hänen säännöttömästä elämästään. Vähän sen jälkeen hän jätti armeijan, jatkoi lääketieteellisiä opintojaan ja hänestä tuli taitava ja arvossa pidetty lääkäri. Hänen elämänsä oli solunut mitä rauhallisimmille ja onnellisimmille urille, mutta yhdessä silmänräpäyksessä meni kaikki kumoon. Onnettomuuden kautta eräällä huvimatkalla hukkui hänen vaimonsa ja heidän ainoa lapsensa, itse hän pelastui kuin ihmeen kautta. Hän joutui mitä suurimpaan epätoivoon ja tässä syvässä surussaan hän kuuli Jumalan äänen, hän käsitti Jumalan kutsumuksen. Vapaa-ajatteli antautui Jumalalle kokonaan ja ilman ehtoja; häntä yksin hän tahtoi palvella. Pitempiaikaisten yksinäisten opintojen aikana hän sai lähetyskutsumuksen ja tarjoutui heti vastaperustetun Lontoon lähetyksen palvelukseen. Ennen Afrikkaan matkustamistaan hän perusti Alankomaiden lähetysseuran ja niin hän jätti ainaiseksi kotimaan ja kulttuurielämään antautuakseen sieluineen, ruumiineen kutsumukseensa. Hän oli silloin 50 vuotias… Kun Kemf vielä kaiken muun hyvän lisäksi nai hottentottinaisen – jotain inhottavaa buurilaisten silmissä – kasvoi vihamielisyys niin voimakkaaksi, että van der Kempf ajatteli lähteä maasta, sillä hänen työtään estettiin ja häntä itseään vainottiin kaikkialla. Hän kuoli kuitenkin vuonna 1811 ehtimättä panna tuumaansa toimeen.

Robert Moffat oli skottilainen, kuten useimmat lähetyshistorian sankareista. Vuonna 1795 hän näki päivänvalon pienessä tuvassa lähellä Edinburghia. Köyhät vanhemmat eivät voineet suoda paljoakaan opetusta lapsilleen, joiden täytyi aikaisin lähteä maailmalle ansaitsemaan leipäänsä, mutta Robert oli tiedonhaluinen poika, joka ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta saadakseen oppia. Äiti antoi lapsilleen parhaimpansa, raamatun tuntemisen, ja iltaisin opettaessaan sekä poikia että tyttöjä parsimaan ja paikkaamaan hän luki heille ääneen Veljesseurakunnan lähetyssaarnaajista ja heidän rohkeista matkoistaan kaukaisiin maihin… 18-vuotiaana hän oli valmis ryhtymään ensimmäiseen toimeensa kaukana kotona. Äiti saattoi häntä vähän matkaa ja erotessaan otti häneltä lupauksen lukea joka päivä raamattua. Uudessa paikassaan hän tutustui metodisteihin ja heidän kauttansa joutui syvään sielunhätään ja – uuteen jumalasuhteeseen. Jonkun aikaa myöhemmin hän sai eräällä kävelymatkallaan nähdä suuren, pylvääseen kiinnitetyn ilmoituksen eräästä lähetyskokouksesta. Hän pysähtyi ja luki – luki sen yhä uudelleen. Kokous oli pidetty ja kuitenkin hän seisoi siellä paikallaan sykkivin sydämin ja hänen päässään humisi uusia ajatuksia. Tästä hetkestä alkaen hänen ainoa toivomuksensa, hänen ainoa ajatuksensa oli päästä lähetyssaarnaajaksi…
Kahden vuoden valmistusajan jälkeen hän purjehti 1817 Kap kaupunkiin… Lapset, lapsenlapset ja ystävät tekivät hänen elämänsä illan valoisaksi ja vasta 88 vuoden ikäisenä hän sai v. 1883 lopettaa työteliään elämänsä.

Lähetyssaarnaaja Francois Coillar syntyi vanhaan ranskalaiseen hugenottiperheeseen 17.7.1834, kuoli 27.5.1904 Afrikassa.

Jumalan hyvät tuulet – Helluntaiseurakuntien lähetystyö 80 vuotta (Fida International 2007), jossa Veli-Matti Kärkkäinen kirjoittaa sivulla 49, josta pieni lainaus: ” Vuonna 1908 kanadalainen evankelista John G. Lake matkusti Etelä-Afrikkaan ja perusti kuuluisaksi tulleen Apostolisen Uskon lähetyksen (Apostolic Faith Mission), yhden vanhimmista klassisista helluntailiikkeistä. ”Tunnettu saarnamies John G. Lake (s. 18.3.1870 Ontariossa Kanadassa) asui Spokanessa. Spokanessa John G. Lake perusti parantumishuoneita vanhaan toimistorakennukseen. Satatuhatta parantumista on arvioitu tapahtuneen noissa huoneissa. Spokanen sanomalehdet julkaisivat monia parantumistodistuksia. Spokanen pormestari on pitänyt julkisen tilaisuuden John G. Laken kunniaksi. Lake perusti Spokaneen The Apostolic Church -seurakunnan, jossa kävi tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa etsimässä rukousta ja parantumista. Lisäksi hän vieraili kodeissa. Toukokuussa 1920 Lake muutti Spokanesta Portlandiin Oregoniin ja aloitti toisen apostolisen seurakunnan ja samanlaisen parantumistyön kuin Spokanessa. Vuonna 1924 Lake tunnettiin Yhdysvalloissa johtavana parantumisevankelistana. Hän oli perustanut 40 seurakuntaa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Seurakunnissa oli tapahtunut niin monia parantumisihmeitä, että häntä kutsuttiin tohtori Lakeksi.

Jukka Rokan kirjassaan ”Lupausten aarrekammiot” (Ristin Voitto 1976) kertoo: ”Tunnetun Jumalan miehen, tri John G. Laken, paranemiskokouksista Amerikassa ja muualla kerrotaan viiden vuoden ajalta noin satatuhatta paranemista. Hänen saarnakokoelmassaan kerrotaan paljon Jumalan ihmeistä. Lainaamme tähän hänen kertomansa tapauksen, joka sattui Hollannin hovissa, kuningatar Julianan syntymän yhteydessä. Näin tri Lake siitä kertoo: ’Hollannin kuningatar Vilhelmiina oli ollut kuusi kertaa äitiystilassa, mutta ei ollut koskaan onnistunut saattamaan lasta synnytysasteelle. Koko Euroopan lääketiede oli voimaton auttamaan lasta syntymään. Seurakunnassamme Etelä-Afrikassa oli muuan rakas naishenkilö, joka aikaisemmin oli palvellut kuningatar Vilhelmiinan sairaanhoitajana. Hänen Afrikan-kuumeeseen kuolemaisillaan ollut poikansa, joka oli ollut tiedottomana kuusi kuukautta, oli ihmeellisesti parantunut. Kuningattaren ystävänä äiti kirjoitti poikansa parantumisesta, ja jonkin ajan kuluttua saimme kuningattarelta kirjeellisen anomuksen rukoilla Jumalaa, että hänestä todella voisi tulla äiti. Esitin hänen kirjeensä seurakunnalle eräänä sunnuntai-iltana, ja seurakunta polvistui rukoukseen. Ja ennen kuin minä nousin polviltani, minä käännyin ja sanoin: ’Hyvä on, äiti, kirjoita ja kerro kuningattarelle, että Jumala on kuullut rukouksemme; hän on synnyttävä lapsen’. Vajaata vuotta myöhemmin syntyi lapsi.’ – Se oli nykyinen Hollannin kuningatar Juliana.” Lake palasi Spokaneen vuonna 1931 ja hän kuoli 16.9.1935.

Afrikkalainen Nicholas Bhengu on kirjoittanut kirjassaan ”Risti keskeisenä” (Ristin Voitto 1959), josta lainaus sivulta 19: ”Muistan erään ystävän Houstonista, Teksasista. Milloin tahansa mainitsin hänelle sanan synti, hänellä oli tapana nimittää minua puritaaniksi. Hän piti itseään kristittynä, mutta katsoi minun kuuluvan puritaaniseen uskontoon. Hän ja hänen ystävänsä väittivät, ettei ole olemassakaan sellaista, mitä nimitetään synniksi. Synti oli muka vain joidenkin ihmisten keksimä käsite. Mutta kuitenkin on edelleenkin järkkymätön tosiasia, että synti on lain rikkomista. Siitä ei ole epäilystäkään. Aina lankeemuksen päivästä lähtien on synti ollut ihmiskunnan suurin ongelma. Yksi on selvää: synnistä ei ole hyötyä kenellekään, ja näin ollen on kovin vähäinen merkitys sillä, minkä nimen sille annamme. Annoitpa sinä sille minkä värin tahansa, ei kukaan kuitenkaan ole saanut mitään todella arvokasta sen avulla. Se on tuhonnut onnellisimpiakin koteja, ja se on sysännyt monen toiveikkaan miehen kadulle. Kaikkialla tapaa kaduilla kulkureita, ja katsellessamme heitä meistä ehkä tuntuu, että he ovat kaikkein rappeutuneimpia ihmisiä, mitä on olemassa. Jos joku sanoisi sinulle, että jotkut heistä ovat olleet lukemassa yliopistoissa, et uskoisi sitä. Jotkut heistä ovat miljoonikkojen poikia, mutta synti ajoi heidät kadulle. Se on kaiken pahan alku, ja se tunkeutuu sinnekin, mihin kukaan ihminen ei voi päästä…

Muistan erään naisen, joka pelastui. Hän ei liene koskaan elämässään tehnyt kunnollista päivätyötä, sillä hän oli harjoittanut noituutta ja ansainnut elatuksensa sillä. Mutta pelastuttuaan hän poltti taikaesineensä ja lähti etsimään työtä, ja hän sai paikan rauhantuomarin kotiapulaisena. Siihen aikaan meillä oli usein tapana laulaa erästä kertosäkeistöä: ’Syntini olivat monet, niin äärettömät, äärettömän monet, mutta kaiken pesi Jeesus pois.’ Meidän afrikkalaisten keskuudessa esiintyy usein sellaista, että me ilmaisemme tunteitamme ruumiinliikkeillä, ja niin teki tämäkin nainen pestessään lattiaa. Hän lauloi: ’Syntini olivat niin monet, niin äärettömän monet’ jne. samassa tahdissa kuin hankasi lattiaa. Siinä kodissa oli pieni tyttö, jonka mielestä uusi kotiapulainen käyttäytyi hyvin kummallisesti. Hän meni sanomaan äidilleen, että hänen mielestään alkuasukastäti oli hullu. Kun äiti meni katsomaan, oli Anny täydessä touhussa, hangaten ja laulaen. ’Syntini olivat niin monet, niin äärettömän, äärettömän monet, mutta kaiken pesi Jeesus pois.’ Ja sitten hän hymyili ja nauroi ja löi rintaansa sanoen: ’Jeesus, Jeesus! – Kiitos, Jeesus!’ Rouva ihmetteli, mistä syystä hän oli niin iloinen. Abby ei osannut montaa sanaa englantia, ei enempää kuin mitä hän juuri ja juuri oli oppinut joissakin kokouksissa. – Missis ei tunne minua, hän sanoi. – Minä saanut Jeesus tänne’, ja sitten hän osoitti rintaansa. – Jakakaa Hänestä minullekin, sanoi rouva. – Minä osoitan teille tien Hänen luokseen, lupasi Anny. – Täällä on eräs mies Zulumaasta. Sitten rauhantuomarin rouva otti auton, ja ajoi pienen tyttärensä ja Annyn seurassa kokoukseen. Minä oli siellä saarnaamassa ja rukoilemassa sairaitten puolesta ja näin yhtäkkiä suuren, hienon, amerikkalaisen auton ajavan rukoushuoneen luo. Kun eurooppalainen rouva tuli kokoukseen, minä hämmästyin niin, että lopetin saarnani. – Minä tahdon saada Jeesuksen, sanoi rouva. – Silloin minä rukoilen teidän puolestanne, minä sanoin ja luin ensin joitakin raamatunsanoja. Sitten rukoilin hänen puolestaan, ja hän pelastui. Ja hän on edelleenkin uskossa ja ylistää Jeesusta.”

Etelä-Afrikkalaissyntyinen pastori Rodeney Howard-Brown ja hänen vaimonsa Adonica jotka ovat työskennelleet vuodesta 1987 alkaen Amerikassa. He perustivat Revival Ministries Internationalin (RMI:n) ja heillä seurakunta The River Church (www.revival.com) ja River Bible Institute-raamattukoulu. Rodney Howard-Brown on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan ”Pyhän Hengen virrassa, käytännön käsikirja Hengen lahjoista” RMI Finland ry. Kirjassa ”The Coming Revival” 1991 Rodney Howard-Brown kirjoittaa: ”Pyhä Henki vuodatetaan niin valtavan voimallisesti, ettei sellaista ole tällä planeetalla koettu koskaan aikaisemmin”.

David Livingstone (1813–73), skotlantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija. Livingstone tutki vuodesta 1841 Etelä- ja Keski-Afrikkaa. Hän löysi 1851 Zambezin yläjuoksun, kulki länteen Luandaan 1852–54 ja sieltä ensimmäisenä Afrikan poikki itään Quelimaneen 1854–56 löytäen Victorian putoukset 1855. Hän löysi myös mm. Njassajärven 1859 ja Kongon lähdejoen Lualaban 1871. Livingstonea etsimään lähetetty Henry Stanley löysi hänet 28.10.1871 Ujijista Tanganjikajärven rannalta.

E. A. Ritter on kirjoittanut kirjan ”Shaka Zulu: The Rise of the Zulu Empire” (Longmans Green and Co. 1955, Donald R. Morris The Washing of the Speer 1994). Kuningas Shaka syntyi 1787 maalaiskylässä Zulumaassa, pienessä Kwa Zulu-Natalin provinssin alueella Etelä-Afrikassa. Shakan mahdollisuus zulujen hallitsijaksi toteutui, kun Zulukuningas Senzangakhanan kuoli vuonna 1816. Kuninkaan ykkösvaimo järjesti poikansa valtaistuimelle, mutta hänet surmattiin. Shaka otti kuninkaan tehtävät ja alkoi hallita maata, vaikka ei ollut alun perin syntynyt kuninkaaksi. Ensin Shaka vaihtoi hallitsijan asuinpaikan rakennuttamaansa sata majaa käsittävään kylään. Vuodessa Shaka oli luonut pelottavan ja koulutetun armeijan. Zulujen armeija oli pelottava näky. Sen riveissä oli 2000 huippukoulutettua soturia. Britannia oli vuodesta 1787 lähtien hallinnut pientä katkoa lukuun ottamatta Etelä-Afrikan eteläkärjessä, ja vuonna 1820 britit olivat vallanneet mantereen eteläosaa siirtomaaksi. Kuningas Shaka solmi brittien kanssa kauppasopimuksen vuonna 1821. Vasta vuonna 1879 britit saivat kukistettua Zulumaan.

Aino Hausmann ”Talvea pakoon etelän kesään – Lähikuvia Etelä-Afrikan matkalta” (WSOY 1951), josta tämä  lainaus: ”Matkani kohti Etelä-Afrikkaa alkoi Malmin lentokentältä joulukuun 29. päivän aamuna kello 7.45… Näkymät Helsingin ja Tukholman välillä olivat pumpulipilveä, sinertävää taivaanrantaa, huurteista saaristoa ja lopuksi naapurin puolella uusia nousevia asutuskeskuksia… Tukholmassa vaihdettiin hollantilaisen KLM-yhtiön hienoon koneeseen… Amsterdamissa jäätiin pois… Italia… Kohta laskeuduimmekin lentokentälle… Tulimme Kanoon, ihmeellisen savikaupungin lentokentälle.” Lainaus sivulta 190: ”Ennen Afrikkaan lähtöäni kuulin ihmeekseni kerrottavan suomalaisten perustaneen toistakymmentä vuotta sitten Pretoriaan tulitikkutehtaan afrikkalaisen pääoman turvin. Miesten mukana oli lähtenyt joukko naisia, oikeita tulitikkutyttöjä, joitten kerrottiin joutuneen heti loisteliaisiin avioliittoihin. Tämä kuulosti hyvältä. Päätin jossakin välissä ottaa asiasta selon. Eräänä vapaana iltapäivänä haimme rouva Lundholmin kanssa puhelinluettelosta tehtaan numeron, soitimme sinne ja pyysimme puhelimeen erästä Suomesta äskettäin muuttanutta insinööriä pyrkien näkemään tehdasta. Työaikana meitä ei luvattu päästää, mutta tehtaan henkilökuntaan kuuluvia suomalaisia voisimme tavata tulemalla työajan päättyessä tehtaan portille. Auto lähti jälleen liikkeelle ja ajoi kaupungin länsilaitaan voimalaitoksen taakse. Ruotsalainen Asea-tehdas löytyi ensin, mutta pian olimme tulitikkutehtaan portilla ja ajoimme piha-aukealle. Suomalainen insinööri, teknillinen johtaja, näki tulomme ja riensi vastaan. Oli sovittu, että kokoonnuttaisiin työnjohtaja Jalkasen kotiin pihan alareunaan. Pieni aaltopeltikattoinen maja oli tyhjillään astuessamme sisään. Vähitellen se alkoi täyttyä. Työnjohtajat V. Wathén Tuusulasta, kuopiolainen T. Holopainen, pohjalainen J. Holma ja itse isäntä Kalle Jalkanen Kuopiosta tulivat yksitellen. Kaikkiaan tehtaassa oli seitsemän suomalaista. Kaikki osasivat mainiosti suomea, englannin kielen taitoa en pystynyt arvostelemaan. Pari oli käväissyt välillä Suomessa, mutta olot siellä eivät enää miellyttäneet. Etelä-Afrikassa pääsee 4 %:n veroilla ja asuu mukavasti. Useimmat olivat sijoittuneet lähellä oleviin perhehotelleihin asumaan ja maksoivat kahden hengen täyshoidosta hiukan yli 11 000 markkaa kuussa. Säästöjä oli kertynyt sikäli, että kaikki muut paitsi vasta tullut insinööri saapuivat työpaikalle omassa hienossa autossa… tehtaan juutalainen johtaja Shapiro… Jalkasen syntymäpäivillä sain tilaisuuden keskustella suomalaisen rouva Suikkasen kanssa. Suikkaset ovat Johannesburgissa hoitamassa Ambomaalta, suomalaisen lähetystyön alueelta, tulleita mustia kaivosmiehiä. Pastori Olli Suikkanen kävi kaivokselta kaivokselle ja järjesti hartaushetkiä parakeissa. Nyt oli tullut viranomaisilta määräys, ettei Ambomaan miehiä enää saa lähettää kultakaivoksiin, vaan heidät oli jätettävä kotipaikoilleen maataloustyöhön. Suikkaset olivat saaneet kutsun palata varsinaiselle lähetyskentälleen Ambomaalle… Tunnustan ostaneeni ’Ihmissydämen’ ja viettäneeni sen parissa illan. Vuonna 1812 ilmestynyt Johannes Gossnerin kirja on nyt painettu ambokansankin kielelle. Sen leveät sydämen kuvat, joissa asuu joko Ylpeys, Irstaisuus, Kohtuuttomuus, Laiskuus, Viha, Kateus, Himo ja niitten ruhtinas, itse kauhistuttava Saatana, hiilihanko kädessä – tai joihin on päässyt Pyhähenki sisälle sytyttäen sen liekkinsä loimulla – viihdyttivät minuakin samoin kuin mustaa veljeäni kaukana. Etsimme niistä ratkaisua suurimpiin kysymyksiimme… Koko alkuasukkaitten koulutus on lähetyssaarnaajien aloittamaa, vaikka valtio onkin myöhemmin ruvennut sitä huomattavasti tukemaan. Voidaanko kyllin kiittää niitä, jotka itse ensin sitkeästi opettelevat mustien heimojen kielet ja sitten opettavat heidät lukemaan ja kirjoittamaan?”

Rodney Howard-Browne ”Elämä Jumalan kirkkaudessa” (River Publishing Finland Oy 2016), josta lainaus sivulta 112: ”Kuten kerroin, asuimme Etelä-Afrikassa hyvin haastavissa oloissa. Jotta talossa voisi nukkua turvallisesti, makuuhuoneessa piti olla ketjulukolla varustettu teräsovi. Silti saattoi herätä jonakin aamuna, avata makuuhuoneen oven, mennä alas eteiseen ja huomata, ettei talossa ole mitään tavaroita jäljellä. Siellä varastetaan kaikki. Varkaat muuttavat naapurustoon, varastavat naapurinsa ja siirtävät tavarat omaan taloonsa. Kukaan ei koskaan saa tietää, mihin ne menivät. Varkaat menevät sisälle jopa lukittuihin, porteilla suljettuihin pihoihin ja taloihin. Eräskin nainen tuli ulos suihkusta, ja huoneessa seisoi mies, joka aikoi raiskata hänet. Mies kaatoi märän, suihkun jäljiltä vielä alastoman naisen sängyn päälle. Nainen päätti, ettei aio sietää tätä. Hän osoitti sormellaan suoraan miehen kasvoihin ja sanoi: ’Jeesuksen nimessä sinä et voi koskettaa minua. Olen Jumalan lapsi. Olen Jeesuksen veren suojassa, joten sinä et voi koskettaa minua. Sidon sinut juuri nyt.’ Kaveri hermostui täysin. Hän alkoi vapista kauttaaltaan ja juoksi ulos talosta. Voisin kertoa monta tällaista tarinaa… Afrikassa opimme luottamaan enkelien apuun, koska siellä oli niin vaarallista. Amerikkalaisilla ei ole aavistustakaan turvallisuuserosta Amerikan ja Afrikan välillä. Jos Yhdysvalloissa tarvitsemme apua, soitamme hätänumeroon, mutta Afrikassa meidän piti julistaa Psalmia 91. Jos Afrkassa soitti hätänumeroon, poliisi saattoi sanoa: ’Voitko tulla hakemaan meidät, koska meiltä loppui bensa.’ Joskus he sanoivat: ’Voin tulla paikalle noin 40 minuutin päästä. Täytyy tulla polkupyörällä, mutta tulen kyllä.’ Monet poliisit vuokraavat aseitaan roistoille, jotka tekevät sitten mitä tekevät, joten poliisilla on ase vasta kun roisto on tuonut sen takaisin. Poliisit ovat salaliitossa rikollisten kanssa. En laske leikkiä, enkä keksi tätä omasta päästäni. Sellaista Afrikassa on.”

Kirjallisuus:

Alan Moorehead ”Ei sijaa arkissa” (Arvi A. Karisto osakeyhtiö 1961)
Barnaby Rogerson ”Matkaopas historiaan – Pohjois-Afrikka” (OyUNIpress Ab 2006)
Marianne Raatikainen-Masamba ”Kirjeitä Afrikasta – Elämää Malawin syrjäisessä laaksossa” (One Way Mission 2014)

Opinnäytetöitä:

Petra Garam ”Afrikan imago matkakohteena Suomessa” (Haaga-Helia ammattikorkeakoulu Oy, opinnäytetyö 2015)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/102119/Garam_Petra.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Tuomas Lehti ”Kansainvälinen ja suomalainen kehitysyhteistyö sekä niiden liiketoiminamallit” (Turku AMK, opinnäytetyö 2016)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/113539/Lehti_Tuomas.pdf?sequence=1

Johanna Vennerström ”Oikeus uskoon, toivoon ja koulutukseen” (Diak-ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2012)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/45050/Diak%20Pohjoinen_Vennerstrom_2012.pdf?sequence=1

Sinikka Salomaa ”Evankeliumin valoa Ambokoteihin – Lähetti Anna Rautaheimo naiskasvatuksen aloittajana Ambomaalla 1921-1927” (Tampereen Yliopisto, pro gradu -tutkielma 2008)
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/78721/gradu02326.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Galleria:

Julkaissut Pentti Mattila

Koko elämäni ajan olen ollut kirjapainoalan eri tehtävissä alan yrityksissä Helsingissä. Painajaksi valmistuin 1974 Käpylän ammattikoulusta. Kirjapainoalan teknikoksi valmistuin 1985 Helsingin teknillisestä koulusta. Olen toiminut vuodesta 1990 painoviestintäalan opettajana, nykyään media-alan. Jyväskylässä pätevöidyin ammatillisessa opettajakorkeakoulussa opettajaksi. Erilaisissa vapaaehtoistöissä olen ollut vuodesta 1997 alkaen vieraillen lastenkodeissa Venäjällä ja Intiassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: