Interrail-matka Helsingistä Ateenaan

Vuonna 1977 tein tulevan vaimoni kanssa Interrail-matkan jonka päämääränä oli vierailla Ateenassa. Matka alkoi Vikinglinen lautalla Helsingistä Tukholmaan, josta junalla Hampuriin ja Itävallan Wieniin. Sieltä Unkarin Budabestin ja Romania Bugarestin kautta Kreikan Ateenaan, jossa tutustuimme Agropolis kukkulaan ja kaupungin muuhunkin historiaan.

Satu-Maria Kartastenpää ”Interreilaajan asiakasprofiili ja ostokäyttäytyminen” (Satakunnan ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2007)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/901/Kartastenpaa_Satu.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Timo Soini kertoo kirjassaan ”Maisterijätkä” (Tammi 2008) Interrail-matkastaan sivulla 142, josta tämä lainaus: ”Lähdin Interrail-matkalle lukiolaisten kavereitteni Timo Jaakkolan ja Heikki Loppelan kanssa elokuussa 1985. Menimme laivalla Saksaan ja sieltä Roomaan. Pietarin kirkko oli suuruudessaan ja komeudessaan vaikuttava, mutta se ei saanut aikaan katolista heräämistä. Samalla matkalla menimme Ranskasta laivalla Irlantiin ja Dubliniin… Eräänä päivänä elokuussa 1985 käytiin porukalla Killarneyn Pyhän Marian katedraalissa… Astuin kirkkoon, painoin toisen polven lattiaan ja tein ristinmerkin, kuten olin aikaisemmin nähnyt muiden tekevän, ja menin penkkiin rukoilemaan… Tuon kohtaamisen ja päivän jälkeen tie katoliseen kirkkoon siirtymiseen oli selvä, vaikka täyteen kirkon yhteyteen minut otettiin vasta toukokuussa 1988. Suomessa opetuksestani huolehti hieno ja ymmärtäväinen hengenmies, Isä Wim Slegers. Perhepappinamme toimi pitkään Isä Jan Aarts, joka on vihkinyt meidät avioliittoon että kastanut molemmat lapsemme. Ensimmäinen rippi otti todella koville. Mielen sopukoiden tyhjentäminen on totista rutistamista… En halua tarkemmin kertoa nunnan kanssa käydystä keskustelusta tai muusta kirkossa vahvasti kokemastani Kristuksen läheisyydestä, mutta sen voi sanoa, että Pyhän Marian katedraalissa tapahtui sellaista, joka on leimannut minut loppuelämäkseni. Suhtaudun siihen hyvin levollisesti.”

Yksi kristillisen alkuseurakunnan merkittävimmistä paikoista on Ateena noin 2000 vuotta sitten. Raamatusta Apostolien teoista 17:16-32 voimme lukea tästä: ”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi. Ja muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit väittelivät hänen kanssansa; ja toiset sanoivat: ”Mitähän tuo lavertelija oikein tahtoo sanoa?” Toiset taas sanoivat: ”Näkyy olevan vieraiden jumalien julistaja”, koska hän julisti heille evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. Ja he ottivat hänet ja veivät Areiopagille ja sanoivat: ”Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat? Sillä outoja asioita sinä tuot meidän korvaimme kuulla. Me siis tahdomme tietää, mitä ne oikein ovat.” Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan. Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ”Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: ’Tuntemattomalle jumalalle’. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken. Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: ’Sillä me olemme myös hänen sukuansa’. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista.” Kuullessaan kuolleitten ylösnousemuksesta toiset ivasivat, toiset taas sanoivat: ”Me tahdomme kuulla sinulta tästä vielä toistekin”.

3000 vuotta eKr.  Troija perustetaan. Troijan perustaa todennäköisesti Etelä-Anatoliasta meritse saapunut kansa, joka suojasi kaupungin mahtavin vallituksin. Se turvasi tärkeät kauppatiet Egeanmeren ja Mustanmeren välillä, kuten myös Balkanin ja Vähän-Aasian välisessä kaupankäynnissä. 

Troija (Troy) elokuva on vuonna 2004 ensi-iltansa saanut historiallinen elokuva, jonka on ohjannut Wolfgang Petersen. Se perustuu Homeroksen kirjoittamaan Iliaaseen, joka kertoo Troijan sodasta. Troijan prinssi Paris, jota esittää Orlando Bloom ryöstää kuningas Menelaoksen (Brendan Gleeson) vaimon, Spartan kuningatar Helenan (Diane Kruger). Siitä seuraa sota. Menelaoksen suuruudenhullu veli, Mykenen kuningas Agamemnon (Brian Cox) saa veljensä kunnianloukkauksen myötä pätevän syyn hyökätä Troijaan, kaupunkiin, jota kenenkään ei ole koskaan onnistunut vallata. Omaa mainettaan ja kunniaansa tavoitellen sotaan lähtee myös Agamemnonia halveksiva, maailman mahtavin soturi Akilles (Brad Pitt).
Helladinen kausi päättyi väkivaltaisesti 2000 eKr. indoeurooppalaisten (doorilaisten) kansojen tuloon. Tämän jälkeen n. 400 vuoden ajan Kreikassa tavataan päällekkäisiä kulttuureja. Maantieteellisesti antiikin Kreikka muodostui kreikkaa puhuvista alueista: Balkanin niemimaan eteläinen osa, Egeanmeren saaret ja osa Vähän-Aasian rannoista. Laajimmillaan se oli Aleksanteri Suuren aikana.

Ilias on  ”Troija-eepos” (Ilion, Troija). Runsaat 15 000   säettä käsittävä runoelma jaettiin hellenistisellä ajalla 24 lauluksi. Iilias   keskittyy kuvaamaan n. 50 päivää kymmenennestä eli viimeisestä sotavuodesta.   Sodalla on pitkä esihistoria. Eris, eripuraisuuden jumalatar, oli loukkaantunut   siitä, että hänet oli jätetty kutsumatta Peleuksen ja Thetiin häihin, ja heitti   juhlasaliin omenan, johon oli kirjoitettu ”Kauneimmalle”. Jumalattaret Hera,   Athene ja Afrodite vaativat sitä omakseen. Zeus määräsi troijalaisen prinssin   Pariin tuomariksi kiistaan. Tämä julisti voittajaksi Afroditen, joka oli   luvannut hänelle maailman kauneimman naisen. Afroditen tuen turvin Paris ryösti   Spartasta Helenan, kuningas Menelaoksen puolison, jota pidettiin maailman   kauneimpana naisena. Mykenen hallitsija Agamemnon, Menelaoksen veli, keräsi   sotajoukon Troijaa vastaan. Näin alkoi Troijan piiritys, jota nyt oli tuloksetta   jatkunut yhdeksän vuotta.

Eepoksen aiheena on ”Akhilleuksen viha” ja sen   aiheuttama kriisi kreikkalaisten eli akhaialaisten armeijassa. Akhilleus   suuttuu, koska Agamemnon on pidättänyt itselleen Akhilleukselle saaliiksi   luvatun Briseis-neidon, ja vetäytyy myrmidoneineen taistelusta. Sankarin   jumalataräiti Thetis taivuttaa Zeuksen lupaamaan, ettei sotaonni ole   akhaialaisten puolella ennen kuin Akhilleus on hyvitetty. Kuvaus viipyy välillä   jumalien parissa, jotka puolueellisina seuraavat tapahtumia, jopa osallistuvat   taisteluihin. Päähenkilön poissa ollessa sotaa käydään vaihtelevalla   menestyksellä; kertoja kuvaa eri sankarien kaksintaisteluja. Puolustajien   puolelta osoittautuu urheimmaksi prinssi Hektor; tällä on puolisona Andromakhe   ja heillä pieni poika Astyanaks. Hektorin ja hänen perheensä suhde on lämpimästi   kuvattu. Kreikkalaisten lähetystö tarjoaa Akhilleukselle hyvitystä, mutta nuori   sankari on leppymätön. Kun troijalaisten hyökkäys uhkaa kreikkalaisten   laivaleiriä, Akhilleus taipuu kompromissiin: hän luovuttaa kuuluisan   aseistuksensa Patroklokselle, parhaalle ystävälleen,ja lähettää miehensä tämän   komennossa taisteluun. Mutta sotaonni ei käänny: Hektor surmaa kaksintaistelussa   Patrokloksen ja anastaa sotisovan tämän yltä. Akhilleus vaipuu äärimmäiseen   epätoivoon, joka pian vaihtuu hillittömäksi kostonhimoksi. Thetis tilaa seppäjumala Hefaistokselta pojalleen uuden aseistuksen. Äitinsä varoituksista   välittämättä Akhilleus päättää palata taistelukentille, vaikka hyvin tietää,   että häntäkin odottaa siellä kuolema. Toiminta huipentuu 22. laulussa: Akhilleus   surmaa Hektorin kaksintaistelussa ja häpäisee tämän ruumiin laahaamalla sitä   sotavaunujensa perässä ympäri Troijan muureja. Troijalaiset, Andromakhe heidän   joukossaan, todistavat tämän muureilta katsellen. 24. laulu muodostaa sovittavan   päätöksen veriselle eepokselle: Priamos, Troijan vanha kuningas, saapuu   Akhilleuksen luo pyytämään Hektorin ruumista haudattavaksi. Nuori sankari, joka   taisteluissa ei ole sääliä tuntenut, heltyy muistaessaan vanhan isänsä, kohtelee   vanhusta jalomielisesti ja luovuttaa Hektorin ruumiin.

Haades, kreikaksi Hades, kreikkalainen jumalhahmo. Haades oli Zeuksen ja   Poseidonin veli, manalan hallitsija. Haades kuviteltiin tavallisesti ankaraksi   pahantekijöiden rankaisijaksi. Pluton nimellä häntä palvottiin maanalaisten   rikkauksien jumalana. Haadeen puoliso oli Persefone. Nimitystä Haades käytettiin   myös vainajien valtakunnasta manalasta, jonka Styksvirta erotti elävien   valtakunnasta. Manalan porttia vartioi Kerberos-koira ja vainajasielut vei sinne   lautturi Kharon. Alkujaan kaikkien vainajien kuviteltiin viettävän Haadeksessa   samanlaista varjoelämää, myöhemmin hyvien ja pahojen kuoleman jälkeinen elämä   kuviteltiin erilaiseksi. Suuret rikolliset kärsivät rangaistustaan   Tartaros-nimisessä Haadeksen osassa, ja hyvät pääsivät kuoleman jälkeen   Elysionin kentille. Haadeen latinaksi vastine oli Orcus.

Kreikkalainen tutkimusmatkailija ja kauppamies Pytheas Massilialainen (Massilia on nykyinen Marseille) kertoo 350 eKr. tapahtuneesta purjehduksesta pitkin Atlantin rannikkoa ohi Britannian ja kuutta päivää myöhemmin saapumisesta Thuleksi kutsumaansa maahan. Pytheas kuvailee kauhuissaan jähmettynyttä eli jäätynyttä merta ja ihmettelee, että kyseisessä Thulessa puoli vuotta on pelkkää päivää ja puoli vuotta pelkkää yötä. Oppineet ovat kiistelleet siitä, minne Pytheas itse asiassa purjehti, oliko kyseessä Pohjois Norja jne.
Theba, kreikaksi Thebai, nykykreikaksi Thivai, latinaksi Thebae, kaupunki Attikassa Kreikassa 70 km Ateenasta luoteeseen. Theba sai hallitsevan aseman Boiotiassa 500-luvulla eKr. Kun Spartan herruus murtui Theban kuninkaan Epameinondaan voitettua sen joukot Leuktran taistelussa 371 eKr., oli Theballa hegemonia Kreikassa Epameinondaan kuolemaan asti Mantineian taistelussa 362 eKr. Sittemmin Makedonian kuningas Filippos II lakkautti Theban itsenäisyyden, ja Aleksanteri Suuri hävitti kaupungin 335 eKr. Se rakennettiin uudelleen, mutta se ei saanut palautettua entistä asemaansa. Nykyään kaupungissa on suuri arkeologinen museo.

Perikles  (s. n. 495 eKr., k. 429 eKr.) oli ateenalainen valtiomies. Perikles johti Ateenaa vuodesta 443 eKr. lähtien, mm. peloponnesolaissodan aikana, mutta kuoli sen kestäessä ruttoon. Hänen ansiotaan oli Ateenan laivaston voimistuminen. Hän pani Ateenassa toimeen suuria rakennustöitä, joihin mm. Feidias osallistui, ja suosi kirjailijoita ja filosofeja. Perikles kannatti ryhtymistä sotaan Spartaa vastaan, mistä kehittyi peloponnesolaissota. Kun Perikles salli peloponnesolaisten vastarinnatta hävittää Attikaa ja Ateenassa puhkesi 430 eKr. rutto, kääntyivät ateenalaiset häntä vastaan, mutta hän sai kansansuosionsa takaisin hieman ennen kuolemaansa. Perikleen aikaa pidetään Ateenan valtio- ja kulttuurielämän kukoistuskautena. Aspasia  (eli 400-luvulla eKr.), oli Perikleen puoliso, kreikkalainen ylhäisönainen. Aspasia tuli n. 450 eKr. Miletoksesta ja saavutti Ateenassa sivistyneisyytensä, kauneutensa ja viehätysvoimansa ansiosta merkittävän aseman. Hän tuki puolisoaan tämän taideharrastuksissa.

Plutarkhos ”Kuuluisien miesten elämäkertoja” (WSOY 2001), josta lainaus sivulta 531: ”Perikles kuului Akamantiin heimoon ja Kholargoksen kyläkuntaan ja polveutui sekä isän että äidin puolelta kuuluisasta perheestä ja suvusta. Hänen isänsä Ksanthippos, joka Mykalen meritaistelussa oli voittanut Persian kuninkaan sotapäälliköt, oli nainut Klaistheneen veljen tyttären Agaristen… Perikleen musiikin opettajaksi useimmat kirjoittajat mainitsevat Damonin, jossa nimessä etutavu heidän mukaansa on lausuttava lyhyenä. Aristoteles sanoo hänen harjoitelleen musiikkia Pythokleideen johdolla… Perikles kuunteli myös elealaisen Zenonin luonnonfilosofian luentoja. Zenon kuten Parmenides kehitti opin kaiken näennäisyydestä, väitteitä ja vastaväitteitä esittämällä asia saatettiin näyttämään ratkaisemattomalta.”

Kreikkalainen historoitsija Herodotos (n. 484 – 424 eKr.) keräsi tietoja Egyptistä Memfiin papeilta (Vanhan Testamentin Noof) matkoillaan. Toinen kreikkalainen historoitsija Diodoros (Jeesuksen syntymän ajoilta) keräsi myöhemmin historiallista aineistoa Theben papeilta (Vanhan Testamentin Noo Ammon).

Hippokrates (n. 460 eKr.–377 eKr.), kreikkalainen lääkäri. Hippokrates toimi Kossaarella 400- ja 300-luvulla eKr., oli kreikkalaisen antiikin etevin lääkäri. Hän korosti kirjoituksissaan, joiden määrää hänen oppilaansa lisäsivät, sairauksien luonnollisia syitä ja pyrki yksinkertaisiin, järkiperäisiin hoitomenetelmiin. Hippokrateen resepteillä ja hoito-ohjeilla oli suuri arvovalta vielä 1700-luvulla, ja hänen luomansa lääkärin etiikka on pysynyt voimassa meidän päiviimme asti. Hänen tiedetään ystävystyneen mm. puhuja Gorgiaan ja filosofi Demokritoksen kanssa, vaikkei hänen tuotannossaan näykään näiden vaikutusta. Hippokrateen ympärille kerääntynyt oppilasjoukko, johon kuuluivat mm. hänen poikansa Thessalos ja Drakon sekä vävynsä Polybos, välitti hänen perintöään edelleen ns. hippokraattisena koulukuntana. Vanhoilla päivillään Hippokrates lähti jälleen matkoille ja kuoli Thessalian Larissassa n. 377 eKr.

Thukydides (s. 455 eKr., k. 395 eKr) oli antiikin kreikkalainen historoitsija. Hänen tunnetuin teoksensa on Peloponnesolaissota.

Sokrates (s. 470 eKr., k. 399 eKr) oli antiikin kreikassa Ateenassa asunut filosofi. Sokrates ei kirjoittanut opetuksiaan muistiin, vaan opetti keskusteluiden avulla. Sokrateen oppilas Platon kirjoitti muistiin Sokrateen käymiä opetuskeskusteluita.

Platon (s. 427 eKr., k. 347 eKr) oli Sokrateen oppilas ja Aristoteleen opettaja.

Aristoteles (s. 384 eKr., 322 eKr) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja tiedemies.

Filosofia on noin 600–400 eKr. aikana antiikin Kreikassa syntynyt ajattelurakenne ja oppi ja, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden luonnetta, tiedon yleisiä ehtoja, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä aiheita. Sana ’filosofia’ on lähtöisin Kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta. Kreikassa filosofia kukoisti etenkin Sokrateen (n. 470-399 eKr.), Platonin (n. 428-348 eKr.) ja Aristoteleen aikana (384-322 eKr.). Käytännöllistä elämänviisautta sittemmin pohtiessaan asettuivat kieltäymystä ja sielun tasapainoa harjoittavat stoalaiset filosofit vastustamaan epikurolaisia, jotka edustivat nautintoja viljelevää, itsekästä ihmistyyppiä. Juutalainen ajattelu näki maailmassa jumalallisen voiman tuloksen. Sen viisaus perustui esi-isien jättämään menneiden sukupolvien elämänkokemukseen ja kohdistui ihmiselämän ja sen vaelluksen seurausten tarkkailuun. Se yritti selvittää, miten jumalallinen totuus käy yhteen inhimillisen kokemuksen kanssa. Niinpä se joutui kamppailemaan vaikeiden kysymysten kanssa, kuten esim., miksi hurskas kärsii ja väärintekijä menestyy. Juutalainen ajattelija tuli tällöin siihen varmaan vakaumukseen, että Herran pelko on viisauden alku.
Pytheas (n. 380-310 eKr.) oli kreikkalainen tutkimusmatkailija, joka oli kotoisin Massialasta nykyisestä Marseillestä. Pytheaan teos Valtameri ei ole säilynyt, jossa hän kertoo käyneensä ilmeisesti Iso-Britanniassa ja Thulessa.

Aleksanteri Suuri (s. 356., k. 10.6.323 eKr.) oli Makedonian kuningas ja antiikin suurimpia sotapäälliköitä, joka valloitti Egyptin ja Persian Intiaan asti. Aleksanterin isä Filippos II yhdisti kreikkalaiset kaupunkivaltiot valtansa alle. Bengt Liljegrenin kirjassa ”Aleksanteri Suuri” (WSOY 2006) kerrotaan kuinka Aleksanterin isän Filippos II:n murhan jälkeen kaupunkivaltiot ja muut valtiot ryhtyivät kapinoimaan ja Alkesanterin ryhtyi toimiin kapinoivia vastaan, niin tässä pieni lainaus kirjasta: ”Kun Aleksanteri palasi leiriinsä joen toiselle rannalle, häntä vastassa oli eri kansojen lähettiläitä Isterin seuduilta, joukossa triballien kuningas Syrmos sekä Adrianmeren rannalla nykyisen Albanian alueella asuvan kelttiläisheimon edustaja. Kaikki alistuivat Aleksanterin valtaan. Triballit suorastaan liittoutuivat (ja muodostivat vuonna 334 oman osaston armeijaan, joka ylitti Hellespontoksen). Neuvottelujen yhteydessä järjestetyissä pidoissa Aleksanteri kysyi kelteiltä, mitä nämä pelkäsivät kaikkein eniten. Vastaus oli itsekeskeiselle kuninkaalle pettymys: kaikkein eniten he pelkäsivät, että taivas putoaisi heidän niskaansa (Lähde: Arrianos 1.4.6-8).”

Aleksanteri Suuren valloitusretki jatkui sitten nopeasti Syyrian kautta Eufratin yli Mesopotamiaan. Ratkaiseva taistelu käytiin 331 eKr. Gaugamelan kylän lähistöllä. Siellä Aleksanterilla oli vastassaan valtavan suuri persialainen armeija, jossa ytimenä oli Persian itäisten provinssien sotaista ja sotakuntoista väkeä.  Persian hallituskaupungit Susa, Ekbatana ja Persepolis antautuivat vastarinnatta Aleksanterille, joka sitten saapui riemukulkueessa Persian ikeestä vapautettuun Babyloniin. Koko sotaretken vaikeimmat kolme vuotta (330-328 eKr.) tarvittiin Persian itäosien valloittamiseen. Hän perusti useita uusia kaupunkeja, jotka saivat asukkaikseen persialais-kreikkalaisen sekaväestön. Sogdianan kautta Aleksanteri sitten tunkeutui Intiaan (327 eKr.) ja sai haltuunsa suuren osan Punjabia. Hydaspesjoella syntyi taistelu (326 eKr.), jossa Aleksanteri mursi intialaisen kuninkaan Porosin sitkeän vastarinnan. Induksen neljännellä sivujoella, Hyfasisjoella (nykyisin Beas), Aleksanterin joukot kieltäytyivät seuraamasta kuningastaan kauemmaksi itään, ja Aleksanterin, joka otaksui olevansa aivan lähellä ”itäistä valtamerta”, oli pakko kääntyä takaisin. Paluumatkalla noudateltiin aluksi Indusjokea. Joen alajuoksulla, lähellä Intian valtamerta, Aleksanteri jakoi joukkonsa kahteen osaan, joista toinen lähti hänen sotapäällikkönsä Nearkhoksen johdolla meritse Persianlahdelle. Toisen hän vei itse Gedrosian erämaiden kautta marssien länteen (325 eKr.). Monet koettelemukset kestettyään Aleksanterin armeijan rippeet saapuivat Susaan. Täällä Aleksanteri joutui toteamaan, että monet hänen asettamistaan satraapeista olivat hoitaneet virkaansa kelvottomasti, mikä osoitti, että hänen hallinto-organisaationsa oli jäänyt vajavaiseksi. Aleksanterin viimeisenä elinvuotena hänen hyvä ystävänsä Hefaistion kuoli. Tämä aiheutti selkkauksia armeijassa, joka asettui vastustamaan persialaisten yksiköiden sulauttamista joukkoonsa. Sitä mukaa kuin Aleksanterin oma terveydentila huononi, hänessä paljastui myös yhä enemmän luonteenheikkouksia. Valmistellessaan parhaillaan retkeä Arabiaan Aleksanteri yllättäen sairastui, luultavasti malariaan, ja kuoli Babylonissa 323 eKr.
Kreikka kehittyi kaupunkivaltioiksi kutsutuksi poliittiseksi järjestelmäksi. Tällaisia kaupunkivaltioita oli Efesos, Miletos, Theba, Argos, Ateena ja Sparta. Klassisen ajan tapahtumia kuvasivat historoitsijat Herodotos ja Thukydides.

Aapeli Saarisalon Sanakirja: Kreikka mainitaan VT:ssa Jaavan-nimellä, 1. Moos. 10:2, 1. Moos. 10:4, Jes. 3:6, Sak. 9:13, Dan. 8:21…  Danielin kirjan kohdissa on tarkoitettu Aleksanteri Suuren valtakuntaa, joka ensimmäiseksi saattoi juutalaiset läheisempään kosketukseen kreikkalaisten kanssa. UT:ssa tarkoittaa ”juutalaiset ja kreikkalaiset”, juutalaisia ja ei-juutalaisia eli pakanoita so. kaikkia kansoja.

Heikki Palvan Raamatun tietosanasto: Kreikan kieli saavutti Aleksanteri Suuren (k. 323 eKr.) valloitusretkien jälkeen vahvan aseman koko itäisen Välimeren alueelle levinneen hellenistisen kulttuurin piirissä. Aleksanteri Suuren ja hänen valtansa perijöiden perustamissa hellenistisissä kaupungeissa kreikka oli valtakieli. Muuallakin, erityisesti kaupungeissa, kreikan käyttö yleistyi nopeasti. Rooman valtakunnan itäisessä puoliskossa myös useimmat viralliset asiat hoidettiin kristinuskon syntyaikoina kreikaksi. Hellenististä aikakautta edeltäneenä klassisena aikana kreikalla oli suuri määrä murteita, joita käytettiin myös kirjallisesti, usein seuraten kunkin kirjallisuudenlajin omaa kieliperinnettä. Ateenassa ja sen ympäristössä puhuttu attikan murre alkoi jo 400-luvun lopulla eKr. levitä kanta-alueensa ulkopuolelle. Hellenistisenä aikana se saavutti valta-aseman, ensin yleiskreikkalaisena kirjakielenä ja vähitellen myös yleisenä puhekielenä. Aiemmat murre-erot tasoittuivat ajan mittaan lähes kokonaan, niin että kreikan nykyiset murteet yhtä lukuun ottamatta perustuvat tälle yleiskreikalle eli koine-kreikalle. Uusi testamentti on kirjoitettu koine-kreikaksi. Kieliopillisesti se ei ole kovin kaukana klassisen proosakirjallisuuden käyttämästä kielimuodosta, mutta tyylillisesti se poikkeaa selvästi sekä klassisen että hellenistisen ajan taideproosasta. Se ei kuitenkaan ole ”rahvaankieltä”, vaan muistuttaa pikemminkin yleistajuista asiaproosaa. Kielessä on siellä täällä seemiläisvaikutteisia piirteitä, joista osa on peräisin Vanhan testamentin kreikankielisestä käännöksestä, osa kirjoittajan äidinkielestä.

Digi IRT eli Iso Raamatun Tietosanakirja: Vanhalle Israelille kreikkalaiset olivat etäinen kansa, eikä heihin viitata kovin usein VT:ssa. 1Moos. 10:n kansojen luettelossa puhutaan ”pakanoiden saarten asukkaista”, ja heidän kantaisänään mainitaan mm.  Jaavan, joka on kreikkalaisten, erityisesti Vähän-Aasian kreikkalaisväestön, tavallinen nimitys VT:ssa. Jaavanin pojista nimetään Tarsis (mahdollisesti Espanjassa) ja kittiläiset (kyprolaiset). Kreikan emämaan lisäksi tunnettiin siis myös Välimeren kreikkalainen rannikkoväestö, 1Moos. 10:2., Aika. 1:5, Jes. 66:19, Hes 27:13, Joel. 3:6 puhuu kreikkalaisista ”jaavanilaisina”. Heidän kerrotaan olleen orjakauppiaita, jotka olivat ostaneet vangitut israelilaiset ja vieneet nämä kauas omasta maastaan. Sak. 9:11 sisältää profetian näiden vankien vapautumisesta Israelin voittaessa Jaavanin.

Danielin kirjan profetiat, 3:21, 11:1 ss., viittaavat Aleksanteri Suureen ja tämän valtakuntaan, joka on yksi Danielin näyissä esiintyneistä neljästä maailmanvallasta, 2:39, 7:6. Voitokkaalla sotaretkellään Persiaa vastaan Aleksanteri valloitti Palestiinan ja liitti sen Koilesyrian maakuntaan. Hän kohteli juutalaisia lempeämmin kuin muita kansoja, ja juutalaisten lähteiden mukaan hän otti hyväntahtoisesti ja suurta kunnioitusta osoittaen vastaan ylipapin, joka tuli tapaamaan häntä temppelin papiston kanssa. Josefus kertoo ylipapin lukeneen Danielin profetioista tälle merkittävälle kuninkaalle. Aleksanterin varhaisen kuoleman jälkeen hänen sotapäällikkönsä l. diadokit jakoivat valtakunnan, ja tällöin Israel joutui Syyrian haltuun.

Kreikka, Hellas, on Ap. t. 20:2 mukaan Balkanin niemimaan nimitys. Paavalin kirjeissä roomalaisten maakuntanimi Akaia on varsinaisen Kreikan nimenä. UT:ssa sanalla ”kreikkalainen”, on useita merkitysvivahteita. Mark. 7:26 puhuu ”kreikattaresta, syntyään syyrofoinikialaisesta”. Tämä saattaa tarkoittaa, että nainen puhui kreikkaa, tai sitten sana on merkitykseltään uskonnollisvivahteinen ja viittaa siihen, että nainen oli pakana. Sanalla ”kreikkalainen” on useissa UT:n kohdissa tämä ei-juutalaista tarkoittava merkitys, vrt. Ap. t. 20:21, Room. 1:16, Kor. 1:22, 12:13.

David Pawson ”Valmiina Jeesuksen takaisin tuloon – Thessalonikalaiskirje 1 &2” (KKJMK OY 2017), josta lainaus sivulta 9: ”Nuori mies nimeltä Aleksanteri lähti Kreikasta valloittamaan maailmaa. Kolmekymmentäkolmevuotiaana hän oli tehnyt sen ja oli kuollut. Tuo nuori mies löydettiin itkemässä teltastaan, koska ei ollut useampi maailmoja valloitettavana. Hän oli mennyt Egyptiin ja Intiaan saakka ja valloittanut kaiken edestään. Hänen unelmansa oli yksi yhdistynyt maailma, jossa olisi Kreikan arkkitehtuuri ja jossa puhuttaisiin kreikan kieltä. Hän näki itsensä maailman pelastajana, joka liittäisi maailman kreikan kulttuurin piiriin. Ne olivat Kreikan suuruuden päiviä, mutta ne eivät jatkuneet pitkään. Ne eivät jatkuneet nuoren miehen ikää pidemmälle. Hänen kuolemansa jälkeen imperiumi murtui ja Kreikka kutistui pelkäksi tavalliseksi maaksi, kuten Britannia on kutistunut imperiumista pelkäksi pieneksi maaksi. Kreikka hajosi kahteen osaan: Makedonia oli pohjoisessa ja Akaia etelässä. Pohjoisessa, Makedoniassa, joka oli Aleksanterin kotimaa, oli kaupunkeja, jotka oli nimetty hänen sukunsa mukaan. Siellä oli Filippi, hänen isänsä Filippuksen mukaan, ja siellä oli Tessalonika, hänen sisarensa mukaan. Puhumme nyt juuri tuosta kaupungista. Siellä oli asukkaita jo silloin luultavasti 150 – 200 000. Se sijaitsi maailman päätien varrella – tien, joka kulki Roomasta Intiaan, ja oli siten tärkein väylä idästä länteen. Makedonian pääkaupunki Tessalonikaa hallitsi demokraattisesti valittu lakia säätävä kokous. Ensi kertaa kristinusko oli tullut demokratiaan. Tämä on kiehtova asia, koska se paljastuu tässä kirjeessä tietyistä Paavalin mainitsemista asioista.” 

Archimedes (287 eKr.–212 eKr.), kreikkalainen matemaatikko ja fyysikko. Arkhimedes oli tähtitieteilijä Feidiaan poika ja opiskeli Aleksandriassa, jonka oppineiden kanssa hän myöhemminkin jatkoi kirjeenvaihtoa. Syrakusassa asuessaan hän teki joukon keksintöjä, joista on myöhemmin tullut legendaarisia. Erityisesti hänen työnsä matematiikan ja mekaniikan alalla ovat merkittäviä. Monet hänen keksintönsä tunnetaan vieläkin hänen nimellään (esim. Arkhimedeen laki). Arkhimedeen suorittamat pyörähdys- ja muiden kappaleiden pinnan ja tilavuuden määritykset vaikuttivat uudella ajalla tapahtuneeseen integraalilaskennan syntyyn ja kehitykseen. Arkhimedes oli kuningas Hieron II:n sukulainen tai ainakin läheinen ystävä. Hän teki ainakin kerran opintomatkan Egyptiin, jolloin hän tutustui joukkoon aleksandrialaisia oppineita, mm. EratosthenesKyreneläiseen, tähtitieteilijä Konon Samoslaiseen ja tämän oppilaaseen Dositheus Pelusiumlaiseen. Tämä käy ilmi hänen teostensa esipuheista. Arkhimedes sai surmansa roomalaisten valloittaessa Syrakusan 212 eKr. Tarinan mukaan hän oli piirtelemässä geometrisia kuvioita hiekkaan puutarhassaan ja huusi sinne tulleelle roomalaiselle sotilaalle: ”Älä sotke ympyröitäni!”,  jolloin sotilas surmasi hänet. Arkhimedes otti itse aktiivisesti osaa kotikaupunkinsa puolustamiseen suunnittelemalla mekaanisia laitteita, joilla hän tuhosi roomalaisten piirityskoneet. Tiedämme, että hän suunnitteli sotakoneita ja monia muita laitteita sekä teki parannuksia ennen keksittyihin. Hänen kerrotaan laatineen tähtikarttapallon, jota Cicero on kuvannut, vesiurut sekä vedennostoruuvi (Arkhimedeen ruuvi). Viimeksi mainittu on säännöllinen ruuvipinta, joka kiertää vedenpinnan kanssa terävän kulman tekevän akselin ympäri. Kun laite asetetaan putkeen, jonka alapää on vedessä, ja ruuvia kierretään, vesi nousee putkessa. Tällaisia putkia käytettiin Egyptissä kauan kastelulaitteina.

Vuonna 480 eKr. Kserkses I toi Ageianmeren ympäri armeijaa jonka tarkoituksena oli kostaa Kreikkalaisille Dareioksen kärsimä tappio ja liittää Kreikka Persiaan. Salamiin taistelussa Persian laivasto voitettiin. Makedonian Filippoksen kuoleman jälkeen 337 eKr Makedonian kuninkaaksi tuli hänen poikansa Aleksanteri, jonka johdolla makedonialaiset ja kreikkalaiset hyökkäsivät Persiaan ja valloittivat sen aina Intiaan asti. Aleksanteri Suuri kuoli Babyloniassa 10.6.323 eKr. Aleksanteri Suuren valtakunta hajosi seuraajiensa eli diadokien aikana pienempiin osiin. Tärkeimpiä hellenistisiä valtioita olivat Seleukidien Persia ja Ptolemaioksen Egypti. Roomalaisten voitettua makedonialaiset vuonna 197 eKr. ja lopullisesti Kreikka menetti itsenäisyytensä ja liitettiin Roomaan vuonna 27 eKr. Akhaia nimisenä provinssina.

Kreetalla Mirabellon rannoilla oli anatolisista asutusta. Anatolialaiset toivat Kreetaan mukanaan metallin. Tämä vaikutti mullistavalla tavalla uuden minoslaisen kulttuurin syntyyn. Kreetan Keskiminolainen kausi (2000-1500 eKr.) oli suurta kulttuurin kukoistuksen aikaa. Kreetalla oli vilkkaat kauppasuhteet Syyriaan ja Egyptiin. Noin 1450 eKr. Kreikkalainen valta tuli Knossokseen, tästä on todisteena kielellinen muutos. Raamatun Filistealaiset (hepreaksi pelistim, josta nimitys Palestina, assyrialaisten Palastu, on johtunut), seemiläisiin kuulumaton siirtolaiskansa, joka toisen vuosituhannen alkupuoliskolia eKr. oli valloittanut koko Palestinan rannikon Egyptin rajasta Foinikiaan saakka ja jonka alkukoti oli Kaftor, mikä tarkoittanee Kreetaa, 5. Moos. 2:23; Aam. 9:7; Jer. 47:4, 1. Moos. 10:13-14:n mukaan he saapuivat Egyptistä Misraimin jälkeläisinä. Muinaistutkimus on löytänyt filistealaisten aikaisista rauniokummuista aigeialaisen keramiikan tuotteita. Farao Ramses III nimitti filistelaisia ’merikansaksi’. Filistealaistenten pääjumala oli kalajumala Daagon, jonka pyhäkkö oli Gassassa.

Raamatussa Apostolien teoissa (ensimmäisellä vuosisadalla) luvussa 17:15-34 ”Ja Paavalin saattajat veivät hänet Ateenaan saakka, ja saatuaan vietäväksi Silaalle ja Timoteukselle käskyn mitä pikimmin tulla hänen luoksensa, he lähtivät sieltä pois. Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi. Ja muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit väittelivät hänen kanssansa; ja toiset sanoivat: ”Mitähän tuo lavertelija oikein tahtoo sanoa?” Toiset taas sanoivat: ”Näkyy olevan vieraiden jumalien julistaja”, koska hän julisti heille evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. Ja he ottivat hänet ja veivät Areiopagille ja sanoivat: ”Voimmeko saada tietää, mikä se uusi oppi on, jota sinä ilmoitat? Sillä outoja asioita sinä tuot meidän korvaimme kuulla. Me siis tahdomme tietää, mitä ne oikein ovat.” Sillä ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan. Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: ”Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken. Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat,  että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: ’Sillä me olemme myös hänen sukuansa.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista.” Kuullessaan kuolleitten ylösnousemuksesta toiset ivasivat, toiset taas sanoivat: ”Me tahdomme kuulla sinulta tästä vielä toistekin.” Ja niin Paavali lähti heidän keskeltänsä.  Mutta muutamat liittyivät häneen ja uskoivat; niiden joukossa oli Dionysius, Areiopagin jäsen, ja eräs nainen, nimeltä Damaris, sekä muita heidän kanssansa. Sen jälkeen Paavali lähti Ateenasta”

Filippoi, latinaksi Philippi, Filippi, muinainen kaupunki Makedoniassa Kreikan koillisosassa. Vuonna 42 eKr. Antonius ja Octavianus (myöh. keisari Augustus) voittivat Filippoin pohjoispuolella Brutuksen ja Cassiuksen. Paavali perusti Filippoihin Euroopan tiettävästi ensimmäisen kristillisen seurakunnan.

Antiokhos seleukidien hallitsijasuvun usean kuninkaan nimi. Antiokhos III Suuri (223-187 eKr.), Seleukos II Kallinikoksen poika. Hän tuli kuninkaaksi  murhatun vanhemman veljensä Seleukos III  Keraunoksen jälkeen. Antiokhos teki useita sotaretkiä, kerran peräti Baktriaan  saakka. Tästä uroteostaan hän sai lisänimen Suuri. Hänen valtakuntaansa kuului myös Palestiina, jonka  hän kuitenkin menetti, samoin kuin Foinikian ja Koile-Syyrian, kärsittyään v.  217 eKr. tappion Rafian luona Gassan eteläpuolella taistelussa Egyptin kuningasta  Ptolemaios IV Filopatoria vastaan. Antiokhos sai maan kuitenkin takaisin  voitettuaan v. 198 eKr. egyptiläisen sotapäällikön Skopaan Paneaan luona lähellä  Jordanin lähteitä. Siten Palestiina joutui  lopullisesti Syyrialle. Antiokhos III suhtautui ystävällisesti juutalaisiin ja  antoi Jerusalemin temppelille tietyt takuut. Vuonna 187 eKr. hän sai surmansa  yrittäessään ryöstää erästä temppeliä Elymaisissa Persianlahden  pohjoispuolella. Antiokhos IV Epifanes (loistava),  Antiokhos III:n toinen poika. Vuosina 189-175 eKr. hän oli Roomassa panttivankina,  mutta sitten hän tuli kuninkaaksi  murhatun veljensä Seleukos IV:n sijaan. Palatessaan sotaretkeltä Egyptiä vastaan v. 170 eKr., jolloin hän otti  Egyptin kuninkaan Ptolemaios VI Filometorin vangiksi, hän Jerusalemissa kukisti  erottamansa ylipappi Jaasonin johtaman kapinan. Jonkin aikaa sen jälkeen hän rakennutti Jerusalemiin  linnoituksen ja tuotti sinne makedonialaista sotaväkeä voidakseen paremmin pitää  kaupunkia valvonnassaan. Juutalaisia Antiokhos IV pyrki  kreikkalaistamaan. Hän yritti pakottaa heitä omaksumaan kreikkalaisten uskonnon  ja kulttuurin. Jerusalemin temppelistä tehtiin Zeuksen palvontapaikka, ja  Mooseksen lakiin pitäytyviä rangaistiin kuolemalla. Erityisesti vainottiin  niitä, jotka ympärileikkasivat lapsensa. Lisäksi maata riistettiin  aineellisesti. Kaikki tämä johti ns. makkabilaiskapinaan, joka alkoi v. 168  eKr. Antiokhos IV kuoli v. 163 eKr. yrittäessään ryöstää temppeleitä Persiassa.  Häntä on nimitetty VT:n Antikristukseksi.

Diodoros, latinaksi Diodorus Siculus (eli 1. vuosisadalla eKr.), kreikkalainen historiankirjoittaja. Diodoros kirjoitti 40-kirjaisen maailmanhistorian (vuoteen 54 eKr.), joka perustuu suureksi osaksi aikaisten kirjailijoiden teoksiin; siitä ovat säilyneet kirjat 1-5 ja 11-20.

Arrianos, latinaksi Flavius Arrianus (eli 100-luvulla jKr.), kreikkalainen kirjailija. Arrianoksen huomattavin teos on Aleksanteri Suuren sotaretkiä kuvaava Anabasis, joka on säilynyt miltei kokonaan.

Ateenan varhaishistoriaa ei tunneta, mutta itsenäisenä kaupunkivaltiona se oli jo n. 600 eKr. Klassisena aikana (n. 500–338 eKr.) Ateena oli paitsi koko Attikan käsittävän kaupunkivaltion ennen kaikkea kreikkalaisen kulttuurin keskus. Kukoistavimmillaan Ateena oli 400-luvulla eKr. persialaissotien (500–449 eKr.) loppupuolella ja jälkeen; kauppa vilkastui, rikkaudet kasvoivat, taiteet ja tieteet kukoistivat. Kun persialaiset olivat hävittäneet kaupungin 480 eKr., Perikles rakennutti uudelleen Akropoliin ja kaupunginmuurin sekä kaupungin Pireukseen yhdistävät ns. pitkät muurit. Myös useita temppeleitä ja muita huomattavia rakennuksia rakennettiin. Akropoliin länsipuolella olevat kukkulat Areiopagi ja Pnyks olivat tuomioistuimen ja kansankokouksen kokoontumispaikkoja, luoteispuolella oleva tori, Agora, kaupunkielämän varsinainen keskus. Kun makedonialaiset valloittivat Ateenan 338 eKr. ja roomalaiset 146 eKr., kaupunki säilyi vielä henkisen elämän keskuksena. 500-luvulla viimein kaupunki rappeutui täysin, kun koulut suljettiin ja temppeleitä hävitettiin. Turkin valtakausi (1456–1833) oli Ateenalle nöyryyttävä. Uusi kukoistus alkoi, kun siitä 1834 tuli itsenäisen Kreikan pääkaupunki.

Sparta, Lakedaimon, antiikin kreikkalainen kaupunki ja valtio Lakoniassa Peloponnesoksella. Doorilaiset saapuivat Spartaan n. 1000 eKr. ja alistivat alkuperäisväestön perioikeiksi, ja helooteiksi, orjiksi, ja muodostivat itse hallitsevan luokan, spartalaiset. Spartasta kehittyi sotilasvaltio, jossa kasvatuskin valmensi sotaan. Hallitusta johti kaksi kuningasta. Vanhojen neuvoskunta, gerusia, ratkaisi valtion asiat ja käytti ylintä tuomiovaltaa. Viisi eforia valvoi hallintoa. Kansankokous vahvisti neuvoskunnan päätökset. Sparta oli 500-luvun puolivälissä eKr. mahtavin kreikkalaisvaltioista; se osallistui persialaissotiin ja peloponnesolaissotaan Ateenaa vastaan. Theballe 371 eKr. kärsitty tappio päätti lopullisesti sen ylivallan.

Interrailmatka Ateenaan

Tulevan vaimoni Sirkan kanssa teimme interreilmatkan eli junamatkan Ateenaan kesällä 1977. Lähdimme kesälomalla Viking-lautalla Helsingistä Tukholmaan. Tukholmassa menimme Pariisiin menevään junaan ja jäimme aamulla pois Saksassa Kölnissä ja josta jatkoimme junalla Itävallan Wieniin, jossa vietimme vähän aikaa ennen kuin ajattelimme siirtyä Jugoslavian kautta Kreikan Ateenaan.  Jugoslaviassa yövyimme. Mutta nousimme väärään junaan ja meidän matkaamme tuli mutka, sillä menimme Romanian Bukarestiin ja josta jatkoimme seuraavana päivänä viimein Ateenaan.  Ateenassa kävimme Akropolis kukkulalla ja uimarannoilla. Tulomatkalla poikkesimme Tanskassa Kööpenhaminassa tivolissa ennen kuin saavuimme Tukholman kautta takaisin Suomeen.

Kreeta

Kreetalla  n. 2600–1450 eKr. kukoisti korkeatasoinen minolainen kulttuuri, jonka keskuksena oli Knossos. Historiansa aikana Kreeta on ollut Kreikan, Rooman, Bysantin, arabien, Venetsian ja viimeksi Turkin (1645–1913) hallinnassa. 1800-luvulla saarella puhkesi useita turkkilais-vastaisia kapinoita, joiden jälkeen se sai autonomian 1898. Vuonna 1908 kreetalaiset julistivat liittyvänsä Kreikkaan; se vahvistettiin 1913. Saksalaisten 1941 suorittama Kreetan valloitus oli sodan suurin laskuvarjojoukkojen operaatio.

Minolainen kulttuuri, aigeialaisen kulttuurin kausi Kreetassa n. 2600–1450 eKr. Varhaisminolaisen kulttuurin muodot olivat yksinkertaiset. Keskiminolaisella kaudella kulttuurikehitys saavutti huippunsa n. 1700 eKr. tapahtuneen luonnonmullistuksen jälkeen. Tällöin rakennettiin mm. Knossokseen ja Faistokseen valoisia ja ilmavia palatseja, joiden viemäröinti, kylpyhuoneet ja varastotilat kertovat huomattavasta varallisuudesta. Huoneet oli koristeltu eloisin freskoin. Käytössä oli ns. lineaari A -kirjoitus. Minolaisen kulttuurin päätti mahdollisesti luonnonmullistus n. 1450 eKr., minkä jälkeen kaupunkimaisen ja henkevän minolaisuuden tilalle tuli mannermaalta mykeneläisvaikutteinen kulttuuri.
Mykene, Mykenai, nykykreikaksi Mikines, lat. Mycenae, muinainen kreikkalainen linnakaupunki Peloponnesoksen koillisosassa. Mykene on merkittävin Kreikan mantereella tutkittu esihistoriallinen alue, ja sen mukaan on nimetty n. 1550–1150 eKr. kukoistanut kulttuurikausi (mykeneläinen kulttuuri).
Apostoli Paavali kävi Kreetan saarella vuonna 59 jKr. ja jätti opetuslapsensa Tituksen opettamaan saarelaisia kristinuskossa. Roomaman valtakunnan jakaannuttua Kreeta jäi Bysantin hallintaan ja olivat ortodokseja aina arabimihitykseen saakka, joka kesti vuodesta 824-961.

Saksalainen Heinrich Schliemannin 1870-luvulla aloittamat kaivaukset ovat tuoneet esiin suurista kivenjärkäleistä kootun ns. kyklooppimuurin Leijonaportteineen, palatsin jäännöksiä 1300-luvun lopulta eKr., kuusi 1600-luvun eKr. kuiluhautaa, joista on löydetty mm. runsaasti koruja, maljakoita ja aseita, sekä yhdeksän kupolihautaa, joista tunnetuin on ns. Atreuksen aarrekammio.

Kirjallisuutta:

Oiva ja Raili Louhisola ”Expert – Kulttuuri- ja matkaopas – Kreikka” (Editum 1993)

Galleria: