Savo

Isäni suvussa oli 1800-luvulla nikkareita, jolloin saivat Mikander sukunimen Oulussa ja yksi veljeksistä muutti Pietarin kautta Savonlinnaan, jossa osa sukua on asunut Mikandereina.

Otavan Finlandiassa kerrotaan Rantasalmesta: ”Vanhin maininta Rantasalmen hallintopitäjästä on vuodelta 1526. Pitäjään kuului nykyisen Rantasalmen lisäksi Heinävesi, Kangaslampi ja osia Joroisista sekä Leppävirrasta. Itsenäinen seurakunta Rantasalmesta tuli 1578. Turun rauhassa 1743 osa pitäjästä jäi Venäjän puolelle. Rantasalmesta tuli kauppa-, sivistys- ja sotilaselämän keskus, jolla pyrittiin korvaamaan menetettyä Savonlinnaa. Perustettiin rajatullikamari, ja Lappeenrannasta siirretty triviaalikoulu toimi kirkonkylässä 1748 – 87. Haapaniemessä aloitettiin 1781 upseerikoulutus. Suomen ensimmäinen upseerikoulu paloi 1818 ja opetus siirrettiin Haminaan. Rantasalmi oli merkittävä kasviviljelysalue. Rantasalmesta erosivat Heinävesi 1852 ja Kangaslampi 1894.” 

Rantasalmen vuosistaan kertoo Ernest Aadolf Lampén Pappilan lapset teoksessaan 1929. 

Rantasalmen kotisivu löytyy www.rantasalmi.fi

Arvo M. Soinisen ”Rantasalmen historia” Rantasalmi 1954 Rantasalmen seurakunta ja kunta. Kirjasta muutama lainaus: ”Rantasalmen vanhimmat suvut”. Luettelo käsittää vuoden 1561 maaluettelossa ja vuoden 1664 verollepanomaakirjassa esiintyvät suvut. Nimet on ryhmitelty kylittäin vuoden 1664 kyläjaon mukaan. Ahvensalmella mm. Tuppurainen, Harjurannassa Kankkunen, Kukkonen jne., Lautakotalahti (myöh. Lahdenkylässä) Kankkunen, Kurvinen, Natunen jne.”

”Savon kirkollisten olojen uudestaan järjestely tuli ajankohtaiseksi aivan 1500-luvun puolivälissä. V. 1549 teki Mikael Agricola, joka tällöin oli Turun piispa Skytten apulaisena, tarkastusmatkan Savoon. Tällä matkalla hän totesi maakunnan kirkkopitäjät aivan liian laajoiksi. Pitkien kirkkomatkojen tähden oli kirkon vaikutus heikkoa. Kirkolliset toimitukset, kastamiset, vihkimiset ja hautaukset, jäivät usein suorittamatta tai viivästyivät vuosikausia. Niinpä lapset monesti voitiin kastaa vasta heidän vartuttuaan niin suuriksi, että kykenivät itse hiihtämään vanhempiensa mukana kirkolle. Kristinopin taito oli ylen heikkoa, jopa aivan olematonta. Acricolan matka aiheutti toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi. Rantasalmen kirkkopitäjän syntykin juontaa ilmeisesti juurensa Acricolan tarkastusmatkasta.” 

”Taikausko istui kuitenkin sitkeästi kiinni Rantasalmelaisissa. Uhripuut seisoivat pystyssä ja niiden oksille ilmestyi uhriantimia vielä 1800-luvun loppupuolellakin kaikista kirkon taikauskon tukahduttamisyrityksistä huolimatta. Kirkon ankara taistelu taikauskoa vastaan perustui suurelta osaltaan siihen käsitykseen, että kaikki loitsut ja taikojen teot olivat paholaisen palvelemista ja sellaisena vetivät Jumalan vihan seurakunnan päälle. Kaikki luonnononnettomuudet, katovuodet, sodat jne. olivat tämän käsityksen mukaan Jumalan rangaistuksia, jotka saattoivat kohdata pitäjää ja seutukuntaa sen asukkaiden jumalattoman ja huonon elämän tähden. Jumalattomuudeksi ja huonoksi elämäksi luettiin taikojen teon ja noituuden ohella myös siveetön elämä. Sen tähden kirkko valvoi sukupuolimoraaliakin tiukalla kädellä ja kirkkokuri oli niin ankara kuin edellä on kerrottu. Tässä ilmenee vanhatestamentillinen käsitys ankarasta Jumalasta, joka kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Vaikka kansanopetus ja kirkkokuri olivatkin em. sysistä kirkon toiminnan näkyvimmät piirteet, niin että evankeelinen julistus synnistä ja armosta, joka nyt on kirkon toiminnassa etualalla, peittyikin monesti opinkappaleiden lavean selvittelyn tai huonoon elämään kohdistuvien tuomion sanojen alle, ei se silti puuttunut 1600-luvun pappien julistuksesta. Siitä on jo monesti mainittu rovasti Kyanderin saarna elävänä esimerkkinä. Kun hän kysyy, ketkä Jumala valitsee lapsikseen, kuuluu vastaus: ’Ei enkelit, eivätkä pyhät Jumalan ihmiset, vaan syntiset… Niin eivät he voi olla muita, kuin niitä, jotka syntiensä tunnon kautta ovat pakotetut etsimään Häneltä lohtua ja lempeyttä.’ Jumala on armossaan valinnut ne syntiset, jotka uskossa turvaavat Kristukseen, ja tämä on kaikkien Kristukseen uskovien ihmisten ikuinen perintöosa.”

”Rantasalmen kansanopetus oli 1870-luvulle saakka yksinomaan seurakunnallisen kiertokoulun varassa. Koulu toimi vain kaksi viikkoa kussakin paikassa, eikä sillä vielä tämän vuosisadan alussa ollut pulpetteja eikä juuri mitään opetusvälineitä. Kiertokoulu oli kuitenkin aina 1920-luvun alkuun saakka monen rantasalmelaisen lapsen ainoa koulu. Sen tähden sitä pyrittiin kehittämään vielä samanaikaisesti kuin kansakoulu alkoi yleistyä. V. 1882 perustettiin pitäjään toinen kiertokoulu, tosin piispan aloitteesta. Vuosisadan lopulla 1896 perustettiin vielä kolmaskin kiertokoulu. Kun sitten vuoden 1903 piispantarkastuksessa todettiin kiertokoulun käymisen olleen heikkoa ja lukutaidottomia olevan yhä suhteellisen runsaasti, katsoi piispa olevan syytä uudistaa koko pitäjän kiertokoululaitoksen. Koulun toiminta-aikana yhdessä paikassa pidennettiin kuudeksi viikoksi ja viikkotunteja oli 34. Kun yksi koulu näin ollen ehti vuodessa toimia vain kuudessa paikassa, oli kiertokoulujen luku lisättävä neljäksi. Kun samanaikaisesti oli useiden uusien kansakoulujen perustaminen vireillä, olivat pitäjäläiset haluttomia enää laajentamaan kiertokoululaitosta, mutta tuomiokapituli sai v. 1904 aikaan senaatin päätöksen neljännen kiertokoulun perustamisesta. V:sta 1905 astui uusi järjestys voimaan: neljä kiertokoulua toimi 24:ssä koulupiirissä, kuusi viikkoa kussakin. Kun kansakouluihin 1920-luvulla alettiin perustaa alakouluja, kävi seurakunnallinen kiertokoulu tarpeettomaksi. Kiertokoulujen lakkauttaminen alkoi v. 1926, jolloin yksi kiertokoulu lakkautettiin. Kiertokoululaitos ei enää 1800-luvun kuluessa kyennyt tyydyttämään talonpoikaisväestön koko sivistystarvetta, vaan kysymys kansakoulujen perustamisesta tuli vuosisadan puolivälissä hallituksenkin harkittavaksi. V. 1858 annettiin keisarillinen julistus kansakoululaitoksen perusteista, mutta tämä ei vielä sisältänyt tarkkaa suunnitelmaa kansakoululaitoksen järjestämisestä, vaan pitäjille annettiin vapaus esittää omia ehdotuksiaan. Rantasalmen ensimmäinen kansakoulu avasi ovensa syyskuun 18p:nä 1872.”

”Rantasalmelaisten kotieläimiin kuului 1500- ja 1600 luvulla myöskin vuohi. Vuohenhoito oli kuitenkin verrattain vähäistä. Vaikka vuohta on sanottukin köyhän lehmäksi ja se on varsin vähään tyytyväinen, ei se kuitenkaan kaskiviljelysalueilla ole sopiva kotieläin. Vuohillehan täytyy tehdä hyvät aidat, eikä lyhyen aikaa käytettäviä kaskimaita kannattanut niin kunnollisesti aidata. Vuohet pääsivät helposti omaan tai naapurin viljamaahan ja saattoi käydä kuten Pekka Kankkuselle, joka joutui käräjiin vuohiensa käynnistä naapurin rukiissa. Vuohien pito ei ehkä johtunut maidosta, vaan nahasta, jota tarvittiin säämiskähousujen tekoon. Säämiskähousujen käytön vähentyminen lienee osaltaan vaikuttanut myöhempään vuohenhoidon suureen vähenemiseen.”

Seppo Sarlund ”Tavinsalmen Kuninkaankartanosta Käärmelahteen – Kotiseutukirja ja historiikki Maaningalta Haapamäen, Kinnulanlahden, Käärmelahden ja Tavinsalmen kyliltä” (Sinikivi-työryhmä 2003), josta lainaus sivulta  14: ”Savo mainitaan kirjallisissa lähteissä pari sataa vuotta myöhemmin kuin Varsinais-Suomi, Häme ja Karjala. Historiallisissa lähteissä Savo mainitaan ensi kerran Pähkinäsaaren rauhan rajakirjassa 1323. Siitä ilmenee, että Savo on ollut Novgorodin Karjalan läntisin pogosta eli kihlakunta, siis idän leiriin kuuluva. Rauhan teossa se on katsottu virallisesti länteen, Ruotsin valtakuntaan, kuuluvaksi. Jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa jääskeläisiä ja savilahtelaisia oli muuttanut Saimaan vesistöä myöten vastavirtaan. Saimaan ja Päijänteen vesistöjen latvaosissa liikuskeli savolaisia, karjalaisia, hämäläisiä ja lappalaisia pyyntimiehiä, ehkä muitakin. Muinaistutkimuksen mukaan Savon väestöstä löytyy kolme ainesta: alkuväestö, karjalaiset ja hämäläiset. Alkuväestöksi on arvioitu lappalaiset, joiden lisäksi siihen arvellaan kuuluneen muutakin pyyntikulttuurissa elävää väkeä… Savonlinnan eli Olavinlinnan päällikkönä ja Ruotsin kuninkaan käskynhaltijana Savossa 1542-1546 toiminut Klementti Henrikinpoika Krook, jota sanottiin Klementti Kirjuriksi, oli kuninkaan kansliassa palvellessaan omaksunut kuningasvaltaiset katsomukset. Hän määräsi vanhojen emätalojen takaamat uudisviljelijäin omaisuudeksi. Tämä oli vastoin perimäistä oikeusturvaa, mutta hän vetosi kuninkaan 1542 antaman julistukseen ’Viljelemättömät alueet kuuluvat Jumalalle, meille ja Ruotsin kruunulle eivätkä kenellekään muulle’. Hän pyrki edistämään muuttoa uudisalueille ja perusti Tavinsalmen kuninkaankartanon suojelemaan virallisen rajan ylittäneitä uudisasukkaita… 17.12.1545 kuningas Kustaa Vaasa hyväksyi kuninkaankartanon perustamisen ja määritteli sen tehtävät: – uudisasutuksen turvaaminen ja sitä varten suojavarustuksen rakentaminen- muuttoliikkeen valvonta- valtapoliittisten ja taloudellisten näkökohtien yhdistämiseksi hallintokeskuksen perustaminen- maataloudellisen mallitilan muodostaminen. Kuninkaankartanoita perustettiin Savon hallintopitäjiin melko nopeasti… Klementti-kirjurin jälkeen Savonlinnan päälliköksi tulleen Kustaa Fincken esityksestä kuningas Kustaa Vaasa antoi 15.8.1547 käskyn perustaa Tavinsalmen hallintopitäjä alueelle, joka Pähkinäsaaren rauhankirjan mukaan kuului Venäjälle, mutta käytännössä oli kuulunut jo hyvän aikaa Ruotsille, ja se mainittiin asiakirjoissa ensi kerran 1548. Hallintopitäjän lisäksi Tavinsalmesta tuli myös kirkkopitäjä, joskin kirkko rakennettiin Kuopionniemelle 1552. Ennen pitäjän perustamista Tavinsalmen asutus oli merkitty Juvan Joroisten ja Vesikansan sekä Rantasalmen Keriharjun ja Rantasalon neljänneskuntiin… Arvo M. Soinisen väitöskirjassa Pohjois-Savon asuttamiseksi keski- ja uuden ajan vaihteessa kartassa VIII kuninkaankartanon paikka on Hussolansaaren kohdalla. Vanhemmissakin kartoissa kartanon paikka on aina vesireitin länsipuolella,.. Kuninkaankartanon ensimmäisenä voutina ja samalla nimismiehenä toimi Hartwick Andersson (Hartikka Antinpoika) 1553-57, kunnes Kustaa Vaasan käskystä Savon pieniin kartanonvoutikuntiin asetettiin voudeiksi smoolantilaisia sotamiehiä… Laatokan pohjoispuolella karjalaisten vastarinta ruotsalaista miehitysvaltaa vastaan tiivistyi. Sen johdosta olivat sortavalalainen Kiril Rogosin ja pielisjärveläinen Luka Räsänen. 1586 rajantakaiset karjalaiset liikkuivat hävitysretkillä Pohjois-Savossa hyökäten mm. kuninkaankartanoon… Kustaa Fincke ilmoitti kuninkaalle 1552, että Tavinsalmen pitäjän rakennettu kirkko oli valmis. Se oli rakennettu Kuopionniemelle ja pappilaksi varattiin Olli Lappalaisen talo, josta isäntä perheineen sai muuttaa Iisalmelle. Uutta kirkkopitäjää nimitettiin tänä kautena yleensä hallintopitäjän mukaan Tavinsalmeksi. Seurakunnan nimeksi vakiintui myöhemmin Kuopionniemi eli Kuopio. Tavinsalmen hallinnollinen keskus muuttui Kuopionniemelle. Kuopiosta tuli virallisesti hallintopitäjä 1627. Asiakirjoissa alkoi esiintyä seutukylien nimiä, joskin hallinnollisissa toimissa siirtymävaiheen aikana käytettiin sekä seutukylien että kymmenkuntien nimiä. Tavinsalmi jäi seutukylän nimeksi. Myös kuninkaankartanon asema muuttui. Kartanoa tarjottiin vuokrattavaksi, ja 1623-1626 sen vuokraajana oli ensin Oluf Filipsson ja sitten Påvel Jakobsson. Tällöin kartano oli kokonaan vuokralaisen hallussa. Sodissa kunnostautunut majuri Antti Hara sai vuokrata 1638 Tavinsalmen karjakartanon, johon yhtenä tilana kuului maata 9 veromarkan arvosta eli 4 1/2 manttaalia. 1643 Hara sai läänitykseksi vielä kolme taloa. Hän kuoli 1646, jolloin hänen leskensä, ’aatelisrouva’ Barbro Schade, sai elinikäisen luvan hallita näitä taloja. Kuninkaallisen kirjeen mukaan (28.11.1648) rouva Scahadella oli täällä rälssinä 2 3/8 manttaalia. Rouva Barbro Schade oli kartanon vuokralaisena ainakin 1649-1671. Hän maksoi kruunulle vuokraa 4 leiviskää voita ja 40 leiviskää kuivaa kalaa vuodessa. Sen raha-arvo oli 36 1/2 hopeataalaria… Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe oli saanut läänityksenä Kajaanin vapaaherrakunnan ja muita maa-alueita. Siihen kuuluivat 1650 Kajaanin seudut, Kuopio ja Iisalmi. P. Brahen läänityksen sisällä oli siis Barbro Schaden läänitys. Aatelin oikeuksista vanhin on rälssimaa. Siihen kuuluvat maat omisti aatelinen, jolle tilan asukas maksoi vuokrana tilan maaveroa vastaavan summan. Läänitys eli donaatio tarkoitti, että maavero tuli maksaa yksityiselle määräajalta, joskin läänitys muuttui perinnölliseksi rälssimaan kaltaiseksi omistusoikeudeksi. Läänityksen saaja sai usein oikeuden asuinkartanoon eli säteriin.” 

Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800)” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 180: ”Savolaisen asutuksen leviäminen 1500-luvulla itään ylitse Pähkinäsaaren rauhassa määriteltyjen rajojen johti jatkuviin selkkauksiin Ruotsin valtakunnan itärajalla. Seurauksena oli jo Kustaa Vaasan aikana vuosien 1555-1557 sota Ruotsin ja Venäjän välillä. Vuonna 1570 syttyi valtakuntien välille 25-vuotinen sota, jonka taustalla olivat ainakin vanhat riidat itärajalla, etupiirikiistat Baltiassa sekä kuningas Juhanan ja tsaari Iivana Julman henkilökohtaiset kaunat. Suomalaisten sotavoimien vahvuus oli noin 2000 miestä. Talvella 1572 saapuneiden apuvoimien jälkeen aseissa oli Suomen alueella noin 10 000 sotilasta. Lisäksi rajaseutujen ja Pohjanmaan talonpoikia oli nostettu aseisiin. Merkittävä osa sisämaan sodankäyntiä oli talonpoikien puolin toisin käymä ja organisoima sissisota, tuhosivat ja julmat ryöstöretket vihollisen alueen talonpoikien keskuuteen. Sissisota jatkui myös läpi aselepovaiheen vuosina 1573-1577. Sotajakso päättyi Täyssinän rauhaan 1595, jolloin Ruotsin itärajaa siirrettiin melkoisesti itään Korelan ujestin (myöh. Käkisalmen lääni) länsirajalle. Sota vaikutti myös siellä, missä varsinaisia taisteluja ei lainkaan käyty. Suomen alue valjastettiin sotakoneiston ylläpitoon. Suomesta kerättiin 1500-luvun puolimaissa noin 25-30% valtakunnan kaikista veroista, vuosisadan lopun sotakaudella tämä osuus saattoi kohota jopa 60%:iin. Yleensäkin sota-aika merkitsi hallinnon ja veronkannon monipuolista tehostumista Suomen alueella, verotuotto käytettiin sotatoimien rahoitukseen. Lisäksi maan oli kyettävä huoltamaan sinne sijoitetut sotajoukot. Armeijan kokonaisvahvuudeksi sodan aikana on arvioitu noin 17 000 miestä, joista 6000 suomalaista alkuperää. Sotaväen huollon vaatimat apuverot sekä lisääntyneet kyyditys- ja kestitysrasitukset koettelivat talonpoikia kaikkialla maassa. Talonpoikien sodanaikaista rasituksista ehkä raskain oli linnaleiri, eli vero joka kerättiin sotaväen majoittamiseen ja muonittamiseen sinä aikana kun joukot olivat poissa taisteluista sijoitettuina maakuntiin. Linnaleiriin kuului alusta lähtien myös velvollisuus majoittaa sotilaita, alkuun lähinnä porvarien ja pappien luo, mutta sittemmin lähes yksinomaan talonpoikien tupiin ja tiloille.”

Olaus Magnus Gothus ”Pohjoisten kansojen historia – Suomea koskevat kuvaukset” (Otava 1973), josta lainaus sivulta 160: ”Suomen pohjoisimman osan äärimmäisillä seuduilla on Ruotsille kuuluva linna, jota sanotaan Olavinlinnaksi eli Uudeksi linnaksi (Nova arx, Nyslott). Se on ihmeen nerokkaasti rakennettu linnoitus ja sekä taidon että luonnon puolesta vahvasti varustettu. Se on näe sijoitettu pyöreälle kalliolle ja sinne on vain yksi ainoa kulkutie lännen puolelta. Tämä kulkusilta on kiinnitetty valtavilla rautaketjuilla ja päivittäin se vintturien avulla suurella vaivalla virran vuolauden vuoksi käännetään yöksi Ruotsin kuninkaan asettaman varusväen tai sinne läänitettyjen toimesta linnan rannalle. Tämän linnan ohi virtaa valtava joki, jonka syvyys on mittaamaton; se saa alkunsa Valkeasta merestä ja laskee etelään ilman koskia. Se on pohjaansa myöten musta, varsinkin tämän linnan ympärillä, ja kaikki siinä olevat ja syntyvät kalat ovat mustia. Niitä ei kuitenkaan pidetä pahanmakuisina, taimenia, ahvenia, haukia eikä muitakaan pehmeälihaisia kaloja. Tässä joessa syntyy myös Trebius (norppa), kesällä musta, talvella valkoinen kala, joka (Albertuksen XXIV kirjan mukaan) välimeressä kasvaa pitkäksi ja kun se on jalan mittainen, on sillä viiden sormen paksuinen rasvakerros.”

Kaarlo Wirilander Savo kaskisavujen kautena 1721-1870: Leppävirroilla vuonna 1745 kruununpalvelijat kertoivat kihlakunnanoikeudelle, että pitäjässä oleskeli useita työkykyisiä henkilöitä loisina ilman, että heitä oli hengille kirjoitettu. Kertoi nyt ensimmäisenä rakennusmestari Petter Collenuksen vaimo Anna Monnia, täällä läsnä olevana, kuinka talollisen tytär Anna Ollintytär Soinitar Soininsalmen kylästä kuuluu olevan kotona isänsä tykönä mutta ei manttaaliluetteloon merkittynä, vaikka sanotaan hänen jo siihen ikään tulleen, että hänestä henkiraha suoritettava on, minkä Monnia tarjoutui maksamaan ja sitä vastaan pyysi saada hänet palvelukseensa, eritoten kun vanhemmilla oli toinenkin tytär kotona luonaan. Päätökseksi tulikin että Anna Soinitar on velvoitettava kruununpalvelijan avulla ilmiantajan Anna Monnian palvelukseen astumaan, joka hänen puolestaan manttaalirahan ja muut henkiverot suorittava on. Samassa tilaisuudessa talonpoika Matti Kinnunen ilmiantoi torppari Niko Holopaisen tyttären Susannan, jota ei ollut henkikirjoihin merkitty. Kinnunen maksoi henkirahan ja sai Susannan piiakseen. Talollinen Matti Nissinen Kurjalanrannasta ilmoitti torpparinpojan Matti Mikonpoika Itkosen olevan talonpoika Antti Poutilaisella samassa kylässä palveluksessa mutta ei merkittynä manttaaliluetteloon. Sen vuoksi Nissinen tarjoutui suorittamaan henkirahat saadakseen hänet palvelukseensa, mihin oikeus niinikään suostui. Ja niin jatkui riitaa ruokkiva ihmiskauppa edelleen.

Kaarlo Wirilanderin kirjassa Savo kaskisavujen kautena 1721-1870: ”Joroslainen Torsti Torstinpoika Hägg pani isältään perimänsä Torstilan talon 1700-luvun alkupuolella sangen hyvään kuntoon ja osti siihen perintötilan oikeudet 1730-luvulla. Isäntä kuoli kuitenkin lapsettomana, joten omaisuus testamentin nojalla joutui Torstin leskelle Maria Mahlmannille ja perheen parille ottopojalle. Muuan Turun hovioikeuden auskultantti, aikaisemmin Loviisan lääninkonttorissa palvellut virkamies, oli kuitenkin jo tässä vaiheessa alkanut tarkkailla Torstilan asioita ja osti ennen pitkään eräiltä Häggin sisarenlapsilta oikeuden omissa nimissään ja omilla varoillaan moittia mainittua testamenttia Mariaa ja ottopoikia vastaan. Turmiollisemmaksi kävi kuitenkin lesken etujen kannalta se, että myös muuan Savon jalkaväkirykmentin vänrikki, Georg Fredrik Tigerstedt, sai selvää moitemahdollisuudesta. Vänrikki otti selvää Hägg-vainajan elossa olevista sukulaisista, osti näiltä samoin kuin kuin äsken mainitulta hovioikeuden auskultantilta tarvittavat moiteoikeudet ja aloitti riitajuttunsa Maria Mahlmannia vastaan vuonna 1759 vaatien Torstilan luovuttamista itselleen. Torstila oli – Tigerstedt selitti – perintömaata, jota ei saanut testamentata vieraille, vaan sen tuli kuulua oikeille sukulaisille tai heidän oikeudenomistajilleen, tässä tapauksessa siis vänrikille itselleen. Alioikeudessa Torstila tuomittiin Tigerstedille, Hovissa Häggille samoin kuin myös kuninkaan oikeusrevisiossa mutta viimeisenä vaiheessa nimittäin säätyjen oikeus deputaatiossa kuitenkin taas Tigerstedille, ja tähän tuomioon oli nyt ikälopun kuninkaankin saati sitten Maria poloisen tyytyminen 1770 riitajutun kierreltyä siihen asti oikeusasteissa jo alun toistakymmentä vuotta. (VA Topographica, Torstilan akti. Rinne, Tigerstedt, HAik 1936, 196-199.) Torstilan hovi ei suinkaan jäänyt Tigerstedtin ainoaksi saaliiksi. Elonvaiheiden kovuus tosin taltutti miehen aikanaan Rantasalmen kirkolla poliittisista syistä mestauspölkyn ääreen, mutta sitä ennen hän kuitenkin oli jo ehtinyt kokoilla nimiinsä savolaista maaomaisuutta melkoiset määrät.”

Olivia ja Aino Jauhiainen ”Maria Stenroth (Marja Salmela) elämäkerta” (WSOY 1929), josta lainaus sivulta 20: ”Molemmat vanhemmat polveutuivat huomattavista sivistyssuvuista. Isä, Otto Aadolf Stenroth, oli syntynyt toukokuun 5 päivänä 1833 Rantasalmella Parkun kartanossa, jonka omisti hänen isänsä, majuri Petter Reinhold Stenroth. Majuri Stenroth, joka otti osaa Suomen sotaan vv. 1808-1809, jäi sen päätyttyä Suomeen jatkamaan toimintaansa Haapaniemen sotakoulun opettajana Rantasalmella. Petter Reinhold Stenroth oli naimisissa ruotsinmaalaisen Johanna Vilhelmiina Donnerin, Vänrikki Stoolin tarinoissa mainitun Gregori Tigerstedtin puolison nuoremman sisaren kanssa. Nämä sisarukset olivat kotoisin Tukholmasta. Heidän isänsä oli kamreeri Nils Gustaf Donner, ja äiti, Elisabeth Salomon, kuului hyväntekeväisyydestään ja suurista lahjoituksistaan laajalti tunnettuun Salomon-sukuun. Käydessään sisarensa luona Suomessa nuori Mina Donner tutustui majuri Stenrothiin ja solmi 18-vuotiaana avioliiton hänen kanssaan… Parkun kartanossa perhe kasvoi kasvamistaan. Avioparille syntyi kuusi lasta: yksi tytär ja viisi poikaa. Kaksi pojista antautui sotilasuralle. Kaksi pojista valitsi pappiskutsumuksen. Sielunpaimenina oli ennenkin ollut Stenrothien suvussa, mm. majuri Stenrothin isä, Henrik Reinhold Stenroth, joka kuoli Ilomantsin kirkkoherrana v. 1774. Majuri Stenrothin kuoltua ja äidin lapsineen jouduttua vaikeisiin taloudellisiin oloihin Gregori Tigerstedt tarjosi kodin nuorimmalle pojalle, Otolle, Marian isälle, ehdolla, että saisi kasvattaa hänet sotilaaksi. Nuoren, elämänhaluisen Otto Adolfin viettäessä huoletonta ylioppilasaikaansa Helsingissä yllätti hänet viesti hänen ainoan, rakastetun sisarensa äkillisestä kuolemasta. Tämä odottamaton, ankara suru vaikutti veljeen sanomattoman järkyttävästi. Ensi kerran hän nyt joutui elämän ja kuoleman arvoitusta koskevien kysymysten eteen… Hän oli suuressa tuskassa rakkaan siskonsa iankaikkisesta kohtalosta… Maallisen sotilasuran hän vaihtoi hengelliseen tahtoen nyt taistella Jeesuksen Kristuksen ristinlipun alla. Mainehikkaan sotilasarvon asemasta kangasti hänen sielunsa silmälle tulevaisuusnäkynä vaatimaton toimi Herransa pienimpien parissa. Näin joutui Otto Adolf Stenroth valitsemaan elämäntehtäväkseen pappiskutsumuksen. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja saatuaan pappisvihkimyksensä hän joutui apulaispapiksi Saarijärvelle. Näihin aikoihin hän tutustui Mustasaaren kirkkoherran Otto Ehreströmin nuoreen, vilkkaaseen ja miellyttävään Fanny-tyttäreen, kiintyi häneen ja pyysi häntä elämäntoverikseen.”

Antti Lappalainen ”Savon metsärosvojen jäljillä” (SKS 2001), josta lainaus sivulta 34: ”Marraskuu vuonna 1825 oli Nilsiän nimismiehelle kiireistä aikaa. Tavanomaisten tehtävien lisäksi oli salamurha selvittämättä ja useita murtovarkauksia tiedossa. Nimismiehen ajatuksissa oli kuitenkin ylimpänä muuan Helena Hartikainen ja hänen lehmänsä. Helena asui yksin mökissään Koivumäessä kahden ja puolen peninkulman päässä nimismiehen talosta. Mökki sijaitsi lähellä aikaisemmin mainittua Hämälän taloa. Yksi avioton lapsikin Helenalla oli ollut, mutta oli kuollut toisella ikävuodellaan. Surmajutun selvittelyissä Helena Hartikainen esiintyi todistajana, joten hänestä muodostui selvä kuva. Hän oli tyypillinen köyhä itsellinen nainen, joka mahdollisuuksien mukaan sai vähäisiä tuloja tekemällä töitä kylän taloissa. Mökin kotieläinten lukumäärästä ei ole tietoa, mutta marraskuun 11. päivänä 1825 Helena tuli nimismiehen luo sanoen myyneensä lehmänsä 14 ruplan hinnasta. Hän ei pyytänyt nimismiestä kaupanvahvistajaksi, vaan halusi tietää, olivatko hänen maksuksi saamansa hopearuplat valtakunnan laillisia rahoja. Tuhat tulimmaista, vääriä ne olivat! Nimismies eli siinä oikeassa käsityksessä, että rahan väärentäminen on raskasta rikoslajia… Tiedossa oli, että Lapuan nimismies Carl Gustav Danielsson oli vuonna 1807 menettänyt virkansa ja pantu linnaan, kun ei vanginnut rahanväärentäjiä… Nilsiässä liittyi Ruuskasen kotiasioiden järjestämiseen. Hänen omistamansa Pahkamäen tila oli keväällä 1823 joutunut vasaran alle maksamattomien verojen vuoksi. Lääninkanslian järjestämässä julkisessa pakkohuutokaupassa talon huusi itselleen muutaman kilometrin päässä vuokratilallisena eli lampuotina toiminut Taavetti Hoffren. Heti huutokaupan jälkeen Hoffren myi Pahkamäen Pekka Ruuskasen lautamiesveljelle Aarolle, aikaisemmin usein mainitulle Marjomäen isännälle. Kaupanteossa ostaja jäi Hoffrenille velkaa 140 ruplaa ja viisi kuormaa heiniä. Hoffren näyttää olleen jonkinlainen liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa. Lähtiessään perimään velkaansa hän samalla osteli teuraseläimiä. Matkalle Hoffren oli pestannut henkivartiakseen ratsain liikkuneen jääkärin Sigfrid Hartikaisen… Tunnustuskirjettä päästiin tutkimaan Pyhäjoella 8.8.1829. Totta tässä puhuttiin, Lauri Mannisen voitynnyrit varastettiin 10.9.1826. Vanha Manninen oli hevospelillä matkalla Ouluun. Kun hän matkan väsyttämänä nukkui yökortteerissaan Pyhäjoen pappilassa, siirsivät varkaat kärryistä voitynnyrit – yhteensä voita oli 25 leiviskää eli 212 kg – veneeseen ja soutelivat pois myötävirtaan. Oli pimeä yö, todistajia ei ollut, ainoastaan myöhempiä kulkupuheita ja näkijöitä Oulussa. Manninen teki, mitä voitynnyrit menettäneen pitääkin eli nosti asiasta ensin metelin ja sitten oikeusprosessin. Asiaa oli aikaisemmin tutkittu käräjillä, mutta toivottomana tapauksena jätetty silleen. Rikos oli ilmiselvästi tehty, mutta tihutyön tekijöitä ei ollut tietoa. Lauri Manninen sairasteli vanhuuttaan ja oli luovuttanut talon pojalleen Pekalle, joka nyt käräjillä edusti isäänsä ja kuunteli muiden mukana, kun tunnustuskirje luettiin… Oulun vankilasta Pyhäjoen käräjätupaan tuotuna Pekka Ruuskanen kiisti jyrkästi kaiken. Hän ei ole tehnyt eikä tunnustanut mitään. Ei suullisesti eikä kirjallisesti. Ruuskasella oli vankka käsitys, että kirjepetoksen takana oli yhdessä hänen kanssaan Kuopion vankilassa istunut Perttu Tesslair.”  

Kaarlo Wirilanderin kirjassa Savo kaskisavujen kautena 1721-1870: ”Koti- ja takalistometsiensä jaosta Pörsänmäen isännät sopivat vuonna 1792 seuraavaa: Etelämäen metsä jaetaan kotipalstalla asuvien kesken kunkin talon suuruuden mukaan. Sydänmaan metsästä saa Nevalainen kaistaleen Pitkäjoen poskesta Tervalammille päin; sitten saa Kämäräinen metsäpalstansa Haukilammille ja Hiidenniemen kylään päin; sitten saa Hartikkala eli Ulkomäki metsäkaistansa Hiidenniemen takamaan kupeesta Saikkolan kylänmetsään päin; Nousiaisen talo saa metsäpalstansa siten, että rajalinja alkaa hänen maatansa (so. kotipalstansa) Ukkomäkeä kohti; sitten saa Ikäheimonen Pörsämäen järven ja mainitun talon metsäpalstan välisen kaistaleen Ukkomäkeä kohti; sitten saa Keijosen talo samansuuntaisesti Pörsänmäen järvestä alkavan kaistan ja niin myös Rautiainen, Pennanen, Auvinen, Lipponen, leskimuori Katariina Katainen ja Ambrosius Partanen sekä vihdoin Jääskeläinen Lammenpohjasta oman kaistansa. jne,”

Matti Klinge ”Iisalmen ruhtinaskunta” (SKS2006), josta lainaus sivulta 11: ”Iisalmi oli 1700-luvulla Suomen itäisen, Porvoon, hiippakunnan ja sittemmin vuonna 1850 perustetun Suomen pohjoisen hiippakunnan hyvätuloisin ja siksi perin haluttu pastoraatti. Ystävälleen professori Karlovits Grotille ’Ilja Ivanovits’ Lönnrot selittikin Iisalmen kirkkoherran ’elävän kuin kreivi’, ja samoihin aikoihin sanottiin Iisalmen rovastin elävän ’kuin ruhtinas’. Iisalmen pappilan kulttuurista kerrottiin ihaillen Pariisissa ilmestyneessä teoksessakin. Siksi Iisalmen suurpitäjää voi hieman leikillisen historiallisen pedagogiikan merkeissä luonnehtia ’ruhtinaskunnaksi’; tätä luonnehdintaa näkyy joskus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa käytetynkin. Ainakin on tämän kirjoittaja nuorena ylioppilaana merkinnyt sen päiväkirjaansa 1956 Iisalmen rovastin pojantyttären Elvi Ignatiuksen, syntyjään Lagus, sanomana. Porthankin kirjoitti N. G. af Schulténille 3. tammikuuta 1801, että eräitä Suomen sisämaan pitäjiä yhdessä voitiin kooltaan verrata Saksan ruhtinaskuntiin – kunna till vidd jämföras med Förstendömen i Tyskland. Asutuksen leviäminen pohjoiseen ja uusien suoperäisten maiden ottaminen viljelykseen kasvatti 1700-luvun lopussa ja 1800-luvulla nopeasti Savon, Karjalan, Pohjanmaan ja Norlannin alueeltaan suurten kirkkopitäjien väkilukua… Samanaikaisesti taloudellisen murroksen kanssa Iisalmen seudusta tuli Pohjois-Savon pietistisen liikkeen keskusseutua. Pietismin profeetta Paavo Ruotsalainen vaikutti täällä… 1910-luvun aatehistoriaan kuuluu ’suomalaisen renesanssin’ idea. Se halusi vastata ajan voimakkaaseen rotuajatteluun kehittämällä käsitystä romanttis-kalevalaisesta suomalaisesta lahjakkuudesta ja sen maailmankulttuuria rikastuttavasta merkityksestä. Tämä ajatussuunta puhkesi näkyvään joskin lyhyeksi jääneeseen kukoistukseen heti Suomen itsenäistymisen yhteydessä perustetun Kalevalaseuran merkeissä. Seura keräsi lyhyeksi aikaa yhteen suomenkielisen taiteellisen ja tieteellisen eliitin jäseniä muodostamaan maalle henkistä johtoa ja kulttuuria aristokratiaa. Kalevala-aate liittyi karelianismiin, jonka avainhahmoja oli aikanaan ollut Pekka Ervastin setä (Sihvo 1973). Ervast halusi valmistella Suomen itsenäistä hengenelämää jo 1910-luvun  alkupuolella. Siihen kuului Kalevala-aate, josta 1916 julkaisi laajan kirjansa Kalevalan avain; Eino Leino liittyi tähän suuntaukseen Sunnuntai-lehdessään ja vuosien 1916-1917 ’teosofisessa trilogiassaan’ (termi Koskimies 1965). Sen muodostavat Helkavirsien II osa, miete- ja tunnustusteos Alla kasvon kaikkivallan sekä runonäytelmä Karjalan kuningas. Kyllikki Ignatiuksella oli jokin osa Leinon teosofisten katsomusten muodostumisessa. Leino kuului itsekin Teosofiseen Seuraan, mutta varsinaisesti häntä pidettiin teosofien piirissä ihailtuna näkijänä, kenties ’mestarina’… Kyllikki Ignatius tunsi myös Kiuruvedellä – jonka suunnalla Runni on – eläneen kansanparantajan ja tietäjän, mäkitupalaisen vaimon Anna-Maria Mårdin, joka 1907 oli ollut haastettuna käräjille luvattomasta lääkärintoimesta. Hän oli silloin kertonut käyttäneensä – kai siis Iisalmen – apteekista ilman reseptiä saatavia lääkkeitä. ’Lähipiiri tiesi, että Haapakummun Anna-Maria kuului ruusuristiläisiin ja noudatti teosofien eettisiä ohjeita.’ (Penttinen 2005) Ruusuristiläisyys oli 1920-luvun alun asia, mutta teosofien eettiset ohjeet olivat varhaisempia. Jo vuonna 1907 Kyllikki Ignatius lähetti Ervastin Omatunto-lehteen artikkelin ’Haapakummun Anna Mari’. Siinä hän kertoo tämän selvänäköisyyspiirteistä… Kansanpartantaja, selvänäkijä ja ’tietäjä’ Anna-Mari – hän kuoli 1927 -, jonka muistoa Kiuruvedellä kunnioitetaan monin tavoin, osasi kyllä lukea mutta ei kirjoittaa, niin että voisi kuvitella hänen saaneen teosofiset näkemyksensä säätyläismaailmasta… Kyllikki Ignatiuksen nimi tulee 1910-luvulla esiin Kalevalan okkultistiseen tulkintaan liittyvän Marjatta-aatteen merkeissä… Teosofien intialais-englantilaisen johdon suhde sotaan ja sosialismiin oli tärkeä tekijä Suomen teosofian jakautumisessa. Ervastin johdolla muodostettiin siis 1920 kristilliskansallinen Ruusu-Risti-liike, johon liittyi myös oma vapaamuurariutensa… Ruusuristi tarkoittaa alun perin rukousnauhaa ja siis sitä ideaa, että toistamalla pyhiä lauseita – Intiassa mantraa, katolisessa traditiossa Pater nosteria ja Ave Mariaa – voidaan saavuttaa meditatiivinen keskittyminen ja siten henkinen syventyminen… Kun Aino Kallas itse vuonna 1914 teki suuren maaseututurneen – henkisesti ja taloudellisesti huonolla menestyksellä -, hän tuli myös Iisalmeen ja Kajaaniin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ’Taas uusi interiööri, tällä kertaa Kyllikki Ignatiuksen koti. Savon sydänmailla vanhaa kulttuuria, hienostunutta taiteellista aistia ja varallisuutta. Ja kuitenkin jotain kylmää, kuten Kyllikin koko olennossakin, tämän komean, germaanirotuisen naisen uhkeassa kypsyydessä…’ … Kuopiosta tuli kaupunki uuden läänin perustamisen yhteydessä 1775. Mutta jo sitä ennen se oli ollut tärkeä keskuspaikka, ja siellä oli nähty sekä kulutuksen loistoa että väkivaltaa, ilmiantoja ja skandaaleja jo ennen Ramsayn-Saloniuksen-Wibeliuksen tapauksia. Olennaisena syynä todellisiin ja väitettyihin väärinkäytöksiin oli silloinkin kameraalisten olojen kehittämättömyys ja epäselvyys, verotuksen, paikallishallinnon ja oikeudenhoidon järjestämättömyys, sanalla sanoen alueen kaikkinainen perifeerisyys, minkä vuoksi siellä vallitsivat melkein siirtomaatyyppiset olot. Asutus oli nuorta ja erämaiden haltuunotto jatkui edelleen, mutta yhteydet valtakunnan keskusosiin olivat pitkät ja kontrolli vähäistä. Sekä Saloniuksen että seuraavassa mainittavan Wijkmanin tapauksissa omavaltainen joskin ehkä tehokas hallintomies näyttää herättäneen vastarintaa talonpojissa mutta vielä enemmän paikkakunnan säätyläisissä, joita vastaan nämä satraapit saattoivat saada kansan tukeakin. G. Suolahti kirjoitti aikanaan mestarillisen tutkielman nimeltä ’Vijkman, Vähä-Savon tuomari’, se ilmestyi kokoelmassa Elämää Suomessa 1700-luvulla (I) 1909 (uusi painos tämän kirjoittajan jälkilauseineen 1991). Se perustuu Ruotsin valtionarkistossa olevaan runsaaseen aineistoon vuodelta 1748… Veljekset Carl Ephraim ja Simon Vilhelm Carpelan olivat kumpikin Kuopion vuonna 1775 perustetun läänin maaherroja, toinen lyhyen, toinen melko pitkän aikaa. Simon Vilhelm Carpelan tuli kiinteästi liittymään ’Iisalmen ruhtinaskunnan’ historiaan siksi, että hän hankki Iisalmen Kiuruvedeltä maatilan, jonka hän risti Vilhelmsdaliksi ja jonne hän siirtyi asumaan vanhoilla päivillään. Hän vuokrasi muitakin maita Iisalmelta, viljelipä muutaman vuoden kirkkoherran virkataloakin kirkkoherra Laguksen kuoleman jälkeen ja hankki omistukseensa Iisalmen Salahmin rautaruukin. Simon Vilhelm Carpelan oli lapseton, tila joutui hänen perillisiltään muille omistajille, mutta aikanaan Vilhelmsdalin eli Runnin kartanon osti Vilhelmin veljen ja samalla myös hänen sisarensa jälkeläinen, Iisalmen apteekkari ja Runnin sanatorion omistaja, maisteri Väinö Ignatius.”

Kaarlo Wirilanderin kirjassa Savo kaskisavujen kautena 1721-1870: 1775 Kustaa III eväsi kaiken yksityisen viinanpolton ja julisti sen kuninkaalliseksi etuudeksi. Kun perustetut kruununpolttimot eivät näyttäneen vastaavan tarkoitustaan ja poltto-oikeuden epääminen kovasti ärsytti talonomistajia, palattiin jälleen vuonna 1787 entisen paloviinaveron kannalle. Vero katsottiin eräänlaiseksi vuokraksi yksityisen talollisen oikeudesta keittää viinaa ja talon manttaaliluku määrättiin paitsi sanotun vuokran eli arennin myös sallittujen keittovehkeiden suuruuden mitaksi. Valmistusvero oli jatkuvasti suoritettava ollenkaan riippumatta siitä, keittikö talo viinaa vai. Laki oli voimassa vuoteen 1865.

Antti Lappalainen ”Valat ja valheet – Juhan Paavonpoika Ruotsalaisen salamurha Nilsiässä 1830” (SKS 2003), josta lainaus sivulta 24: ”Murhamieskään ei halua tulla muiden hylkäämäksi tekonsa vuoksi. Niinpä salaa tehdyn henkirikoksen yleisiin edellytyksiin voidaan lukea muidenkin tuntema viha uhria kohtaan. Tällöin tappaja voi muiden mielipiteillä puolustella tekoaan itselleen ja mahdolliselle uskotulle tukiryhmälleen. Juhana Paavonpoika oli todistettavasti raitis ja hiljainen nuorukainen, mutta hänen isänsä oli hyvin tunnettu ja kiistanalainen hahmo. Paavo Ruotsalaisen näkyvä toiminta herätysliikkeen johtajana aiheutti sellaisia jännitteitä, että kiivaimmat vastustajat saattoivat pohtia myös laittomia keinoja. Nilsiä muuttui Kuopion kappeliseurakunnasta itsenäiseksi pitäjäksi vuonna 1816, ja uuteen seurakuntaan piti tietysti saada oma kirkkoherra. Heränneet olivat olleet jo pitkään valveilla, oma mies tuolle paikalle pitäisi saada, tai sen puutteessa muuten sopiva pappi. Muut seurakuntalaiset eivät vielä olleet samalla tavoin kirkkoherrasta kiinnostuneita. He uskoivat hiippakunnan pappien ja muiden esivallan oppineiden edustajien valitsevan heille sopivan, mitä tuosta maallikot huolta kantamaan… Hyvä vaihtoehto oli pitäjän kappalainen Anders Johan Brofeldt. Hän ei tosin kuulunut suoranaisesti heränneiden piiriin, mutta ymmärsi heitä ja oli hyvissä väleissä heidän johtajiensa kanssa… Vuonna 1819 kiersi maassa huhuja odotettavissa olevasta keisarivierailusta. Kun tuli tietoon, että keisari Aleksanteri kulkee elokuussa Savonmaan läpi, oli maaherra hermona, nimismiehet kävivät kuulemassa ohjeita, säätyläisnaiset tuulettivat kaiken varalta parhaita pukujaan, kestikievarit pestiin, siltavoudit tutkivat siltalankut, teiden kuoppia tasattiin ja kerjäläiset häädettiin sivummalle… Ettei vain kirkkoherrakandidaatti Brofelt vihjaissut Paavo Ruotsalaiselle, milloin tarkasti sanoen Hänen Majesteettinsa Aleksanteri I matkustaa Kuopiosta Iisalmeen johtavaa maantietä ja pysähtyy tuossa ihan naapurissa, Alapitkän kestikievarissa. Tietääkö herännyt kansa, että keisari on uskovaiseksi kääntynyt mies, sotaretkiltäänkin sanotaan lähettävän jumalanpalvelusohjeita? Siinäpä olisi korkein päätöksentekijä, keisarillinen papinvalitsija nyt tuossa naapurissa, pienen patikkamatkan päässä! Niinpä sitten pieni lähetystö Nilsiästä oli Paavo Ruotsalaisen johdolla odottamassa Hänen Majesteettiaan Alapitkän kestikievarin pihalla hattu kourassa. Keisari oli suopea, kun rehellisiltä vaikuttavat uskolliset alamaiset toivomuksensa hänelle esittivät ja asia armolliselle itsevaltiaalle ranskaksi käännettiin. Pitäähän itsenäisellä pitäjällä tietysti oma kirkkoherra olla…. Brofeldtistä tuli vauhdikkaasti Nilsiän ensimmäinen kirkkoherra… Nilsiän ensimmäiseksi kruununnimismieheksi – vasta myöhemmin kansa alkoi puhua vallesmannista – valittiin vuonna 1818 Wilhelm Boman, tuolloin 27-vuotias mies. Tätä ennen hän toimi ulosottokirjurina Iisalmen pitäjässä. Boman suoritti rikostutkinnan ja toimi syyttäjänä oikeudenkäynnissä, jossa selviteltiin Juhana Paavonpojan murhaa… Näyttää siltä, että nimismies oli tuurijuoppo, tai mies muuten sortui pitkiin juopotteluputkiin raskaan virkansa vaikeissa vaiheissa. Pitkät juopottelukaudet selittävät viikkokausien mittaiset, äkilliset katoamiset. Tuomiokirjoista ei kuitenkaan löydy muuta vahvistusta tälle asialle kuin selittämättömät poissaolot virantoimituksessa ja satunnaiset pitäjän asukkaiden pahoinpitelyt… Oli ilman muuta selvää, ettei Bomanilla ainakaan lähiaikoina olisi varaa heränneiden eikä muidenkaan pieksämiseen, vaikka halujakin olisi ollut. Täten maaviskaali tietämättään loi perustan tasapuoliselle oikeudenkäynnille Juhana Paavonpoika Ruotsalaisen murhajutussa… Piirilääkäri Maconi tuli Nilsiään 2.4. komeasti kolmella hevosella. Tällöin Juhanan kuolemasta oli kulunut 12 vuorokautta, ja lääkäri teki tutkimuksensa seuraavana päivänä… Pekka Kuosmanen oli tuolloin 35-vuotias.. Hyvin hän olisi metsässäkin elänyt, Arkangelin tai Aunuksen kuvernementeissa ehkä pitkäänkin, jos niin olisi halunnut. Pakenemalla mies olisi kuitenkin epäsuorasti tunnustanut syyllisyytensä.”

Kyösti Skyttä, Päivi Skyttä ”Tuntematon Snellman” (Kirjayhtymä 1981), josta lainaus sivulta 83: ”Mutta miten Snellman, Ruotsissa ja Saksassakin tunnettu filosofi ja terävä poleemikko hakeutuu syrjäiseen Kuopioon, järvien ja metsien keskelle? Hän oli – kaiken varalle – hakenut Kuopion yläalkeiskoulun avoinna olevaa rehtorin paikkaa jo vuoden 1842 lopussa… Kuopioon muutto merkitsee Snellmanin elämän suurinta uhrausta ja sankarillista ratkaisua; joskin hän elättelee vielä toivoa, hän kuitenkin aavistaa ja ehkä pohjimmiltaan suorastaan tietää, että tiedemies-Snellmanille tämä muutto merkitsee kuolemaa. Kuopiossa Snellmanista tulee oman tieteensä, omien teorioidensa popularisoija… Porvoon tuomiokapitulissa Snellman suorittaa käytännölliset kokeet virkaa varten. Snellman nimitetään Kuopion yläalkeiskoulun rehtorin virkaan toukokuun alussa 1843.”  

Lauri Halla ”Suuret lahjat pienten hyväksi – Aaron Gustaf Borg ja Suomen pyhäkoulu” (Suomen pyhäkouluyhdistys 1963), josta lainaus sivulta 82: ”Maalla saatiin toistaiseksi tyytyä Ruotsin vallan ajalta perittyyn koulumestarijärjestelmään. Vaikka useat kuninkaalliset asetukset olivat määränneet, että oli perustettava näitä pitäjänkouluja, niitä Suomessa syntyi hyvin hitaasti, koska kansan enemmistö piti niitä tarpeettomina. Joitakin oli kuitenkin olemassa jo Ruotsin vallan aikana. Kuopion maaseurakunnassa on ollut koulumestari ainakin jo v. 1738 ja uusi opettaja mainitaan v. 1753. Muutamien vuosikymmenien perästä on koulu syystä tai toisesta lopetettu. Usein oli koulun puutteeseen syynä erimielisyydet koulumestarin valinnasta, kun papisto ja pitäjänkokous eivät päässeet henkilöstä yksimielisyyteen. Pitäjänkoulut olivat tavallaan rippikoulun valmistuskouluja. Ennen rippikouluun tuloa oli näet lasten osattava lukea kirjaa selvästi ja Lutherin katekismus ulkoa. Niinpä tuli koulumestarin tarkistaa lasten saama kotiopetus ja opettaa sisälukua niille, joiden opetus oli laiminlyöty tai jotka haluttomuudesta tai velttoudesta olivat jääneet vaille lukutaitoa. Nämä taidot oli opittava ennen 12 ikävuotta. Pitäjänkoulu kiersi pitäjää viipyen paikassaan 5-6 viikkoa, sen mukaan kuin pitäjänkokous ja kirkkoherra oli määrännyt. Se oli papiston valvonnan alainen. Isoissa seurakunnissa saattoi mennä 2-3 vuotta ennenkuin jokainen kinkerikunta oli käyty läpi.”

Antero Manninen ”Hyväonnisen miehen muistikuvia” (Kirjayhtymä 1984), josta lainaus sivulta 11: ”Isän suku tosin ei ollut yhtä perikangasniemeläistä kuin äidin, sillä se oli peräisin Isturalan kylästä, joka vasta viime vuosisadan puolivälissä siirrettiin Hirvensalmen kappeliseurakunnasta Kangasniemeen. Jo 1561 tiedetään Mannisia asuneen ’Isturan maa’ -nimisellä maakappaleella. Isturalan nimi on tuottanut päänvaivaa nimistöntutkijoille. Lystikkään kansanetymologian mukaan se johtuu asukkaiden vieraanvaraisuudesta, heillä kun muka oli tapana tupaan saapuvalle sanoa: ’Istu ruualle!’ Isoisäni isä Antti Antinpoika Manninen (1817-88) muutti kotivävyksi Hokan kylän Rasikankaalle. Hänelle ja Vappu Kuituselle syntyi 1847 Topias-niminen poika, joka 1871 vihittiin avioliittoon viereisestä Mannilan kylästä olevan 1851 syntyneen Matilda Mannisen kanssa. Mannilassakin oli, kuten jo kylän nimi todistaa, Mannisia asunut ainakin koko sen ajan, jolta kirjoitettuja lähteitä on säilynyt – mm. eräs noitana syytetyksi joutunut Matti Markuksenpoika. Isäni Otto Manninen oli Topias ja Matilda Mannisen vanhin poika. Hänellä oli kolme veljeä ja kahden aivan nuorena kuolleen lisäksi neljä sisarta. Topias Manninen oli ’outo lintu’ aikansa kangasniemeläisten talollisten joukossa. Hänen mielensä oli täynnä innostusta ja kiinnostusta kaikkeen uuteen. Niinpä hän oli ensimmäisiä Kangasniemen isäntämiehiä, jotka lähettivät lapsiaan opintielle, mikä tietenkin vaati suuria uhrauksia suhteellisen pienen tilan viljelijältä. Hän oli 1880-82 kunnallislautakunnan varaesimies, oli perustamassa maamiesseuraa ja, ellen erehdy, omakätisesti pystytti kotikyläänsä kansakoulun, taitava rakennusmies kun oli… Jo v. 1875 kuntakokous oli myöntänyt Topias Manniselle apurahan teollisuusnäyttelyyn matkustamista varten, ja sittemmin hän osallistui moniin maatalousnäyttelyihin saaden niissä palkintoja milloin oksasahasta, milloin kylvökoneesta… Isälläni oli kolme veljeä, Rikhard, Kalle ja Heikki. Sisarista elivät täysi-ikäisiksi Riikka, Manda, Hilja ja Elina… Rikhardia muutamia vuosia nuorempi Kalle Manninen muutti vuosisadan alkupuolella Yhdysvaltoihin, mistä palasi maamme itsenäistyttyä. Hän oli ensin talonomistajana Viipurissa, mutta osti sitten pienen tilan Kangasniemen ja Mikkelin maalaiskunnan rajalta Läsäkoskelta. Nuorin sedistäni, Heikki, sai koulutuksen kultasepän ammattiin. Toimittuaan useissa helsinkiläisissä alan liikkeissä hän lähti Australiaan, missä työskenteli kupari- ja hopeakaivoksissa. Myöhemmin hän pestautui merimieheksi ja koki ensimmäisen maailmansodan saksalaisten sukellusveneiden ahdistamana monia päätähuimaavia seikkailuja. Palattuaan syksyllä 1918 Suomeen hän avioitui ja ryhtyi jälleen harjoittamaan alkuperäistä ammattiaan.”

Lea Kärnä ”Palavan pensaan äärellä – Eino Mannisen persoona ja elämäntyö” (Ristin Voitto 1988), josta lainaus sivulta 23: ”Lekolan Vuohikankaalla – savolaisittain Vuohkankaalla – sijaitsi Isänisän kotilalo, Manninen. Pitäjän vanhimmat kirkonkirjat kertovat seksmanni Antti Ripatin pitäneen taloa, joka jäi hänen poikapuolelleen, seksmanni Antti Manniselle. Sitä vanhemmat kirkonkirjat ovat palaneet Hirvensalmen kirkon tulipalossa. Antin pojanpoika oli Tuomas Manninen, Einon isänisä… Einon isä, Aksel Manninen, oli syntynyt 1868, perustulaillisen kehityksen aikana. Erilaisten uudistusten myötä alettiin rakentamaan muun muassa Savon rautatietä.”

Perttu Immonen ”Suomen rahvaan historia – Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle” (Atena 2018), josta lainaus sivulta 33: ”Ruotsin valtakunnan itärajalla, suuren Saimaan rantamilla, asui 1500-luvun alussa mies nimeltään Eero Kiiskinen. Hänellä oli kaksi poikaa, Matti (Matts) ja Tahvana (Staffan). Nämä pojat kasvoivat ikään kuin yhtä mittaa kotipitäjänsä kanssa. Poikien syntymän tienoilla, 1510-luvulla, heidän kotiseudustaan Rantasalmesta tuli itsenäinen hallintopitäjä. Samalla pitäjä sai oman nimismiehen ja käräjätalon. Erikoista ja jollain tapaa savolaista oli se, että omaa kirkkoa Rantasalmi ei silti saanut, vaan se jäi osaksi Juvan ja Säämingin kirkkopitäjiä. Savossa kirkollinen elämä oli muutoinkin heikommassa tolassa kuin Kokemäenjoen laaksossa. Nimellisesti savolaiset olivat toki eläneet kristinuskossa jo pitkään, ja yksi Kiiskisten suvun jäsen mainittiin Juvan seurakunnan perustamisasiakirjassa jo 1400-luvun alkupuolella. Mutta käytännössä kirkko etsi yhä jalansijaa savolaisessa pakanamaassa… Vaikka Novgorod oli ajoittain pitänyt Savoa etupiirinään, oli Rantasalmi liitetty jo 1300-luvulla Ruotsin valtakuntaan. Samalla Rantasalmesta tuli hyvin kouriintuntuvalla tavalla länsieurooppalaisen kulttuuripiirin takaraja… Matti ja Tahvana Kiiskisen syntyessä heidän kotiseutunsa, Rantasalmen Maakansa, oli Savon kiinteän asutuksen ulointa kolkkaa. Maakansaa leimasivat melko hedelmälliset viljelysmaat ja Savon mitassa runsas väestö. Tuusmäen kyläseutu Juvan vastaisella rajalla oli koko Savon tiheimmin asuttua… Rantasalmen ensimmäinen kirkkoherra, Lauri Henrikinpoika, kuoli 1610-luvulla johdettuaan seurakuntaansa peräti 36 vuotta. Uudeksi kirkkoherraksi nimitettiin Thomas Haquini, joka oli toiminut pitäjän kappalaisena jo 26 vuotta… Vanhan kirkkoherran toinen poika, Mikael Laurinpoika, opiskeli sen sijaan papiksi. Hän pääsi Rantasalmen kappalaiseksi ja hoiti virkansa ohessa maatilaa, josta sai kaivattua lisää niukkoihin rippivakkoihinsa. Herra Mikaelin maatilaan kuuluivat maakappaleet Leppälahenpelto ja Puranmaa. Ne olivat Erosten suvun vanhoja kaskimaita, jotka oli vaikeiden sotavuosien aikana liitetty kappalaispappilaan. Eikä kulunut pitkään, kun myös Erosten vanha asuinpaikka Nikkisenaho joutui pitäjän herrasväen käsiin… Kevään 1623 väenotossa määrättiin nihdiksi Mikko Eronen, Puolan sotaan kadonneen Heikki Erosen poika. Vaikka pitäjässä kärsittiin samaan aikaan kadoista, onnistui Mikko silti palkkaamaan itselleen sijaisen, jonka hinta liikkui kymmenissä taalareissa eli monen lehmän hinnoissa… Vuonna 1627 Ritoniemen isäntä Matti Matinpoika Eronen määrättiin sotaväkeen nihdiksi. Oli poikkeuksellista, että talonisäntä joutui väenotossa sotilaaksi. Matin kohdalla asia johtui luultavasti siitä, että hänen poikansa olivat paenneet kiristyneitä väenottoja Venäjälle… Rantasalmella Karjalaa kutsuttiin vanhaan tapaan ’Venäjäksi’, vaikka se oli hyvän aikaa kuulunut Ruotsin valtakuntaan.”

Kiuruveden rakennusperinnettä (Kiuruveden Kotiseutuyhdistys r.y. 1992) kirjasta lainaus sivulta 9: ”Kiuruveden vakinaista asutusta edelsi hämäläisten, karjalaisten ja savolaisten eränkäynti. Metsästäjät ja kalastajat tulivat etelästä vesireittejä pitkin. Eräsijoihin alkoi vähitellen jäädä pysyvää asutusta. 1500-luvun alkupuolella oli nykyisen Kiuruveden kunnan alueella seitsemän verotettavaa taloa, joissa oli kiinteää asutusta. Niistä neljä oli Kiuruveden ympäristössä, yksi Näläntöjärven rannalla, yksi Kalliojärvellä sekä yksi Vaaksjärvellä. Noin vuoden 1000 tienoilla alkanut lappalaisperäinen asutus joutui väistymään uudisasutuksen tieltä 1600-luvuvun puoliväliin mennessä. Maanomistus oli erämaan nautinta-aikana ja uudisasutuksen alkaessa mielivaltaista. Maan valtaajia ’kiersi’ riittäväksi katsomassa alueen ja alkoi käyttää sitä. Uudisasutus ryhmittyi vesistöjen varsille: järvien rantamaat olivat viljavia, vedet kalaisia ja vesireitit kulkuväyliä. Valtiovalta alkoi ohjailla erämaiden asuttamista, kun Kustaa Vaasa vuonna 1542 julisti asumattomat maat kruunulle kuuluviksi. Uudisasukkaiden tuli hankkia lupa kaskeamiseen ja rakentamiseen ja takamailla asuvien oli hankittava ’anekit’, omistus- ja kauppakirjat… Asetus Savon isojaosta annettiin vuonna 1780. Nimiskylässä isojako pantiin alulle 1790-luvulla, jolloin alueelle muodostettiin 25 kantatilaa. Sotien jälkeinen siirtoväen asuttaminen vaikutti voimakkaasti Kiuruvedellä. Kunta olikin maamme huomattavimpia asutuspitäjiä. Siirtoväen kokonaismäärä oli parituhatta eli noin 12% kunnan väkiluvusta. Uudisasutustoiminnan myötä muodostettiin yli 500 uutta tilaa ja peltoa raivattiin noin 2000 ha. Erityisen runsaasti siirtolaisia muutti Heinäkylään, Lahnajoelle, Aittojärvelle, Lapinsaloon, Koivujärvelle, Perhonsiipeen, Luupuvedelle, Rytkylle ja kirkonkylään Kukkomäen alueelle. Korpijoelle perustettiin rintamamiestiloja.” 

Pekka Salojärvi ”Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa” (Gummerus 2007), josta lainaus sivulta 70: ”Savon prikaatin oli 1700-luvulla perustanut mallikelpoinen soturi, huimapäinen itsenäisyysmies ja aikalaistensa silmissä ärsyttävän kiivas persoona Yrjö Maunu Sprengtporten. Gummerus julkaisi myöhemmin kirjan hänen elämästään.”

Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Luettelo Siperiaan karkotetuista rikollisista ja irtolaisista autonomian aikana perustuu fil. tri Alpo Juntusen väitöskirjan tutkimuskortistoon. Siihen on koottu tiedot karkotetuista vankiloiden, senaatin oikeusosaston, kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin arkistoista. Jokaisesta karkotetusta on tehty oma korttinsa, johon on kirjattu häntä koskevat tiedot. Luetteloon on tallennettu kaikki korteissa esiintyvät tiedot. Kortisto on vuonna 2003 sijoitettu Turun maakunta-arkistoon.  Taustatietoa karkotuksesta ja karkotettujen elämästä Siperiassa löytyy fil. tri Alpo Juntusen julkaistusta väitöskirjasta Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa. Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 3. 1983, 210 s. ISBN 951-46-6712-3. Myös julkaistu sarjassa Siirtolaisuustutkimuksia A 10. 1983, 210 s. ISBN: 951-9266-22-4. Käytetyt lyhenteet: AD = anomusdiaari; Da = päätöstaltio; EE = senaatin kirkollisasiaintoimituskunta; KKK = kenraalikuvernöörin kanslia; Mvs = ministerivaltiosihteeri; VSV = valtiosihteerinvirasto. Esimerkkinä mainitaan mm. Kankkunen Matti. Ikä: 23 Rantasalmi. Tuomittu irtolaisuudesta vähintään 1 vuodeksi Kronoborgin ojennuslaitokseen; Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Siperiaan ja sen. katsoo, ettei ole mitään syytä olla päästämättä häntä sinne, H:ki 19.3.1858; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 12/24.4.1858; VSV 1858 akt 386 (687, 376); KKK 7/1858; Ilm. Viip. lähdöstä 2/14.9.1858.

Von Wrightin taiteilijaveljekset olivat suomalaiset taidemaalarit Magnus von Wright (1805-1868), Wilhelm von Wright (1810-1887) ja Ferdinand von Wright (1822-1906). Heidät tunnetaan parhaiten lintuaiheisista maalauksistaan ja grafiikastaan, mutta he olivat myös ansioituneita lintutieteilijöitä. Von Wrightin veljekset kuuluivat aateliseen von Wright -sukuun. He kasvoivat Kuopion lähellä sijaitsevassa Haminalahdessa, missä heidän kiinnostuksensa luontoa kohtaan heräsi. He piirsivät ja maalasivat isän kanssa tehdyiltä metsästysretkiltä saatuja lintuja ja niiden lisäksi kotikartanon lähiseudun maisemia ja tapaamiaan ihmisiä. Myöhemmin veljekset maalasivat Haminalahden ja Kuopion lisäksi myös Helsingissä ja sen ympäristössä, ja Magnus teki myös laajoja tutkimusmatkoja. 

Juhani Aho (alkuaan Johannes Brofeldt, vuodesta 1907 alkaen Juhani Aho; s. 11.9.1861 Lapinlahdella, k. 8.8.1921 Helsingissä). Juhani Aho oli ensimmäisiä suomeksi pitkän uran tehneitä ammattikirjailijoita. Hänen kirjailijanuransa kesti nelisenkymmentä vuotta. Ahon tuotannosta mainitaan usein hänen kirjoittamansa novellit, lastut, ja niissä ja muussa lyhytproosassa hän oli parhaimmillaan.

Ahon vanhemmat olivat rovasti Henrik Gustaf Theodor Brofeldt ja Karolina Fredrika Emelie Snellman, joille syntyi yhteensä kymmenen lasta. Lapinlahden Väärnin pappilassa syntynyt Johannes eli Juhani oli heistä vanhin. Yksi hänen pikkuveljistään oli kirjailija ja rehtori Kaarlo Brofeldt.  Juhani Ahon isä oli ottanut osaa 1800-luvun alun herännäisyyteen, mutta hän siirtyi myöhemmin beckiläiseen teologiaan. Äiti pysyi herännäisenä kuolemaansa saakka. Vanhempien uskonnollinen tausta saattoi olla syy Ahon herännäismyönteiseen suhtautumiseen. Esimerkiksi romaanissaan Muuan markkinamies Aho on kuvannut heränneet sympaattisina ja oikeamielisinä ihmisinä. Myös novellikokoelmassa Heränneitä (1894) hän luo heränneistä myönteistä kuvaa.

Suomen valtio maksoi Ahon hautajaisista aiheutuneet kulut. Hautajaisista tuli kansallinen surujuhla. Juhani Aho on haudattu Iisalmeen Kustaa Aadolfin kirkon hautausmaalle. Iisalmessa on Juhani Ahon koulu ja kaupungissa sijaitsee myös hänestä kertova museo.  

Pekka Nevalainen ”Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin – Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa ”SKS 2016), josta lainaus sivulta 95: ”… myös Mikkelissä päätettiin ryhtyä kurittamaan kulkukauppiaita suosivaa rahvasta. Tuolloisessa kuntakokouksessa langetettiin kymmenen ruplan sakko jokaiselle, joka kävi kaupoille kulkukauppiaiden kanssa tai otti heidän tavaroitaan säilytettäväksi. Myös muualla Mikkelin läänissä pidettiin nimenomaan vuonna 1863 kirkoissa lukuisia kokouksia asian tiimoilta. Jäljet johtivat sylttytehtaalle, sillä pontimeksi mainittiin useimmiten kuvernöörin ohjeistus. Kuvernööri Samuel Werner von Troil tunsi syystä tai toisesta erinomaittaista intoa kulkukaupan sekä sen ’nuoriin ja yksinkertaisiin ihmisiin kohdistuvan turmelevan vaikutuksen’ musertamiseen. Näinpä ollen Mikkelin läänissä, joka ei tosiasiassa edes ollut mitenkään keskeinen laukkukauppa-alue, yli kymmenessä kunnassa päätettiin sakottaa kansaa laukkurien suosimisesta. Tälleen tehtiin esimerkiksi Mäntyharjulla, Pieksämäellä ja Rantasalmella… Saattaa havaita, että Venäjän yhteiskunnan ilmiöihin kuulunut toistensa kyttääminen ja ilmiantaminen milloin mistäkin rikkomuksista sekä verirahan siitä periminen ei juurtunut Suomeen.” 

Riekko Polén kertoi myöhemmin (1847) näistä Pieksämäen herätyksen alkuajoista näinikään: ”Näitä uskovaisia alkoi tännekkin noin 12:ta vuotta takaperin enemmälti si’etä. Tämän uskon vimmauksen ensi aikoina tuli moni mielettömäksikin. Hulluja kuletettiin yhä pappein luokse; heille oli suuri vastus näistä raukoista. Kumma oli näinä aikoina nähdä, miten 5 ja 6 vuotiaat lapsetkin pari kolme kertaa vuorokaudessa vaipuivat kielillä puhumaan, siitä unesta aina sitte herättyänsä kertoen Taivaan ja helvetin nähneensä, sen ja sen vielä elävistä ihmisistä siellä ja siellä, milloin rajalla selin eli kasvoin sinne taikka tänne, milloin enkeleitten keskellä taivaan ihanuudessa ruusut ja palmut kädessä, milloin taas ikuisessa tuskassa kadotuksen polttavassa tulen liekissä.”

Påhl Henrik (Paavo) Ruotsalainen, s. 9.7.1777 Lapinlahdella, k. 27.1.1852 Nilsiässä. Paavo Ruotsalainen oli suomalainen maallikkosaarnaaja ja Suomen körttiläisen eli herännäisyyden johtaja.

Paavo Ruotsalainen 1777-1852 : juhlakirja. Toimittanut Olavi Tarvainen ; Toimituskunta: Olavi Kares, Erkki Leskio ja Matti Mäntykoski ; valokuvat: Kalevi A. Mäkinen ja Kari Hakli. Herättäjä-yhdistys, 1977.

Ruotusotilaat

Vuonna 1770 kirjattiin Iisalmen komppanian ruodun 44 sotilaaksi Paavo (Pål) Kärkkäinen (1735-1800), joka sai sotilasnimekseen Tabell. Kyseinen ruotu on ehkä ollut koko 1760-1uvun ilman vakinaista sotilasta sen jälkeen, kun Sulkavan suunnalla asunut Antti Carell sai eron 1750-luvun lopulla. Tämä Antti oli palvellut ruotuaan peräti 33 vuotta.

 Paavo Tabell ei kuitenkaan niin pitkään sotilaana viipynyt, sillä ainakin vuonna 1773 mainitaan ruodussa jo Yrjö (Jöran) Stålt. Vaimon Paavo sai Kalliokylässä asuneen korpraali Vilppu tai Hilppa (Philip) Häggströmin, alkujaan Kinnusen, tyttärestä Liisa Häggströmistä.

 Myös Paavon Pekka -veli (1730-1784) alkoi käyttää Tabellin nimeä. Pekka oli puolestaan hommannut emännäkseen Keiteleen Vuonamonlahdessa syntyneen Aune (Agneta) Saastamoisen. Veljekset olivat syntyneet Jysynmäessä, ja niin heidän isänsä (1700-1735) kuin isoisänsäkin (1672-1735) olivat talollisia ja kummankin nimenä oli Pekka Kärkkäinen. Äitinsä puolelta veljekset olivat Kolehmaisia.

 Sittemmin Tabellit asuivat mm. Koivujärven rannalla Harjun talossa ja Toiviaisjärven rannalla Rikkilässä. Kalliokylässä heitä oli talollisina ainakin vielä 1870-luvulla, vaikka osa muuttikin ajan mittaan muihin kyliin ja esim. Pohjanmaalle.

 Itse Tabellin nimi tuo mieleen ensimmäiseksi kirkon kellotornin eli kellotapulin ja lauta- tai halkotaapelin, ristiin ladotun puutavarapinon. Olisikin tietysti houkuttelevaa otaksua, että Tabellin nimi liittyisi jotenkin jompaankumpaan sanaan ja että myös Olli (Olof) Kastari, joka toimi mahdollisesti juuri Paavo Tabellin täydennysmiehenä ruodussa 1770-luvun alussa, saisi nimelleen lisävaloa Tabellin nimihistorian kautta (sanaa kastari on meillä tavattu merkityksissä ’kellotorni, kellotapuli ja ’linna, linnoitus’).

http://www.savonsukututkimusharrastajat.fi.kotisivukone.com/sotilaslinkkeja

Tapani Blomster ”Pohjanmaan rykmentin Kemin komppani” (Atrain & Nord 2021), josta lainaus sivulta  138: ”Seuraava kuvaus Sandelsista on Bertil Nelsonilta: ’Johan August Sandels oli oikea mies saamaansa tehtävään (5. prikaatin komentajaksi). Hän oli 44-vuotias menestyksekkään vuorineuvoksen poika ja melko varakaskin. Hän oli syntyperäinen tukholmalainen ja alkujaan tykistöupseeri, mutta hänet oli siirretty majurin arvoisena Karjalan rakuunarykmenttiin. Jo 1789 ollessaan 25-vuotias hän oli perustanut Savoon oman pataljoonansa – Sandelsin jääkärijalkaväen. Sen komentajana hän osoitti jo varhain oivaltavansa Suomen oloissa tarvittavan erikoislaatuisen taktiikan. Hän oppi arvostamaan suomalaista maastoa ja suomalaisten tottumusta metsässä liikkumiseen, väijytyksiin ja yöllisiin yllätyshyökkäyksiin.”

Käy katsomassa Edvin Laineen Sven Tuuva elokuva vuodelta 1958:

https://finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_117331

Kati Toivanen ”Sotilaskarkuruus Suomen sodassa 1808-1809” (Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma)

Duncker, Joachim Zachris:

https://www.finlit.fi/fi/tietopaketit/j-l-runeberg-suomalaisen-kirjallisuuden-seurassa/vanrikki-stoolin-henkilohahmojen-13#.YGiKdegzaUk

Linkkejä:

https://penttimattila.net/
https://www.aholansaari.fi/paavo-ruotsalainen/
https://www.geni.com/people/Paavo-Ruotsalainen/6000000021328517695
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I:n_Suomen-matka_vuonna_1819
https://visitsavonlinna.fi/
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000200710.html (Presidentti Bushin suomalaiset juuret)
http://www.dlc.fi/~lagus/index_tiedostot/Page656.htm
https://www.marttistensukuseura.com/sukuseuran-historiaa

Kirjallisuutta:

Kauko Pirinen Savon historia (Kustannuskiila 1982)
Kiuruveden rakennusperinnettä (Kiuruveden Kotiseutuyhdistys r.y. 1992)
J. R. Aspelin ”Savonlinna 1475-1875” (Frenckell 1875)
E. A. Alanen ”Savonlinna – Säämingin seurakunta vuosina 1721-1812” (Suomen kirkkohistoriallinen seura 1923)
Petri Talvitie ”Taistelu perintökirjasta – Talonpojat, aateli ja kruunutilojen perinnöksi ostot 1700-luvun Suomessa ja Ruotsissa” (SKS 2020)
Antti Lappalainen ”Valat ja valheet Juhana Paavonpoika Ruotsalaisen  salamurha Nilsiässä” (SKS 2003)
Antti Lappalainen ”Savon metsärosvojen jäljillä” (SKS 2001)

Savolaisia sukuseuroja:

http://www.suomenlappalaiset.com/
https://www.hartikaiset.com/
http://www.lilja.fi/
http://www.pietikaistensukuseura.fi/
http://www.kolumbus.fi/pekka.sivander/sukututkimus/manninen.htm
http://www.huttustensuku.fi/
https://ihalainen.kapsi.fi/suku/historia.html

Gallery:

Julkaissut Pentti Mattila

Koko elämäni ajan olen ollut kirjapainoalan eri tehtävissä alan yrityksissä Helsingissä. Painajaksi valmistuin 1974 Käpylän ammattikoulusta. Kirjapainoalan teknikoksi valmistuin 1985 Helsingin teknillisestä koulusta. Olen toiminut vuodesta 1990 painoviestintäalan opettajana, nykyään media-alan. Jyväskylässä pätevöidyin ammatillisessa opettajakorkeakoulussa opettajaksi. Erilaisissa vapaaehtoistöissä olen ollut vuodesta 1997 alkaen vieraillen lastenkodeissa Venäjällä ja Intiassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: