Pohjanmaa

Isäni suvut ovat asuneet ainakin 1600-luvult asti. Tämän vuoksi olen selvitellyt Pohjanmaan historiaa.

Pohjanmaan, Tyrnävän ja Alavuden historiaa Professori Kyösti Julku on kirjoittanut kirjan Muinais-Kainuusta ”Kvenland – Kainuunmaa” (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen Oulu 1986), jossa hän mainitsee Messeniuksen todenneen (Scondia Illustrata ja riimikronikka Suomesta) Kvenlandin olleen yhtäkuin Österbotten eli Pohjanmaa, ja Olaus Rudbeckiuksen (1679-1702) suurteoksessaan ”Atlantica”, jossa Kvenland määritettiin Itä- että Länsipohjan ulottuen aina Piitimeen asti.

Englannin kuningas Alfred Suuren käsitys Pohjolan maantieteestä perustuu norjalaisen Ottarin kertomukseen vuodelta 890 jKr., jossa Ottar kertoo kuinka Kveenit hyökkäsivät norjalaisten kimppuun ja päivastoin. Islantilaisissa saagoissa mainitaan Kveenit esim. Fundinn Noregr-sikermässä mm. näin: ”Fornjotr oli kuninkaan nimi; hän hallitsi niitä maita, joita kutsutaan Suomeksi ja Kvenlandiksi; se on itään siitä merenlahdesta, joka kulkee kohti Kantalahtea. Sitä me kutsumme Helsinginpohjaksi (eli Pohjanlahti)…”

Egil Skallagriminpojan saagassa kerrotaan kainulaisten kuninkaan Faravidin ja norjalaispäällikön Torolf Kveldulfinpojan taistelusta karjalaisten kanssa. On arveltu, että Adam Bremeniläinen Kirkkohistoriassaan sotkee puhuessaan naisten maasta kveenit ja naiset (kvinnor) etymologisesti toisiinsa.

Mikko Juva, Vilho Niitemaa ja Päiviö Tommila ”Suomen historian dokumentteja 1” (Otava 1968) lainaus sivulta 114: ”Kymmenyssääntö Saloista ja Kemiä varten. Tukholma 8.9.1334. Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen ensimmäinen sopiva ajankohta muuttuneen tilanteen mukaisiin suurempiin järjestelyihin tuli vasta, kun kuningas Maunu Eerikinpoika itse oli tullut täysi-ikäiseksi ja ryhtynyt johtamaan valtakuntiaan. Hänen ensimmäisiä aikaansaannoksiaan oli vuoden 1334 veronuudistusohjelma, jota kuningas välittömästi ryhtyi toteuttamaan. Näyttää siltä, että syyskuun alkupäivinä 1334 Suomen verotusolot joutuivat suuren järjestelyn kohteeksi, ja silloin kuningas antoi Tukholmassa sarjan asiakirjoja, jotka koskivat Suomen kymmenysverotuksen kantamista. Ilmeisesti tällöin hän vahvisti myös sopimusasiakirjan Saloisten ja Kemin pitäjien kymmenysverotuksesta. Verotus määräytyi täälläkin, kuten yleensä, alueen talouselämän rakennetta vastaavasti ja perustui kalastukseen ja metsästykseen. Sen hallitsevina kohteina olivat metsäneläimet, erityisesti turkikset, ja vedenantimet. Kymmenyssääntö rakentui osaksi sopimusmaksuun ja osaksi kymmenyksiin. – Ruotsinkielinen. Muunneltu kopio Mustassa kirjassa. Painettu: Mustakirja, 111. Pirinen ajoittanut asiakirjan vuodelle 1334, kopiona vuoden 1470 tienoille; Pirinen, Kymmenysverotus, liite, s. 225-229.

Me Maunu Jumalan armosta Ruotsin ja Norjan kuningas, ja Hemming, Jumalan armosta Turun piispa, tervehdimme teitä rakkaita seurakuntapappeja ja yhteistä kansaa, jotka elätte ja asutte Saloisissa ja Kemissä, Turun hiippakunnassa, rakkaudella Jumalan ja meidän armolla. Koska kaikkivaltias Jumala on armollisessa kaukonäköisyydessään kutsunut teidät pyhään uskoonsa, jonka te olette vastaanottaneet, ja koska tunnustatte kaikkivaltiaan Jumalan kaikissa asioissa ja varsinkin kymmenyksissänne, jotka te olette velvolliset suorittamaan sekä Vanhan että Uuden testamentin määräysten mukaan ja pyhän kirkon kirjoitetun oikeuden ja Ruotsin vanhan yleisen lain ja hyvän tavan mukaan, ja edellä mainitut kymmenykset Jumala on itselleen erityisesti määrännyt ja omistanut yleiseksi vallan merkiksi, hän kun on yhteinen kaiken herra ja kuningas, niin olemme nyt tutkinut ja harkinnut, että teidän pitää tällaisen sopimuksen mukaan suorittaa kymmenykset seuraavaan tapaan…”

Ahti Paulaharjun kirjassa ”Oulun linna” (WSOY 1968) todetaan: ”Ruotsalaiset ottivat aloitteen käsiinsä Kainuunmeren herruudesta ja Pohjanmaan omistamisesta. Valtakunnan drotsi Bo Joninpoika Grip valtasi Oulun linnan vuonna 1377 nimiinsä. Novgorodilaiset yrittivät useaan kertaan valloittaa menettämänsä varustuksen takaisin itselleen, mutta siitä kuitenkaan onnistumatta. Oulun linna pysyi siitä lähtien jatkuvasti ruotsalaisten käsissä… Oli luonnollista, että sodan kestäessä organisoitiin – pakko-otolla – uusia lippukuntia ja samalla täydennettiin lipullisiakin, mutta jo silloin oli kuvaavaa Ruotsin kuninkaiden menettelylle Suomea kohtaan, että Suomen miesten lukumäärä taisteluvoimissa oli kohtuuttoman suuri. Esimerkiksi vuonna 1598 oli kenttäarmeijassa suomalaisia joukkoja meriväkikin mukaan luettuna, yhteensä 5 773 miestä, ja kuitenkin oli koko armeijan vahvuus ulkomaisetkin siihen laskettuna yhteensä noin 7 000 miestä. Suomalaisia oli siis 82,5% koko vahvuudesta… Pontus de la Gardien voittojen johdosta Juhana III teki vuonna 1581 Suomesta suuriruhtinaskunnan ja antoi vuonna 1583, jolloin de la Gardie vihittiin Sofia Gyllenhielmin kanssa, tälle läänitykseksi Limingan. Tiettävästi de la Gardie ei ehtinyt koskaan käydä siellä.”

C. F. Meinanderin kirjassa ”Etelä-Pohjanmaan historia I ja II” (Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta 1950), josta lainaus osasta II sivulta 1: ”Tähän mennessä päivänvaloon saatujen arkeologisten löydösten perusteella on tehty johtopäätös, että Etelä-Pohjanmaalla on asunut ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella länsisuomalais-germaanista väestöä. On voitu panna merkille, että tuon väestön luoma kulttuuri oli kukoistavimmillaan vuosien 500-700vaiheilla, mutta että se noin vuoteen 800 mennessä pyyhkiytyi pois. Ainakin toistaiseksi arkeologimme lienevät yksimielisiä siitä, että ns. viikinkiajan Etelä-Pohjanmaa on ollut asumaton, ehkä ei kuitenkaan ymmärrettynä niin, että maakunta olisi ollut 300-400 vuotta kokonaan autiona, vaan niin että aikaisempaa voimakasta germaanisvoittoista kulttuuria ei ollut enää olemassa… Jo Yrjö Koskinen käsitteli tätä mielenkiintoista kysymystä Suomi-kirjassa v. 1857 julkaisemassaan tutkimuksessa ’Pohjanmaan asuttamisesta’, missä hän kuitenkin avoimesti tunnusti, ettei voinut antaa kysymykseen riittävän selvää vastausta. Hän tiesi kyllä, että skandinaavisten tarujen mukaan kahden puolen Pohjanlahtea asui kainulaisia, joita hän piti erityisenä karjalaisten sukuisena ja Vienan-Karjalasta muuttaneena heimona, mutta arveli heidän myöhemmin sekaantuneen lappalaisiin. Lisäksi Yrjö Koskinen sanoo Pohjanmaalla asuneen pirkkalaisia, jotka vanhojen lappalaistarinoiden mukaan olivat asettuneet Kyrön seuduille…
Maakunnan vanhinta historiaa koskevassa väitöskirjassaan Karl Emil Ingnatius esitti v. 1861, että eteläpohjalaiset ovat lähinnä pirkkalaisten jälkeläisiä ja pirkkalaiset olivat sekä ruotsalaisia että suomalaisia, joiden molempien alkuperäinen lähtökohta oli Satakunnassa… Muinaistutkijat ovat voineet osoittaa, että Länsi-Suomessa on asunut nykyisten asukkaiden esi-isiä jo vuodesta 100 j. Kr. ja että nämä ensimmäiset maassamme asuneet suomalaiset ovat tulleet tänne etelästä Suomenlahden yli. Edelleen on ollut mahdollista seurata muinaislöytöjen avulla asutuksen leviämistä Lounais-Suomen rannikolta yhä syvemmäksi sisämaahan. Tulokkaiden valtatienä on ollut Kokemäenjoki ja asutusvirtaus siten käynyt lännestä itään eikä päinvastoin, kuten aikaisemmin osaksi oletettiin. Jo roomalaisella rautakaudella (100-400 j. Kr.) asutus saavutti Tampereen-Pälkäneen seudut, tunkeutui kansainvaellusaikana (400-800) Sisä-Suomen vesistöjä pitkin etelään ja itään sekä ulottui vihdoin nuoremmalla rautakaudella Päijänteen ympäristöön ja Laatokan Karjalaan.


A. M. Tallgren on sitä mieltä, että asutuksen leviämisen hitaus todistaa uudisasutusta, ei valmiiden heimojen maahan muuttoa. Tunnetut esihistorialliset heimomme varsinaisuomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset ovat siis pääasiallisesti vasta Suomessa muodostuneet… Englannin kuninkaalle Alfred Suurelle v. 875 laatimassaan kertomuksessa norjalainen Ottar mainitsee ensi kerran nimet Cvenland, Cvensae ja cvenas, jotka on tulkittu tarkoittavan Kainuunmaata, Kainuunmerta ja kainulaisia. Ottar kuvailee heidän esiintymistään: ’Kainulaiset tulevat toisinaan tunturiharjanteen yli ja hävittävät norjalaisten maata sekä norjalaiset toisinaan heidän aluettaan. Siellä on sangen suuria makeavetisiä sisäjärviä vuorten välissä. Kainulaiset kantavat laivansa maitse näihin järviin ja käyvät siten norjalaisten kimppuun. Heillä on hyvin pienet ja varsin keveät alukset.’ Kainulaiset olivat siis jo 800-luvulla sotaisa, yllättäen ilmestyviä retkeilijöitä, jotka pienillä veneillään liikkuivat Pohjois-Norjassa asti. Muinaisskandinaavisen Egilin sagan mukaan kainulaiset eivät kuitenkaan aina olleet vihamielisissä suhteissa norjalaisiin, vaan taistelevat yhdessä näiden kanssa karjalaisia vastaan.

1000-luvulla elänyt Adam Bremeniläinen taas tietää kainulaisten tunkeutuneen Helsinglannin pohjoispuolisten erämaiden kautta Ruotsiin. Näin on kainulaisten todettu olleen sotatilassa kaikkiin muihin ilmansuuntiin, paitsi etelään päin, joten on täysi syy olettaa heidän kuuluneen länsisuomalaiseen väestöainekseen. Samaa kainulaisten länsisuomalaisuutta todistaa perehtyminen Kainuuniemen esiintymiseen maassamme. Sitä tavataan heti Varsinais-Suomesta alkaen. Lemulla on Kainu ja Kainuva, Kalannissa Kainu, Eurajoella ja Noormarkussa Kainunkylä, jota paitsi noormarkkulaisista on käytetty nimitystä Kainobor (= kainulaiset)… Olemme edellä asutuksen yhteydessä yrittäneet hahmotella sitä voimakasta saksalaista ekspansiota, joka hansakaupan nimissä ulottui Kyröjoen suuseudulle ja nousi Kyrönjokea aivan pitäjän keskukseen asti, minne viimeistään 1300-luvun alussa kohosi Ventälän kauppakylä. Olemme myös todenneet tämän alasaksalaisen muuttoliikkeen, jota edustivat Wendet, Wilmarit, Wälmät, Fantit, Friisit, Fanderit, Flaamingit, Garpit, Grossit, Tyskit, Beijarit ym., tulleen Etelä-Pohjanmaalle pääasiallisesti Turun kautta. Siten Turun perustamisella olisi ollut melkoinen merkitys maakuntamme kaupan keskiaikaiselle kehitykselle, kuten turkulaiset itse vielä 1600-luvun alussa väittivät…
Vuonna 1364 Ruotsi-Suomen kuninkaaksi valittiin saksalaissyntyinen Albrekt Mecklenburgilainen, joka kuitenkin vasta kesällä 1365 saavutti Suomen herruuden kukistettuaan enonsa kuningas Maunu Eerikinpojan kannattajat Turun linnassa kymmenen kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen. Suomen sydänkeskiaikaa käsittelevässä laajassa tutkimuksessaan Jaakkola on havainnollisesti osoittanut, kuinka uusi kuningas halusi varata koko Länsi-Suomen omaan henkilökohtaiseen määräysvaltaansa luomalla saksalaista feodalismia jäljitellen paikallisen linnahallinnon pitkin Pohjanlahden rantoja. Ensi töikseen hän asetti Turun linnan päälliköksi saksalaisen Ernest von Dotzemin, rakennutti toisella saksalaisella Dietrich Vereggdellä Liinmaan eli Vreghdenborchin linnan Eurajoelle ja perusti vielä Aborch-nimisen linnan Kokemäelle. Jo Suomessa viipyessään v. 1365 Albrekt Mecklenburgilainen kiinnitti erikoista huomiota myös kaukaisen Pohjanmaan oloihin. Hän antoi Ulvilalle kaupunkioikeudet ja myönsi sikäläisille porvareille kauppaoikeudet Pohjanmaalla, hän vahvisti Etelä-Pohjanmaan rannikkolaisten Maunu Eerikinpojalta v. 1348 saamat kauppaetuudet, mutta kumosi Suomen herttuan Pentti Algotinpojan 1350-luvulla antamat määräykset Pohjanmaan liiallisesta verottamisesta.” 1300 luvulla hansakauppiaita oli yleensä runsaasti kaikissa Itämeren kaupungeissa ja Turussa asukkaista 3/4 oli saksalaisia. Vielä 1400-luvulla Suomen ulkomaankaupan välittäjinä olivat melkein yksinomaan saksalaisten hansakaupunkien porvarit.

Bo Joninpoika Grip (1330-1386) sai kuningas Albrektille tekemistään palveluksista vuonna 1371 panttialueekseen Viipurin, Hämeen ja Ahvenanmaan läänit ja vuoteen 1375 mennessä kaikki Itämeren läntiset linnat ja läänit. Ruotsin ylimystöryhmittymä oli kutsunut kuninkaakseen vuonna 1364 saksalaisen Albrekt Mecklenburgilaisen. Albrektin mukana Ruotsiin tuli lukuisia saksalaisia voudeiksi, hallintomiehiksi ja linnaläänien haltijoiksi. 1400-luvulla Pohjois-Suomessa oli verisiä rajasotia heimoveljien kesken, mutta varsinkin 1500-luvulla Juhana III:n aikana ne olivat erityisen kiusallisia. Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsi oli luovuttanut Venäjälle koko Pohjois-Suomen Pattijokea myöten. Siitä huolimatta pirkkalaiset tunkeutuivat pohjanperille, jonka seurauksena oli rajakahakoita.

Kustaa Vaasa ryhtyi asuttamaan Oulujärven erämaita. Vienan Karjalaiset pitivät näitä seutuja omina riistamainaan ja kalavesinään, samaten kuin he vaativat omistusoikeutta Kemin, Ii:n ja Oulun rikkaisiin lohivesiin. Tämä oli perimmäisenä syynä 1500-luvun tuhoisiin rajasotiin, joissa useaan kertaan hävitettiin Oulujärven savolainen uudisasutus kokonaan ja sota levisi väkirikkaisiin rantapitäjiinkin, Kemiin, Iihin ja Liminkaan saaden niissä suurta tuhoa aikaan. Kirkot poltettiin, kylät tuhottiin, väki raahattiin Venäjälle orjiksi. Hallitus oli voimaton, joten Pohjois-Suomen asukkaat olivat täysin avuttomassa asemassa. Tällaisissa oloissa kansan oli turvauduttava omiin voimiinsa, niin kansasta nousi kansanjohtajia tekemään kostoretkiä Vienan Karjalaan ja Kuolaan saaden siellä taas suurta tuhoa aikaan. Tällaisia kansanjohtajia oli Talvi-Kauppi Temmeksestä, Musta-Nykyri Muhokselta, Torvinen Kemistä, Erkki ja Hannu Krankka Limingasta ja Pekka Antinpoika Vesainen. Pekka Antinpoika Vesainen syntyi Utajärven Juorkunan Vesalassa ja jossa hän kuoli 1626. Vesaiset mainitaan ensimmäisen kerran Iin Kimingin kylän maakirjoissa 1565 ja Pekka Vesaisen nimellä 1568. 


Santeri Ivalo on kirjoittanut hänen vaiheitaan käsittelevän romaanin ”Juho Vesainen”. Juhana III määräsi kiiminkiläisen talonpojan Pekka Vesaisen hoitamaan Pohjois-Suomen puolustusta. Tämä ryhtyi mittavaan yritykseen lähettämällä vastahävitysretkille Venäjän puoleisille Vienan- ja Jäämeren alueille.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oulun_linna

Axel Bergholm ”Sukukirja – Suomen aatelittomia sukuja” (Otava 1984), josta lainaus sivulta 713: ”Jo 1500-luvun loppupuoliskolla löytyi Turussa mahtava kauppiassuku Kranck, jonka jäseniä olivat kylävouti (1551-1561) siellä Erik Kranck ja hänen poikansa Turun pormestari (1582-1601) Mikkel Kranck. Mutta siitä suvusta tuskin polveutui Pohjanmaan 1600-luvulla esiintyvä pappissuku Kranck, koska sen ensin tunnettu jäsen Hailuodon kirkkoherra Alexandr Kranck tarinan mukaan oli erään Saksasta tulleen kauppiaan poika. Yhtä vähän oli siis jälkimmäisellä suvulla yhteyttä Peräpohjan nuijamiesten (1597) päällikön Hans Erikinpoika Krankan kanssa, joka oli Limingalta kotoisin, missä nykyään Pietin talo ennen on ollut Krankkala. Sieltä mahtaa polveutua nuorempi Kranck nim. pappissuku, joka on lähtenyt Simon kappal. Anders Paavalinpoika Krankasta (s. 1818), joka oli talollisen poika Limingalta. Kummassakin suvussa, erittäin nuoremmassa, on väliin käytetty nimimuotoa Krank.”

Pohjois-Pohjanmaalla on elänyt useita Krank-sukuja. Limingassa oli Krankkalan talo. Liminkalainen Hannu Krankka (vanhemmat: Eerik Pietarinpoika ja Sigrid Antintytär) osallistui nuijasotaan pohjoispohjalaisten, liminkalaisten ja Kemiläisten johtajana tammikuun lopulla 1597. Kaarle-herttuan Ouluun lähettämä vouti Israel Laurinpoika sai vielä alkuvuodesta 1597 osan Pohjois-Pohjanmaan talonpojista nousemaan kapinaan. Joukko eteni Kokkolaan ja siellä käydyn kahakan jälkeen Kyröön ja Santavuorella nuijamiesjoukko kärsi tappion 24.2.1597 Klaus Flemingin joukoille. Hannu Krankka vangittiin ja vietiin Turun linnaan, josta hänet vapautti Kaarle-herttua Klaus Flemingin kuoltua, sillä Kaarle-herttua valtasi Turun linnan. Hannu Krankasta tehtiin Limingan nimismies ja Pohjanmaan lohivouti. Valtiopäivämiehenä Hannu Krankka oli vuoden 1600 valtiopäivillä ja Kustaa II Adolfin kruunajaisvaltiopäivillä 1617. Hannu Krankka kuoli 1630. Hänen poikansa oli Kaarle Krankka, jolle tarjottiin tullinhoitajan paikkaa Pietari Brahen perustamassa Raahen kaupungissa.

A. (Akusti) Karjalainen ”Oulun kaupungin kauppa ja meriliike vuosina 1721-1765 – Yliopistollinen väitöskirja” (Jyväskylä 1926), josta lainaus: ”Kauppa on vähitellen keskittynyt erityisiin, sille edullisiin paikkoihin, kuten viljaviin seutuihin, hyväin liikenneväyläin varsille tai uskonnollisille uhripaikoille- Pohjois-Pohjanmaallakin olivat Tornion-, Oulu-, Kemi-, ja Iijoen suut jo keskiajalla vilkkaita kauppapaikkoja, joista Tornijoen kaikkein vilkkain, kunnes 1500-luvulla Oulujoen suu saavuttaa ensi sijan (Wirkkunen, Oulun kaupungin historia, ss. 3 ja 12-15.). Itse paikkakunnan etevimmät kauppiaat olivat rikkaat ja mahtavat pirkkalaiset, Venäjän karjalaiset, Pohjanlahden rannikkopitäjäin rahvas y.m. Sinne houkuttelivat lohirikkaiden jokien ja iki-aarniometsäin kallisarvoiset tuotteet (Willgren, Om rätt att idka gårdfarihandel, s. 17: K. Grotenfelt, Suomen kaupasta ja kaupungeista, s. 74.). Paikan edullisuuden vuoksi sekä estääkseen maakaupan ja palkitakseen pohjalaisia, jotka olivat nousseet nuijasotaan Sigismund kuninkaan huoveja vastaan, perusti Kaarle IX Oulun kaupungin v. 1605 (vrt. Wirkkunen, e.m.t., ss. 87 ja 90.). Mutta kaupungin perustaminen sattui epäedulliseen aikaan; sitä ennen oli raivonnut pitkällinen Venäjän sota, ja maata kohtasivat monet kovat katovuodet (Ignatius, Bidrag till Södra Österbottens äldre historia, ss. 56-7; Wirkkunen, e.m.t., ss. 163 ja 258.)… Oulussa ei ollut tehtaita, lukuunottamatta joitakuita jokiputaissa olevia jauho- ja sahamyllyjä, metalliteollisuuteen käytettyjä n.s. ’väkivasaroita’ sekä Plaatansaarella olevaa linnan pajarakennusta, jossa oli viilaustupakin ja aikanaan Suomen ainoa kaira- eli poramylle sekä jonkinlainen kivääri- eli asetehdas (Wirkkunen, e.m.t., ss. 231 ja 372.). Sen lisäksi syntyi Ouluun 1640-luvulla tukholmalaisen kauppiaan Henrik Spiringin toimesta pikipolttimo, joka oli väliin Oulussa, toisinaan Tukholmassa, kunnes kauppakollegio 17/12 1680 tuomitsi sen takaisin Oululle… Maanviljelys oli Pohjois-Pohjanmaalla vielä varsin heikkoa, ja hallat aiheuttivat usein kovia katoja. Siten ei sieltä usein riittänyt viljaa vietäväksi, vaan oli sitä päinvastoin tuotava sekä Oulun että sen kauppa-alueen tarpeeksi Tukholmasta ja vielä enemmän Savosta ja Karjalastakin, jossa laaja kaskenviljelys tuotti runsaasti viljaa, jota oli verrattain mukava kuljettaa pitempiäki matkoja. Pohjois-Pohjanmaan rahvaan tärkein tuote oli terva, joka siten oli Oulun tärkein vientitavara… Maa- ja kulkukauppaa harjoittivat jokseenkin kaikki yhteiskuntaluokat, kulkukauppaa kuitenkin enin Venäjän Vienan ja Aunuksen sekä Käkisalmen läänin karjalaiset, jotka kuljettivat paljon luvattomiakin tavaroita. Heidän luvallisen kauppansa tapulikaupunkina oli Oulu vv. 1645-61 ja 1664-80, ja sinne perustettiin v. 1647 n.s. ’venäläismarkkinat’ taas vapaa, keskittyen etenkin Kajaanin markkinoille (Wirkkunen, e.m.t., ss. 244-9; Castrén, Kertomia Kajaanin vaiheista, s. 41; Fyhrwall, Om d. bottn. handelstv., ss. 49-50; Hist. Arkisto XI, s. 497-.). Kaupan olisi pitänyt kaupungissa lain mukaan tapahtua torilla ja puodeissa. Torilla saivat maalaiset myydä tavaransa, puodeista ostaa kauppiasten tavaroita. Kuitenkin säännöllistä torikauppaa rikottiin – mikä aiheutui kauppiasten kilpailusta – m.m. menemällä talonpoikia vastaan kaupunginportille tai kauemma, mitä sanottiin etuostoksi, talonpoikain kestityksen eli majamiehyyden kautta, s.o. kun talonpoika vei tavaransa kauppiaan luo ja myi ne siellä hänelle, jolloin kauppias kestitsi ja juotteli häntä ja antoi hänelle velkaa, mikä myös vähitellen muodostui yhä painavammaksi pahaksi, saattaen talonpojan kovin riippuvaiseksi kauppiaasta. Paitsi Oulun oman alueen talonpoikia, kävi kaupungissa paljon pohjoissavolaisia ja -karjalaisiakin, ehkä vähän pohjoishämäläisiäkin, ja oululaisia taas vuorostaan kierteli noissa maakunnissa, varsinkin viljaa ostelemassa ja antamiaan velkoja perimässä.”

Pietari Bagge oli Pohjanmaan ja Länsipohjan käskynhaltija 22.6.1591-24.9.1592 ja komendanttina 22.10.1590-22.6.1591, sekä Pietarin poika Sven Bagge sotaeversti komendanttina 22.6.1591-24.9.1592. Limingan Temmeksellä oli talonpoika Jaakko Jaakonpoika Talvikauppi, joka oli Pietari Baggen luottamusmies Limingassa.
Historiankirjoituksen lähteissä puhutaan ’ryssistä’, joilla tarkoitetaan yleensä Novgorodin ja Venäjän liittolaisia Karjalaisia ja kun taas Novgoridilaiset puhuvat ruotsalaisista, niin sillä taas tarkoitetaan yleensä Ruotsin liittolaisia suomalaisia.
Saloinen on yksi Pohjois-Pohjanmaan vanhimpia emäseurakuntia 1320-luvulla. Liminka erosi Saloisista ja itsenäistyi 1400-luvulla ja sai kappelikseen Muhoksen. Limingan hallinnollinen alue ulottui 1500-luvulla idässä Kainuuseen saakka. Limingasta eronneita pitäjiä ovat Oulu, Oulunsalo, Muhos, Kempele, Tyrnävä, Temmes, Lumijoki jne. 1600-luvulta lähtien Limingassa vaikutti kuuluisa Lithovius-pappissuku. Keskiajalla Tyrnävänjoen ja Ängeslevänjoen varret olivat rannikon asukkaiden erämaita. Vakinaisesti alue asutettiin vasta 1550-luvun lopulla, jolloin seudulle muutti uudisasukkaita Perämeren rannikolta ja Savosta. Vuonna 1323 solmittiin Ruotsin ja Novgorodin välillä Pähkinäsaaren rauha, ja tässä rauhansopimuksessa Pyhäjoen pohjoispuoliset rannikkoalueet kuuluivat Novgorodin hallintaan. Suomalaisasutus levittäytyi kuitenkin Ruotsin vallan turvin pitkin rannikkoa pohjoiseen Novgorodille kuuluville alueille, mikä johti novgoridilaisten ja heidän jälkeen venäläisten jatkuviin kosto- ja hävitysretkiin Pohjanmaalle. Kaupunkien porvaristoon kuului ulkomaalaisia, varsinkin saksalaisia. Heillä oli kaupunkiemme hallinnossa johtava asema vuoteen 1471 asti, sillä Brunkevuoren voiton seurauksena kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunkilaista poistettiin määräys, että saksalaisille oli annettava puolet kaupunkien raatimiesten paikoista. Raati johti kaupunkien asioita.

Lauri Halla ”Suuret lahjat pienten hyväksi – Aaron Gustaf Borg ja Suomen pyhäkoulu” (Suomen pyhäkouluyhdistys 1963), josta lainaus sivulta 15: ”Liminka, joka on 30 km Oulusta etelään, mainitaan itsenäisenä kirkkopitäjänä jo v. 1477. Se oli aikanaan käsittänyt suunnattoman laajat alueet, mutta sen pinta-ala oli nyt enää ’vain’ 1508 neliökilometriä. Sen muodostivat Limingan emäseurakunta sekä Kempeleen, Lumijoen, Temmeksen ja Tyrnävän kappeliseurakunnat… Asukkaita oli pastoraatissa yhteensä yli 10.000, joista emäseurakunnassa 2.5000. Borgin virkaanasettamisen toimitti 28.6.1846 tuomiokapitulin määräyksestä Muhoksen kirkkoherra, rovasti J. C. Frosterus useiden pappien avustamana.”

Eeva ja Kyllikki Matinollin ”Tyrnävän Seurakunnan historia” teoksessa todetaan: ”Venäläiset polttivat Pietari Antinpojan taloa lukuun ottamatta koko kylän 1590, pahiten Tyyskän ja Viitaisen, jotka olivat verovapaina useita vuosia. Vasta 1599 maakirjaan merkittiin kolme elinkelpoista uutta tilaa (Markus Olavinpoika Markuksela, Erkki Antinpoika Riski ja Olavi Heikinpoika Suorsa). Ängeslevän maakirjaan ilmaantui 1577 Eskeli Eskelinpoika, joka vuotta myöhemmin mainitaan Tyrneuen ensimmäiseksi vakinaiseksi asukkaaksi (1577-88).”

Kappelin oikeudet Tyrnävä sai jo 1655, mutta itsenäiseksi seurakunnaksi se erotettiin vasta 1889. Seurakunnan ensimmäinen kirkko valmistui 1647, mutta se sai väistyä jo 1664 uuden kirkon tieltä. Kirkko paloi 1865 ja sen tilalle rakennettiin puukirkko 1873. Vuonna 1820 oli Tyrnävän kirkkoa maalannut Mikael Toppelius poikineen. (Mikael Toppelius syntyi Oulussa 1734. Hänen esi-isänsä olivat liminkalaisia talonpoikia, jotka jo 1600-luvulla asettuivat Ouluun muun muassa kauppiaiksi. Suvun kotitalo oli Limingan Rantakylän Toppila. Mikael Toppeliuksen isä, tullikirjuri Kristoffer Toppelius, oli harrastelijamaalari ja hänen isänäitinsä oli juutalainen, Maria Zebulon).

Ruotsin kuningas Kaarle XI:n 1600-luvun lopulla kukin maakunta teki Ruotsi-Suomessa oman sopimuksensa ruotujakolaitoksen ryhtymisestä. Pohjanmaa hyväksyi järjestelmän vasta 1733. Järjestelmän toteutuessa syntyi Suomen maaseudulle uusi yhteiskuntaryhmä, ruotumiehet, joiden osuutta maalaisväestöstämme valaisee jonkin verran tieto, että 2-4 taloa muodosti yhden ruodun, joka ylläpiti yhtä sotamiestä ja torppaa. Pohjanmaalla päästiin 1200 miehen tavoitteeseen. Autonomian aikana ruotulaitos järjestettiin vielä kerran 1850-luvulla. Niihin aikoihin koko kansan väkiluku oli yli puolentoista miljoonan, ruotumiehiä oli enimmillään 6057. Kun Suomessa alettiin järjestää ruotujakolaitosta vuoden 1680 alussa, annettiin määräys, että luetteloihin tuli merkitä sotamiesten nimet hyvin ja oikein ottaen huomioon heidän kastenimensä ja isänsä nimi sekä lisäksi talot, joista heidät oli nimetty, sekä myös kihlakunnat ja pitäjät, joissa ne sijaitsivat. Vuonna 1696 määrättiin, että sotilastorpat oli numeroitava miesten komppanian numeroin, joten miehillä ja torpilla oli sama numero ja tarvittaessa oli helppo löytää oikea sotamies. Maaseudun käsityöläisten ammattitaito oli jossakin tapauksissa peräisin kaupungeista. Limingan pitäjänsuutariksi otettiin v. 1693 Limingan kylästä kotoisin ollut Juho Kaarlonpoika Kaitera, joka oli ollut kolme vuotta opissa Oulussa suutarimestari Jaakko Aaponpojan luona ja saanut tältä todistuksen ammattitaidostaan.

Pohjalaisia kierteli ansiotöissä kaukaisillakin seuduilla, joten käsityötaitoon voitiin saada lisiä Ruotsista ja Liivinmaalta asti. Pekka Keräsen kirjassa ”Tuulimaa, Limingan kotiseutukirja” 2003, tienimistöä: ”Kaiterankuja/Vanha Liminka: Liminganjokivarren Kaiteran talon mukaan. http://www.loimaaseura.fi/?id=79DB19A8-9DB64606A2BB-40C2FEB825DD

Vuonna 1531 julistettiin Oulujoen suulla sijaitseva Ulahamn luvalliseksi kauppapaikaksi. Tämän vanhan kauppapaikan suojaamiseksi venäläisten ja karjalaisten ryöstöretkiltä ja verojen kannon turvaamiseksi rakennettiin Juhana III:n aikana nykyiselle Linnansaarelle pienehkö Uleåborg-niminen linna, jonka mukaan Kaarle IX:n linnan lähettyville mannermaalle perustettiin 1605 Oulun kaupunki. Oulussa vaikutti pietismi, niin että 1720-luvulla, jolloin meren takaiset yhteydet jälleen paranivat, hengellinen elämä saattoi kasvaa mm. pietistisessä hengessä. Syvempään ja omakohtaiseen kristillisyyteen pyrkiviä oli Wacklinien ja Holmstenien perheiden nuoret jäsenet. Heillä oli kosketuksia mm. keskipohjalaisiin Erikssonin veljeksiin, jotka vuosikymmenen lopussa ottivat kirkkoon verraten jyrkän arvostelevan asenteen. Oulussa oli myös heränneitä, jotka olivat saaneet herätyksen Tukholman Tolstadiukselta, tunnetulta palavasieluiselta pastorilta. Ouluun saapui Saksasta kolme herrnhutilaislähettiä v. 1734 opiskellen kaupungissa maan kieltä ja perehtyäkseen pohjolan olosuhteisiin. 1730-luvun lopussa Limingassa oli herätysliike v. 1739, sillä entinen sotilas Johan Tyni eli Ekelund korosti, että Kristus elää, jos evankeliumia ja rakkautta saarnataan.

Heikki Ylikangas kirjoittaa kirjassaan ”Aikansa rikos” (WSOY 2000) sivulla 125 rikkomuksista neljättä käskyä vastaan useita sivuja Liminkalaisesta Säisän perhedraamasta mm. näin: ”Limingan käräjille helmikuussa 1683 tuli vanha mies Olavi Olavinpoika Säisä Ängeslevän kylästä ja kertoi, kuinka ’hänen vanhin poikansa Tuomas Olavinpoika oli huolimatta hänen isällisistä kehotuksistaan aina ollut hyvin uppiniskainen ja tottelematon häntä kohtaan, alati juonut ja ryypännyt itsensä humalaan ja sitten hurjuudessaan riehunut’. Rangaistuksesta tuli ankara. Tuomaan katsottiin rikkoneen kotirauhaa eli syyllistyneen rauhanrikokseen sekä kiinteän omaisuuden väkivaltaiseen ottoon. Pahinta kuitenkin oli, että hän teoin ja sanoin oli törkeästi rikkonut neljättä käskyä vastaan. Niinpä hänen oli kuolemalla kuoltava ja menetettävä henkensä. Näin varmasti tapahtuikin”.

Ruotsin kuningas Kaarle XII kirjoittaa kenraali K. Nierothille 7.1.1711 ”ettei asukkaita ole jätettävä vihollisen vallanalaisuuteen, vaan ne, joita ei käytetä puolustukseen, oli ajoissa vaadittava muuttamaan tavaroineen kauemmaksi sisämaahan armeijan taakse sekä jättämään maa autioksi jälkeensä, jottei vihollinen voisi saada mitään elatuksekseen.” Vuonna 1710 pakoon lähtö alkoi, sillä Viipuri antautui ja sen johdosta Karjalasta, Savosta ja Inkerinmaalta ihmisiä siirtyi Pohjanmaalle. Pakolaisia oli vuonna 1712 Pohjanmaan maaherra L. Clerkin kertomuksen mukaan melkein kaikissa kaupungeissa asukkaiden suureksi rasitukseksi, sillä heidän täytyi hankkia asunto, elatus ja huolenpito. Ruotsin kuningas Kaarle XII (s. 17.6.1682 Tukholmassa, k. 30.11.1718), joka menetti äitinsä Ulriika Eleonooran 26.7.1693 ja isänsä Kaarle XI joka kuoli Kaarle XII ollessa vain 14 vuoden ikäinen. Kaarle XII oli Ruotsin kuninkaana Isonvihan aikaan. Hänen isänsä Kaarle XI oli ollut hyvin tarkka, että hänen poikansa saisi runsaat tiedot ja paremman sivistyksen kuin mitä hänellä itsellään oli ollut. Joulukuun 14 päivä Kaarle XII kruunattiin Tukholman Suurkirkossa Ruotsin kuninkaaksi. Kaarle XII ryhtyi tukemaan lankoaan Holstein-Gottorpin herttuaa Tanskaa vastaan, jonka seurauksena Tanska etsi tukea Ruotsin vihollisista. Helmikuussa 1700 saksilainen sotajoukko tunkeutui ilman sodanjulistusta Liivinmaalle, maaliskuussa Tanska aloitti sotatoimet Holstein-Gottorpia vastaan ja elokuussa Venäjä julisti sodan Ruotsille. Kaarle XII tarttui ripeästi sotavalmisteluihin. Narvan loistava voitto oli kuitenkin häviön alkua Ruotsin valtakunnalle, koska Kaarle XII halveksi venäläisiä, ettei luullut heissä koskaan olevan vastusta, käsitys joka oli kohtalokas virhe. Kaarle XII siirsi sodan Puolaan, jonne hän ilmoitti saapuneensa pelastajana ja auttajana vuonna 1702 marssittuaan Kuurinmaalta Varsovaa kohden. Kärsittyään tappion Ukrainan Pultavassa vetäytyi Kaarle XII Turkkiin Benderin kaupungin lähettyville leiriin. Hän jäi Turkkiin useiksi vuosiksi ja sai Turkin sulttaanin julistamaan sodan Venäjää vastaan 30.11.1710. Kaikki Baltian maat ja Kaakkois-Suomi joutui 1710 venäläisten valtaan, tanskalaiset miehittivät 1712 Bremenin ja Verdenin. Koko Suomi joutui venäläisten käsiin 1714. Kaarle XII kuoli Norjassa Frederikstenin linnaa piiritettäessä 30.11.1718.

K. O. Lindeqvistin kirjassa ”Isonvihan aika Suomessa” WSOY 1919: ”v. 1705 mainitaan Pohjanmaan kaupunkeihin majoitetun 99 puolalaista, jotka sotatantereilla olivat joutuneet vangeiksi. Kaupunkilaisten tuli valvoa, etteivät vangit päässeet karkaamaan, ja sen vuoksi porvarien täytyi suorittaa vahtipalvelusta… Sotavankeja käytettiin toisinaan työntekoonkin, joko yleisissä töissä tai yksityisten palveluksessa; Pohjanmaallakin kehoitetaan v. 1711 porvareita vain ruokapalkasta ottamaan heitä palvelukseensa, hallitus kun siten olisi päässyt heitä elättämästä… Samoin kaupungeissa myytiin ryöstöhuutokaupalla talonpoikien tavaroita; niinpä Pohjois-Pohjanmaan talonpoikien sanotaan v. 1711 menettäneen kaiken omaisuutensa paitsi katovuosien, sotamiestenottojen, läpikulkujen tuottamien rasitusten tähden myöskin ryöstöjen johdosta, joita edellisinä vuosina oli pantu toimeen. Mutta niilläkään ei paljon saatu, sillä, sanoo Pohjanmaan maaherra, kun Kunink. käskykirjan mukaan pannaan ryöstöön kaikki mitä heillä saattaa olla, niin ei ole ketään, joka sellaista tahtoo tai kykenee ostamaan huutokaupalla tarjottaessa, vaan se jää seisomaan (Clerkin kirje 29.6.1711).”

Kustaa H. J. Vilkuna kertoo kirjassaan ”Paholaisen sota” Teos 2006 ”professori Laurentius Tammelin teki 1716 ensimmäiset painetut muistiinpanot Pohjanmaan syksystä 1714. Hän ei halunnut ohittaa noita tapahtumia, koska oli kuullut kasakoiden tavattoman julmasta teosta Oulun puolessa. Uhrina oli kunnollinen Limingan kappalainen Henrik Lithovius. Kasakat saapuivat eräänä sunnuntaina kirkkoon havaiten, ettei paikalla ollut ketään, vaikka samana päivänä kirkossa oli saarnattu. Kasakat pidättivät yhden talonpojan, jonka kiduttamalla taivuttelivat oppaaksi löytääkseen kirkossa saarnanneen Lithoviuksen… Kasakat jakoivat tuntemaansa armoa, polttivat Lithoviuksen karrelle, pahoinpitelivät vaimoa ja veivät kaksi tytärtään orjikseen.” ja toisaalla samassa kirjassa ”…Tosiasia, että 1700-luvun papisto oli leimallisesti virka- eli leipäpapistoa. Tuolle joukolle tärkeintä oli se, että papinverot tulivat kerätyiksi. Pahimmat veronylkyrit kiertelivät seurakuntaansa perheineen, apulaisineen, pelottavine koirineen ja verokärryineen läpi vuoden veroja keräten ja taloissa syöden kuin paremmatkin ruhtinaat kiinnittämättä liiemmin huomiota varsinaisiin papintehtäviin.” Pohjois-Pohjanmaalaiset saivat kokea maanpäällistä helvettiä muutamasta viikosta jopa kymmeneen, riippuen paikkakunnasta.

Kustaa H. J. Vilkuna kertoo toisessa kirjassa ”Viha perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta” SKS 2005: ”Tyrnävällä Matti Mällisen talossa venäläiset kiduttivat pääsiäisen aikoihin 1716 Jaakko-poikaa sekä roikottamalla että korventamalla niin, että poika kuoli välittömästi. (Matti Vilpunpoika Konttilan kertomus. Kesä- ja syyskäräjät Liminka ja Tyrnävä 1720; Turun hovioikeus 22.11.1720, Hovioikeuden kirjeet kuninkaalliselle majesteetille, Turku 7, RA).” Samassa kirjassa kerrotaan ihmisryöstöistä orjiksi: ”Ängeslevän kylässä talollisen vaimo Anna Suorsa onnistui estämään sieppaamisensa orjuuteen. Hänen pelastuksenaan oli se, että kasakka liikkui yksin ja että hän oli kätkenyt puukon hameensa alle. Miehen huomaamatta Anna tempasi puukon esiin ja löi kasakan hengiltä. (Talvikäräjät Liminka 5.2.1722 [rr54: 115-117, 119-120, KA]; Luettelo niistä, jotka vihollinen Limingassa tappoi vei, Christian Gisselkors 24.11.1721).” lsonvihan aikaan Pohjanmaalla ei ollut harvinaista, että useampi lapsi vietiin samasta talosta maaorjuuteen Venäjälle. Yksi harvoista Suomeen takaisin päässeistä oli Sakari Topeliuksen esi-isä, mistä hän sai aiheen kertomukseen Koivu ja Tähti.

Pohjanmaalla oli kova puute isännistä, sillä miehet oli tapettu ja pojat viety Venäjälle. Tuli myös ns. ”Vale-poikia” takaisin. Aiheesta on Kati Katajisto tehnyt mielenkiintoisen tutkielman Jouppilan, Seinäjoen silloisen suurimman talon, pojasta Jaakosta. Hän kertoo siinä omasta esi-isästään, tietämättä vielä silloin sukulaisuudestaan tähän. Kirjan nimi on Vale Jaakko – 1700-luvun huijaritarina Pohjanmaalta. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia IV (1700-1721), jossa mainitaan Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti -kertomus, jonka todellisuustaustana on Zebulonin perheen kohtalo. Topeliuksen kotisivu: http://www.helsinki.fi/kasv/nokol/topelius.html. Maakunnan tila ison vihan jälkeen: Koko Pohjanmaalta lienee viety Venäjälle pakkotyöhön n. 8.000 henkeä. Erikoisen raskaasti sota oli koetellut valtatien varsia, etenkin suhteellisen tiheään asuttua Liminkaa, joka lienee joutunut vihollisen ankaran kostotoimenpiteen uhri Oulun seudun sotatoimien yhteydessä. Heti rauhan tultua 1721 viranomaiset laativat luetteloita vihollisen surmaamista ja viemistä asukkaista. Luettelon mukaan Tyrnävällä oli murhattu 316 henkeä, Ängeslevällä 279 henkeä. Vuonna 1723 säädettiin ankara palkollisasetus, joka mm. säännösteli maanviljelijöiden palkkatyövoimaa. Koko veron tila sai pitää kaksi täysikasvuista ja yhden puolikasvuisen (15-21 v.) rengin ja yhtä monta naispalvelijaa. Liiat miehet talosta oli toimitettava kruunun työhön lähinnä armeijaan. Vuonna 1739 asetusta jyrkennettiin, isäntä jolla oli aikuisia lapsia sai käyttää näitä palkollisinaan, mutta vain yhtä poikaa ja yhtä tyttöä yli palkollissäännön määrän. Muiden lasten oli lain mukaan lähdettävä vieraan isännän palvelukseen, käsityöammattiin tai kouluun. Mutta palvelupakko oli kansalle perin vastenmielistä ja outoa, nimenomaan suurperheissä.

Oulun Historiaseura on julkaissut Sara Wacklinin Sata muistelmaa Pohjanmaalta v. 1989, jossa on muistelmia mm. Saran oman suvun vaiheista Oulun seudulla ja muita mielenkiintoisia tapahtumia. Toinen merkittävä teos on Eero Kojosen täydentämä ja toimittama Sursillin suku, jonka on kustantanut Koneen Säätiö ja painanut 1971 Weilin + Göös kirjapaino. Alkuperäinen teos on vuodelta 1850, jonka oli toimittanut E. R. Alcenius. Suku on lähtöisin Uumajan pitäjästä Tegin kylästä Ruotsista 1539 ja Erik Ångerman-Sursillilla oli monta lasta, joista viisi muuttivat Suomeen ja saivat aikaan tämän suuren ja tunnetun suvun.


Matti Klinge ”Iisalmen ruhtinaskunta” (SKS 2006), josta lainaus sivulta 194: ”Johan Fredric Carpelan oli tullut Oulun maaherraksi 1785, samaan aikaan kuin Simon Vilhelm Carpelan Kuopion, ja molemmat korotettiin vapaaherralliseen säätyyn 1790. Johan Fredricin toiminta Oulussa oli saman suuntaista kuin Simon Vilhelmin Kuopiossa, mutta tehokkaampaa, koska nuorempi veli pysyi paikallaan paljon kauemmin, viisitoista vuotta, ja oli ehkä vieläkin aktiivisempi kuin vanhemmat veljensä. Myös nuorimman veljen tie maaherraksi kulki Länsipohjan rykmentin kautta, jossa hän palveli kapteenina ja majurina kymmenen vuotta – ja oli samalla Nasan hopeakaivoksen johtaja! Johan Fredric Carpelanin nähtävästi 1790-luvun alussa kirjoittama kuvaus Oulusta (julk. Leinberg III 1887) antaa hyvän avaimen carpelanilaiseen ajatusmaailmaan. Maantieteellisten ja taloudellisten tietojen jälkeen hän analysoi siinä oululaisten olemusta ja luonteenpiirteitä ’oikeudenmukaisuudella ja Philosophin silmällä’ ja toteaa, että täällä hyvät piirteet voittavat huonot. Oululaiset olivat nopeita oivaltamaan ja vakaita arvioimaan, mielialaltaan terveitä ja kylmänpuoleisia mutta eivät erityisen lempeitä, eloisia ja reippaita. Oululainen ei halua eikä salli muuta kuin tasa-arvoisuutta (egalité), hän on toisinaan haluton sovintoon, juonittelija ja jopa vailla oikeudentuntoa, minkä selityksenä olivat paikan ja ilmaston luonne, kasvatuksen puute ja ’republikaaninen vapaus’. Oululaisten miehinen kestävyys ja sitkeys ilmeni etenkin loka- ja marraskuun matkoilla Tukholmaan ja takaisin, ja pitkillä rekiretkillä. Erityisesti Carpelan kuitenkin ylisti Oulun naisia, varsinkin sen vaatimattomia ja usein kauniita neitoja, jotka olivat ’yksinkertaisia ja siivoja, mutta sievästi pukeutuneita somassa kodissaan; hiljaisia, luonnollisen vapaita, ja ilman sitä surkuteltavaa kevytmielisyyttä ja ylpeyttä, joka tekee naisväestä aina niin naurettavan ja vastenmielisen’. Oululainen neitonen, vielä kihlaamatonkin, saattoi kutoa 300 tai 400 kyynärää kangasta kesässä, ja naituna ansaita jopa tuhat plootua tai enemmänkin talouteensa… Ja sivulta 183: Tässä on jo pähkinänkuoressa ilmaistuna valistusajan ideologia: vankka usko järkeen ja edistykseen, johon kansa oli nopeasti ja tehokkaasti saatava uskomaan, mieluiten hyvällä, mutta tarvittaessa pakottaen. Tällä tavoin saavutettiin kiistattomasti hyviä tuloksia, mutta hinta vanhan kulttuurin syrjäyttämisestä saattoi olla kova, eivätkä kaikki uudistukset sopineet yhtä hyvin kaikkialle. Tuli myös selviä takaiskuja, silloin niin kuin myöhemminkin järjen palvonnan aikakausina. Suurin näistä osin väkivaltaisista uudistuksista oli isojako, joka muiden 1700-luvun reformien kanssa johti maanomistuksen ja siten maanviljelyksen luonteen muuttumiseen, usein elinvoimaisiin uusiin, itsenäisiin, yritysmuotoa heijastaviin taloudellisiin yksikköihin, itsenäistiloihin kyläyhteisöllisyyden sijaan. Samaan aikaan kasvoi kuitenkin nopeasti myös omaa maata omistamattomien tai hallintaoikeudettomien tilattomien ja palkollisten määrä, niin että maalaisyhteiskunnan sosiaalinen dynamiikka eli syvää murrosvaihetta,”

Oulun ja Sortavalan välillä liikkuivat laukkukauppiaat (laukkuryssät), niin kuin voidaan todeta seuraavan lainauksen avulla: Anna-Maija Raittila ”Suomen kirkkohistoria” josta lainaus: ”Henrik Renqvist (1789-1866) kiersi kulkukauppiaana Oulun ja Karjalan (oli kotoisin Ilomantsin Sonkajasta) välillä. Näillä kauppamatkoilla hän tuli tutkineeksi Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoitusta. Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi. Kun hän siirtyi papinvirkaansa Liperiin, hän huomasi joutuneensa sangen pimeään Karjalaan. Laajassa pitäjässä oli vallalla tietämättömyys, taikausko ja paheellinen elämä. Uuden apulaispapin laskelman mukaan kaksi kolmesta pitäjän miehistä oli juoppoja, ja vain neljäsosa täysi-ikäisistä seurakuntalaisista osasi lukea. Sairaskäynneillä hän ei keskustellut vain sairaan kanssa, vaan otti sielunasiat puheeksi koko talonväen kesken. Jokaisessa kodissa, mihin hän poikkesi, hän esitti kysymyksiä, piti hartauksia ja polvirukouksia. Vähitellen hedelmät alkoivat näkyä. Renqvistin kolmantena virkavuotena herätykset levisivät yli koko seurakunnan. Toisista pitäjistäkin tuli kansaa hänen jumalanpalveluksiinsa ja seuroihinsa, varsinkin miesväkeä ja nuorisoa. Seurauksena oli myös tapojen korjautuminen. Yksinomaan hänen uuttera kirjallinen työnsä tuotti noin 60 teosta, pääosaltaan käännöksiä (esim. Viinan kauhistus). 1840-luvun alussa renkvistiläinen herätys levisi voimakkaana koko Laatokan Karjalaan sekä pohjoisessa Ilomantsiin ja lännessä Mikkelin tienoille.” Henrik Renqvist on Pentti Mattilan isoäidin Hilja Kukkosen sukua. Lisätietoa Ilmari Salosen kirjasta Henrik Renqvist I ja II Otava 1930.Suomen sota alkoi 21.2.1808, sillä venäläiset joukot marssivat Kymijoen yli. Kuninkaalta saamien ohjeiden mukaan armeija perääntyi Pohjanmaalle asti. Liminka muuttui valtavaksi sotilasleiriksi. Armeijan ylipäällikkö kreivi Wilhelm Mauriz Klingspor sijoitti Liminkaan armeijansa päämajan. Lopullisesti Suomen kohtalo ratkesi 14.9.1808 Oravaisissa, jossa taistelu päättyi suomalaisten häviöön.

Pekka Nevalainen ”Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin – Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa” (SKS 2016), josta lainaus sivulta 93: ”Käytännöksi tuli se, että useissa kuntakokouksissa päätettiin, jos päätettiin, sakottaa rahvasta laukkurien suosimisesta. Sakkoja oli tiedossa ihmisille, jotka ostivat tavaraa laukkureilta, majoittivat heitä tai muuten suojelivat. Yksi ensimmäisistä tällaisista ratkaisuista tehtiin Isossakyrössä Pohjanmaalla vuoden 1859 lopulla. Kymmenen hopearuplan sakko oli uhkana ’argangelilaisten’ suosijoille. Asiaa ajoi nimismies Mathias Liljeqvist, joka kiihkeästi syyllisti itäkarjalaisten sukupuolitautien levittäjiksi ja varastetun tavaran ostajiksi… Kortesjärvellä kuntakokous puolestaan päätti vuonna 1877: ’Se joka Wenäjän arkankelin laukkumiestä hyysää, enemmän kuin yhteiskunnallinen rakkaus waatii, eli tehen hänen kanssansa enempi tai wähempi kauppaa, niin olkoon 20 markan sakon alainen, jotka sakot annetaan puoli ilmiantajalle ja toinen puoli seurakunnan waiwaiselle–’. Tässä taas näkyi selvästi kokouksessa päsmäröineen kirkkoherra B. Södermanin sana.” 

Antti J. Pietilän ensimmäinen kirkkohistoriallinen julkaisu oli ”Piirteitä Pohjoisen ja keskisen Pohjanmaan kirkollisesta ja seurakunnallisista oloista vuodesta 1650 vuoteen 1721”, joka otettiin Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjan liitteisiin (III – 1902). Pietilän 50 sivua käsittävä tutkimus, jossa luodaan historiallinen kulttuurikuva siitä mitä kirkko on merkinnyt tämän köyhän ja kovia kokeneen kansan elämässä. Tätä Pietilän ensimmäistä tieteellistä tutkielmaa on pidetty merkittävänä, että siitä on julkaistu 1965 otteita kokoomateoksessa Suomen Sana. Tyrnävällä vaikutti myös Lestadiolaisuus.

Lars Levi Laestadius oli ruotsalainen pappi (1800-1861), herätysliikkeen perustaja ja luonnontutkija. Leastadius opiskeli papiksi Uppsalan yliopistossa Ödmannin pappisseminaarissa 1821-1822. Toimittaessaan vuoden 1844 alussa rovastintarkastusta kaikissa Ruotsin Lapin seurakunnissa Laestadius joutui pitämään saarnan mm. Åselessa. Jumalanpalveluksen jälkeen häntä tuli sakaristoon puhuttelemaan nuori lappalaisnainen, joka oli saarnasta huomannut papin olevan heränneellä tunnolla, mutta vailla Jumalan armon tuntemista. Lapin Marian kertoessa kirkastui Laestadiuksellekkin tie Jumalan armoon Jeesuksen uhrikuoleman kautta, ja hän sai tuntea taivaan ilon esimakua. Se oli hänelle uudestisyntymisen kokemus. Lestadiolaisuus sai alkunsa Kaaresuvannossa Laestadiuksen toiminnan vaikutuksesta. Herätysliike sai aluksi lainomaisia, elämäntapojen parannusta teroittavia piirteitä. Tärkeänä pidettiin ehdottoman raittiuden omaksumista.
Alkuajoille tunnusomaista olivat pelastuksen iloa ilmaisevat hurmosilmiöt, joista lestadiolaiset myöhemmin saivat pilkkanimen hihulit. Saarnat aiheuttivat heränneissä hurmostiloja, äänekkäitä liikutuksia, joita alettiin pitää armonmerkkeinä. Tärkein seuraus uskoon tulosta oli kuitenkin elämäntapojen puhdistuminen. Kapakoitsijat kaatoivat viinatynnyrinsä maahan, entiset porovarkaat saattoivat menettää omaisuutensa korvatessaan aiheuttamiaan vahinkoja, ja 88 rajapitäjien miestä lähetti maan hallitukselle yhteiskirjelmän vuosien varrella tekemistään tullikavalluksista. Herätys lähti nopeasti leviämään, sillä Laestadius velvoitti uskoon tulleet aktiiviseen lähetystoimintaan, puhumaan kyläkokouksissa ja muualla. Koska Konventtikkeliplakaatti kielsi maallikkojen saarnatoiminnan, Laestadius levitti herätystä kirkollisen opetustyön avulla. Lestadiolaisuuden näkyvimmäksi tunnusmerkiksi tuli vähitellen rippikäytäntö, syntien tunnustaminen ja anteeksi julistaminen joko kahden kesken tai pienryhmissä.” Laestadiuksen raittiussaarnat olivat konkreetteja. Hän siirsi Raamatun tapahtumat Jerusalemista saamelaisten elämään. Hän kuvasi heidän tilaansa saamelaisten uskomusmaailmasta ottamillaan kuvilla, kuten Härnösandissa 1842 saameksi painetussa saarnassa: Ehkä vieläkin Vapahtajalla on syytä itkeä teitä niin kuin hän muinoin itki juutalaisia, kun hän sanoi: Jerusalem! Jerusalem! Se on: Lapinmaa! Lapinmaa! Kuulkaa, millainen elämäntapa teillä on! Entiset sukupolvet rukoilivat seitoja ja saivopaikkoja, kiviä ja kantoja. He ryömivät ja konttasivat nelinkontin kaatuneiden puiden ylös sojottavien juurenpäiden edessä. Mutta te olette alkaneet ryömiä nelinkontin toisten epäjumalien edessä. Teille vatsasta on tullut jumala. Raamatussa on kirjoitettu: Joka on juomari, hän on epäjumalanpalvelija. Mitäpä paloviinan juoja on muuta kuin epäjumalain nöyrin palvelija. Juomari ei saa rauhaa, jos paloviinaa on lähellä. Hän ei voi voittaa lihansa himoa. Hän juo, kunnes hän kaatuu, ja sitten hän alkaa kompuroida polvillaan, hiipiä ja ryömiä nelinkontin, elämöidä kuin hullu ja oksentaa. Sellaisia sikoja, sekapäisiä ja nelijalkaisia pitää sitten opettajien ja oikeamielisten kristittyjen nähdä kirkolla, ja vaimojen ja lasten raahattava heidät kotiin niin kuin kuolleet lahtieläimen ruhot. Ja sellaiset luulevat olevansa kristittyjä; luulevat olevansa soveliaita ehtoolliselle, luulevat olevansa Jumalan lapsia. He eivät halua uskoa, että jokainen, joka lihan himoja täyttää, on lihan orja –. Te myytte viimeiset elintarvikkeet sellaisille susille, jotka tahtovat pettää teitä perkeleen juomalla, tahtovat pettää teitä myrkyllä, tahtovat nielaista teidän omaisuutenne, tahtovat turmella ja tappaa ruumiinne ja heittää sielunne ennen aikojaan tulikivijärveen — Sellaisen tavaran takia myytte elämänne ja sielunne helvettiin.”

Vastuksesta huolimatta lestadiolaisuus Tyrnävällä voimistui. Vanhan tyrnäväläisen saarnamiehen Viljami Alatalon mukaan vuosisatamme ensi vuosikymmenellä oli ihmisillä ollut kysymystä uskonasioista ja parannuksen tekijöitä oli ollut useimmissa seuroissa. Asukkaiden toimeentulo perustui karjanhoitoon ja maanviljelyyn. Pelto- ja niittyalaa lisättiin erityisesti 1800-luvulla kydönpolton ja suoviljelyn avulla. Tyrnävän Osuusmeijeri oli aikoinaan Oulun läänin suurin. Sen ohessa toimi myös mylly ja saha. Tyrnävän yhdistys- ja urheiluelämä on ollut vilkasta. Toisen maailmansodan jälkeen väestö väheni 1970-luvun puoliväliin asti, jolloin asukkaita oli enää n. 3000. Tuolloin väestönkehitys kääntyi jälleen kasvuun ja 1985 asukkaita oli jo 3444.

Jaakko Fellman ”Poimintoja muistiinpanoista Lapissa” (WSOY 1961), josta lainaus sivulta 305: ”Syksyllä 1809 oli Pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa, jolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin seuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen sopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä luovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota Suomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat sotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa olikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä, joka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli pakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa ja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat taudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia vihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti sen vuoksi piilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin 13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat ja minä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä, kertoen että venäläiset jo olivat siellä. Eräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi erästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä rengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilan vanhoja, köyhiä ja rumia muijia, jotka joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt, uskaltaisivat hoitaa talon karjaa… Oulun sairashuoneessa parantuneita saapui alituisesti asumattomien Pudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä, sekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien metsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä armeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä.” 

Asutus on keskittynyt Limingan niityille sekä Tyrnävän- ja Ängeslevänjoen varsille. Tyrnävän länsi- ja pohjoisosat ovat Limingan lakeuden kulttuurimaisemaa parhaimmillaan. Jokivarsien perinteiset talonpoikaistalot ja lukuisat heinäladot täydentävät silmänkantamattoman lakeuden rauhallista maisemaa. Laajat suoalueet ovat lähes asumattomia. Tilojen keskimääräinen peltoala on Suomen suurimpia, lähes 27 ha. Tyrnävän oma yritystoiminta on melko vähäistä, minkä vuoksi kunnasta käydään paljon työssä Oulun seudulla. Limingan maatalous- ja työväestön keskuuteen alkoi 1890-luvulla levitä sosialistiset opit, jotka tuli lehdistön ja Oulusta käsin harjoitetun agitaation kautta. Liminkaan ensimmäisenä maaseutupaikkakuntana Pohjois-Suomessa yhdessä Kempeleen kanssa perustettiin 8.6.1898 työväenyhdistys ja se sai oman talon vuonna 1902.

Ja 1900-luvun alussa syntyi oma työväenyhdistys myös Alatemmekselle. Forssan kokouksessa vuonna 1903 oli Limingasta edustamassa leipuri Fredrik Pitkänen. Merkittävä työväenyhdistyksen hanke Limingassa oli osuuskaupan perustaminen 1903. Oulun Työväenyhdistys alkoi voimakkaasti tukemaan sosialistista agitaatiota ja vuonna 1906 se käytti varoja tähän tarkoitukseen yli tuhat markkaa. Suuri merkitys oli tälle työlle Kansan Tahdolla, joka levisi heti perustamisensa jälkeen tuhatlukuisena läänin alueelle. Myös suullinen agitaatio järjestettiin, sillä Ouluun perustettiin sitä hoitamaan erityinen toimikunta. Maaseudulle lähetettiin kaksi puhujaa perustamaan ja ohjaamaan työväenyhdistyksiä. Oulun Työväenyhdistyksen vaikutuksesta perustettiin työväenyhdistys mm. Tyrnävälle. Tyrnävällä vuoden 1917 keväällä samaan aikaan kun Venäjän vallankumous tapahtui, niin kulki kautta maamme voimakas työväen liikehtiminen ja siltä ei jäänyt aivan syrjään Tyrnäväkään. Huomatuimpana se ilmeni vappumielenosoituksissa johon otti osaa valtava työläisjoukko. Samaisessa vappumielenosoituskokouksessa herätettiin kysymys paikkakunnan vuosipalkkalaisten palkkatason korottamisesta. Esitys otettiin suuren innostuksen vallassa vastaan ja kokous päätti, että jätetään isännistölle palkkavaatimusehdotus, jossa vaaditaan viiden prosentin korotusta sovittuun pohjapalkkaan. Joku viikko myöhemmin hyväksyttiin yleisessä palkkaväen kokouksessa isännistölle jätettävä palkkaa päivän pituutta y.m. koskeva ehdotus. Uhkavaatimuksena että jos ei se tule hyväksyttyä niin työt seisautetaan 1 p:nä kesäkuuta ja vastaus oli annettava 2 viikon ajalla. Samassa kokouksessa perustettiin Palvelijain ammattiosasto johon liittyi lopuksi 300 jäsentä. Vuonna 1918 Tyrnäväläisiä oli osallistunut punakaartiin ja heitä oli pidätetty Oulun Raatin sotavankilaan. Lainaus Raportista (VRYO 642) päivätty maaliskuu 18.1918: ”Tyrnävän kirkonkylässä; että yhtyi jäseneksi Tyrnävän työv. järjestyskaartiin viime syksynä sen perustamisaikana, jonka kaartin päällikkönä toimi suutari Juho Paavola Tyrnävältä. Kuluneen helmikuun 1 p:nä sanoo lähteneensä Ouluun useiden toisten Tyrnävän kaartilaisten kanssa, saadaksensa täällä lähemmin seurata mahdollisia tapahtumia. Saavuttuaan samana iltana Ouluun, ajoi hevosensa kauppias Nousiaisen pihaan, mennen kohta sen jälkeen työv. talolle, päästen sinne sisälle näyttämällä hallussaan olevaa Tyrnävän punakaartin jäsenkorttia ja oli hän siellä sen illan sanoen menneensä yöksi Nousiaisen pirttiin. Lauantaiaamuna meni työv. talolle uudelleen ja sanoo olleensa siellä koko taistelun ajan sunnuntaiaamuun saakka. Kieltää olleensa mukana tapahtuneissa taisteluissa.”

Mirko Harjula on tehnyt kirjan ”Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922” SKS 2006. Kai Ala-Häivälä on kirjoittanut Suomen historian pro gradu -tutkielma ”VANKINA VALKOISTEN Oulun vankileiri 1918” 07.02.2000 URN: NBN:FI-FE20011131. Ernst Linderin ”Muistelmia Suomen vapaussodasta” (Otava 1921) todetaan: ”Valkoiset olivat vallanneet myöskin Oulun, ratsumestari Ingnatiuksen (Haminan kadetti. Oli aikaisemmin kuulunut suomalaiseen rakuunarykmenttiin ja sen ohessa käynyt 3-vuotisen sota-akatemian Pietarissa. Suomen sotaväen hajoituksen jälkeen hän oli ollut lakkautuspalkalla.) välittömästi johtaessa valtausta, taisteltuaan tällöin punaisia ja ryssiä vastaan, eivätkä tappiot, päinvastoin kuin edellisissä yrityksissä, olleet vähäisiä.”

Fanni Luukkonen (s. 13.3.1882 Oulu, k. 27.10.1947 Helsinki) oli Lotta Svärd-järjestön pitkäaikainen johtaja. Fanni Luukkonen haudattiin Iihin sukuhautaan, jossa lukee ”Isänmaa Jumalan ajatus” 


Tapani Sopasen kirjassa ”Mitkä ihmeen Kivalakodit” (Päivä 2004) kerrotaan Suomen Invalidilasten ja nuorten Kivalakodit ry.:n perustajasta johtaja, sosiaalineuvos Kerttu Seestie-Leskisestä os. Kirstinä syntyisin Tyrnävältä. Kirjassa mainitaan, että hänen sukunsa on vanhaa juutalaista juurta isän ja äidin puolelta. Isä oli tyrnäväläinen isäntä Juho Hemming Kirstinä ja äiti liminkalainen opettaja Martta Margareta Rasila.

Alavus Savolaista kaskenpolttajaväestöä alkoi 1500-luvun lopulla asettua Alavuden seudulle. Lapuanjoen laakson yläosaa kutsuttiin 1600-luvulla Lapuan Savoksi. Osa savolaisista asettui pysyvästi asumaan Alavuden seuduille. Pääsääntöisesti asuttaminen tapahtui lännestä Kyröjoen ja Lapuanjoen keskijuoksulle asettuneiden satakuntalaisten toimesta. Alavuden seutu oli harvaan asuttua, sillä silloin siellä oli veroluetteloiden mukaan kuusi taloa. Väkiluvun kehityksessä taitekohdan muodosti Ruoveden–Uudenkaarlepyyn tien rakentaminen 1600-luvun lopussa. Alavuden seutu kuului aluksi Ilmajoen seurakuntaan. Vuonna 1674 siitä muodostettiin Ilmajoen saarnahuonekunta ja 1701 Alavus sai oman papin. Vuosina 1798-1853 Alavus oli Kuortaneen kappelina. Historian Ystävän Liiton kirjasessa ”

Käräjäpukareita ja käräjäjuttuja” WSOY 1945 Aslak Outakosken kirjoituksessa ”Rovaniemeläisiä vääränrahantekijöitä” josta seuraava lainaus: ”Erityisen tarkan tutkimuksen alaiseksi otettiin miesten matkat. Tässä olikin paljon selvitettävää, sillä varsinkin Olli Halvari sekä renki ja oppipoika Esaias Jaakkola olivat tehneet tavallista pitempiä retkiä. Tuona aikanahan ja kulkuneuvojen heikosta tilasta johtui, että matkoja suoritettiin harvoin ja vain tärkeistä syistä. Ja sitä paitsi vieraaseen lääniin matkustavan täytyi hankkia lääninsä kuvernööriltä erityinen matkapassi. Tällaisen Olli Halvari olikin saanut, sillä talvella 1829 hän oli ilmoittanut matkustavansa Vaasaan… Reittinä oli ollut tuo tavallisesti käytetty rantatie Oulusta Vaasaan… Halvarin ja Jaakkolan saapuessa Vaasaan oli siellä parhaillaan markkinat. Suorittamatta mitään erikoisempaa he kuitenkin viipyivät kaupungissa markkinain yli. Sen jälkeen he ’olivat lähteneet talollisen Juho Könnin luo Ilmajoen pitäjään nähdäkseen tämän laajalti kuuluisan sepän ja hänen pajansa sekä noutaakseen Könniltä oppia sepän työssä, jollaisen työn kanssa Halvari lapsuudesta saakka oli ollut tekemisissä’… Ilmajoelta Halvari seuralaisensa kanssa palasi Vaasaan ostaen nyt mm. posetiivin 50 riikintaalarilla. Joidenkin pysähdysten jälkeen miehet paluumatkalla päätyivät Ouluun viipyäkseen siellä jonkin aikaa, koska Jaakkola oli sairastunut. Kaupungissa ollessaan Halvari suoritti ostoksia ennen lähtöään pohjoiseen. Hänelle raskauttavaksi tuli karkean konseptipaperin ostaminen, paperin, jonka hän myöhemmin sanoi myyneensä Ruotsin puolella liikkuessaan. Vuoden 1830 kesällä Olli Halvari ja Olli Kulppi houkuttelivat jälkimmäisen sisarenpojan Tuomas Poikelan suunnittelemalleen matkalle Ylitorniolle, mistä he aikoivat ostaa voita… Täällä Poikela sai vasta tietää, että matkan tarkoitus olikin ensiksi valmistaa seteleitä ja vasta sen jälkeen mennä ostamaan näin saaduilla rahoilla voita. Kirjoitustaitoisen apulaisen täytyi allekirjoittaa setelit. Pakotuksin Poikela vihdoin suostuikin työhön, minkä hän arvasi tulevan melko työlääksi, sillä teltassa oli kokonaista 30-40 punttia konseptipaperia. Samalla kirjuri näki myös painokoneen ja varsinaisen setelien valmistuksen: Ensiksi painettiin koholeimat ja sen jälkeen vesileimat. Tämän työn jälkeen paperiarkki, josta saatiin neljä seteliä, pantiin painokoneeseen. Koneen kirjaimet mustattiin ja painolevy puristettiin erilaisilla ruuveilla paperin päälle… Seuraavan kesäkuun 4 päivänä annettiin lopullinen päätös, mikä oli samalla lievempi edellisestä: kolme pääsyytettyä tuomittiin menettämään kunniansa, seisomaan kaksi tuntia häpeäpaalussa pilkattavana, kärsimään 40 paria raippoja, kolme lyöntiä parilla, ja sen jälkeen kolmeksi vuodeksi tekemään yleistä työtä Linnaan (Viaporiin).”

Aulikki Ylösen tekstissä: ”Kuortaneella kahden emännän joutuneen v. 1702 riitaan penkistä, mikä riita kehittyi siksi äänekkääksi, että kirkonisännän oli parin muun miehen kanssa ruvettava heitä hillitsemään. Kappalainen Arin oli parast’aikaa lasta kastamassa, mutta keskeytti kastamisen, polki jalkaa ja karjaisi: ’Hiljaa’.” Ja ”Kuhan Heikki Kuortaneelta nukkui eräänä sunnuntaina 1702 niin sikeästi, että hänet täytyi kaksi kertaa herättää. Kun hän lisäksi haisi viinalta, katseli virnistellen ja naurussa suin pastoria sekä nukahti kohta uudelleen, jolloin unilukkari taas 3 kertaa kävi häntä kopauttamassa, alkoi kansakin jo oikein katsoa häntä, niin että hänet oli herätettävä kaikella vakavuudella.” Ja ”Harvinainen tapaus sattui Kuortaneella rukouspäivänä 1697, jolloin useat seurakuntalaiset kesken kirkonmenojen olivat rytinällä nousseet penkeistään ja murtaneet lukossa olleen kirkonoven lähtien tiehensä. Syyksi sanoivat he liian pitkään kestäneen jumalanpalveluksen, minkä pastori oli aloittanut klo 10, mutta mikä ei vielä klo 4:ään mennessä ollut päättynyt. Syytetyillä oli pitkä matka kotiin, mutta toiset lisäsivät, etteivät he muutenkaan voineet istua paikoillaan niin pitkää aikaa yhtäjaksoisesti ulkona välillä käymättä. Oven murtamisesta tuomittiin kullekin tavanmukainen 50 hopeatalarin sakko.” Alavudella käytiin 17.8.1808 suomalaisille voitokas Alavuden taistelu. Ensimmäinen kirkko rakennettiin Alavudelle 1677. Suomen sodassa Alavus oli tärkeä taistelupaikka. Suomen kenttäarmeija oli saanut perääntymisvaiheessa 14.7.1808 voiton Lapualla, vaikka venäläiset meinasivat tehdä sen tyhjäksi valloittamalla Alavuden tärkeän tienristeyksen. K. J. Adlerceutz valloitti Alavuden takaisin ja hyökkäsi 17.8.1808 n. 4000 miehen voimin lähes puolta pienempää pienempää venäläisjoukkoa vastaan. Röyskön tilan mailla Adlercreutz itse johti hyökkäystä venäläisten vasenta sivustaa vasten. Alavuden voittoa Suomen armeija ei kyennyt hyödyntämään. Alavus oli kauppalana 1974–76 ja muuttui kaupungiksi 1977. Lapuan hiippakuntaan kuuluva Alavuden seurakunta itsenäistyi emäseurakunnasta Kuortaneesta 1859.

Linkkejä:

Julkaissut Pentti Mattila

Koko elämäni ajan olen ollut kirjapainoalan eri tehtävissä alan yrityksissä Helsingissä. Painajaksi valmistuin 1974 Käpylän ammattikoulusta. Kirjapainoalan teknikoksi valmistuin 1985 Helsingin teknillisestä koulusta. Olen toiminut vuodesta 1990 painoviestintäalan opettajana, nykyään media-alan. Jyväskylässä pätevöidyin ammatillisessa opettajakorkeakoulussa opettajaksi. Erilaisissa vapaaehtoistöissä olen ollut vuodesta 1997 alkaen vieraillen lastenkodeissa Venäjällä ja Intiassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: