Karjala

Karjala on sydämelläni, koska äitini suvut ovat kotoisin Ilomantsista ainakin 1700-luvulta alkaen. Karjalaisen äitini äitilinjassa mtDNA tulosten mukaan on paljon saamelaista perimää, käy katsomassa pohdintaani tästä:
https://penttimattila.net/2021/04/08/saamelaiset/

Paavo Suoninen ”Karjala keskellämme” (Pääkaupunkiseudun Karjalalaiset ry. 2011), josta lainaus sivulta 16: ”Skandinaaviset viikingit purjehtivat kauppa- ja ryöstöretkillään ensimmäisen vuosituhannen lopulla jKr. Suomenlahden molempia rantoja myötäillen itään, Nevan kautta Laatokalle, sieltä Syväriä Ääniselle ja Sääsjokea Tihvinään. Erityisen tärkeä oli reitti Laatokalta Olhavanjokea etelään Novgorodiin, sieltä edelleen Venäjän jokia pitkin Bysanttiin, Volgan bolgaarien luo ja jopa Bagdadin kalifikuntaan asti. Vientituotteina täältä olivat ennen muuta erilaiset turkikset, tuontitavaroina taas mm. suola ja mausteet. Onpa Suomesta löydetty viikinkien jäljiltä myös vanhoja persialaisia rahoja kuten sassanidien drgakhmoja… Vaikka idäntien viikinkien eli varjaagien päätarkoituksena oli kaupankäynti, lisättiin kauppatavaraa matkan varrella tilaisuuden tullen ryöstämällä. Kauppamiehiä ja sotureita kulki kumpaankin suuntaan.”

Pohdittaessa mistä suomalaiset ovat tulleet nykyiseen Suomeen, niin kielitieteen pohjalta päästään eri tulokseen kuin geenitieteeseen pohjautuvassa tutkimuksessa. Reijo Norio on tehnyt kirjan ”Suomi-neidon geenit: tautiperinnön takana juurillemme johtamassa” Otava 2000. 

Helsingin Sanomissa 24.10.2008 oli uutinen ”Maakuntien geeniperimät poikkeavat selvästi toisistaan”. Geeniperimien erot itä- ja länsisuomalaisten välillä on jopa suurempi kuin monien Euroopan kansojen välinen ero. Tämä selviää Helsingin yliopiston tutkijoiden tutkimuksesta, joka on julkaistu PLoS ONE -tiedelehdessä. Suomalaisten geneettiset juuret olisivat tutkimuksen mukaan enimmäkseen Keski-Euroopassa. Itäsuomalaisten perimä on huomattavasti monia Euroopan maita yhdenmukaisempaa. Tutkimusprojektia johtivat tohtori Päivi Lahermo ja professori Juha Kere.

E. N. Setälä kirjoittaa Suomen suku kirjassa mm., että sanalainat osoittavat suomalais-ugrilaisten naapureina olleen esihistoriassa kansan, joka on puhunut indoeurooppalaista kantakieltä tai ollut kosketuksissa jonkin indoeurooppalaisen kansan (iranilaisten kielellisiä esi-isiä) kanssa.

Lyseon lehtori J. V. Ronimus on laatinut yliopistollisen väitöskirjan ”Novgorodin Vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus” Joensuussa 1906, josta seuraava lainaus: ”Torgils Knuutinpoika, Birger kuninkaan marski, perusti Viipurin vankan linnan ja laski Ruotsin vallan alle neljätoista Karjalan kihlakuntaa, kuten vanha Ruotsin riimikronikka todistaa. Näytti siltä kuin Ruotsi ja Rooma olisivat voittaneet! Vaan suuri ja mahtava Novgorod, Venäjän ja Bysanzin etuvartija pohjoisessa, pani kovin pahaksensa nämä Ruotsin voitot…

Pähkinäsaaren rauha ratkaisi Karjalan kohtalon. Se jaettiin kahtia. Ainoastaan kolme kihlakuntaa jäi Ruotsille, muut sai Novgorod. Ainoastaan osa Karjalan heimosta jäi suomalaisten veljiensä yhteyteen, suurin osa kulki outoja kohtaloita kohti. Vapaus ja itsenäisyys oli mennyt, vieras valta oli tullut sijaan… Pähkinäsaaren rauhan jälkeen alkaa Novgorodin karjalaisille ’tietämättömyyden’ aika sanan varsinaisessa merkityksessä. Suljettuina pois länsimaisen sivistyksen yhteydestä eivät he voineet tulla osallisiksi niistäkään niukoista valistuksen murusista, joita katolinen kirkko keskiajalla muulle Suomelle jakeli… Vuosina 1851 ja 1852 julkaisi Moskovan historiallinen ja muinaistieteellinen seura vanhan novgorodilaisen verokirjan vuodelta 1500. Kirjan täydellinen nimi on: Hengille kirjoitettujen verokirja Novgorodin vatjalaisesta viidenneksestä vuodelta 7008 (1500). Se on painettuna mainitun seuran aikakauskirjassa.”

Vuoden 100 jKr. tienoilla nykyisessä Virossa ja Latviassa asuneet heimot havaitsivat Suomen koskemattomaksi alueeksi, jossa on korpia riistamaina ja he siirtyivät meren yli asuttaakseen lounaiset alangot. Tänne tulleet asukkaat kävivät kauppaa turkiksilla Veikselin suulla olevassa Samlannissa, missä silloin oli suuri goottilainen kauppakeskus, joka välitti turkikset Rooman maailman vallalle. Ruotsalaisen vallan alla Suomen rannikot asuttivat Ruotsalaiset.

Karjalan muinaisuuteen kuuluu bjarmien historia 800 – 1250 -luvulta. Bjarmien on arveltu olleen Karjalais-Vepsäläisiä kauppamiehiä, jotka toimivat lähinnä turkiskauppiaina Vienanmeren seuduilla. Novgorodilaisten tunkeutuessa Vienanjoen tuntumaan bjarmien merkitys alkoi hävitä. Konstantinopolin patriarkka Fotios johti 860 -luvulla määrätietoista lähetystyötä Venäjälle, jonka asukkaita nimitettiin russeiksi. Russit olivat Venäjälle asettuneita ruotsalaisia viikinkejä, jotka olivat saaneet nimensä Roslagenin maakunnasta Ruotsista, vai olivatko he slaavilaisia heimoja, joiden palveluksessa oli viikinkisotilaita ja päälliköitä. Venäjän syntyaikana mahtavat viikinkipäälliköt ovat hallinneet useita Venäjän kaupunkeja ja alueita. Patriarkka Fotios kirjoitti vuonna 867 että russit ovat vaihtaneet pakanallisen uskontonsa puhtaaseen ja turmeltumattomaan kristinuskoon.
Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800)” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 105: ”Karjala oli läänitettynä 1290-luvun loppupuolelta lähtien Tverin edustajalle Boris Konstantininpojalle. Näyttää siltä, että Boris kiskoi karjalaisilta ennennäkemättömästi veroja, näin ainakin Novgorodista ilmoitettiin Tveriin. Seurauksena oli karjalaisten kapina vuosina 1307-1308. Viipurin linnanpäällikkö ryhtyi karjalaisten pyynnöstä tukemaan heitä. Novgorod palautti voimakeinoin arvovaltansa alueella ja otti läänityksen pois Borikselta. Kapinan seurauksena Novgorod ryhtyi varmistamaan valtaansa Laatokan Karjalassa. Vanha puuvarustus Korelassa (Käkisalmessa) purettiin 1310 ja tilalle rakennettiin kivinen linnoitus. Venäläisten kronikkatietojen mukaan karjalaiset eivät sovulla alistuneet Novgorodin valtaan. Karjalaiset olivat aiemmin olleet Novgorodin ruhtinaiden kanssa kaupallisessa ja poliittisessa yhteistyössä eivätkä alistussuhteessa… Jo vuonna 1314 karjalaiset surmasivat Korelan asettuneet venäläiset ja päästivät ruotsalaiset uuteen kivilinnoitukseen. Novgoridista lähetetty sotajoukko valtasi pian linnoituksen takaisin ja ’surmasi nemtsit ja karjalaiset petturit. Tapahtumat toistuivat parinkymmenen vuoden kuluttua, kun karjalaiset nousivat jälleen vuosina 1336-1337 kapinaan, tällä kertaa liettualaista lääninherraansa vastaan. He luovuttivat Korelan linnoituksen apuun tulleille ruotsalaisille Viipurin linnan joukoille. Pian Novgorod kuitenkin sai vallattua linnan takaisin.”

Petri Sarjanen ”Tuntematon Rokka – Antti Rokan esikuvan Viljam Pylkkään vaiheet talvi- ja jatkosodassa” (Kustannusosakeyhtiö Revontuli 2010). Kirjan takakannessa on ote Väinö Linnan kirjeestä Viljam Pylkkäälle, Tampere 23.5.1955: ”Sillä Sinä olet Rokan esikuva. Kuten olet huomannut, olen minä muunnellut tapahtumia, sijoittanut niitä toiseen aikajärjestykseen, siirrellyt toisten miesten tekoja toisille, ja niin edespäin. Mutta ne kuuluvat romaanin luonteeseen ja ovat vain sikäli todenmukaisia.” Kirjasta lainaus sivulta 5: ”Kansa antoi nimensä maalle ja juurtui siihen. Fennit eivät kuitenkaan olleet mikään yhtenäinen kansakunta, vaan se jakautui lukuisiin heimoihin, jotka kävivät kiistaa erämaiden hallinnasta… Tarkalleen ei tiedetä, milloin Sakan suku asettui sijoilleen kannaksen itäiselle puolelle maata viljelemään, ensimmäinen maininta kirjallisissa lähteissä löytyy 1200-luvulta. Silloin Sakkula-niminen pokosta eli kylä oli jo olemassa. Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa se jäin Novgorodin puolelle. Monia sotia oli kuitenkin fennien ja novgorilaisten kesken vielä käytävä, ennen kuin Sakkolan kylä jäi vuonna 1947 ratifioidussa rauhassa jälleen itäisen naapurikansan puolelle rajaa. Tämä on kertomus sepän pojasta, joka taisteli sodista viimeisimmässä. Sepän nimi oli Mikko Pylkäs ja pojan hänelle synnytti vaimo Helena, omaa sukua Sihvo. Helena painoi ensi kerran pienokaisen pään syliinsä Valkjärvellä 1912, hieman myöhemmin poika ristittiin Viljamiksi. Väinö Linna risti mieheksi varttuneen pojan uudestaan Tampereella, tällä kertaa Antti Rokaksi. Näin Viljamista tuli tuntemattomista sotilaista tunnetuin.”

Heikki Kirkisen kirjassa ”Karjala idän ja lännen välissä I” (Suomen historiallinen seura LXXX, Helsinki 1970) sanotaan näin: ”Äänisen Karjala juontaa juurensa osittain samoihin alkulähteisiin kuin Laatokan Karjala. Asutuksen päävirta näyttää suuntautuneen molempiin jostakin Laatokan etelä- ja kaakkoispuolelta viimeistään viikinkiajalta lähtien. Itämeren suomalaisten läntiseen kiliryhmään kuuluvat virolaiset ja vatjalaiset lienevät jo tuolloin eläneet erillään itäisemmistä heimoista, joihin vanhimmat venäläiset kronikat lukivat vepsäläiset ja tsuudit sekä ristiretkiajalta alkaen karjalaiset ja inkeriläiset. Vepsäläiset ja tsuudit mainitaan slaavien liittolaisina Novgorodin valtiossa jo varjagivallan aikana 800-luvulla. Myöhemmät asiakirjat sijoittavat tsuudien maan Inkeriin, missä Jaaman, Kaprion ja Pähkinälinnan väliä nimitettiin Tsuudiksi vielä 1500-luvun alkupuolella. Arkeologisen tutkimuksen mukaan suomensukuista väestöä asui viikinkiajalla myös Olhavanjoen ja Ojatin välisellä alueella (ks. etenkin V. I. Ravdonikasin tutkimukset, sekä Linevskij). Koska venäläiset kronikat sijoittavat vepsäläisen heimon Beloozeron seuduille, ne voivat tarkoittaa tsuudeilla vain Laatokan kaakkoispuolen suomensukuisia asukkaita ja ehkä itäisen Inkerin varhaisina siirtolaisina. Muualla Novgorodin varhaisvaltion alueella ei ollut tsuudeiksi sopivaa väestöä. Novgorodin varhaisvaltion tsuudeja voi pitää inkeriläisten ja karjalaisten esi-isinä, eräänlaisena esikarjalaisena heimona. Kielentutkimus on vahvistanut käsityksen, että karjalaiset ja inkeriläiset eriytyivät yhteisestä alkuväestöstä viikinki- ja ristiretkiajalla (Nirvi 1960. Leskinen 1969 s.64-65). Tsuudilainen siirtolaisuus haarautui viuhkamaisesti kaikkiin suuntiin, missä oli tilaa, sillä etelästä sitä työnsi poispäin voimistuva slaavilainen asutus… Vanhin säilynyt Lapin veroluettelo on Dimitri Aljabjevin verokirja 1597, mutta Lapin asukkaat ovat maksaneet veroa Novgorodille jo paljon aikaisemmin. Suuriruhtinas Iivana III määräsi testamentissaan v. 1504, että hänen seuraajansa saa perintönä mm. Karjalan, Metsälapin ja Villin Lapin, jotka hän oli saanut Novgorodin maiden mukana. Novgorod oli kantanut näistä veroa, sikäli kuin asukkaita tavoitettiin veronkirjoituksen piiriin. Karjalaisasutuksen edetessä Lappiin eteni sinne vähitellen myös Novgorodin ja sitten Moskovan verovalta, mutta todennäköisesti Lapin sisäseudut jäivät aluksi verotuksen ulkopuolelle.

Ruotsalaiset lähteet 1500-luvun lopulta väittävät Porajärven ja Repolan maksaneen aikaisemmin veroa Käkisalmeen, mutta ne mainitsevat myös seuduista, joiden asukkaat eivät kertomansa mukaan tunnustaneet minkään valtakunnan herruutta… Uudisasutus ja pakkoverotus karkottivat lappalaisia yhä kauemmaksi pohjoiseen, mutta karjalaiset seurasivat heitä kaikkialle. Tämä aiheutti riitoja karjalaisten ja lappalaisten välille. Se jännitys, jota kalevalaisten ja lappalaisten kesken esiintyy Karjalan kertovissa runoissa, heijastaa historiallisesti katsoen karjalaisten Lapin käyntiä, joka jatkui viikinkiajan lopulta uudelle ajalle asti… Karjalan vanhimpia paikallishallinnon yksiköitä olivat pogosta. Pogosta syntyi viikinkiajan Venäjällä tietyn alueen verojen kokoamispaikaksi, jossa veronkantajia kestitettiin ja johon muodostui kyseisen alueen hallinnollinen keskus ja kirkollinen keskus… olihan Laatokan ympäristö ainakin osaksi varjagien eli ruotsalaisten viikinkien valvonnassa vielä 1000-luvulla. Staraja Ladoga siirtyi vasta 1100-luvun alussa ruotsalaisilta Novgorodin haltuun… Talonpoikien tuli maksaa hallitsijalle veroa sekä elättää lääninherraa eli volostelia ja tämän virkamiehiä. Volostelin valta oli kuitenkin rajoitetumpi kuin entisten pajari lääninherrain valta votsinoissaan, sillä volosteli oli tehtävästään vastuussa hallitsijalle… mutta kulttuurihistoriallinen tausta viittaa siihen, että laajoiksi kertoviksi runoiksi Väinämöinen henkilön ympärille ne ovat kehittyneet vasta viikinkiajan lopulta tai ristiretkiajalta lähtien. Korkeatasoinen eeppinen runous edellyttää huomattavan korkeaa ja monipuolista kulttuuria sekä laajoja kansainvälisiä yhteyksiä. Nämä edellytykset syntyivät vasta viikinki- ja ristiretkiajalla. Samalla aikakaudella kehittyivät etenkin skandinaavinen ja slaavilainen sankarirunosto, joiden ajoituksessa on päästy jonkin verran pitemmälle kuin kalevalaisen runouden ajoituksessa.”

Martti Haavio kirjoittaa ”Karjalan jumalat” (WSOY 1959) näin: ”Varmaa ei ole, että Karjalan väestön tutustuminen kristinuskoon olisi varhaiskeskiajalla tapahtunut vasta, kun Novgorod havahtui huomaamaan Karjalan taloudellisen merkityksen. Ei liene mahdoton seuraava ajatus: Karjalaiset alkoivat perehtyä Keski-Euroopan uusiin henkisiinkin virtauksiin, ennen muuta silloin vielä neitseelliseen kristinuskoon, jo paljon ennen miekalla käännyttäjien tuloa. Tällöin on otettava huomioon yhtenä tärkeänä välittäjäkansana friisiläiset, joiden keskuudesta lähtivät Pohjolan kaupantekijät ja lähetyssaarnaajat. He perustivat lähetyskeskuksen Keski-Ruotsin Birkaan ja importoivat sinne oman kirkkonsa pyhimysjärjestelmät. Kun seuraavassa puhun friisiläisvaikutuksista Karjalassa, tarkoitan sitä katolista valtapiiriä, jonka keskuksia olivat toisaalta Hampuri ja Bremen, toisaalta Birka. Se merkityksekäs seikka, että Mikael Agricolan jumalainluettelon pohjalta entistettävissä olevat kalendaariset pyhimysjärjestelmät ovat outoja myöhemmille skandinaavisille pyhimys kalendariumeille mutta että niiden kriteerit ovat täsmälleen samat kuin Bremenin hiippakunnassa ja sitä hieman nuoremmassa Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnassa voimassa olleiden pyhimyskalentereiden, osoittaa varhaisimman kristillisen perinnekerrostuman saapuneen Karjalaan nimenomaan friisiläiseltä taholta. Välittäjänä ovat voineet toimia birkalaiset, mutta perinne on friisiläinen.”

Tshuudit, bjarmit eli permalaiset, jotka asuivat Vienanjoen varrella Pohjois-Venäjällä. Novgorod kukisti monta suomensukuista kansaa alamaisikseen ja hävitti permalaisten valtakunnan. Nestorin Kronikassa (akateemikko Dmitri Sergejevitsi Lihatsovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola WSOY 1994): ”Seuraavat kansat puhuvat omaa kieltään, mutta maksavat Venäjälle veroa: tsuudit, merjalaiset, vepsäläiset, muromalaiset, tseremissit, mordvalaiset, permiläiset, petsoralaiset, jaamit (hämäläiset), liettualaiset, semgallit, kuurilaiset, narovalaiset ja liivit. Nämä puhuvat kukin omaa kieltään, polveutuvat Jaafetin sukukunnasta ja asuvat pohjoisilla seuduilla.” Ja lisää ”Vuosi 6367 (859). Merentakaiset varjagit (viikingit) keräsivät veroa tsuudeilta, slaaveilta, merjalaisilta, vepäsäläisiltä ja krivitseiltä. Ja kasaarit kantoivat veroina poljaaneilta, severjaaneilta ja vjatitseilta yhden hopearahan ja yhden kunan (oravannahka) kutakin savua kohti.” Myös viikingeistä: ”Noita varageja nimitettiin russeiksi, vaikka jotkut nimittivätkin heitä sveanmaalaisiksi, toiset taas normanneiksi tai anglosakseiksi ja jotkut jopa gotlantilaisiksi.

Tsuudit, slaavit, krivitsit ja vepsäläiset sanoivat russeille: ’Mamme on suuri ja rikas, mutta siitä puuttuu järjestys. Tulkaa ruhtinaaksemme, tulkaa hallitsemaan meitä’. Väki valitsi kolme veljeä sukuineen, ja he ottivat mukaansa kaikki russit ja tulivat. Vanhin veljeksistä, Rurik, asettui hallitsemaan Novgorodiin, toinen Sineus, Beloozeroon ja kolmas, Truvor, Izborskiin. Näiden kolmen varjagin mukaan novgorilaiset nimittivät maataan Russkaja zemljaksi, Venäjän maaksi.” Rurikin kuoltua hänen sukulaisensa Oleg liitti Kiovan valtakuntaan ja siirsi pääkaupungin sinne. Nestori oli Kiovan ensimmäisen luostarin nk. Luolaluostarin munkki. Nestorin teos on n. vuodelta 1095. Kirjan lopussa on kronikassa mainittujen venäläisten ruhtinaiden sukutaulu. Venäjällä liikkuneet viikingit (varjagit) olivat nähtävästi suureksi osaksi lähtöisin Tukholman seudulta (missä keskeisiä olivat tuolloin Birkan kauppakeskus ja Uppsalan uskonnollinen ja valtiollinen keskus), sillä Venäjän omakielinen ja kansainvälinen nimi on johdettu Roslagenin rannikkomaakunnan nimestä, mistä siis ensimmäiset ’russit’ lienevät tulleet (nimeä käyttivät viikingeistä mm. Venäjällä liikkuneet arabialaiset oppineet). Viikingit lienevät liikkuneet Itämeren itäpuolisilla alueilla ainakin jo 500-600-luvulta lähtien.

Vuodelta 1133 on Abdullah Hamid ben Muhammedin kuvaus Vepsään tuotujen miekanterien välityksestä ”maahan, joka sijaitsee bahr muzlimin ”Pimeän meren” (Jäämeren) rannikolla, jossa miekat myydään soopelinnahkoja vastaan. He (nimittäin Pimeän meren rannikon asujaimet) taas ottavat miekanterät ja heittävät ne Pimeään mereen. Silloin antaa Allah heidän saada ylös vuoren suuruisen kalan …” Etelämpänä asuvat vepsäläiset toimivat siten bjarmien ja Bolgarin kauppiaiden välittäjinä. Osittain lienee ollut suorempiakin kauppayhteyksiä pohjoiseen laskevia jokia myöten. Bolgarista bjarmien kauppapaikaksi tulkittuun Juraan on persialaisen astronomin ja matemaatikon Abu-r-Raihan Muhammed al-Birun käsialaa n. vuodelta 1000 : ”Isösta (Vepsästä) sinne on kahdentoista päivän matka. Mutta Bulgarista Isöhon on kahdenkymmenen päivän rekimatka. Matka tehdään reillä , jotka on valmistettu puusta. Niitä he itse tai koirat vetävät hankea myöten. Niihin he ovat lastanneet myös eväänsä. Matkaa tehdään myös toisenlaisilla reillä, jotka on tehty luusta. Ne he kiinnittävät jalkaansa.”

Saxo Grammaticuksen kirjoituksissa ovat bjarmit muinaisten viikinkisankareiden vastustajina. Näissä tarinoissa viikingit lähestyvät bjarmeja maitse taistellen suomen sukuisten kansojen ja slaavien kanssa. Viikinkisankari Ragnarin taistelusta bjarmien avuksi tulleita saamelaisia jousimiehiä vastaan, jotka ”heti kun ovat tuottaneet viholliselle vahinkoa kiitävät takaisin yhtä joutuisasti kuin tulivatkin”. Niinpä ”Ragnar, Rooman sotajoukon voittaja on ymmällä joutuessaan näiden hiihtojoukkojen ahdistamaksi ja joutuu pakenemaan kurjan rahvaanjoukon ja heikosti varustettujen talonpoikain edestä.”

Taneli Jusleniuksen kirjassa ”Vanha ja Uusi Turku” (WSOY 1929) todetaan: ”Ja Suomalaisten monet sodat, uroteot, partioretket ja siirtokunnan perustamiset todistavat, ettei sotataito muinaisten Suomalaisten keskuudessa ollut kokonaan kehittymätön, niin että myös Tanskalaisen Saxon, joka muuten ei ole kyllin oikeudenmukainen Ruotsalaisille ja Suomalaisille, kuitenkin on pakko tunnustaa heidän sotainen urhoollisuutensa sanoessaan, että Tanskan Kuningas Ragnar kohtasi taistelussa pienen joukon Permalaisia, tuota roskaväkeä ja hyljeksittävää kansaa (joksi hän halveksien heitä sanoo), ja kun nämä voittivat hänet, menetti hän nyt kaiken sen maineen, minkä hän sitä ennen oli saavuttanut voittamalla Kaarle Suuren. Tästä ilmenee, että Permalaiset samoin kuin Ruijan asukkaat, jotka olivat paenneet heidän luoksensa, taistelivat taitavasti ja urhoollisesti voittaessaan mahtavan kuninkaan. Historiankirjoittajat taas nimenomaan todistavat, että Permalaiset olivat Suomalaisia, joskin eri hallitsijain alaisia…

Thor Heyerdahlin kirjasta ”Malediivien mysteeri” (Tammi 1987) lainaus svulta 308: ”Mutta sitten kaurisimpukoiden arvoitus. Totta kai skandinaaviset kansat olivat voineet keksiä pyhien falloskivien veistämisen, vieläpä stupan tapaiseen muotoon. Mutta kuinka heillä saattoi olla kaurisimpukoita? Tuskin olin kertonut ystävilleni että kaurisimpukoita oli löydetty Lothalista hautalahjoina, kun sain kirjeen eräältä suomalaiselta lukijaltani. Hän kirjoitti nähneensä kaurisimpukoita Helsingin Kansallismuseossa, ja arkeologit olivat kaivaneet ne esihistoriallisista haudoista Suomen Karjalasta. Kun häntä pyydettiin hankkimaan lisää tietoja, hän otti yhteyden Helsingin museon viranomaisiin ja lähetti yllättävän vastauksen: kaurisimpukoita oli löydetty arkeologisissa kaivauksissa yleisesti koko suomalais-ugrilaiselta alueelta. Muinaisessa Suomessa niitä oli käytetty pääasiassa hevosten haarniskain koristeina. Ylä-Volgan mari-kansa tunsi ne ’käärmeenpäinä’, historiallisista asiakirjoista kävi ilmi että niitä oli käytetty maksuna turkiksista joita vietiin Bolgarian kauppavaltioon joka sijaitsi Kaspian meren rannikolla Volgan alajuoksun ympäristössä noin 600-1250 jKr. Nämä kauppiaat saivat kaurisimpukkansa arabikauppiailta. Näiden reitti Intian valtameren rannalta Persianlahden kautta jatkui maitse Tabrizin ja Kaspian meren markkinapaikoille. Kysymyksessä oli vain muinaisen Malediivien kaupan jatke, kun sieltä lähetettiin laivalasteittain kaurisimpukoita, joihin varhaiset arabilähteet viittasivat vuosisatoja ennen kuin Malediivien kuningaskunnasta tuli muhamettilainen. Arabikirjoittajien joukossa oli Ibn Fadlan joka kävi Bolgariassa 922 jKr.”

Muinaissuomalaisten taistelutapaa kuvaa Olaus Magnus (Lib. II. c. 12, 13) seuraavasti: Hävittäviä Moskovalaisia vastaan he puolustautuivat kirvein ja tapparoin; näiden ensimmäiset hyökkäykset he torjuivat lingoilla ja kiviä heittämällä, ja niin tottuneita he olivat heittämään, ettei yksikään heitto ollut osumatta. He käyttivät myöskin pitkiä kuusikeihäitä, joihin oli kiinnitetty metallikärki; niinikään heidän oli tapana viskata vihollisten päälle köysisilmukoita, joilla koettivat kaataa heidät kumoon; samoin he sitoivat keppiin puolentoista kyynärän pituisen tai pidemmänkin nuoran sekä sen toiseen päähän suuren kiven hevosten jalkojen kietomiseksi ja niiden kumoon tempaisemiseksi. Toisinaan he käyttivät apuna kiukkuisia koiria. Niin kerrotaan menetellyn äkkikahakoissa. Kuitenkin he käyttivät myös oikeita aseita, kuten peitsiä, heittokeihäitä, miekkoja ja tikareita ja kunnostautuivat erikoisesti jousella ampumisessa.”

M. A. Castrén kirjoittaa kirjassaan ”Tutkimusmatkoilla pohjolassa” (WSOY 1967) ”Vielä enemmän lisääntyy sivistys ja rinnan sen kanssa ulkonainen hyvinvointi Rovaniemen ja Kemin pitäjissä, jotka nekin varhemmin ovat olleet lappalaisten asuttamia, mutta sittemmin saaneet suuren osan väestöstään Venäjän Karjalasta eli vanhojen bjarmien maasta. … Lopuksi Kemin ja Rovaniemen talonpojat ovat perineet esi-isiltään bjarmeilta voimakkaan viehtymyksen kaupankäyntiin. He eivät mielellään vietä aikaansa laiskuudessa ja nukkumalla lämpöisen lieden ääressä, vaan kulkevat pitkillä kauppamatkoilla, jotka usein ulottuvat aina Tukholmaan ja Pietariin saakka.” Karjalaiset tulevat historiallisiin lähteisiin 1143, jolloin heidät mainitaan venäläisissä kronikoissa. Vuonna 1198 kerrotaan karjalaisten polttaneen Turun, joka ensimmäistä kertaa mainitaan historiassamme. Ennen tätä karjalaiset oli hyökänneet Ruotsin tärkeimpään kauppapaikkaan Määlarin rannalla sijaitsevaan Sigtunaan, jonka he hävittivät. Vuonna 1220 Suomen piispaksi nimitetään englantilaista syntyperää oleva Tuomas munkki. Novgorodin ruhtinas Jaroslav Vsevolodovits hyökkäsi Hämeeseen vuonna 1227 ja hävitti sitä laajalti. Seuraavana vuonna Hämäläiset tekivät kostoretken Laatokalle. Venäläiset pakottavat Karjalaiset joukkokasteeseen 1227, mutta vasta heidän valloitettuaan Karjalan 1278 Kristinusko pääsi siellä lopullisesti voitolle. Suomen piispa kääntyi paavin puoleen pyytäen hänen apuaan. Useissa vuosina 1229-30 kirjoitetuissa kirjeissään paavi lupasi tukea kirkolle ja maalle. Venäjän vanhimpien kronikkojen (Novgorodin kronikassa v. 1143) mukaan suomensukuiset heimot kuten tsuudit, vepsäläiset, merjalaiset ja muromalaiset osallistuivat Novgorodin valtion perustamisen vaiheisiin ja varhaisempaan historiaan. Tästä lähtien karjalaiset mainitaan toistuvasti ensin Novgorodin liittolaisena, mutta 1200-luvulta lähtien Karjala oli Korela nimellä yhtenä Novgorodin hallintoalueena. Tsuudeilla tarkoitettiin ilmeisesti Novgorodiin kuuluneiden itäisen Viron sekä Laatokan etelä- ja kaakkoispuolen asukkaita. Karjalan nimi on ilmeisesti lähtöisin heimon nimestä, joka on laajentunut Laatokan rantojen tärkeimmän asutuskeskuksen Korelan eli Käkisalmen nimestä.

Heikki Kirkinen kirjoittaa ”Karjala taistelukenttänä, Karjala idän ja lännen välissä II” (Suomen historiallinen seura, Helsinki 1976): ”Novgorod luovutti Karjalan läänityksensä Liettuan ruhtinaalle Narimontille 1330-luvun alussa. Hävitetyn Karjalan miehet nousivat kapinaan uusia ankaria verottajia vastaan ja saivat apua Ruotsin puolelta Viipurista. Novgorodin joukot joukot kukistivat kapinan, mutta pian sen jälkeen Ruotsi esitti vaatimuksia ns. Tamma-Karjalasta, joka lienee tarkoittanut vanhaa hevosten kesyttämis- ja myyntialuetta Karjalan kannaksella. Vuonna 1339 Ruotsi ja Novgorod vahvistivat kuitenkin rauhan entisin rajoin ja sopimus uudistettiin v. 1351, kun Ruotsin kuninkaan Maunun yritys Nevan suun valtaamiseksi oli epäonnistunut.”

Väinö Voionmaan kirjassa ”Suomen Karjalaisen heimon historia” WSOY 1969 mainitaan: ”Venäläiset aikakirjat mainitsevat v. 1240 Ishorinmaan (inkerin) pakanallista päällikköä Pelkoista, jolle oli uskottu rannikon vartioiminen (MU, I s.32)”.

Erkki Räikkösen kirjassa ”Heimokirja” Otava 1924 todetaan: ”Novgorodin ruhtinaan Jaroslav Vsjevolodovitsin lähettämien munkkien vuonna 1227 Karjalassa aloittama uskonnollinen käännytystyö, jolla vuosisatoihin ei ole mitään suurempaa vaikutusta Karjalan kansalliseen ja henkiseen elämään, johtaa lopulta kuitenkin kreikkalaiskatolisen uskon omaksumiseen. Karjalaisten vanhat jumalat alkavat väistyä kreikkalaiskatolisen uskonnon loisteliaiden ja mystillisten kirkonmenojen tieltä.” ja ”Vuosi 1333 on käännekohta Inkerinmaan historiassa. Silloin läänittää Novgorod Inkerinmaan liettualaisille ruhtinaalle Narimontille, jonka hallituskausi aloittaa uuden kehityskauden Inkerinmaan historiassa. Pari vuosisataa jatkuneet yhtämittaiset taistelut vaimenevat, mutta tilalle astuu orjuus, jonka kirot painavat maan inkeriläis-vatjalaista heimoa vieläkin raskaammin kuin aikaisemmat hävityssodat.”

Torkel (Torgils) Knuutinpoika (k. 1306) Ruotsin marski ja valtion hoitaja. Hän suunnitteli ja järjesti kolmannen ristiretken karjalaan. Germaaniset valtiot ja heihin kuuluva Ruotsi omaksuivat kristinuskon roomalaiskatolisessa muodossa, kun taas Venäjä Bysantin ortodoksisessa muodossa. Ruotsi juurrutti katolisen uskon ristiretken avulla Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Länsi-Karjalaan 1200 luvun lopulla. Novgorod juurrutti ortodoksisen uskon Laatokan ja Äänisen Karjalaan. Karjala jaettiin ensi kerran idän ja lännen välillä Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Ruotsi perusti Viipurin linnan vuonna 1293 jolloin osa Karjalaisten entisistä nautinta-alueista joutui Ruotsin valtaan. Torkel Knuutinpojan valloitusretkestä kerrotaan ruotsalaisessa suuressa riimikronikassa. Vähän ennen kristinuskon tuloa Suomeen oli nykyisen Suomen Karjalan asutus sijoittunut pääasiassa Sortavalan tienoolta etelään päin oleville Laatokan rannoille sekä nykyisen Ala-Vuoksen varsille. Vihollisen hyökkäyksien varalta olivat asukkaat rakentaneet sinne tänne korkeille mäille ja koskien keskellä oleville saarille yksinkertaisia linnoja, joiden pääasiallisempina varustuksina oli saaren rantaa tahi laen reunaa pitkin kulkeva matala kivivalli ja sen uloimmilla valleilla teräväpäisistä, paksuista seipäistä tehty pystyaita. Huomattavimmat tällaisista Karjalan kylälinnoista oli Viipurista Laatokkaan Karjalan kenties tiheimmän asutuksen halki kulkevan reitin turvana olleet Tiuri ja Karjola, joka on nykyinen Käkisalmi. Tiurin linnan tehtävänä oli suojata heimon asutusta lännestä päin, ja se olikin todennäköisesti asutuksen tämänpuoleisella rajalla, Karjola tehtävänä oli suojata heimoa Laatokalta tulleita hyökkäyksiltä. Kolmannen ristiretken perästä 1294 saapui ruotsalainen sotajoukko Sigge Laken johdolla Käkisalmeen ja valloitti linnan. Tämä nimi näyttää olleen karjalaisten itsensä käyttämä, sillä ruotsalaisten käytäntöön ottama Kexholm on ilmeisesti väännös suomalaisesta nimestä. Kauan eivät ruotsalaiset saaneet linnaa pitää hallussaan, sillä seuraavana vuotena riistivät sen heiltä novgoridilaiset.

Laatokan-Karjala (Käkisalmen lääni) kuului kaukaisina aikoina niin sanottuun Vatjalaisenn viidennekseen näin ollen osa Novgorodin valtakuntaa. Moskovan suuriruhtinas Iivanan valloitettuaan Novgorodin kaupungin ja ruhtinaskunnan v. 1478 siirsi ja karkotti suuriruhtinas moskovalaisten tavan ja perinteen mukaisesti kaikki entiset asukkaat vaimoineen ja lapsineen pois kaupungista ja hajotti ja jakoi heidät muihin moskovalaisten hallitsemiin maihin ja kaupunkeihin ja kansoitti sen jälkeen Novgorodin uudelleen muualta tuodulla köyhällä ja kurjalla kansalla. Joutuivat Laatokan Karjalan maat Moskovan vallanalaisuuteen. 1400-luvun lopulla kannettiin Kiteeltä ja Ilomantsista veroa Novgorodin arkkipiispalle näädän ja oravan nahkoina. Perimätiedon mukaan varjagit perustivat 862 Novgorodin, joka oli skandinaavien Holmgardin. Gotlantilaiset kävivät siellä kauppaa ensin, 1100-luvulta lähtien hansakauppiaat; vuoteen 1494 Novgorodissa oli hansan itäisin kauppakonttori. Novgorod kehittyi vähitellen Vienanmerelle ulottuvaksi ruhtinaskunnaksi, jonka ruhtinas Aleksanteri Nevski voitti ruotsalaiset 1240 ja saksalaiset 1242. 1300-luvulla Novgorodin ruhtinaskunta hallitsi koko Pohjois-Venäjää. Vuonna 1311 novgorodilaiset tekivät hävitysretken Hämeeseen. Suomen herttuan Valdemarin ja hänen veljensä kuoleman jälkeen vuonna 1318 novgorodilaiset hyökkäsivät uudelleen herttuavainajan alueille ulottaen retkensä Turkuun asti. Tuomiokirkko ryöstettiin ja kaupunki poltettiin. Samoin Kuusiston vastarakennettu piispanlinna koki ryöstön ja hävityksen. Vuonna 1478 Moskovan Iivana III valloitti Novgorodin, ja 1570 Iivana IV Julma hävitti sen. Kaupunki oli Jakob De la Gardien johtamien ruotsalaisten joukkojen hallussa 1611–17. Uusien kauppateiden avaaminen vähensi sen taloudellista merkitystä, ja lopulta Novgorod jäi 1703 perustetun Pietarin varjoon.

Puolalainen kaniikki Mattias Miechovilainen kertoo kuvauksessaan Aasialaisesta ja eurooppalaisesta Sarmatiasta vuonna 1518 Corela-nimisestä maakunnasta Venäjän valtakunnassa, jossa asukkaat ovat siellä pakanoita ja palvelevat taivaankappaleita sekä metsän petoja hän toteaa karjalalaisista. Iivana III Vasiljevitš, (1440–1505) , Moskovan suuriruhtinas vuodesta 1462. Iivana alisti valtaansa useat Venäjän ruhtinaskunnat, mm. Novgorodin 1478, ja vapautui Kultaisen ordan kaanin veronalaisuudesta. Hän käytti itsestään nimitystä koko Venäjän herra. Iivana IV Vasiljevitš (Julma), (1530–84), Iivana III:n pojanpoika. Iivana oli Moskovan suuriruhtinas vuodesta 1533. Hän ryhtyi hallitsemaan 1547, jolloin hänet kruunattiin Venäjän tsaariksi. Hän kukisti pajarien vallan, uudisti lakikirjan, perusti värvätyn sotajoukon, streltsit, ja valloitti Kazanin ja Astrahanin kaanikunnat. Hän pani myös alulle Siperian valloituksen. Lisänimen Julma Iivana sai häikäilemättömän vallankäyttönsä vuoksi. Hän mm. surmasi raivonpuuskassa vanhimman poikansa Iivanan. Iivana Julman kuoltua valtakunta jäi Fjodor I:lle (1584-1598) vaikka käytännössä valtaa piti Boris Godunov.

Fjodorin kuoltua sammui Rurikin hallitsijasuku joka oli hallinnut Novgorodissa ja Moskovassa vuodesta 862.

Heikki Kirkisen kirjassa ”Karjala taistelukenttänä, Karjala idän ja lännen välissä II” (Suomen historiallinen seura, Helsinki 1976) todetaan: ”Viipurin päällikkö Klaus Kristerinpoika Horn kävi apulaisineen keväällä rajaa tutkimassa ja lähetti tulokset kuninkaalle (Gallén 1968 Bilaga N s. 222-223). Seurauksena oli että kuningas antoi keväällä 1559 ohjeen rajankäyntiä varten, ja siinä hän kielsi tunnustamasta muuta rajakirjaa kuin sen, jonka hän lähetti valtuuskunnalle. Kyseessä oli erittäin todennäköisesti Pähkinäsaaren rauhankirjan väärennös, joka oli tehty näihin aikoihin rajankäyntiä varten aikaisempien luetteloiden pohjalta (Gallén mt. s. 45-50. KRG XXIX s. 110-111). Kustaa Vaasa osoittautuu tässä tyypilliseksi renesanssiruhtinaaksi, Macchiavellin oppilaaksi, joka käyttää kaikkia mahdollisia keinoja valtionsa hyväksi. Hänen vastustajansa Iivana IV ei tosin jäänyt siinä suhteessa hänestä jälkeen. Väärennetyn rauhankirjan mukainen rajalinja kulki Retusaaresta Siestarjoen kautta niin, että se jätti Riitamaan Ruotsille, kääntyi Savon rajalla Torsajärveltä koilliseen Varpavuoreen, Puruvedelle, Orivedelle, Juojärvelle, Rikkavedelle, Kaavinjärvelle ja Syvärinjärvelle. Rajan toisella puolella karjalaiset ja venäläiset tekivät omia tutkimuksiaan, jotka he kokosivat v. 1559 laajaksi valituskirjelmäksi Ruotsin puolelta tehtyjä rajaloukkauksia vastaan…

Jo helmikuussa 1577 Juhana III antoi ohjeen valmistella suurta hyökkäystä itärintamalla heti aselevon päättymisen jälkeen. Elokuussa lähti Viipurista arviolta 4000 miehen armeija etenemään Venäjälle Herman Flemingin johdolla. Karjalaiset pelkäsivät hyökkäyksen kohdistuvan taas Käkisalmen suuntaan, mutta vihollinen kääntyikin kaakkoon, hävitti Inkerinmaan asutusta, eteni Nevan yli ja jatkoi hävitystä Kaprion seudulle asti, minkä jälkeen se palasi Suomeen. Osa Inkeriä autioitui. Juhana antoi lukea kirkoissa kiitoksen siitä, että sotajoukko oli ’Jumalan armollisella avulla’ hävittänyt tulella ja miekalla kolme rajalääniä (Ibid. s. 197, 193-196)…

Karjalassa oli ryhdytty varustamaan puolustuslinnakkeita suomalaisten hyökkäysten varalta Ilomantsin Havukkakallion linnavuorta lienee varustettu viimeistään 1570-luvulla, sillä se mainitaan pohjoiskarjalaisten tukikohtana 1580-luvulla (VA Johan III:s Registratur 1588 fol. 332 6.5.1588)… Sotaväen otto, verojen kasvu ja sotaväen majoitus linnaleirissä eli talonpoikien tiluksilla aiheutti Suomessa valituksia ja napinaa, mutta kuningas oli jo päättänyt lähteä valloituspolitiikan tielle, maksoi mitä maksoi. Marraskuussa 1579 hän kirjoitti Suomeen, ettei hän tee rauhaa Venäjän kanssa ennen kuin hän on laajentanut valtakunnan vähintään Nevajoelle ’kestäköön vaino kuinka kauan tahansa ja tuottakoon se Suomelle mitä köyhyyttä ja kurjuutta tahansa (Ibid. s. 274)… Vielä vuoden 1617 kesällä hyökkäsi joukko Ilomantsin, Soanlahden ja Kiteen Suorlahden sissejä Mikita Törrösen ja Tölke Tarassinpojan johdolla vouti Tuomas Kobockin seurueen kimppuun Rääkkylän Oravisalmessa aikoen ryöstää hänen kuljettamansa verorahat. Vouti pääsi pakenemaan, mutta sissit saivat käsiinsä toisen veneistä tavaroineen (Ibid s. 299-301).

Myöhemmin Tölke joutui vangiksi parin muun sissin kanssa ja vetosi Käkisalmen päällikön antamaan turvakirjaan, jonka hän oli ostanut kaiken varalta. Se ei tietenkään auttanut, vaan hänet tuomittiin kuolemaan. Hänen toverinsa sen sijaan onnistuivat karkaamaan. Pälkjärven Soanlahdella kaksi sissiä Mikita Törrönen ja Simon Popke olivat kiduttaneet erään 13-vuotiaan pojan isää sekä ryöstäneet tältä rahaa ja muuta omaisuutta. Henkihieverissä isä lupasi toimitta rosvoille lisärahoja, jolloin miehet veivät pojan mukanaan panttivankina. Kun rahoja ei kuulunut, rosvot hakkasivat pojan oikean käden hervottomaksi. Käräjien aikaan poika vietiin Käkisalmeen, missä hän ’löi otsaa maahan päällikön edessä’ eli kumartui maahan asti karjalais-venäläiseen tapaan ja pyysi oikeutta. Käskynhaltija ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, sillä rosvoilla oli hänen antamansa turvakirja, jossa heille myönnettiin armahdus sota-ajan rikkomuksista.”

Ensimmäisen kerran Suomen alue esitettiin erillisenä niemimaana baijerilaisen Jacob Zieglerin vuonna 1532 maantieteellisessä teoksessa, jonka hän oli piirtänyt. Siinä mainitaan Abo, Hango, Tavastia jne. Olaus Magnus vakiinnutti historiateoksessaan 1555 käsityksen Karjalaisista kaupantekijöinä, myös novgorodilaisten ja moskoviittien liittolaisina. 1570-luvulla alkoi Ruotsin ja Venäjän vuotta 25 kestänyt sota Karjalan omistamista. Laatokan pohjoispuolella taistelu oli sissisodan luontaista, minkä vuoksi kansa siirtyi piilopirtteihin asumaan. Ruotsalaiset olivat valloittaneet Käkisalmen linnan 1580 ja linnanisäntä Henrik Matinpoika Huggut halusi saada vastauksen kuninkaalta kahteen asiaan, eli miten pitkälle pohjoisessa Käkisalmen linnalääni ulottui ja millaisia veroja asukkaat olivat maksaneet Venäjän vallan alla. Helmikuussa 1581 Klaus Flemingin (nimi Fleming tarkoittaa flaamilaista) joukot lähtivät Savonlinnasta itään päin mukanaan pari tuhatta miestä, niistä suurin osa talonpoikaisia suksimiehiä, osa ratsain, mukana 10 tykkiä. Matka kulki Oriveden ja Kiteenjärven kautta Tohmajärvelle Aunuksessa, paluumatka Salmin ja Sortavalan kautta Pyhäjärven yli Savonlinnaan. Seuraavina vuosina on Aunuksesta tehty hävitysretkiä Laatokan pohjoispuolella oleviin pitäjiin. Alkava viljelys tuhoutui. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Laatokan Karjala (Käkisalmen lääni) venäläisille. Vuonna 1617 luovutti Venäjä Stolbovan rauhassa Ruotsille Käkisalmen läänin ja Inkerimaan. Ruotsin kruunu ei odottanut paljoa hyötyä voittomaasta. Kuningas vuokrasi Käkisalmen ja Pähkinälinnan läänit sotamarski Jaakko De la Gardielle kuudeksi vuodeksi. Hallinnollisesti Käkisalmen lääni liitettiin Inkerinmaan kenraalikuvernöörikuntaan, jonka keskuspaikkana oli Narva. Sen muut osat olivat Pähkinälinna, Jaaman ja Karpion läänit, joista kaksi viimeksi mainittua olivat varsin vähäisiä. Pietari Brahen ollessa Suomen kenraalikuvernöörinä Käkisalmen lääni alistettiin hänelle vuosina 1638-40.

Erkki Räikkösen kirjassa ”Heimokirja” Otava 1924 todetaan: ”Lähes neljän vusisadan ajan jatkunut slaavilainen yö katkeaa kuitenkin v. 1581, jolloin Pontus de la Gardie suomalaisine joukkoineen valloittaa Inkerimaan sitä sadan vuoden ajan hallinneelta Moskovalta. Vuonna 1617 Stolbovan rauhassa saa Ruotsin valta virallisen vahvistuksensa. Ruotsalaiset, joita Inkerimaalle houkuttelee suuruudentavoittelu ja valloitushalu, joutuvat samalla tekemään suuren palveluksen maan suomalaisuudelle.” ja ”Inkerois-vatjalaiset, jotka eivät olleet vielä ehtineet kiintyä syvemmin kreikkalaiskatoliseenkaan kirkkoon, pitivät sen loistavia menoja kuitenkin parempina kuin yksinkertaista luterilaista jumalanpalvelusta. Tämän takia he jättivät mieluummin kotipaikkansa ja muuttivat suurin joukoin Venäjälle, jossa saivat säilyttää uskonsa. Ruotsalaiset viranomaiset uhkasivat karkureita kuolemanrangaistuksella, mutta sekään ei auttanut. Inkerinmaa tyhjeni tyhjenemistään. Läänitettyään Inkerimaan aatelistolleen ja koetettuaan ensin kansoittaa sen Mecklenburgista tuomallaan saksalaisella väestöllä ryhtyi Ruotsi vähitellen hankkimaan uudisasukkaita Suomesta käsin. Maatilanomistajien asiamiehet kiertelivät Savossa ja Karjalassa houkutellen väestöä siirtymään autioituneeseen Inkeriin. Kun uudisasukkaat vapautuivat kotipaikkakuntansa raskaista veroista ja uudessa paikassa heille luvattiin aluksi myöskin verovapautta, oli houkutus niin suuri, että sadat suomalaisperheet muuttivat Inkerinmaalle.”

Martti Haavio kirjassaan ”Bjarmien vallan kukoistus ja tuho” (WSOY 1965) kertoo, että vuoden 1240 tienoilla bjarmit katosivat Norjan historiallisista asiakirjoista. Asiakirjoihin ilmestyi mainintoja karjalaisista. Aasialaiset mongolit (kiinalainen nimi tataarit) alkoivat liikehtiä. Vuonna 1206 heidän kaanikseen eli keisarikseen oli huudettu Tsingiskaani. He saapuivat Pohjois-Venäjälle vuonna 1238. He etenivät kohti Novgorodia kääntyen etelään ja valloittivat Kiovan vuonna 1290, jatkoivat Unkariin ja Itävaltaan. Tsingiskaanin kaukainen jälkeläinen Abul-Ghazi-Bagadur (1605-1666), Aral-järven eteläpuolella sijaitsevan Khivan kaani oli kirjailija ja sukunsa tutkija. Kirjoittanut Turkkilaisten sukupuu nimisen kirjan, jossa mainitaan Karjala. Moskovan suuriruhtinas Iivana III Vasiljevits (1440-1505) vapautti Venäjän mongolien vallanalaisuudesta ja jota pidetään nykyisen Venäjän perustajana. Venäläiset hyökkäsivät tammikuussa 1556 Viipuriin. Matkalla he hävittivät maaseutua ja surmasivat armotta asukkaita. He piirittivät kolme päivää Viipuria ja yllättäen sen jälkeen lähtivät paluumatkalle. Rajaseudut olivat saaneet kärsiä raskaasti. Talot oli hävitetty, asukkaat joko surmattu tai viety orjuuteen Venäjälle niin suurissa määrin, että miehestä maksettiin vain yksi riuna (10 kopeekkaa) ja tytöstä viisi alttinaa (15 kopeekkaa). Aselepo tehtiin kesällä, sillä kuningas Kustaa Vaasa lähetti Turun kirkkoherran Knut Juhananpojan Moskovaan sopimaan rauhanneuvottelijoiden tulosta. Vuoden 1557 alussa oli rauhanneuvottelut johon meni mm. Turun piispa Mikael Agricola ja rauha solmittiin 40 vuodeksi. Mikael Agricola oli maininnut karjalalaiset Uuden Testamentin suomennoksessa vuodelta 1548 Psalttarin alkupuheessa, että karjalaiset ovat aitoja pakanoita ja epäjumalain palvojia.

Pontus De la Gardie (1520–85), vapaaherra, ranskalaissyntyinen ruotsalainen sotapäällikkö. Alunperin palkkasoturi, ranskalaisen pikkukauppiaan poika, joka 1500-luvulla pääsi Juhana III:n suosioon. De la Gardie tuli Ruotsin palvelukseen jouduttuaan ruotsalaisten vangiksi 1565, toimi diplomaattina ja johti vuodesta 1580 sotaa Venäjää vastaan valloittaen mm. Käkisalmen, Narvan ja Iivananlinnan. Jakob (Jaakko) De la Gardie, (1583–1652), Pontus De la Gardien poika, kreivi, ruotsalainen sotapäällikkö. De la Gardie johti 1608 tsaari Vasili Šuiskin avuksi Ruotsista lähetettyä sotajoukkoa, pääsi 1610 Moskovaan mutta joutui lähtemään sieltä pian ja valloitti 1611 Käkisalmen ja Novgorodin. Viivyttyään Venäjällä kuudetta vuotta hän sai lisänimen ”Laiska-Jaakko”. Hänet nimitettiin 1630 valtakunnan marskiksi ja 1632 Kristiinan holhoojahallitukseen.

Magnus Gabriel De la Gardie, (1622–86), Jakob De la Gardien poika, kreivi, ruotsalainen valtiomies. De la Gardie kuului kuningatar Kristiinan suosikkeihin samoin kuin Kaarle X Kustaan, joka testamentissaan 1660 määräsi hänet kansleriksi ja holhoojahallituksen jäseneksi. Hänen Ranskaa suosiva politiikkansa johti Ruotsin sotaan ja Fehrbellinin tappioon 1675. De la Gardie joutui syrjään Kaarle XI:n ottaessa itse ohjat käsiinsä. De la Gardien perheen juuria peittelemään laadittiin komea sukutaulu, joka paljasti suvun ulottuvan pyhään Birgittaan. 1600-luku olikin mielikuvituksellisen aristokraattigenealogian kulta-aikaa. Vuonna 1580 tuli ruotsalais-suomalainen sotajoukko sotapäällikkö Pontus de la Gardien johdolla Käkisalmen lähettyville ja sulki kaupungin joka puolelta. Valloituksen johdosta viettivät ruotsalaiset komeat juhlat, joissa sen ajan tilikirjojen mukaan syötiin mm. 139 raavasta ja juotiin samoissa suhteissa. Epäilemättä olikin syytä juhlimiseen. Pontus de la Gardie kirjoitti kuninkaalle muutamia päiviä valloituksen jälkeen: ’Tämä linna on Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne ja Ruotsin kruunulle valiopaikka ja sellaisten virtojen suojelema, että sen veroista tuskin voinee löytää missään maassa.’ Koko sen ajan, mitä Käkisalmi tällä kertaa oli ruotsalaisilla (1580-1597).

Mikael Fjodorovitš, (1596–1645), Venäjän tsaari , oli tsaarina 1613–45. Mikael valittiin alemman aatelin ehdokkaana ensimmäisenä Romanov-sukuisena Venäjän valtaistuimelle. Mikaelin isä, patriarkka Filaret, auttoi poikaansa palauttamaan järjestyksen ja tsaarin arvovallan.1600-luku oli aatelisvallan aikaa. Kristiina kuningattaren aikana läänitettiin melkein koko Käkisalmen lääni ylimyksille. Ruotsi liittyi 30-vuotiseen sotaan julistautuen protestanttisuuden ja uskonvapauden puolustajaksi. Luterilaisuuden puolustajan rooli edellytti Ruotsilta kirkollista yhtenäisyyttä Luterilaisuuden merkeissä. Tämän laillisti 1617 julkaistu Örebron sääntö, jonka mukaan muiden uskontojen harjoittaminen kiellettiin karkottamisen uhalla. Pohjois-Karjalan asutus oli vuosina 1618-51 jatkuvan muutoksen alaisena. Vanhaa kantaväestöä muutti pois pitkin aikaa, ja tilalle tuli väkeä lännestä ja Pohjoisesta. Ilomantsissa 1630-luvulla oli 73 autiota (tilaa jolla ei ollut veroa maksavaa isäntää). Ilomantsin Tokrajärvi, joka autioiduttuaan kokonaan joutui Sonkajalaisten viljelemäksi, ennen kuin sai uudet asukkaat.

Pohjois-Karjalan hovit ovat kruunun virkamiesten hallinto- ja asuinpaikkoja. Pohjois-Karjalassa ei ole ollut varsinaista kartanolaitosta, mutta virkamiessäätyläisten rakentamia hoveja voi verrata arkkitehtuuriltaan rintamaiden kartanorakennuksiin.

Ruotsi-Suomeen Stolbovan rauhassa 1617 liitetyn Käkisalmen läänin hallinnolliset olot muuttuivat 1651, kun kruunu jakoi syrjäisen maakunnan pitäjiä läänityksinä ansioituneille henkilöille. Hovit olivat läänitys- ja rälssialueiden hallinnon virkamiesten, tuomareiden ja voutien asuin- ja hallintopaikoikseen rakentamia ja rintamaiden kartanoihin verrattavia. Ne säilyivät hallinnollisina keskuksina, vaikka kruunun läänityksiä peruutettiin 1680-luvun isossa reduktiossa.

Arvi Korhonen ”Eerikki Antinpoika” (WSOY 1953), josta lainaus sivulta 11: ”Koko paljon vaivaa saa nähdä selvittääkseen, mikä miehiään oli se Antti, jonka poika Eerikki myöhemmin tuli niin kuuluisaksi. Tästä Antti Pekanpojasta tietoja antavat lähteet ovat muutamien kuninkaankirjeiden lisäksi etupäässä vain hajallaan olevia tilitodisteita, mutta kuivuudestaan huolimatta ne yhteen koottuina antavat tietoja sadunomaisista elämänvaiheista. Nämä lähteet johtavat 1570-luvun Raja-Karjalaan. Suomen ja Venäjän raja kulki tällöin vielä Pähkinäsaaren rauhansopimuksen mukaisesti halki Karjalan kannaksen siten, että Käkisalmen lääni kuului Venäjään ja Suomen puolella taas Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat olivat raja-aluetta. Jos Venäjän kanssa puhkesi sota, oli näiden seutujen kohtalona ensimmäisinä ottaa vastaan sodan rasitukset. Sellainen tilanne oli melkein päiväjärjestykseen kuuluvaa varsinkin 1500-luvun toisella puoliskolla, jolloin Jääski ja Äyräpää miltei yhtämittaa olivat joko sotanäyttämönä tai sotatoimien tukialueena. Kuten tunnettua, kysymys balttilaisten alueiden omistuksesta saksalaisen ritarikunnan kukistumisen jälkeen oli pitkiä aikoja pysyväisenä sotien aiheuttajana tällä Euroopan kulmalla. Eerikki XIV:n aikana oli sota Venäjän kanssa voitu mitenkuten välttää, mutta Juhana III:n astuttua valtaistuimelle alkoi yhtämittainen sotien kausi. Iivana Julman sotilaallinen mahti oli tällöin korkeimmillaan. Hän oli saamaisillaan haltuunsa suuren osan Liivinmaata ja Viroa… Kuningas näet antoi keskittää tärkeimmän osan valtakunnan sotavoimia Viipurin teinoille. Ylipäälliköksi nimitetyltä Kustaa Banérilta puuttui kuitenkin taito käyttää tätä armeijaa niin, että maan rajat olisivat tulleet suojatuiksi. V:n 1572 alkupuolella hyökkäsi Käkisalmen läänistä Äyräpäähän sekä Jääsken kautta Lappvedelle ja Taipaleelle saakka venäläisiä hävitysjoukkoja, joiden jäljet näkyivät vuosikymmeniä… Eräänkin Ruokolahden talon, jonka nimeä emme tunne, venäläiset polttivat sekä surmasivat isännän ja viisi hänen poikaansa. Yksi pojista, Antti Pekanpoika, vietiin vankina Venäjälle aina tataarien maahan saakka… Hallitus avusti joidenkin Venäjälle vietyjen säätyläisvankien vapauttamista ’ransionilla’, so. suorittamalla sovitun lunastussumman, mutta yksinäisestä talonpojan pojasta ei kukaan huolehtinut. Tämä Antti Pekanpoika joutui olemaan vankina vieraalla maalla kokonaista 13 vuotta eli aina v:een 1585 saakka, jolloin välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit oli vapautettava… Otaksuma että Antti Pekanpoika olisi kuulunut Kurkisen l. Kurjen sukuun, on erittäin houkutteleva senkin vuoksi, että hänen poikansa otti aatelisnimekseen Trana (=kurki) ja että hän on ottanut aatelisvaakunaansa samoin kuin jo ennen aatelointia käyttämäänsä sinettiin kurjen kuvan… Todennäköistä on, että mies, joka oli tataarien maasta löytänyt tiensä takaisin kotimaahan, oli siksi yritteliäs, että hän oma-aloitteisesti tarjosi palvelustaan valtiolle. Tunsihan hän kotipitäjästäänkin tapauksia, kuinka suuria etuja tulkin asema saattoi tarjota. Varmaa joka tapauksessa on, että hän jo v. 1585, siis kohta vankeudesta palattuaan, oli päässyt Käkisalmen venäjäntulkiksi ja saanut kahdeksi vuodeksi puoli kantoveroa Mustalapin (Junnikkalan)  Kietävän kylässä. (Lukuisina kopioina Jääsken tileissä, esim. Va 5 624, 5 814. Valtakunnan registratuurassa asiakirja on päivätty Vadestenassa 24. 4., mutta kun tilien kopiot on tehty alkuperäisen kuninkaankirjeen mukaan, on sen allekirjoituksen katsottava tapahtuneen kopioiden eikä registratuuran ilmoittamana päivänä.) … Antti Pekanpoika oli näin päässyt vakinaiseksi valtion virkamieheksi. Hän asettui asumaan Käkisalmeen, joka oli venäläisiltä valloitettu v. 1580 ja jonka poliittinen ja sotilaallinen merkitys yleisen tilanteen horjuvaisuuden vuoksi oli sangen suuri. Pian Käkisalmeen tultuaan hän hankki itselleen lisäetuja. Hän näet sai 7.12.1587 Suomessa olevan jalkaväen komentajalta Arvid Henrikinpoika Tawastilta läänityskirjeen, jolla hänelle toistaiseksi ja lopullisen ratkaisun jäädessä kuninkaan harkittavaksi luovutettiin Räisälässä yksi pajaritila. (Va 5 667). Tämän tilan nimeä ei mainita, mutta todennäköisesti se oli oli sama Sotiniemi, jonka hän 27 vuotta myöhemmin hankki itselleen, kun Käkisalmen lääni uudestaan oli vallattu venäläisiltä. Hänen virkatehtävänsä olivat, niin niukasti kuin lähteet niistä tietoja antavatkin, sangen moninaisia. Hänen päätehtävänään tietenkin oli toimia tulkkina ja neuvottelijana, mutta sen ohella käytettiin häntä erilaisiin hallinnollisiin ja sotilaallisiin tehtäviin. Niinpä hän syksyllä 1589 johti komennuskuntaa, johon kuului muutamia huoveja ja nihtejä ja joka purjehti tiedustelutarkoituksessa Laatokalla.  (Va 5 623, 5 6244). V:sta 1595 lähtien hän toimi Käkisalmen pohjoisen läänin voutina sen jäljestä kun viran edellinen haltija Henrik Melkerinpoika oli saanut surmansa. Tätä virkaa hän hoiti v:een 1597 saakka, jolloin Käkisalmen lääni Täyssinän rauhansopimuksen mukaisesti luovutettiin takaisin Venäjälle… Juhana III:n Antti Pekanpojalle antama läänitys Ruokolahdella vahvistettiin nyt sillä perustelulla, että hän oli tulkin ja voudin virkansa hoitanut uskollisesti ja kunniallisesti sekä ahkerasti suorittanut kaikki tehtävät, joita hänen suoritettavakseen oli uskottu. Lisäläänityksenä hän sai entisten omistustensa läheisyydessä autioina olevia alueita, joilla valtion veronkannolle ei ollut arvoa, mutta joilla asutettuina saattoi olla aivan toinen merkitys. Nämä alueet olivat läänityskirjeen mukaan ’Saarenmaa’ ja ’Metinmaa’, Laamalan uudistalo ja Lintusaari (Kopiona Va 5 744: 63. Saarenmaa-nimistä paikkaa ei nykyään tunneta.) Pari kuukautta myöhemmin Suomen käskynhaltija Arvid Eerikinpoika Stålarm kohotti myös hänen vuosipalkkansa lähes kaksinkertaiseksi, joten se tuli olemaan 20 talaria rahaa, 30 tynnyriä viljaa, 8 kyynärää pakkalakanaa sekä hevosen rehuksi 12 tynnyriä kauroja ja 36 parmasta heiniä. (Arvid Stålarmin kirje 1.11.1597 selostettu lyhyesti Jääsken tileissä vv. 1598 ja 1599 Va 5 759, 5 772).”

Kenraalikuvernööri Kustaa Horn kuvaa vuoden 1655 rajamaan oloja seuraavasti: ”Sanalla sanoen, kaikki on täällä nurinpäin. Niin ovat myös hengelliset maallikkojen kanssa ja keskenään eripuraiset. Laki ja oikeus on kokonaan joutunut unohduksiin.” Kesällä 1656 alkoi sota, sillä niihin aikoihin Kaarle X Kustaa taisteli Puolassa ja Venäjä toi armeijan Itämeren maihin ja Käkisalmen lääniin. Olaus Magnus kirjoittaa Suomalaiset Pohjoisten kansojen historiassa: ”Moskoviittien ja ruteenien suuriruhtinaan valtakunta on laaja ja mahtava, joten tämä käyttää valtansa osoituksena pitkää ja komeaa arvonimeä. Sen todistaa hänen lähettämänsä kirje, joka saapui hiljan erään Dimitrin mukana paavi Klemens VII:lle. Se alkaa näin: ’Suurherra Vasili, jumalan armosta koko Venäjän keisari ja hallitsija, samoin Vladimirin, Moskovan, Novgorodin, Pihkovan, Smolenskin, Iverskin, Jugurskin, Perman, Vatjan, Bulgarian jne. suurherttua, Ala-Novgorodin maan, Tsernigovin, Rjazanin, Polotskin, Rozevian, Valakian, Rostovin, Jaroslavin, Valgetjärven, udorin, Obdirin, Kondinin jne. herra suurruhtinas. Päivätty kaupungissamme Moskovassa huhtikuun 3. päivänä vuonna 7030 maailman luomisesta.'” Valtio luovutti tai lahjoitti joidenkin alueiden veronkannon, niin maatiloista sillä alueella tuli rälssitiloja. Jos talonpojalla oli perintötila ja ei kyennyt suorittamaan verojaan kolmen vuoden aikana, niin siitä tuli kruununtila ja jos se oli rälssitila (hovi), niin sen meni rälssin haltijan omaisuudeksi. Rälssitalonpoika oli kokotilan vuokraaja eli lampuoti, jolla ei ollut mitään omistusoikeutta. Ruotsin armeijan voitot eivät tulleet ilmaiseksi. Sodassa kunnostautuneita upseereja ja sotamenojen rahoittajia oli palkittava. Varsinkin kuningatar Kristiina jakoi aatelisarvoja, joihin liittyivät alueiden verotulojen luovutukset. Suuria sotilashankintoja luotottanut sotakomissaari Henrik Cronstierna sai osia Sortavalan ja Kiteen pitäjistä, suurimman osan Ilomantsia sekä kokonaan Pälkjärven, Suojärven ja Pielisjärven pitäjät vuonna 1651. Pielisjärven hän myi seuraavana vuonna kreivi Pehr Brahelle. Toinen rahoittaja, asessori Casper von Pegauberg, sai Ilomantsista Mekrijärven, Mutalahden, Riihiniemen, Kivilahden, Putkelan ja Huhuksen kylät. Pegaubergin alueita hallittiin Mekrijärveltä. Sinne rakennettiin pieni hovi, jonne kerättiin alueen verot. Hovi edusti ortodokseille Ruotsin valtaa konkreettisimmillaan ja ensimmäisen tilaisuuden tullen se joutui hävityksen kohteeksi.

Ruptuurisodan (1656-1658) aikana Ilomantsin ortodokseista koottu joukko ryösti Eric Larsson Sommarin isännöimän Mekrijärven hovin. Ryöstäjät pakenivat Venäjälle. Lahjoitusmaat eli rälssimaat, Viipurin läänissä, Vanhassa Suomessa sijainneiden tilojen nimitys, joiden verotusoikeuden Venäjän hallitsijat olivat siirtäneet 1700-luvulla kruunulta yksityisille, lähinnä venäläisille aatelisille. Alussa oli tarkoitus luovuttaa uusille isännille vain valtiolle kuuluvat verot, mutta jo vuonna 1723 annettiin näille isännille Kivennavalla joukko talonpoikien tiloja ikuiseksi omaisuudeksi. Vihdoin 1700-luvun loppupuolella tuli lahjoituskirjoihin sanamuoto: Lahjoitetaan niin ja niin monta sielua ikuiseksi ja perinnölliseksi omaisuudeksi. Tosin Turun rauhankirjassa oli vahvistettu Ruotsin aikaiset oikeudet ja privilegiot. Karjalassa säilytettiinkin muuten oikeudet, mutta lahjoitusjärjestelmää sovellettaessa nämä julkisesti kumottiin. Aste asteelta siirryttiin oloihin jotka muistuttivat venäläistä maaorjuutta. Lahjoitustilojen voudit tahtoivat estää talonpoikien muuttamista maaltaan ja naisia menemästä toiselle tilalle naimisiin, voudit tahtoivat määrätä tilan väen asioista. Kun Vanha Suomi 1812 liitettiin muuhun Suomeen, oli alueella 2 500 näin lahjoitettua tilaa ja 60 000 talonpoikaa lahjoitusmaatalonpojan asemassa, joka muistutti maaorjuutta.

Vuonna 1826 Nikolai I julisti ”mustalla manifestilla” kaikki lahjoitusmaat rälssinluonteisiksi, mikä johti levottomuuksiin. Suomen valtiopäivien päätöksellä 1867 alettiin lahjoitusmaita lunastaa talonpoikien haltuun valtion antaessa talonpojille lunastusmaksun lainana. Kahdessa vuosikymmenessä lunastus oli lähes loppuun suoritettu, minkä jälkeen talonpojat saivat perintökirjat tiloilleen. Vuonna 1702 jolloin Venäjän tsaari Pietari Suuri päätti antaa iskun Ruotsi-Suomelle Pähkinälinnaa vastaan. Syyskuun lopulla kaikki oli valmiina. Pietarilla oli 300 pientä alusta sekä 35,000 miestä ja tykistöä. Pähkinälinnaa puolusti everstiluutnantti G. V. v. Schlippenbach 250 miehen kanssa. Pähkinälinna sijaitsi Nevan niskassa. Tsaari miehitti joen molemmat rannat ettei Nevanlinnasta (nykyisestä Pietarin kaupungista) voitaisi lähettää apua. V. Schlippenbach kieltäytyi antautumasta. Vasta kun koko linnoitus oli raunioina ja vain 40 miestä ampuma-aukoissa, antautuivat puolustajat lokakuun 12 päivä ehdolla että saisivat lähteä vapaasti linnasta. Pähkinä oli kova kirjoitti Pietari viitaten linnan nimitykseen, mutta nyt se on onnellisesti murskattu. Hän antoi sille uuden nimen Schlüselburg = Avainlinna, koska hän toivoi sen avaavan itselleen tien meren yhteyteen. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä hän valloitti Nevanlinnan josta tuli Pietari. Vasta suuren pohjansodan kauaskantavissa tapahtumissa Käkisalmi tuli historian näyttämölle uudestaan. Pietari Suuri oli jo 1703 pannut alulle Pietarin kaupungin rakennuksen Nevanjoen suulle. Paitsi pienempiä varustuksia sinne tänne Kannaksen poikki halusi Pietari pääkaupunkinsa suojaksi myös Käkisalmen- ja Viipurin linnat. Viipurin valloituksen perästä Pietari-tsaari ulkomailta tuomansa kuuluisan sotapäällikön, kenraali Brucen piirittämänään Käkisalmea, jota 400 miehen kera eversti Juhana Stiernschantz oli määrätty puolustamaan.

Näistä ajoista kirjoittaa Kustaa H. J. Vilkuna ”Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta” SKS 2005. Isoviha, suuren Pohjan sodan aika 1713–21, jolloin Suomi oli venäläisten miehittämänä. Suomi oli sodan alkuaikoina sivussa pääsotatoimista, mutta 1710 venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen ja 1713–16 muun Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Ennen venäläisten tuloa suurin osa virkamiehistöä, säätyläistöä ja varakkainta porvaristoa oli paennut Ruotsiin. Venäläiset järjestivät vuosiksi 1714–17 sotilashallinnon, jonka johdossa oli Mihail Golitsyn, ja siviilihallinnon vuosiksi 1717–21. Suomi jaettiin suunnilleen entisiä läänejä vastanneisiin laamannikuntiin, joiden maaherroiksi nimitettiin balttilaisia; alemmat virkamiehet sen sijaan olivat Suomesta. Luonnontuotteina maksettavat verot olivat raskaat, koska maatalous oli lamassa, ja kauppaa haittasivat mm. korkeat tuontitullit, pääoman puute ja määräys tervan ja pellavatuotteiden myynnistä vain Venäjälle. Suomessa toimitettiin myös väenottoja, ja n. 2 000 manttaalimiestä vietiin Venäjälle. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen, jolloin venäläiset vähitellen lähtivät Suomesta ja pakolaiset ja vangit alkoivat palata kotiseudulleen. Ruotsin suurvalta-asema romahti Pohjan sodassa, joka päättyi 30.8.1721 Uudenkaupungin rauhaan. Alue, jota nimitettiin Vanhaksi Suomeksi, liitettiin Venäjään. Rauhassa luovutettiin Liivinmaa, Viro, Inkeri, Käkisalmen lääni ja Viipuri. Rajan oli määrä kulkea Vironlahden kirkolta Virojokeen, kaartuen sitten Viipurin pohjoispuolitse Jääskeen ja seurata Käkisalmen entistä rajaa Parikkalan, Kerimäen ja Kesälahden kulmaukseen sekä siitä edelleen suoraan Porojärveen entiselle valtakunnan rajalle. Vuonna 1726 konventikkeliplakaati kielsi kirkon ulkopuoliset hartauskokoukset. Oulun ja Tornio oli vallattu ja poltettu, sekä Kajaanin linna räjäytetty, niin sota ei vielä ollut täysin loppunut, sillä siitä pitivät huolen partiojoukot. Venäläiset maksoivat tavallisesti paikkakuntalaisille sen mitä sissit olivat tehneet.

Eräs näistä sisseistä oli Tapani Löving s. 24.12.1689 Narvassa. Hän tapasi kuningas Kaarle XII:n muutaman kerran Ruotsissa, sillä hänen muistiinpanonsa löytyivät Eirik Hornborg: En spanare under stora ofreden. Stefan Löfvings dagbok. Helsinki 1926. Muistellessaan myöhemmin vaiherikkaita aikoja ja kirjoitellessaan 1734 Porissa pienistä päiväkirjoista yhtenäistä kuvausta, Löving omistaa lopuksi hartaan kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli aina varjellut. Lappeenrannan linnoitusta alettiin rakentamaan 1720-luvulla suojaamaan Ruotsin uhanalaista itärajaa. Linnoituaniemelle oli jo vuonna 1649 perustettu kaupunki nimeltä Willmanstrand. Lappeenrannan taistelussa 1741 Ruotsi menetti linnoituksen Venäjälle. Linnoituksen vanhimmat säilyneet rakennukset ovat venäläiseltä kaudelta 1770-luvulta. Linnoitustöitä johti 1700-luvun lopussa keisarinna Katariina Suuren Kaakkois-Suomen lähettämä kreivi Aleksandr Suvorov. Ruotsissa valtaa tavoitteli Hattu ja myssy puolue. Niin kauan kuin Arvid Horn oli vallassa oli rauha, mutta hatut pääsivät lopulta valtaan. Arvid Berhard Horn syntyi 1664 Halikon Vuorentaan kartanoon. Astuessaan uudelleen Ruotsin valtaneuvoston johtoon 60:n ikäisenä. Ruotsalainen historiantutkija Geijer sanoo hänestä, että ”hän herätti kunnioitusta luonnollisella arvokkuudellaan, sekä jumalanpelolla ja hyväntekeväisyydellä, joita hän ei halunnut salata. Hänellä oli matkassaan rahapussit kädessä almujen antamista varten, hän rukoili entisen ajan tavan mukaan joka kerta kun kelloja soitettiin eikä antanut ministerien tai muun loistavan seuran läsnäolon estää itseään perhekuntinensa polvistumasta tavanmukaiseen iltarukoukseen.” Mielellään hän ikäpäivinään päästi puheessaan uskonnollisuutensa näkyviin. Aksel von Fersen hattupuolueen johtaja on muistelmissaan jälkimaailmalle kuvaillut Hornin hurskautta kertomalla ”Horn usein esiintyi polvien kohdalta kuluneissa housuissa sanoen niiden kuluneen hänen rukoillessaan hartaasti kuninkaan ja synnyinmaan puolesta”. Vieraiden valtojen lähettiläät kertoivat hallituksilleen usein ja hämmästellen Hornin rehellisyydestä ja lahjomattomuudesta, mikä oli harvinainen hyve sinä aikana. Hornin yhteiskuntaa hyödyttävän valtiotaidon johtavana perusajatuksena oli säilyttää rauha, niin kauan kuin valtakunnan kunnia sen salli. Hattujen sota ja pikkuvihan nimellä kulkeva aika alkoi 28.7.1741, kun Ruotsi julisti sodan Venäjää vastaan. Venäläiset tulivat 23.8.1741 Lappeenrantaan ja löivät Lappeenrannan puolustajat. Venäläiset valtaavat uudelleen koko Suomen. Rauha tehtiin Turussa 1743. Sallinen, Erkki (1680-1758), sissipäällikkö. Karjalainen talonpoikaispäällikkö Sallinen on syntynyt todennäköisesti silloisen Ilomantsin, nykyisen Enon pitäjän Kuusjärven kylässä, sillä ilmeisesti hänen isänsä on mainittu 1683 savuluettelossa. Ilmeisesti vanhempi Erkki Sallinen on ollut luterilainen ja savosta tullut uudisasukas. Sallinen johti pikkuvihan (1742-43) aikana Pohjois-Karjalassa sissisotaa käyviä talonpoikia. Kansa nimitti häntä myös ”kenraaliksi”.

Kauko Pirinen kertoo Erkki Sallisesta ”Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon” (WSOY 1952). Vuonna 1746 Sallisen toinen vaimo Riitta Kukotar kuoli, niin Sallinen solmi kolmannen avioliiton Maria Eskelittären kanssa, tosin ei ilman ongelmia. Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen vuonna 1811 ei lopettanut lahjoitusjärjestelmää, vaan se sai uuden käänteen, kun keisari Nikolai I julkisti viimein kaikki lahjoitusmaat niiden herrojen ainaiseksi omaisuudeksi. Vuoden 1867 valtiopäivillä päätettiin ryhtyä lahjoitusmaiden lunastamiseen valtion välityksellä. Suomen valtio lunasti Aleksanteri Nevskin luostarin hovitilan 1848 ja antoi sen sitten vuokralle edelleen. Näin Lahdenpohjan hovi kuului kokonaan kauppala-alueeseen. Vuosisadan loppupuolella valtiopäivien päätöksellä lahjoitusmaita alettiin viimein lunastaa talonpojille edelleen lunastettaviksi valtion toimesta. Kurkijoki oli ensimmäinen lunastettu alue. Venäläinen sotaväki piti Käkisalmen linnaa hallussaan v. 1850 asti, jolloin linnan alue joutui Suomen valtiolle. Tämän jälkeen linna oli nelisenkymmentä vuotta tyhjänä ja se alkoi rappeutua, kunnes sitä alettiin korjata muinaismuistoksi.

Erkki Lintunen ”Lemin kirkkolaulu” (Kustannusyhtiö Ilias Oy 2005), josta lainaus sivulta 11: ”Taipalsaareen kuuluva Lemin kappeliseurakunta joutui isonvihan ja pikkuvihan jälkeen vuonna 1743 Venäjän vallan alle. Ruotsin ja Venäjän raja piirrettiin Kymijokeen. Tästä Suomen itäisestä osasta käytetään nimitystä Vanha Suomi, johon sittemmin vuonna 1812 liitettiin loputkin Suomesta. Kirkollinen hallinto oli Vanhassa Suomessa Haminan ja Viipurin konsistoreilla. Samalla yhteydet Ruotsin vallan alaiseen Suomeen jatkuivat kirkollisella sektorilla. ”

Aleksanteri I syntyi 23.12.1777 ja kuoli 1.12.1825 ja nousi Venäjän keisariksi 1801. Aleksanterin valtakaudella Venäjä liittyi Britannian ja Itävallan rinnalla Napoleonia vastaan, mutta Napoleon löi heidät Austerlitzin taistelussa 1805. Aleksanteri I joutui taipumaan rauhaan 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella ja hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Aleksander I valloitti Suomen 1809. Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen voimalla, mutta eivät saaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä. Napoleon syöstiin vallasta ja Aleksanteri I sai kunnian Euroopan pelastajana. Aleksanteri I oli kokenut uskonnollisen herätyksen myös. Romanttinen ajattelu tapasi kiitollisen kaikupohjan Aleksanterissa. Balttilaisen vapaaherratar Barbara Juliane von Krüdenerin edustama uskonnollinen mystiikka sai hänet valtoihinsa, ja hänestä tuli uskonnollis-siveelliseksi tarkoitetun, hallitsijoiden solmiman ns. pyhän allianssin henkinen isä. Aleksanteri sodan vielä kestäessä 29.3.1809 kutsui Suomen säädyt Porvooseen (Porvoon valtiopäivät), missä hän ”omasta ja jälkeen tulevaistensa puolesta” julisti Suomelle autonomisen aseman vuosien 1772 ja 1789 Ruotsin hallitusmuodon mukaisena. Myös ns. Vanha Suomi liitettiin maan yhteyteen vuoden 1812 alusta, lähinnä Kustaa Mauri Armfeltin ansiosta. Myöhemminkään, taantumuksellisuuden jo vallattua Aleksanterin mielen, ei Suomessa suoranaisesti rikottu perustuslakia, vaikka valtiopäiviä ei kutsuttukaan koolle ja sensuuria kiristettiin. Kun Aleksanteri syyskuussa 1819 teki laajan kiertomatkan Suomeen, hän sai kansalta osakseen suurta kiitollisuutta. Aleksanterin 1793 solmima avioliitto Badenin prinsessan Elisabetin kanssa jäi lapsettomaksi. Aleksanteri kuoli yllättäen 1825 Taganrogin kaupungissa Etelä-Venäjällä. Aleksanterin veli Konstatin kieltäytyi kruunusta, mutta toisesta veljestä Nikolai I tuli keisari.

Tapani Blomster ”Pohjanmaan rykmentin Kemin komppania” (Atrain & Nord 2021), josta lainaus sivulta 177: ”Uusi uhka nousi Sortavalan suunnalta. Sieltä lähti heinäkuun loppupuolella venäläisten joukko-osasto etenemään kohti Joensuuta. Pohjois-Karjalassa oli rahvas aloittanut oman sotansa venäläisiä vastaan johtajanaan Olli Tiainen ja Isak Stenius. Talonpojat saivat armeijalta aseikseen joitakin satoja vanhoja musketteja. Sandels lähetti Karjalaan majuri C. W. Malmin johtamana Savon jääkärikomppaniasta 100 miestä. Osasto saapui Joensuuhun 28. heinäkuuta. Malmin jääkärit ajoivat yhteistyössä talonpoikien kanssa venäläiset Pälkjärvelle. Tämän jälkeen osa talonpojista lähti heinäntekoon ja Malm perääntyi Joensuuhun.”

A. S. Kilpeläinen ”Etuvartio I-II” (WSOY 1926) ja Matti Turunen, Jukka Partanen ”Viipurin rykmentti: Karjalan puolustaja 1626-1940” (Pohjois-Karjalan prikaati 2000).

A. R. Cederbergin kirjassa ”Vanhaa ja uutta” (Werner Söderström Osakeyhtiö 1916), jossa kerrotaan Emil Nervanderin teoksessa ”Keisari Aleksanteri I:n matkat Suomessa”, mainituista hallitsijan matkoista maassamme vuosina 1809, 1812 ja 1819. Laajimman matkan Suomeen teki Aleksanteri I vuonna 1819, tultuaan Venäjän rajan yli Laatokan pohjoispuolella käyden Valamossa, Sortavalassa, josta Pohjois-Karjalan kautta Kuopioon, Iisalmelle ja Kajaanin kautta Ouluun ja lopulta kääntyen etelään pitkin Pohjanmaan rantakaupunkien Turkuun. Aleksanteri I:n matkoista on olemassa virallisia ja puolivirallisia asiapapereita Tohmajärven kirkon- ja Ilomantsin kruununvoudinarkistossa.
Ensimmäinen suomalainen Tverissä käynyt tutkija oli tunnettu Karjalan ja Inkerin runojen kerääjä ja muinaistutkija D. E. D. Europaeus. Hän matkusti v. 1848 Tverin Karjalaan. Seuraava tverin karjalaisten tutkija oli museomies ja kotiseutututkija Theodor Schvindt. Kesällä 1882 hän keräsi Tverin läänin karjalaiskylissä kansantieteellistä esineistöä ja ne ovat Kansallismuseossa Helsingissä. Suomen Venäjään yhdistämisen jälkeen vaadittiin Pietariin ja muualle Keisarikuntaan matkustavilta suomalaisilta venäläisten asetusten mukainen passi. Kolmea kuukautta pitempään oleskeluun vaadittiin oleskelulupa, jonka saamiseksi oli hankittava todistus Suomen asiain komitealta. Vuonna 1819 annettiin kaksi asetusta, joista toinen säännösteli työväestöön ja palvelusväkeen kuuluvien siirtymistä Venäjälle ja toinen virkamiesten, säätyhenkilöiden ja porvaristoon kuuluvien sekä heidän palvelijainsa matkoja Venäjälle. Näissä asetuksissa määriteltyjä tehtäviä varten perustettiin samana vuonna Suomen asiain komitean kanslian yhteyteen Pietariin passitoimisto, josta 1884 tuli erillinen valtiosihteerinviraston alainen Suomen passivirasto. 

Jussi Roms on tehnyt Pro gradu -tutkielman ”Bergslagenista Karjalaan – ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 – 1904 ” Helsingin yliopiston Historian laitokselle 21.10.2004.

Pekka Nevalainen ”Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin- Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa” (SKS 2016), josta lainaus sivulta 14: ”Eritoten Itä- ja Pohjois-Suomessa kaupankäynti oli todella vaivalloista ja jopa viikkokausien matkanteon takaista, jos noudatettiin virallisia määräyksiä. Pohjois-Karjalan mailta piti 1700-luvun loppupuolella rahtautua satojen kilometrien päähän rannikolle Loviisaan asti, joka oli määrätty seudun kauppakeskukseksi. Myöhemminkään ei tilanne paljon kirkastunut, sillä maakunnan läheisimmät kauppakaupungit Joensuu ja Kuopio olivat 1800-luvun keskimailla vielä pieniä ja horrostelun vallassa… Maaseudun kaupankäynnin estäminen ei toteutunut läheskään täydellisesti. Ihmiset rikkoivat epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan säädöksiä urakalla, eikä valvontaa kyetty järjestämään kyllin tehokkaasti. Yksi konsti oli se, että rahvas vaihtoi tavarat säädettyjen kauppapaikkojen ulkopuolella siellä, minne kulkuyhteydet parhaimmin vetivät ja missä se oli edullisinta. Yhtä lailla maaseudulla liikkui välittäjiä, ’kauppasaksoja’, jotka ostivat tuotteita ja kuljettivat kaupunkeihin sekä toivat sieltä hyödykkeitä. Samaa touhusivat monet kaupunkien porvarit. Kylistä löytyi laittomia myymälöitä – kaupunkitavaroita kaupattiin vaikka aitoissa kaikessa hiljaisuudessa. Kaiketi kaikkein laajimmalle kieltojen rikkominen kehkeytyi kulkukaupan muodossa. Jotakuinkin joka puolella Suomen maaseutua kierteli miehiä, jotka kantamistaan laukuista tai hevospeleistä myivät monenlaista tavaraa. Erityispiirteen muodosti se, että monena aikana kiertokauppiaista enemmistö kuului muihin kuin suomalaisiin. He olivat useimmiten karjalaisia itärajan takaa Venäjän keisarikunnasta, Vienasta ja Aunuksesta… Pohjois-Suomi-lehden vastaava toimittaja, flosofian kandidaatti A. V. Ervasti kehkeytyi yhdeksi ensimmäisistä ja vaikutusvaltaisimmista Karjala-aatteen ajajista Suomessa. Tehtyään Hjlamar Basilierin kanssa pitkän retken Venäjän Karjalaan kesällä 1879 Ervasti julkaisi matkakertomuksensa ensiksi Pohjois-Suomessa tammikuun 1880 ja maaliskuun 1881 välisenä aikana. Vuonna 1881 tarina ilmestyi myös kirjana Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879, josta otettiin toinen painos – mitenkäs ollakaan – ’Suomen vapauden aamusumussa’  vuonna 1918 sekä kolmas painos vuonna 2005… A. V. Ervasti matkasi vuonna 1882 pohjoiseen Ruijan rannikon suomalaisten tykö ja kirjoitti kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen kuvauksen nimeltä Suomalaiset Jäämeren rannalla. Kesällä 1885 taival suuntautui Aunukseen ja Vienanmeren rannikolle, kesällä 1893 Vienaan ja Venäjän Lappiin… Jaana Lukkari on Karjalan Heimossa selvittänyt yhtä tällaista tapausta Kainuusta. Kontokista kotoisin ollut kiertokauppias Hermanni Omenainen katosi tammikuun 1893 lopun tuiskuissa ja pakkasissa Sotkamon Jormaskylässä. Hänet löydettiin myöhemmin rahat ja tavarat ryöstettyinä suolta lumeen peitettynä – ja ilman päätä. Senkin ajan tutkimuksissa selvisi, että Omenainen oli nähtävästi surmattu päähän ampumalla ja pää oli hämäämismielessä hakattu jäätyneestä ruumiista irti; väliin oli kirves iskenyt hartioihinkin. Kesällä pääntähteet löytyivät läheltä Koivupurosta. Jo varhaisessa vaiheessa epäilykset kohdistuivat vasta 19-vuotiaaseen talollisen poikaan Juho Huotariin, jonka kotona Parkualla Omenainen oli ennen katoamistaan yöpynyt ja laskenut rahojaan. Huotari nähtiin Omenaisen katoamisaikoina hiihtelevän maisemissa hienoine luodikkoineen ja myöhemmin kirveen kanssa, mikä sopi murhaan ja kaulankatkaisuun. Lisäksi Juho Huotari kävi Kajaanissa kahdesti ja kulutti siellä huomiota herättävän paljon rahaa. Hän ryypiskeli punssia urakalla, osteli taskukelloja ja muun ohella komeat saappaatkin. Huotari kielsi loppuun asti Omenaisen ryöstömurhan, mutta siitä hänet tuomittiin mestattavaksi ja tsaarin armahdettua elinkautiseen kuristushuonetuomioon. Omenaisen murhaajan ei olisi tarvinnut ryöstää häntä rahapulassa, sillä Huotari oli varakkaan talon poika. Hänen toimissaan kuvasteli ’paremman perheen’ pojan ylimielisyys kaiken maailman ’ryssän’ kaupustelijoita kohtaan ja jo vauhtiin päässyt juoppouden ja öykkärielämän alku… Repolan Roukkulassa syntynyt Onni Lukin aloitti Pekka Homasen kanssa liiketoiminnan Ilomantsissa vuonna 1928 vuokraamalla kaupparakennuksen varastoineen; kaksi vuotta myöhemmin Lukin osti yrityksen omakseen. Liikkeellä oli aikanansa sivumyymälä Liusvaaran kylässä. Uusi kaupparakennus valmistui kirkolle vuonna 1958. Yritystä, joka oli kankaisiin erikoistunut sekatavarakauppa, jota vuodesta 1981 lähtien Onni Lukinin poika Jouko.”

Juhani Kuurneen kirjassa ”Hengen tuulta Karjalassa, Pielisen seudun herännäisyys 1800-luvulla” (WSOY 1946) käsitellään hurmoksellisuutta mm. näin: ”Hurmoksellisuutta on korostettu liikaa sekä heränneitten että heidän vastustajiensa taholla. Heränneet itse pitivät sitä helposti Jumalan erikoisena suosionosoituksena ja oman kristillisyytensä oivallisena laatumerkkinä joutuen siten huomaamattaan hengelliseen ylpeyteen ja pingoitettuun itsetehostukseen. Herännäisyyttä vastustavat tai siitä syystä tai toisesta erossa olevat piirit taas leimasivat hurmahenkisyydeksi kaiken elävän kristillisyyden. Milloin ne tulivat tarkanneeksi heränneitten elämää, silloin ne olivat useinkin sokeita näkemään sen aitoa syvyyttä pannessaan pääpainon ’noitten lahkolaisten ulkonaiseen esiintymiseen, liikutuksiin ja mielenhäiriötapauksiin’… Hurmoksellisuus esiintyi Pielisen seudulla tyypillisenä joukkoliikkeenä erittäinkin herätysliikkeen alkuvuosina. Suurta huomiota herättänyt v. 1817 tapahtunut helluntai-ihme koski enempää kuin kolmeakymmentä nuorta henkilöä, jotka puhuivat vierailla kielillä ja profetoivat osaten osittain myös puhutun tulkita, joskaan ei kaikkea. Heidän kerrotaan olleen nauttimatta mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään, ja sinä aikana heitä sitoi toisiinsa hengenhaltiotila js yhteinen rukous. Tätä Pielisjärvellä tapahtunutta herännäisyyden hurmoksellista puhkeamista seurasi v. 1819 toinen joukkoesiintyminen Viekijärven rannalla Parnunniemessä… Siitä pitäen laski hurmoksellisuuden kuohu, mutta silloin tällöin se ryöpsähti sentään näkyviin joukkoilmiönäkin. Niinpä Peti Tolvasen seuroissa Jänönvaarassa tiedetään kerran seitsemän henkilön puhjenneen puhumaan kielillä. Ja vuodelta 1860 oleva Nurmeksen herännäisyyttä kosketteleva lukkari Heikki Hannikaisen kuvaus mainitsee kielilläpuhumisen olleen 1850:n paikkeilla hyvin tavallisen. ’Kokouksissa mänivät muutamat tainnoksiin eli puoli-pyörryksiin ja sitte sirkuttivat mikä mitäki. Toiset taas puhuivat selvillä sanoilla ja luettelivat, kutka Jumala nyt otti armoihinsa ja keille hän antoi lapsen oikeuden, ja taas, kuinka se ja se on vielä onnettomassa tilassa. Kun herännyt pappi saarnasi kirkossa, nousi semmonen sirkutus ja monet näkyivät tosiansa olevanki puoli-pyörryksissä.’ Nurmeksen Palomäen kylän seuroissa ihmiset kaatuivat maahan ja puhuivat kielillä vielä 1870-luvulla (Akiander VI, s. 185)… Lajissaan raitis ja syvällinen hurmoksellisuuden piirre oli ns. ’huuto’ tai ’hänelle tuli huuto’. Herännyt nuori mies Israel Määttä siirtyi Kolista n. 1830-luvulla Pielisjärven Viensuun kylään ja meni naimisiin siellä Tolvasen talon Kaisa tyttären kanssa. Kaisasta kerrotaan, että ’hänelle tuli kova huuto miehensä puolesta’. Eräänäkin jouluaattona hän kaatui saunankynnykselle ja huusi Jumalan puoleen. Samanlainen huuto hänelle tuli myös Vaaraniemelle naidun suruttoman sisarensa hautajaisissa. Kaisa Tolvanen oli jo nuorena tullut herätykseen, kulkenut Paavo Ruotsalaisen seuroissa ja ahkerasti viljellyt Jumalan sanaa kotona lastensa parissa vaatien näiltäkin, etteivät he saaneet sunnuntaisin juoksennella, vaan heidän tuli lukea ja kuunnella sanaa. Kaisan lapsille jäi äidistä sellainen muisto, että tämä usein polvillaan hätäili Herran edessä heidän tähtensä (Mikko Määttä, Pielisjärvi, Viensuu, s. 1866)… Nähtävästi juuri samaa piirrettä kuvaa kirkkohistorian kirjoittajakin: ’Muutamat alkoivat yhtäkkiä kenenkään aavistamatta huutaa ja valittaa omaansa ja muitten jumalatonta elämää, muutamat pyörtyivät. Näin tainnoksissa ollessa selkeni heille Jumalan vanhurskaan vihan ja helvetin kärsimysten tunnossa päivänselväksi koko entinen jumalaton elämänsä kehdosta siihen hetkeen saakka. Niillä, jotka synneistään heräsivät, ei ollut yön eikä päivän rauhaa, vaan he voivottelivat, valittivat ja vuodattivat kyyneliä, eivätkä jaksaneet edes syödä eivätkä juodakkaan, vaan kuihtuivat kuni ruoho, kunnes Herra nosti painavan synninkuorman heidän hartioiltaan (Bergroth, Suomen kirkko II, s. 599).'” 
1800-luvulla kansallisuusaatteen myötä esiin noussut vaatimus laajentaa Suomen aluetta kansallisuusrajoihin asti synnytti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ns. Itä-Karjalan kysymyksen. Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikana 1918-19 Repola ja Porajärvi liittyivät Suomeen, ja Uhtualla 1918 pidetyssä kokouksessa Vienan Karjala päätti eräin ehdoin menetellä samoin. Suomalaisia joukkoja osallistui näitä pyrkimyksiä tukeviin kansannousuihin. Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomi luopui Itä-Karjalasta Petsamon hintana, ja Neuvosto-Venäjä lupasi Itä-Karjalalle kansallisen autonomian. Kun se ei toteutunut, suomalaisia osallistui vielä 1921 Itä-Karjalan kansannousuun, ja virallallisesti Suomi vetosi Kansainliittoon. Akateeminen Karjala-Seura otti 1930-luvulla Itä-Karjalan kysymyksen ohjelmaansa. Jatkosodan aikana 1941-44 Itä-Karjala oli suomalaisten joukkojen hallussa.

Pertti Kavén ”Sotalapset – Toiveet ja todellisuus” (Minerva Kustannus Oy 2011), josta lainaus sivulta 196: ”Kesällä 1944 jouduttiin koko Karjala evakoimaan vyöryvän puna-armeijan tieltä. Seuraava lastensiirtojen jakso ajoittui tähän ratkaisutaistelujen kesään. Sosiaaliministeri Aleksi Aaltonen teki Ruotsin sosiaalihallituksen edustajan Erlanderin kanssa heinäkuussa 1944 sopimuksen 15 000 karjalaislapsen siirrosta Ruotsiin. Ruotsalainen osapuoli ilmoitti, että lapset joudutaan majoittamaan parakkeihin ja kouluihin siksi aikaa, kunnes heidät on saatu sijoitetuksi perheisiin ympäri maata. Karjalaislapsia siirrettiin Ruotsiin vajaat 9 000. Karjalan tyhjentämiseen liittyvät lastensiirrot eivät saavuttaneet samanlaista laajuutta kuin helmikuun suurpommituksista alkaneet siirrot, vaikka kyseessä oli satojentuhansien ihmisten evakuointi Karjalasta. Syy oli se, että karjalaisäidit eivät olleet halukkaita lähettämämään lapsiaan ruotsalaisten perustamiin laitoksiin, ja myös suomalaislasten haluavien perheiden määrä oli vähenemässä. Karjalasta evakuoitiin kaikkiaan n. 380 000 henkeä.”

Mordvalaiset

Erkki Räikkönen Heimokirjassa Otava 1924 toteaa ”Suurin lukumäärältään, mutta samalla sadoiksi hajanaisiksi saarekkeiksi pirstoutunut, on Mordvan kansa. Se alue, jossa mordvalaiset asuvat Volga-joen mutkan molemmin puolin, on pinta-alaltaan useita satoja tuhansia neliökilometrejä laaja. Alueen varsinaisen asujamiston muodostavat venäläiset. Mordvalaiset asuvat enintään 10 kyläkunnan suuruisina saarekkeina slaavilaisen massan keskellä. Mordvalaisista tavataan hajanaisia tietoja jo hyvin varhaisina aikoina. Varmemmat historialliset tiedot ovat kuitenkin vasta Nestorin kronikassa. Vuoden 1000 tienoilla kärsi ruhtinas Jaroslav tappion taistellessaan mordvalaisia vastaan, mutta vähitellen alkavat mordvalaiset menettää vapautensa. Ensin he joutuvat venäläisten veronalaisiksi ja myöhemmin kokonaan heidän vallanalaisuuteensa. Kuudennentoista vuosisadan puolivälissä otetaan mordvalaisilta pois heidän perintötilansa ja ne läänitetään venäläisille pajareille. Vuonna 1552, Kasanin valtauksen jälkeen, menettävät he viimeisetkin oikeutensa. Venäläinen painostus tulee vähitellen niin raskaaksi, että mordvalaiset ryhtyvät kapinaan. Se tukahdutetaan kuitenkin verisesti.” Mainov kirjoittaa vuonna 1888 Mordvankansan oloista: ”Ei koskaan kukaan miehistä semmoisella sitkeydellä puolusta omaisuuttaan, kuin mordvalainen nainen omia tavaroitaan… Huomattava on, että vaimon luovuttamattomana omaisuutena on pään- ja kaulankoristukset, jotka menevät perintönä naiselta naiselle, ja joihin jokainen omistaja pitää ehdottomana velvollisuutenaan lisätä mahdollisuuden mukaan koristuksia, ostamiaan rahasia, näkinkenkiä jne… Koska on tullut tavaksi, että hyvä vaimo jättää kaikki ansaitsemansa rahat perheelle, niin vaatteiden ja kenkien laittaminen heille ei ole heidän yksinomainen velvollisuutensa, vaan koko perheen huolena; perhe ei tietysti rupea liian suuria rahoja tähän panemaan eikä koristuksista huolta pitämään, vaan se ei olekaan oikeastaan tarpeellista, koska jokaisella vaimolla kyllä löytyy oma juhlapukunsa, arvoltaan 30-150 ruplaa, jopa joskus 800:kin hintainen; nämä koristukset menevät perintönä äidiltä tyttärelle, ja koska ne eivät käyttämisestä kulu, voivat ne lisättyinä kulta- ja hopearahoilla nousta hinnassa, eikä suinkaan kelvottomiksi kulua.” Kazan on Tartastanin tasavallan pääkaupunki Volgan varrella Venäjän federaatiossa 70 km Volgan ja Kaman yhtymäkohdasta pohjoiseen. Kazan on Venäjän johtavia teollisuuskaupunkeja. Kazanissa on yliopisto joka on perustettu 1804, myös siellä on useita korkeakouluja. Kremlin kirkko on vuodelta 1552. Tataarien 1250-luvulla perustama Kazan oli jo 1700 -luvun alussa Volgan alueen pääkaupunki. Se poltettiin 1774, mutta rakennettiin
uudelleen 1780 -luvulla. Seuduilla on asunut suomensukuisia heimoja mareja ja udmurtteja.

Isabel De Madariagan kirjassa ”Iivana Julma” (Ajatuskirjat 2007) kerrotaan Kazanin valloituksesta sivulta 130 alkaen. Englantilainen merikapteeni Richard Chancellor (s. 1521 Bristolissa, k. 1556) lähti kesällä 1553 etsimään pohjoista meritietä Intiaan, mutta saapui Vienanmeren rannoille, sillä ryhmä englantilaisia kauppiaita oli hallituksen luvalla rahoittanut Chancellorin tutkimusretken. Lopulta hän tapasi venäläisiä virkamiehiä ja hänet saatettiin Moskovaan, jossa kuningas Edvard VI:n kirje avasi Moskovan ovet Chancellorille. Vuonna 1554 Chancellor palasi Englantiin mukanaan tsaari Iivanalta kirje kuningas Edvardille. Hän oli ensimmäinen englantilainen, joka kirjoitti oman kuvauksensa Venäjältä. Tsaarin rikkaudet ja majesteettisuus oli tehnyt vaikutuksen Chancelloriin. Votjakit, Tseremissit eli Marit ja Syrjäänit Votjakit asuivat Volga-joen lisäjoen Kaman oikealla rannalla. Votjakkien läheisinä läntisinä naapureina ovat Tseremissit, jotka asuvat samoilla alueilla votjakkien kanssa. Vuonna 1552 tseremissit joutuivat Moskovan valtaan. Tshremisseillä ja votjakeilla 1700-luvulla oli tapana, että jos vanha asuinseutu ei miellyttänyt, niin he paimentolaisten tapaan purkivat koko kylän ja siirtyivät uuteen paikkaan. Guagnius kertoo vuonna 1575 tsheremissien ja mordvalaisten suureksi osaksi asuvan ilman rakennuksia metsissä, minkä vahvistaa Buchin muistiinpano, että monet votjakit kesäisin muuttavat perheineen metsiin asuen majoissa ja teltoissa (Forsman ’Koskimies’, m. t. 146-147). Vuonna 1917 ilmestyi pari tseremissinkielistä sanomalehteä. Tseremissit kutsuvat itseään Mari nimellä. Mari ’ihminen’ venäläisten kronikoiden mukaan merja on goottilaisen historiankirjoittaja Jordaneen merens, joka on asunut Kostroman, Vladimirin ja Jaroslavin lääneissä. Islamilaistuneet bolgaarit ja heidän jälkeläisensä tataarit hallitsivat mareja ja udmurtteja 700 vuoden ajan vuodesta 800 alkaen, jonka jälkeen Iivana Julma vuonna 1552 valloitti tataarien kaanikunnan pääkaupungin Kazanin.

Junalla kuljettuna Helsingistä Moskovan kautta Marilaiseen Joshkar-Olan kaupunkiin on 2000 km. Syrjäänit asuvat votjakkien ja tseremissien pohjoispuolella. Noin puolet mareista asuu Marin tasavallassa Volgan mutkassa. Volgan pohjoispuolella asuvat niittymarit, etelärannalla vuorimarit ja itämarit Belajoen alajuoksulla Baskirissa. Ensimmäinen marilaisen kulttuurin perehtynyt tutkija oli itävaltalainen diplomaatti Sigismund Herberstein 1500-luvulla. Marilaisen yliopiston professori on tehnyt kirjan Valeri Patrushev ”The Early History of the Finno-Ugric Pepels of European Russia” Oulu: Societas historiae Fenno-Ugricae 2000. Video Marilaiset 1: Volgan mutka (kuvaus Jan Nyman, ohjaus ja editointi Mauri Kalima; käsikirjoitus ja tuotanto Aune Kämäräinen Valtion av-keskus 1992). Piplia 2/2008 Raamattulähetys lehdessä oli juttu, jossa kerrottiin marinkielisen Uuden Testamentin julkaisujuhlasta Joskar-Olassa 4.3.2008. Marin puhujia on n. 600 000 ja juuri julkaistu Uusi Testamentti kuuluu suurimpaan eli niittymarin kieliryhmään. Vuorimariksi on valmistumassa Apostolien teot. Marinkielisen Uuden Testamentin painos oli 5000 jota jaetaan kouluihin ja kirjastoihin. Suurempi painos otetaan lukijapalautteessa saatujen korjausten jälkeen. Tähtäimessä on koko Raamatun kääntäminen marin kielellä.

Permin kaupunki Venäjällä Kamajoen varrella Uralvuoriston länsirinteellä oli aiemmin suomalais-ugrilaisten kansojen asuttama. Perm perustettiin 17.5.1723. Perm oli aikoinaan laajan Permin kuvernementin pääkaupunki. Zachris Topelius kirjoittaa ”Maamme kirjassa” (WSOY 1981) sanotaan permalaisista näin: ”Mahtavin kansa vanhojen tshuudien joukossa olivat bjarmit eli permalaiset, jotka asuivat Vienajoen varrella Pohjois-Venäjällä. Heistä kerrotaan paljon vanhoissa norjalaisissa saduissa. Permalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, he hallitsivat monia kansoja ja olivat yhtä urhoollisia sodassa kuin uutteria rauhan toimissa. Koska he pitivät laajaa kauppaa aina Intiasta asti tuoduilla tavaroilla, he tulivat hyvin rikkaiksi”. Stefan Permiläinen johdatti komit kristinuskoon 1300-luvun loppupuolella sekä kirkollisten tekstien kääntäminen komien kielelle sitä varten laaditun kirjaimiston avulla. Katarina Suuri lähetti retkikunnan luonnontieteilijöitä Venäjän pohjois- ja itäosiin. Syrjäänit voivat olla ylpeitä, koska heidän kirjakielensä on vanhempi kuin Suomen. Tapani Pyhä kirjoitti syrjääninkielisen aapisen jo vuonna 1372. Hollantilainen Simon van Salingen oli kauppamatkallaan Karjalassa n. 1500-luvun puolessa välissä, että hän oli tavannut Kantalahdessa Fedor Tsudikovin nimisen miehen, jota pidettiin filosofina, koska oli kirjoittanut Karjalan ja Lapin historian, jossa hän oli käyttänyt karjalan kieltä. Katso lisää: http://nl.wikipedia.org/wiki/Simon_van_Salingen

Pietari Brahe (s. 18.2.1602 Rydboholmin kartanossa Uplannissa, k. 12.9.1680 Bogesundin kartanossa lähellä Tukholmaa) oli valtiomies ja kesäkuussa 1637 Pietari Brahe nimitettiin kenraalikuvernööriksi virka-alueenaan Suomi ja Käkisalmen lääni ilman Pohjanmaata. Pietari Brahe rajasi suomea puhuvien asuma-alueeksi Viron, Liivin, Inkerinmaan ja Aunuksen, itärajana Vienanmeri, aina Lappiin asti. Matkallaan Itä-Suomessa vuonna 1639 hän laittoi lähettiläänsä tutkimaan suomen kielen käyttöä Vienanmeren rannalla ja sai kuulla, että suomen kieltä puhuttiin kymmenen peninkulman päässä Valkean meren rannikolta. ”Mutta muuten on monia suomalaisia aina Arkangeliin ja Novaja Zemlijahan sekä Samojedeihin asti. Pietari Brahe perhekronikka otaksuu suomalaisten ja lappalaisten polveutuvan Samojedeista. Sodan aikana vuonna 1657 Brahe ehdotti Kaarle X Kustaalle uutta rajasuunnitelmaa, jonka mukaan raja kulkisi Laatokan itäpuolella pitkin jokea ja virtaa joka vie Äänisjärvelle (Syväri), mistä sitten poikki Poventsaan saakka, sieltä virtaa myöten Valkeaan mereen Suman luona”. Rajan siirtoa Brahe ehdotti sen vuoksi, että estettäisiin Karjalaisten siirtyminen Venäjälle. Pietari Brahen perustamasta pikkukaupungista Brahea, joka sijaitsi Pohjois-Karjalassa Pielisjärven rannalla on kirjoitus A. R. Cederbergin kirjassa ”Vanhaa ja uutta” (Werner Söderströn osakeyhtiö 1916). Brahen kuoltua 1680 peruttiin Kajaanin vapaaherrakunta takaisin kruunulle ja Brahea kaupunkia ei nähty enää tarpeellisena, vaikka siellä oli toiminut pieni koulu, johonka oppilaita oli tullut jopa Ilomantsista saakka..

Johannes Gezelius nuorempi (s. 6.9.1647 Tartossa, k. 10.4.1718 Viggbyholmin tilalla Täbyn Roslagenissa) Turun piispa ja ennen sitä oli Narvan superintendentti ja johti Inkerinmaan kirkollista hallintoa. Hän oli laatinut yksityiskohtaisen Inkerinmaan väestöoloista esityksen vuonna 1684 ja kehoituskirjasen ”Uscollinen Manaus Nijlle cuin Suomenkieldä puhuvat, mutta cuitengin tähän asti heitäns pitänet Wenäjän Kirckoin ja pappein tygö”. Gezelius kehitti Inkerin koululaitosta ja vaati Tarton yliopiston toiminnan uudelleen aloittamista, jotta saataisiin kasvatetuksi kelvollisia pappeja Inkeriläisistä. Oleskellessaan syksyllä 1673 Frankfurtissa Gezelius sai läheisen tuttavan pietistisen liikkeenjohtajasta Ph. J. Speneristä, jonka uutta uraa aukovaan seurakuntatyöhön hän tutustui. Suomeen tultuaan hän julkaisi lisensiaattiväitöskirjan ”Jubilaeus Anti-Christi Romani ipsius exitium”. Gezelius vastusti pietismiä jyrkästi kieltämällä Ruotsin kansalaisilta opiskelun pietistisissä yliopistoissa sekä pietististen kirjojen maahantuonnin ja julkaisemalla varoituksia pietismiä vastaan. Sakari Topelius (s. 13.11.1781 Oulu, k. 23.1.1831 Uudessa Kaarlepyyssä) oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä. Ensimmäiset kansanrunot Sakari Topelius vanhempi keräsi tilapäisesti ja ilman julkaisuaikeita rokotusmatkalla 1803-04. Hän keräsi kansan runoja myös Vienan karjalaisilta laukkukauppiailta.

Aadolf Iivar Arwidsson (s. 7.8.1791 Padasjoella, k. 21.6.1858 Viipurissa) oli runoilija, historioitsija ja kansallinen herättäjä. Arwidsson keräili Ruotsin arkistoista 1500-luvun Suomen historiaa koskevia asiakirjoja sekä painatti ne kymmenniteisessä ”Handlingar till upplysning af Finlands häfder” sarjajulkaisussa vuosina 1846-58. Andreas Johan Sjögren (s. 8.5.1794 Iitissä, k. 18.1.1855 Pietarissa) kielentutkija. Porvoon kouluajoilta hän sai jo sydämelleen harrastuksen suomen suvun muinaisuutta kohtaan. Teki matkoja Aunuksen kuvermentin alueella (Karjalan tasavalta). Hän oivalsi, että aiemmin käytetyt nimitykset ves – tsuudit – vepsäläiset tarkoittivat samaa kansaa. Vuonna 1861 toimittivat A. Schiefner ja F. J. Wiedemann Sjögrenin kootut teokset ”Gesammelte Schriften I, II:1-2”

Matias Aleksanteri Castrén (s. 2.12.1813 Tervolassa, k. 7.5.1853 Helsingissä) lähti vuonna 1845 uudelle matkalle Siperiaan Pietarin tiedeakatemian ja Helsingin yliopiston tukemana. Kasanissa hän aluksi täydensi tsheremissiläistutkimuksiaan ja kirjoitti valmiiksi tämän kielen kieliopin, joka julkaistiin Helsingin yliopiston kustannuksella. Bjarmiaa Castrén käsitteli vuonna 1844 tutkielmassaan Taipaleentakaisista tsuudeista todistaen, että bjarmit ovat suomalaisten heimolaisia.Jaakko Fellman (s. 25.3.1795 Rovaniemellä, k. 8.3.1875 Lappajärvellä) oli Lapin tutkija ja monipuolinen titeellinen kirjailija. Sukututkimuksen alalta Fellman julkaisi 1847 kirjoitelman ”Anteckningar om Fellmanska slägten”. Fellmanin vuonna 1829 Oulusta alkanut tutkimusmatka kulki Puolangan, Hyrynsalmen, Uhtuan, Luusalmen, Nurmilahden, Jyskyjärven, Suopassalmen, Paanajärven, Vuojärven ja Usmanan kautta Vienan Kemiin. Vienanmeren länsirannikkoa pitkin Fellman kiersi Kieretin, Koudan, Knäsöin ja Kantalahden kautta kohti Lappia ja virkapaikkaansa Utsjokea. Fellmanin päiväkirjat julkaistiin vuonna 1906.

Elias Lönnrot syntyi 9.4.1802 Sammatissa Paikkarin torpassa räätälin poikana. Hän sai koulutusta Tampereen pedagogiossa 1814-15, Turun katedraalikoulussa 1816-18, Porvoon kimnaasissa 1820, Turun yliopistossa 1822 ja Helsingin yliopistossa 1828-32. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1827 sekä lääketieteen lisensiaatiksi ja tohtoriksi 1832; suomalaisten maagista lääketiedettä käsitellyt tohtorinväitös ilmestyi laajennettuna 1842. Opiskeluaikanaan hän oli räätälinä kotipitäjässään, apteekkioppilaana Hämeenlinnassa ja kotiopettajana opiskelukaupungeissaan ja Vesilahdella Laukon kartanossa, jossa hän kirjoitti muistiin huomattavan kansanrunon, Elinan surma -balladin. Lönnrot toimi Kajaanin piirilääkärinä 1833-53 ja Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina 1853-62. Hän avusti ja toimitti useita lehtiä; hänen kansanomainen valistuslehtensä Mehiläinen (1836-37, 1839-40) oli ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti. Virsikirjakomitean jäsenenä hän toimi vuodesta 1863, sai kanslianeuvoksen arvonimen 1862 ja yliopiston kunniatohtorin arvon 1868. Lönnrot kuoli Sammatissa 19.3.1884. Elias Lönnroth oli kansanrunouden kerääjä ja julkaisija. Ensimmäiset herätteensä kansanrunojen keräämiseen Lönnrot sai Reinhold von Beckerin opetustyöstä ja Zacharias Topelius vanhemman kansanrunojulkaisuista. Hän teki 1828-44 kaikkiaan yksitoista keruumatkaa, joista viimeiset olivat lähinnä kielenkeruumatkoja. Jo fyysisenä suorituksena Lönnrotin matkanteko ja keruutyö oli valtava; hän vaelsi jalan, hiihtäen, soutaen tai hevoskyydillä n. 20 000 km ja merkitsi muistiin n. 65 000 kalevalaista runosäettä ja paljon muuta perinneaineistoa. Hänen matkojensa ääripisteitä olivat Aavasaksa, Arkangeli, Petroskoi, Inkeri ja Tartto. Paitsi vanhoja ja uusia runoja hän keräsi matkoillaan myös kasveja ja niiden nimistöä. Lisäksi hän oli erityisen kiinnostunut kansanmurteista, häätavoista, uskomuksista, sairauksista ja elinkeinoista.

David Emanuel Daniel Europaeus s. 1.12.1820 Savitaipaleella, k. 15.5.1884 Pietarissa oli kielentutkija ja muinaistieteilijä. Hän teki seitsemän muinaistutkimusmatkaa Aunuksen, Novgorodin ja Tverin lääneihin. Hautakumpututkimukset johtivat hänet huomionsa kraniologiaan. Europaeuksen tutkimuksia on mm. ”Tietoja suomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista”. Hänen esittämiään tieteellisiä väitteitä suomalais-ugrilaiset, indoeurooppalaiset ynnä monet muut kansat olisivat lähtöisin Ylä-Afrikasta jopa ivattiin. A. R. Niemi teki kirjan ”D. E. D. Europaeuksen kirjeitä ja matkakertomuksia” 1903. Karl Konstantin Tigerstedt historioitsija, joka syntyi Kuopiossa 7.5.1822, kuoli 5.3.1902 Turussa. Vuonna 1859 Tigerstedt nimitettiin Turun lukion historian lehtoriksi. Tigerstedt toimitti ”Fosterländskt album” -nimisen sarjajulkaisun, johon kirjoitti historiallisia esityksiä islantilaisten kertomuksista, muinaissuomalaisista 1845. Tigerstedt teki useita tutkimusmatkoja Ruotsiin vuosien 1845 ja 1879 välillä. Hänellä oli aikomuksena esittää maamme historiaa Kustaa II Adolfin kuolemasta vuonna 1680 reduktsiooniin saakka, mutta se ei toteutunut, vaan hän julkaisi kaksi väitöskirjaa dosentin arvoa varten vuonna 1846 ”Administratio Fennie Petri Brahe” ja toinen tohtorinarvoa varten vuonna 1847 ”Adumratio status urbium Fenniearum annis 1638-1640” (Esitys Suomen kaupunkien olista vuosina 1638-40). Hän julkaisi mm. ”Bidrag till Kexholms läns historia under drottning Kristians tid” (painettu Turun lyseon vuosikertomuksiin 1877-87). Tigerstedt suku on ruotsalaista alkuperää Taalainmaalta jossa asui Falanissa kantaisä Antti ammatiltaan räätäli, jonka pojat olivat vuorimiehiä. Antin pojanpoika Eerik otti sukunimekseen Fahlander ja muutti ylioppilaana Turkuun 1631 ja tuli Kokkolan kirkkoherra. Eerik Fahlanderin poika Eerik aateloitiin vuonna 1691 sukunimellä Tigerstedt.

Ahlqvist, August Engelbrekt (1826–89), kielentutkija ja runoilija. Ahlqvist oli Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina 1863–88 ja rehtorina 1884–87. Hän oli kiivas oikeakielisyysmies ja hyökkäävän kiistakirjoituksen taituri, jonka teilattavaksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä joutui. Runoilijana (A. Oksanen) Ahlqvist pyrki kotiuttamaan suomen kieleen eurooppalaisen runon rakenteita. Ahlqvistin Kirjeet on julkaistu 1982. Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854-1858 Karisto 1986.

Johan Reinhold Aspelin (1842-1915) oli ensimmäinen valtionarkeologi ja Valtion historiallisen museon perustaja. Väitöskirjassaan J. R. Aspelin ”Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita” (1875) kertoi kuinka Suomen suku oli saanut alkunsa Altaivuoristossa ja Jenisein aroilla ja vaeltanut pronssikauden kuluessa länteen Uralille. Tämän jälkeen Aspelin toimitti viisiosaisen kuva-atlaksen ”Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta”. Aspelin tuki aktiivisesti virolaisten kansallisen argeologian kehitystä. Aspelin vieraili yleisillä laulujuhlilla Tartossa 1869.

Vilhelm Thomsen (1842-1927) oli tanskalainen kielentutkija ja toimi Kööpenhaminan vertailevan kielitieteen professorina 1887-1912. Jo koulupoikana hän harrasti kieliopintoja ja omin päin opiskeli mm. suomea. Hän kävi 1867 Suomessa täydentämässä kilitaitoaan ja julkaisi ensimmäisen tutkimuksensa suomalais-ugrilaisen kilitieteen alalta. Suurta huomiota herätti hänen väitöskirjansa ”Den gotiske sprogklasses indflydelse på den finske”, jossa hän selvitteli itämerensuomalaisissa kielissä tavattavia germaanisia aineksia metodisen tutkimuksen puitteissa. Vuonna 1890 julkaisemassaan teoksessa ”Beröringer mellem de finske og baltiske sprog” Thomsen osoitti, että suomalaiset ennen joutumistaan germaanien naapuruuteen olivat olleet kauan kosketuksissa liettualaisten ja latvialaisten kanssa. Tutkimus ”The Relations between Ancient Russia and Scandinavia and the origin of the Russian State” ratkaisi kysymyksen Venäjän valtakunnan perustajien kansallisuudesta.

Arvid Oskar Gustaf Genetz (s. 1.7.1848 Impilahdessa, k. 3.5.1915 Helsingissä) oli kielentutkija, runoilija ja pedagogi. Castrénin matkakertomusten ja Ahlqvistin ”Säkenien” innostamana Genetz ryhtyi kielentutkijaksi. Vuonna 1871 Genetz tutki karjalaismurteita Aunuksen ja Vienan lääneissä. Genetzin tieteellisistä töistä mainittakoon ”Vepsän pohjoiset etujoukot” (1872, 1873), tutkimukset karjalan ja aunuksen kielistä (kielennäytteitä, sanastot, kieliopit), ”Kuollan lapin murteiden sanakirja ynnä kielennäytteitä” (1891), tsheremissiläinen sanasto M. Szilasin sanakirjassa (1901), ”Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa (1870), ”Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79).

Aukusti Valdemar Koskimies syntynyt Pihlajavedellä 7.1.1856 ja hänen vanhemmat olivat Oskar Wilhelm Forsman ja Maria Gustava Ahlholm. A. V. Koskimies oli koulumies, tutkija ja runoilija ja hänen lisensiaattiväitöskirjansa ”Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta l. Pakanuuden aikainen nimistö” vuonna 1891. A. V. Koskimiehen puoliso vuodesta 1900 oli Ilta Evelina Bergroth.

Homén, Victor Theodor (s. 3.7. 1858 Pieksämäellä, k. 10.4.1923 Helsingissä), Alexander Homénin veli, fyysikko. Homén toimi Helsingin yliopiston sovelletun fysiikan professorina 1898–1923. Hän loi perustan suomalaiselle hydrografis-biologiselle merentutkimukselle ja hallantutkimukselle. Homén osallistui passiiviseen vastarintaan kagaalin jäsenenä ensimmäisellä sortokaudella ja kirjoitti ”Passiivinen vastarinta. Poliittisia kirjoituksia 1899-1904” ja hänet vangittiin 1904 ja vietiin Shpalernajan vankilaan, josta karkotettiin Novgorodiin, mutta helmikuussa 1905 hän pääsi vapaaksi. Hän oli pappissäädyn edustajana valtiopäivillä 1905–06 ja eduskunnan jäsenenä (nuorsuomalainen puolue ja Kokoomus) 1908–13 ja 1919–21. Loppuvuosinaan hän omistautui Karjalan kysymykseen ja vuonna 1918 julkaistiin teos ”Itä-Karjala ja Kuollan Lappi”.

Eemil Nestor Setälä (1864–1935), kielen- ja kansanrunoudentutkija, poliitikko, valtioneuvos (1934). Setälä oli Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina 1893–1929 ja Turun yliopiston kanslerina 1926–35 sekä perustamansa Suomen sukututkimusarkiston johtajana 1930–35. Hän kirjoitti jo koulupoikana suomen kielen lauseopin ja julkaisi myöhemmin tutkimuksia mm. itämerensuomalaisten kielten äännehistoriasta ja lainasanoista sekä suunnitteli laajojen suomen kielen sanakirjojen julkaisuohjelman; suomen kielen yliopisto-opetuksen hän järjesti uudelleen. Hän julkaisi tutkimuksia myös kansanrunouden alalta. Poliitikkona Setälä kuului nuorsuomalaisiin ja myöhemmin kokoomuspuolueeseen. Hän oli valtiopäivillä pappissäädyn jäsenenä 1904–06 ja eduskunnan jäsenenä 1907–10 ja 1917–27, opetusministerinä 1925 ja ulkoasiainministerinä 1925–26, myöhemmin myös diplomaattitehtävissä. Karjalainen, Kustaa Fredrik (1871-1919), kielentutkija. Karjalainen oli Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen dosenttina 1905-19. Hän keräsi tutkimusmatkoillaan runsaat kielen- ja kansanrunouden näytteet karjalaisilta ja ostjakeilta. Teoksia: Ostjakit, Ostjakisches Wörterbuch 2 osaa, 1948, toim. Y. H. Toivonen.

Samuli Paulaharju s. 14.4.1875 Kurikassa ja oli kansantietouden kerääjä ja julkaisija ja ensisijassa Oulun kuuromykkäkoulun veiston ja piirustuksen opettaja. Varsinaisen virkatyönsä ohella Paulaharju on ansioitunut kansantietouden kerääjänä ja julkaisijana. Paulaharjun teoksia mm. ovat Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908), Ruijan suomalaisia (1928) jne.

Julius Edvard Ailio muinaistutkija syntynyt Lopella 19.7.1872 (vanhemmat: kansakoulunopettaja Johan Benjamin Ax ja Johanna Hyrkäs). Valmistui ylioppilaaksi Hämeenlinnassa 1892, fil. kandidaatti 1898 ja vihittiin maisteriksi 1900. Hän ryhtyi tutkimaan muinaistieteitä erityisesti kivikautta ja saavutti tohtorinarvon 1909. Hänen teoksiaan on mm. Hämeenlinnan kaupungin historia I (1917), Karjalaiset soikeat kupurasoljet (1922). Julius Ailion puoliso vuodesta 1913 oli Signe Wallin.

Vilkuna, Kustaa Gideon (1902-80), kansatieteilijä. Vilkuna oli Helsingin yliopiston suomalaisugrilaisen kansatieteen professorina 1950-59 ja Suomen Akatemian jäsenenä 1959-72. Hän oli sotien aikana 1939-41 sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä ja 1941-44 aluksi valtion tiedotuslaitoksen tarkastusjaoston ja myöhemmin koko tiedotuslaitoksen päällikkönä. Vilkuna oli opetusministerinä 1958. Hän tutki mm. kansanomaisia elinkeinoja, talonpoikaista yhteisö- ja tapakulttuuria ja suomalaisten varhaisia kulttuuriyhteyksiä. Vilkuna tuli tunnetuksi myös kansanomaisen ajanlaskun (mm. Vuotuinen ajantieto) ja nimistön tutkijana (Etunimikirja). Hän oli myös merkittävä kulttuuripoliitikko ja pol. vaikuttaja sekä kansallisten tieteiden välisen yhteistyön ja kansainv. tiede- ja kulttuuriyhteyksien kehittäjä. Kustaa Vilkuna oli vieraillut Moskovassa, jossa hänelle oli näytetty Novgorodista löydettyjä tuohilevyjä, jossa olevaa kirjoitusta jota ei ole pystytty selvittämään. Kirjoitus on mahdollisesti suomea. Näitä tuohikirjoituksia, jotka ovat 1200- ja 1300-luvuilta, on Novgorodin kaivauksissa saatu esille satoja. Tuohikirjoitusten julkaiseminen on niiden löytäjän professori A. V. Artsihovskin ja lisensiaatti J. I. Jelisejevin tehtävänä.

Johannes Magnus ruotsalainen arkkipiispa, historoitsija. Johannes Magnus oli Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa (1523-26). Hän kirjoitti Ruotsin historiaa käsitteleviä teoksia. Roomaan uskonpuhdistusta paenneen Ruotsin piispan Johannes Magnuksen teos Goottien ja svealaisten kuninkaitten historia, jonka Olaus Magnus julkaisi v. 1554, sisältää historiallisen esityksen goottien ja svealaisten kuninkaista. Tämä kirja on Helsingin Yliopiston kirjastossa http://helka.linneanet.fi/. Magnus-veljeksiin kohdistuneen tutkimuksen merkittävimmäksi teokseksi on noussut Kurt Johannessonin 1982 julkaisema goottilaisesta renesanssista Johannes ja Olaus Magnuksen tuotannossa. Teos on käännetty englanniksi vuonna 1991. Vielä Taneli Juslenius ja myöhemminkin Suomen historian esittäjät uskoivat lujasti mm. hänen väitteeseensä, että Nooan pojanpoika Maagog hallitsi jonkin aikaa Suomessa ennen kuin lähti Ruotsiin. Olaus Magnus s. 1490 (Linköping) – k. elokuussa 1557 Roomassa, Johannes Magnuksen veli, ruotsalainen teologi. Uskonpuhdistuksen jälkeen katolinen Olaus Magnus erotettiin tuomiorovastin virasta ja diplomaattisista tehtävistään. Paavi nimitti hänet 1544 Upsalan nimelliseksi arkkipiispaksi. Italiassa hän laati arvokkaan teoksen Historia de gentibus septentrionalibus (osittainen suomennos Pohjoisten kansojen historia: Suomea koskevat kuvaukset). Toinen kirja Charta gothica, painettu Venetsia 1539. Ruotsia koskeva historia on Historia pontificum metropolitanae Upsalenis (Upsalan arkkihiippakunnan historia) ja Historia de omnibus Gothorum Sueonumque (Swea och Göta Crönika). Vatikaanin arkistosta www.vatican.va ja sieltä Vatican secret archives saattaa löytyä lisätietoja asiasta.

Johannes Mesenius syntyi myllärin poikana Frebergan kylässä Itä-Göötanmaalla Ruotsissa v. 1579, kuoli Oulussa marraskuussa 1636. Messenius oli ruotsalainen historioitsija ja kirjailija. Messenius opiskeli Puolassa ja tuli 1609 Upsalan yliopiston lainopin ja valtiotieteen professoriksi. Hän perusti Danzigiin yksityisen oppilaitoksen ja meni 1607 naimisiin Lucia Grothusenin, Sigismund kuninkaan entisen opettajan Arnold Grothusen tyttären kanssa. 1610 häneltä ilmestyi Amphitheatrum, jossa hän esittää kunkin Ruotsin kuninkaan historian aina Magogista, Noan pojanpojasta omaan aikaansa saakka. Mesenius kirjoitti Genealogia Sigismundi sukutieteellisen tutkimuksen, myös Kaarle IX:lle hän teki tutkielman Schema familiare nimellä. Vuonna 1613 hän siirtyi valtakunnan arkistonhoitajaksi Tukholmaan ja myöhemmin Svean hovioikeuden asessoriksi. Hän oli 1616–36 Kajaanin linnassa syytettynä poliittisesta vehkeilyistä Puolan hyväksi. Johannes Mesenius oli pitkän ajan vangittuna Suomessa Kajaanin linnassa, jossa hän laati sukuluetteloita Sigismundin ja Kaarlen suvuista. Vuonna 1616 ilmestyi Theatrum nobilitatis suecanae, joka oli ensimmäinen Ruotsin aateliston sukuluettelo. Loppukesästä 1616 Mesenius tuomittiin vankeuteen Kajaanin linnaan, jossa hän asui perheineen ja palvelijoineen. Johannes Meseniuksen kirja Scondia sisältää mainintoja Suomesta, josta hän laati Suomen kronikan vuonna 1629, mikä painettiin vasta 1774 J. Peringskiöldin toimittamana. Varsinainen Scondia käsittää 9 osaa, vedenpaisumuksesta Kustaa Aadolfin hallituksen alkuvuosiin asti. Seuraavassa osassa hän oikoo edellisten historioitsijoiden erehdyksistä ja yhdennessätoista täydentää oman historiansa alkuosia. Loppuosat aina 15:sta asti sisältävät kronikoita, entisiä teoksia korjaillussa asussa ja runoja. Johannes Messenius Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita, sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. 

Henrik Schück, Mesenius (1920); Eino Cederberg, Kaksi Kajaaninlinnan vankia (1923). Johannes Messenius ”Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita”, kertoo: ”306 jälkeen vedenpaisumuksen olevasta ajasta: Thuiskon kuoli (Thuiskon lienee sama nimi kuin Tacituksen Germania-teoksessa mainittu Tuisto. Tacituksen mukaan germaanit ylistivät Tuisto-jumalaa ja hänen poikaansa Mannusta pidetään kansansa kantaisänä), ja hänet otettiin jumalien joukkoon. Läntisessä valtakunnassa hän sai seuraajakseen Mannuksen. Idässä hänen paikalleen astui Sarmatas (Sarmatas on antiikin kirjailijoiden nykyisestä Itä-Euroopasta käyttämän Sarmatia-nimen henkilöitymä), joka oli Seemin jälkeläinen neljännessä polvessa. Sarmatas alkoi nimensä mukaan kutsua valtakuntaa Sarmatiaksi. Sarmatiassa oli kolme kansaa: slaavit, antit ja venedit (nimet esiintyy Jordaneella 500-luvulla jKr.). Ainakin viimeksi mainituista olen aikonut laatia kronologisen esityksen. Venedit asettuivat ensiksi asumaan runsaslukuisina läntiselle rinteelle siihen vuoristoon, joka erottaa Euroopan puoleisen Sarmatian Aasiasta. Skandinaavit taas olivat tähän mennessä lisääntyneet liikaa, ja he perustivat ensimmäisen siirtokuntansa itään. Lisäännyttyään sen jälkeen samaa vauhtia tämä kansa, jota myöhemmin sanottiin vandaaleiksi, valloitti Itämeren rannikot – koko tuon laajan maa-alueen, joka sijaitsee vastapäätä Skandinaviaa Peräpohjalassa olevan Tornion ja Saksin välillä.” Paikallisen hallinnon perusyksiköksi muodostui pokosta. Käkisalmen lääniin muodostui 7 pokostaa, Raudun, Sakkolan, Kaupungin (= Käkisalmen, lähinnä vastaten myöhempää Räisälää kappeleineen), Kurkijoen, Sortavalan, Salmin ja Ilomantsin pokostat. Ilmeisesti Ilomantsin pokosta on syntynyt huomattavasti myöhemmin kuin muut kuusi pokostaa, eli 1400-luvun loppupuolella. Pokostajaon synty on yhteydessä veronmaksuun Novgorodille. Aunus oli verovelvollinen jo vuonna 1137 ja muu Karjala 1278, koska ruhtinas Dmitri teki sotaretken Karjalaan. Varsinainen pysyvä verotus järjestettiin Karjalan läänityksen yhteydessä ruhtinas Boris Konstantininpojan toimesta vuonna 1307. Hallinnon ankaruus johti Karjalaiset kapinaan 1314. Vuonna 1333 Novgorod läänitti Laatokan, Pähkinäsaaren, Käkisalmen ja Karjalan maan sekä puolet Kapriota liettualaisruhtinas Narimontille, jonka hallintokeskus oli Pähkinäsaari.

Vuonna 1383 Narimontin poika Patrik läänitti Pähkinäsaaren, Käkisalmen ja puolet Kapriota. Perevaara tarkoittaa veronkantopiiriä ja sana tulee venäjänkielisestä perevaritj (valmistaa olutta veronkantajalle kestitykseksi). Perevaarojen lisäksi oli käytössä hallinnollisia alue nityksiä, kuten valta volost esim. Ilomantsissa Mekrijärven valta (volost). Toinen perevaaraan rinnastettava nimi oli piiristan.

Sortavala

Laatokan pohjoisrannalla oleva Venäläinen kaupunki jossa on n. 23 000 asukasta. Siellä on huonekalu- ja metalliteollisuutta. Kaupunki on perustettu 1632 ja kehittyi 1800-luvulla Laatokan Karjalan kulttuurikeskukseksi. Sivistyksellisesti merkittävä tapahtuma oli Sortavalan seminaarin perustaminen 1880 ja Suomen ortodoksisen hiippakunnan synty 1892. Sortavalan seminaarista vuosina 1884-1940 valmistuneet kansakoulunopettajat maamme kulttuuri-, yhteiskunta- ja talouselämän vaikuttajina. Kymölän Kilta ry 1989: Sortavalan seminaari aloitti toimintansa 1880. Se jatkoi vuoteen 1945, jolloin seminaarin nimi muutettiin Itä-Suomen seminaariksi. Kansakoululaitoksen isä, kansakoulujen ylitarkastaja Uno Cygnaeus sanoi Sortavalan seminaarin vihkiäispuheessa 20.10.1880: ”Korkeamman ja yleisen sivistyksen ja siveellisyyden voimansa avulla voi pieni ja vähälukuinen kansamme pääasiallisesti säilyttää asemansa kansakuntien joukossa. Mutta ajanmukaista sivistystä kansassa ei voi saavuttaa eikä pysyttää ilman tarkoituksenmukaisia kansakouluja.” Kun Sortavalan seminaari aloitti toimintansa syksyllä 1880 oli Jyväskylän seminaarilla jo vakiintunut asema ja toimintatapa. Sortavalan seminaarin rakenne oli kopio 17 vuotta aikaisemmin aloittaneesta Jyväskylän seminaarista. Seminaarin perustamisen aikaan Sortavalassa oli 890 asukasta. Vasta 1876 kaupunki sai ensimmäisen pormestarin. Kaupunginvaltuusto aloitti toimintansa 10 vuotta myöhemmin. Katuja alettiin valaista 1870-luvulla ja 1910 kaupunki sai sähkövalon. Kun seminaari tuli kaupunkiin, ei siellä ollut vielä puhelimia. Ensimmäinen puhelinyhtiö perustettiin 43 puhelimenkäyttäjää varten 1888. Vesijohto vedettiin kaupunkiin 1914 yli 60 m Laatokkaa korkeammalla olevasta Helmijärvestä, joka sijaitsi n. 6 km kaupungin rajasta.

Jussi Isosaari on tehnyt kirjan Seminaarista yhteiskuntaan. Sortavalan seminaarista vuosina 1884-1940 valmistuneet kansakoulunopettajat maamme kulttuuri-, yhteiskunta- ja talouselämän vaikuttajina. 

Sortavalan seminaarissa johtaja valvoi internaattielämää miesten ja johtajatar naisten puolella. Kasvattavina taustatekijöinä toimivat seminaaria koskevat säädökset sekä kouluhallituksen ohjeet ja määräykset. Seminaarin oppilaiden oli jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivinä mentävä kirkkoon tai osallistuttava yhteiseen kotihartauteen. Eri uskontoon kuuluvien tuli toimia sovussa yhteisen päämäärän ja tämän itäisen rajaseudun hyväksi. Ylitarkastaja W. Floman ensimmäisellä tarkastusmatkallaan 20.2.1889 saneli Sortavalan seminaarin opettajakunnan pöytäkirjaan: ”Kuinka tärkeätä on, että seminaarissa vallitsee puhtaasti isänmaallinen, siveellinen ja ennen kaikkea tosikristillinen henki ja järkähtämätön Jumalan pelko”. Opettajakunnan pöytäkirjassa 21.10.1902 ilmenee, että uskontoa pidettiin koulun tärkeimpänä oppiaineena. Keskusteltaessa vuoden 1922 seminaarikomitean mietinnöstä opettajakunta muistutti, että liikunnalle oli varattu liikaa tunteja. Niitä tulisi luovuttaa mm. uskonnolle. Vuoden 1866 määräysten mukaan sisäoppilaiden päiväjärjestys oli erittäin raskas. Herätys tapahtui klo 5.30 ja nukkumaan meno 22.00. Kello 19-22 jäi aikaa omaan käyttöön, mutta silloinkaan internaatissa asuvat eivät saaneet sieltä poistua kaupungille ilman lupaa.

Vanhan Suomen alue joutui olemaan Venäjän valtakunnan alaisuudessa pitempään kuin muu Suomi. Tästä seurasi talonpoikien joutuminen ainakin osittain maaorjuuteen. Toinen erottava tekijä oli karjalaisen väestön osittainen kuuluminen ortodoksiseen kirkkoon ja kehityksen yleinen jälkeenjääneisyys. Sortavalan kaupunki perustettiin 1632 pian Stolbovan rauhan jälkeen jolloin alue siirtyi Ruotsin yhteyteen. 
Ilmari Salosen kirjassa Henrik Renqvist II Otava 1931 sanotaan Renqvistin vanhuudesta Sortavalassa: ”Vanhuudenväsymyksestään huolimatta Renqvist ponnisteli toisessakin työssä, Langhansin laajan lastenpostillan suomentamisessa. Muuan silminnäkijä on antanut seuraavan kuvauksen vanhasta Renqvististä tämän liikkuessa ratsain sairasmatkalla tiettömällä takamaan taipaleella: ”Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unohtumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan. Näkyy selvään, että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värssyjä, sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkien armahtajan eteen.” Henrik Renqvist kuoli Sortavalassa marraskuussa 5.1866.

Viipuri

Tyrgils Knuutinpojan perustaessa 1293 Viipurin linnan Ruotsin vallan tueksi. Ruotsalainen Eerikin kronikka kertoo: ”rakensivat linnan sille äärelle, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa tulee vastaan”. Vuonna 1294 maalis- ja huhtikuun vaihteessa saapui venäläisiä joukkoja linnan edustalle joita johti Smolenskin ruhtinas Roman Glebovits ja muut Novgorodin miehet. Huhtikuun 6 päivä alkoi rynnäkkö linnaa vastaan ja venäläinen kronikka kertoo: ”He hyökkäsivät voimakkaasti linnaa vastaan tiistaina suuren paaston viidennellä viikolla ja kunnon mies Ivan Klekatsevits sai surmansa linnasta ammutusta laukauksesta ja monia haavoittui. Samana yönä tuli meidän syntiemme vuoksi suojasää, vettä virtasi linnan alapuolelle eikä hevosilla ollut lainkaan rehua. Ja niin he lähtivät pois ja palasivat kaikki terveinä takaisin.” Tyrgils vangittiin Ruotsissa ja vuonna 1306 hänet
teloitettiin häneen kohdistuneiden syytösten vuoksi. Ruotsin kuningas Eerik Maununpoika lähti keväällä 1348 ristiretkelle Pyhän Birgitan ja Turun piispan siunaamana. Venäläiset hyökkäsivät Viipuriin 1351, jossa rakennukset poltettiin maan tasalle ja ympäristöstä kiinni saadut asukkaat surmattiin tai kuljetettiin vankeina Venäjälle. Rauha tehtiin vuonna saman vuoden aikana.

Ruotsin kuningas Albrekt vuonna 1364 lahjoitti Ruotsin Vexiön piispanistuimelle aikaisemmin Niilo Tuurenpojan hallussa olleen puolen Sääminginsalon saarta: ”… että me nyt läsnäolevain neuvoksiemme neuvolla ja suostumuksella puolet eräästä Viipurin läänissä olevasta Sääminginsaloksi kutsutusta saaresta, jossa joskus joku oli asunut, vaan joka oli jäänyt autioksi, hyvästä tahdostamme luvutettuamme ja lahjoitettuamme herra Niilo Tuurenpojalle ja sen mainitun herra Niilon kuoleman jälkeen lain ja valtakunnan vanhan tavan mukaisesti palattua takaisin meille ja kruunulle, kuninkaallisesta armostamme luovutamme ja lahjoitamme kunnioitettavalle isälle Kristuksessa herra Tuomaalle ikuiseksi omaisuudeksi …” Viipuri sai kaupunginoikeudet 1403. Henkisen elämän keskuksia olivat mustain veljesten (dominikaanien) ja harmaiden veljesten (fransiskaanien) luostarit. Linnoituksen loistoaika alkoi vuonna 1442, sillä linnanisännäksi tuli entinen valtionhoitaja marski Kaarle Knuutinpoika Bonde. Kuusi vuotta kesti Kaarle Knuutinpoika Bonden isännyys Viipurin linnassa, sillä hänestä tuli Ruotsin kuningas. Eerik Akselinpoika Tottin toimesta kaupunki ympäröitiin 1470-luvulla kokonaan tornimuureilla ja porteilla. Venäläiset piirittivät Viipuria 1351, 1411 ja 1495, jolloin hyökkääjille sattui kohtalokas räjähdys, Viipurin pamaus. 1500-luvun puolivälissä rakennettiin tykkitorniksi Pyöreä torni sekä Pantsarlahden ja Äyräpään bastionit. Tällöin asukasmäärä oli korkeintaan 2 000 saksalaisten ollessa kauppaporvariston suurin ryhmä.

Mirkka Lappalaisen kirjassa ”Suku – valta – suurvalta” WSOY 2005 kerrotaan: ”Syksyllä 1599 pystytettiin Viipurin linnan karjaportin pieleen pelottava näyttely. Vanhan kauppa- ja hallintokaupungin porvarit, käsityöläiset, rengit, piiat, portot ja Baltiaan purjehtivat kalastajat näkivät joukon seipäitä, joiden kärkiin oli ruhjottu linnan ja kaupungin entisten valtaapitävien irti hakatut päät. Niiden joukossa kaupunkilaiset näkivät vanhan Arvid Tawastin, hänen poikansa sekä linnanvouti Lars Mårtenssonin, jonka perilliset tulisivat myöhemmin kantamaan nimeä Creutz. Seivästetyt päät kertoivat, että kuningas Sigismundin kannattajat oli lyöty ja valta vaihtunut. Viesti levisi kauas, mikä epäilemättä oli teloituksen toimeenpanneen valloittajan Kaarle-herttuan tarkoituskin.” Kuningas Kustaa Vaasa lähetti Viipurista kirjelmän vuonna 1555, jossa hän kirjoittaa Suomessa havaitsemistaan epäkohdista: ”On täällä kaikkialla maassa suuri taitamattomuus vallalla rahvaan joukossa, niin että he halkovat kaikki tilat rikki moneen osaan, ja vaihtavat ja jakavat keskenään maata niin kuin mitäkin irtaimistoa, ja on monella seudulla kymmenen, kaksikymmentä ja muutamin seuduin useampiakin talonpoikia asumassa yhdellä tilalla, ja ovat niin tunkeutuneet toistensa tielle, ettei kellään heistä ole niin paljoa maata kuin hän tarvitsee toimeen tullakseen, minkä kautta he ovat niin köyhtyneet, ettei heillä ole varaa maksaa verojansa ja elättää itsensä.” Piispanistuin oli kaupungissa 1554-1721 ja uudelleen 1925-44. Kauppakaupungin asemakaavan teki 1600-luvulla Anders Torstensson. Pietari I Suuri valloitti Viipurin suuressa Pohjan sodassa 1710 ja sai sen Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa 1721. Tanskan lähettiläs J. Juel (En reise s. 237, 238) kertoo, että tsaari sääti paaston pidettäväksi, niin että yöt ja päivät pidettiin rukouksia kirkoissa ja kotona pyytäen Jumalan apua hyökkäyksen onnistumiselle ja Viipurin valtaamiseksi. Tanskan lähettiläs Juel oli ollut itse tsaarin seurassa. Vanhan Suomen kulttuuri- ja hallintokeskuksena Viipuri oli vuoteen 1812, jolloin se liitettiin muun Suomen yhteyteen. Kaupungissa puhuttiin neljää kieltä, suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Saimaan kanavan (1856) ja Riihimäen-Pietarin radan (1870) rakentaminen edistivät voimakkaasti kauppaa ja teollisuutta. Vuonna 1900 asukkaita oli jo lähes 37 000.

Käkisalmi

Käkisalmi, ruotsiksi Kexholm, venäjäksi vuodesta 1948 Priozjorsk, kaupunki Vuoksen pohjois lasku-uoman varrella Karjalan kannaksella Neuvostoliitolle 1944 luovutetulla alueella 90 km Viipurista koill; 17 000 as. (2000). Kaupunki syntyi 1200-luvulla rakennetun Käkisalmen linnan ympärille. Se oli keskiajalla ja uuden ajan alussa Karjalan kaupan keskus, Novgorodin toiseksi suurin kaupunki ja 1600-luvulla Käkisalmen läänin pääkaupunki. Pienestä maaseutukaupungista Käkisalmi kehittyi 1900-luvulla teollisuuskaupungiksi (4 000 as. 1939); mm. saksalainen Waldhof-yhtymän selluloosatehdas, Käkisalmen saha ja Laatokan saha. Huomattavimmat nähtävyydet olivat Vanha linna ja kansatieteellinen museo, Uuden linnan varuskunta-alue, vanha kirkko (1759) ja ortodoksinen kirkko (1847). Jatkosodassa Käkisalmi tuhoutui lähes täydellisesti, mutta on rakennettu uudelleen. 

Ilomantsi

Ilomantsin vanhimmat asutuslöydöt ovat kivikautisia. Ilomantsi ja varsinainen Koitereen ympäristö ovat Pohjois-Karjalan vanhinta asutusaluetta. Keskiajalla ja uuden ajan alussa novgorodilaiset hallitsivat aluetta, myöhemmin venäläiset.

Iivo Härkönen ”Itäinen vartio – lukuja vanhasta Karjalasta” (Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1920), josta lainaus sivulta 23: ”Salminseudut kansoittavat sisäisemmät seudut nykyisestä Raja-Karjalasta, Suistamot, Suojärvet y.m. ja vihdoin ylemmät, ylen soiset ja korpiset Ilomantsin seudut, josta saanee tämän paikkakunnan yleisnimikin alkunsa. Onhan Salmi oikein Mantsi-sanan kotimaa. Siellähän on vielä Mantsi, Mantsinsaari, Mantsila (nyt turmeltuneesti Mansshila), joista Mantsinsaarta vielä vanhempina aikoina sanottu Ala-Mantsiksi. Kun tietää, että Ilomantsia on Raja-Karjalan kansa vielä äskeisinä vuosina sanonut Ylä-Mantsiksi, niin on tällä nimiperusteella tuosta asutussuhteesta jotenkin helppoa johtopäätöstä vetää.”

Jorma Ahon ja Laura Jetsun toimittamassa kirjassa Mekrijärven Sissola SKS 1995 todetaan: ”Karjalaisten asema muuttui 1200-luvun kuluessa, jolloin Novgorod ja Ruotsi aloittivat kilpailun Itämeren pohjukan ja Laatokan rantojen hallinnasta. Sodat jatkuivat vuoteen 1323 saakka, jolloin Karjala jaettiin Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin ja Novgorodin kesken. Ilomantsi jäi selkeästi Novgorodin hallintaan. Novgorod tiivisti otettaan Karjalasta lähettämällä munkki Iljan pakanallisten karjalaisten keskuuteen.” Ilomantsin pokosta on muodostunut uudisasutusalueelle siten, että jotkut kylät olivat vielä vuonna 1500 säilyttäneet yhteytensä alkuperäiseen asutuskeskukseensa. Pokosta on venäjää ja tarkoittaa kauppa- tai hallintopaikkaa (Novgorodin vallan laajoilla suomalaisaloilla pokostoja perustettiin 900-luvun puolivälissä, Toikka, Novgorodin Karjalan historiasta 1, Hist. Ark. XXV, 4 ss. 2-6). Sortavalan pokostaan kuuluivat Ostronsaari (Viiksinselkä), Kiihtelysvaaran Loitimojärvi ja Kokotjärvi, Värtsilän pääkylä, Riihijärvi ja Uusikylä. Myöhemmin Pälkjärven ja
Soanlahden alueella oli osa kylistä Ilomantsia, osa Sortavalaa. Stolbovan rauhassa 1617 alue joutui Ruotsille. Ruotsinvallan alkuaikoina ortodoksisesta väestöä joutui muuttamaan Venäjälle, tilalle tuli luterilaista väkeä lännestä ja luoteesta. 1700-luku oli pitäjässä kahden sodan aikaa. 1600–1800-luvulla pitäjä tunnettiin myös järvimalmin jalostuksesta ja rautaruukeistaan (mm. Möhkö).

Heikki Kirkisen kirjassa ”Karjala idän ja lännen välissä I” (Suomen historiallinen seura LXXX, Helsinki 1970) mainitaan: ”Ilomantsin pogosta lieneekin muodostettu vasta 1400-luvulla lohkaisemalla se itsenäiseksi emäpogostasta Sortavalasta, josta sinne oli muuttanut runsaasti uudisasukkaita Kurkijoen siirtolaisten lisäksi (RA Krigshistoriska handlingar V, vol. 4: Larsson till Bertill Erichsonn 13 jan. 1573)… Novgordin posadnikka Vasili Kasimir oli saanut aikaisemmin Kurkijoelta 30 taloa ja Ilomantsista 5 taloa, mutta v. 1500 suuriruhtinas otti ne pois hänen suvultaan ja lisäsi maaherran läänityksiin… Arkkipiispa Makari määräsi v. 1534 pappismunkki Iljan lähetysmatkalle Vatjaan, Tsuudiin, Inkeriin ja Karjalaan. Ilja oli tullut arkkipiispan kotikirkon papiksi Pihkovan lähistöltä, missä hän oli ollut munkkina todennäköisesti kotiseudullaan. Ilmeisesti hän osasi tsuudien kieltä, mikä selittää hänen valintansa lähetystyöhän suomensukuisten heimojen luo, sillä hänen tuli opettaa kansaa kaikkialla. Ilja oli tunnettu hagiografi eli pyhien elämäkertojen kirjoittaja, joten hän lienee ollut myös arvossapidetty saarnatyylin taitaja. Iljan piti hävittää kaikkialla pakanalliset uhrilehdot, karsikkopuut ja hautakurgaanit, joiden äärellä harjoitettiin vanhoja palvontamenoja. Hänen tuli koota kansa kirkkoihin, toimittaa jumalanpalveluksia ja rukouspalveluksia, lukea arkkipiispan paimenkirje sekä opettaa kansaa kristilliseen elämäntapaan. Erityisesti hänen piti koettaa saada arpojat eli tietäjä-noidat luopumaan taikauskostaan ja kääntymään oikeaan uskoon, niskoittelevat hänen piti saattaa arkkipiispan tuomittaviksi. Vielä hänen piti velvoittaa papistoa entistä ahkerammin huolehtimaan kaittaviensa pelastuksesta… Nämä lähetysmatkat ovat jättäneet kansanperinteeseen muistoja voimallisesta sananjulistuksesta, johon liittyi ihmetekoja. Hänen kerrotaan panneen alulle Kuhasalon luostarin Pielisjoen suulle; hänen muistoaan on vaalittu erityisesti Ilomantsin Iljan seurakunnassa. ”Ilomantsin pokosta jakautui seuraaviin veroalueisiin: 1) Ilomantsin emäseurakunta, 2) Pälkjärven kappeli (johon vuodesta 1586 alkaen nimenomaisesti mainitaan myös Soanlahden kappelin kuuluminen), 3) Tohmajärven kappeli, 4) Liperin kappeli. Ilomantsiin kuuluneet Lieksan ja Repolan kappelit olivatkin koko miehityskauden autiot. Ilomantsi oli välillä Ruotsin vallan alla ja välillä Venäjän vallan alla ja vuoden 1615 verokirjojen mukaan Ilomantsi merkittiin monena vuotena tilikirjoihin kokonaan autioksi.

Finlandia Otavan Maammekirja 4 kertoo Ilomantsista: ”Ilomantsi on Pohjois-Karjalan vanhin itsenäinen paikallishallinnon yksikkö, se on mainittu hallintopitäjänä eli Pogostana vuonna 1500. Tuolloin asuttiin parissa kylässä Koitereen etelärannalla, Mekrijärvellä, Sonkajassa, Ontronvaarassa ja Melaselässä sekä Riihiniemessä. Ruotsin vallan alkuaika uhkasi tyhjentää pitäjän, kun väkeä muutti Venäjälle ruotsalaisten sortoa pakoon. Luoteesta ja lännestä muutti tilalle luterilaista väestöä 1600-luvun loppuun mennessä. Ruotsalaisten sorto ilmeni veronkannon lisäksi pääasiassa kirkkopolitiikkana. Ortodoksipapin poistuttua tilalle lähetettiin luterilainen, Gregorius Marci Wendalius. Vuonna 1651 Ruotsin kruunu myi suurimman osan Ilomantsia rälssimaaksi riikalaisille Cronstiernan veljeksille. Kakonaho, Patrikka, Maukkula, Kuuksenvaara ja Nehvonniemi Ilomantsin nykyisistä kylistä jäivät rälssimaiksi, kunnes 1800-luvun lopulla talonpojat pääsivät lunastamaan viljelemänsä tilat omikseen. Osa heistä itsenäistyi vasta 1920-luvulla. Rajapitäjä koki 1700-luvulla kaksi kertaa sodan tuhot. Sotien keskellä ja välissä Ilomantsi sai lisäväkeä idästä. Hattuvaaran sekä nykyisen rajan takana olevat Liusvaara ja Vuottoniemi asutettiin uudelleen Venäjältä tänne siirtyneiden voimin. Nykyinen Hattuvaaran väestö on näiden bieglojen jälkeläisiä. ”

Veijo Saloheimon kirjassa ”Pohjois-Karjalan historia 2” on mainintoja Pohjois-Karjalan ortodoksipapeista: ”Eniten on säilynyt tietoja Ilomantsin papistosta. Ensimmäinen heistä Gregori jätti kaksi poikaa, joista Simana eli talollisena Ilomantsin kylässä vuosina 1631-51 ja Sidor vuonna 1638. Häntä seurasi Ivan Gavrilov, josta ensimmäinen maininta sisältyy vuoden 1637 autioluetteloon autio, autiotila on veronmaksukyvytön, joskus asumaton tila). Vuonna 1644 hän kuittasi kaksi tynnyriä palkkana luterilaisen, kyrillisin kirjaimin painetun Katekismuksen opettamisesta. Vanhin Ilomantsin diakoni oli Terentei, joka mainitaan vain autioluettelossa ja lienee ollut virassa vuoden 1630 tienoilla. Ivan Gavrilov käytti samassa tehtävässä poikaansa Mihailaa sittemmin. Pitäjästä mainitaan lisäksi ponomeri Ovdokimko, maakirjassa vuosina 1631-51. Ilomantsissa starosta-nimitys säilyi Koverolaisella Tiippana Petrinpojalla ja sitten Konnunniemeläisellä Paavo Luostarisella. Muualla käytettiin Starostoista nimismies nimitystä.”

Erkki Kuujo kirjoittaa ”Taka-Karjalan verotus v:een 1710” mm. näin: Vuonna 1651 syntyi Käkisalmen pohjoiseen lääniin neljä kreivikuntaa ja kolme vapaaherrakuntaa, ja loput annettiin muuten rälssiksi. Esimerkiksi sotakomissaari Henrik Cronstierna sai kruunulle antamiensa luottojen korvaukseksi Pälkjärven, Suojärven ja Pielisjärven kokonaan ja suurimman osan Ilomantsia sekä osia Kiteestä ja Sortavalan pitäjästä. Cronstiernan alueen verotuoton laskettiin vastaavan velkasumman 5,5 %:n korkoa eikä tavanmukaista 4,5 %, mutta tosiasiassa se eräiden valtaneuvoston lupausten mukaan vastasi 8 %:, kuten Cronstierna eräässä kirjeessä vuonna 1661 mainitsee (Saloheimo, Pielisjärven historia I s. 198). Kruunulle suoritettavien moninaisten maksujen takia ei kestänyt kauan, kun paroni Cronstierna huomasi tehneensä epäedullisen kaupan. Tosin korkoprosentti oli ollut hänelle edullinen, mutta alueen tuotto oli laskettu vanhojen maakirjojen mukaan, jolloin siellä oli ollut paljon enemmän asukkaita. Siksipä Cronstierna pyysi jo v. 1653 koko kauppaa peruuntumaan tai ainakin vapautta statiosta ja ratsupalvelusta. Kamarikollegio oli kuitenkin sitä mieltä, että ”kauppa on kauppa” ja että ”maa on jäljellä, vaikka talonpoika on juossut pois, ja siksi tilat voidaan asuttaa uusin talonpojin”. Kuitenkin myönnytyksenä Cronstiernalle vapautettiin hänen tilansa statiosta, kontribuutiosta ja ratsupalvelusta (Tigerstedt, Karl K. s. 133-134; Könönen, T. s. 59-60; HYK, Tigerstedtin kok. osa 41 muistiinpanoja kamarikollegion ptk:sta 10.6, 11.6. ja 21.7.1653). Pian koittaneen sota-ajan takia Cronstierna sai alueiltaan yhdeksän ensimmäisen vuoden aikana tosiasiassa 1,5 % koron (RKA Ruotsin valtionarkisto Tukholma, Östersjöprovinsernas räkenskaper, Kexholms län, Strödda räkenskapshandlingar, H. Cronstiernan anomus vahingonkorvauksesta). 1680-luvun alussa Cronstiernan tilojen ylivalvojana oli Itämerenmaista kotoisin ollut eversti Plater. Hän halusi rajoittaa kihlakunnanoikeuden tuomiovaltaa ja vuonna 1684 hän kielsi Pälkjärven kirkkoherraa kirkossa kuuluttamasta käräjäaikoja. Hänen mielestään herrasväki voi itse rangaista talonpoikia. Vain rikos- ja velka-asiat oli lupa ottaa esille käräjillä. Plater joutui riitoihin kruunun viranomaisten kanssa. Liiallisen omavaltaisuuden seurauksena kenraalikuvernööri lähetti upseerin ja muutaman muskettimiehen pidättämään Plateria. Kuningas käski Tarton hovioikeuden rangaista eversti Plateria ankarasti muille varoitukseksi (gg 3 f. 82v; RVA, Biographica Plater; RR 15.4.1684 jäl. VA f. 211, Vrt. myös gg 4 f. 139 ja Viipurin tuomiokapitulin arkisto Tampere Ea 1:1 asia 57).. Ilomantsi pyysi vuonna 1667 saada lailliset rajat Liperiä vastaan, koska Liperiläiset riitelivät Ilomantsilaisten kanssa rajoista. Ilomantsin ja Liperin rajariidassa vuonna 1680 Liperiläiset kävivät kaskeamassa Ilomantsin puolella ja väittivät vuonna 1683, että heillä on ollut Ilomantsin kanssa yhteiset maat, koska ei rajoja heidän välillään ole ollut (VA, Käkisalmen l. tuomiok. gg 2, Sortavalan kär. 19-21.3.1683 ll. 103, 105 ja Kiteen, Ilomantsin ja Suojärven kär. 20 ja 22.121679 ss. 292-293; Sam. gg I, Ilomantsin, Suojärven ja Pälkjärven kär. 5-6.2.1667 l. 15; Sam. gg 2, Ilomantsin, Suojärven ja Kiteen kär. 12-13.1.1680 ss. 17-18 ja Liperin kär. 1 ja 3.9.1683 ss. 144-145.). Vuonna 1682 Ilomantsissa ja Suojärvellä Koianjoen varrella olevien niittyjen jakoa pohdittiin pitäjänmiesten kesken, josta päätellen niityt aikaisemmin lienevät olleet koko pitäjän yhteiset, kuten näkyy siitäkin, kun eräs pieni saari jaossa annettiin starostalle – koko pokostan virkamiehelle – palkkiosaareksi, josta saaren nimi Starastan saari (VA, Käkisalmen 1. tuomiok. gg 2, Kiteen, Ilomantsin ja Suojärven kär. 20 ja 22.12.1679 ss. 290-291, Liperin kär. 1 ja 3.9.1683 l. 145 ja 28-29.8.1682 ll. 142-143, Ilomantsin ja Suojärven kär. 17-18.2.1682 l. 31 sekä 28.2 ja 1-2.3.1683 l. 67.). 

A. R. Cederbergin kirjassa ”Vanhaa ja Uutta” (WSOY 1916) todetaan Simo ”Hurtan” Affleckin ajasta näin: ”Mutta sitten olivat Aunuksen miehet käyneet rajan toisella puolella hävittäen surkeasti Ilomantsin pitäjää, polttaneet kirkon, 25 kyläkuntaa, surmanneet asukkaita ja ryöstäneet omaisuutta. Tämä oli arvatenkin tapahtunut keväällä 1707.”

Venäjän tsaari Pietari I heti Viipurin valloituksen jälkeen vuonna 1710 ryhtyi antamaan Itä-Suomen pitäjiä lahjoitusmaina. Ilomantsi annettiin senaattori Samarinille. Verojen kannossa noudatettiin suurta ankaruutta, sillä sääntönä oli, ettei verorästejä saanut syntyä, sillä veronkantajat olivat niistä vastuussa. Varsinaisina verojen kookoojina oli venäläisvallan ensi vuosina usein papit. Ilomantsin starosti Jaakko Lipitsäinen sanoo komissarius Berenzinin pitäneen häntä arestissa 3 kuukautta, koska hän ei ollut voinut hankkia pitäjän maksettavaksi määrättyjä kalarahoja, ja vasta sitten kun oli saanut ne kokoon oli hän päässyt vapaaksi (Savon ja Karjalan tuomiokirja 1722). Isonvihan aikaan Itä-Suomessa vaadittiin kyytihevosia postipaikkoihin sekä venekyyteihin. Terva otettiin kaikki venäläisten tarpeisiin ja elintarpeita vaadittiin pakko-ostoilla. Pakkotöitä kutsuttiin ropottitöiksi ja ne olivat samanlaisia kuin Venäjällä. Ropottityöt olivat verovelvollisuuksien kaltaisia rasituksia väestölle. Vankittuja sotilaita vietiin Siperiaan etupäässä Tobolskiin, myös Novosoliin, Solikamskiin ja Verhoturjeen. Nöyryyttävä ja puutteenalainen tila oli omiaan vaikuttamaan mielialoihin ja monet alkoivat miettiä uskonasioita löytääkseen apua ylhäältä. Saksassa syntynyt herännäisyys eli pietismi tunteellisine ilmauksineen pääsi leviämään vangittujen upseerien keskuudessa. Luettiin hartauskirjoja, pidettiin rukouskokouksia ja kirjeenvaihtoa pietismin perustajan A. H. Francken kanssa.

Francke, August Hermann (1663-1727), saksalainen teologi ja koulumies. Francke on saksalaisen pietismin merkittävä edustaja Philipp Jacob Spenerin ohella sekä sisälähetystoiminnan ja kristillisen kasvatuksen kehittäjiä. Hän perusti ns. Hallen laitokset, mm. orpokodin, köyhien koulun, porvarikoulun, kasvatuslaitoksen, pedagogion, opettajaseminaarin ja kirjapainon. Vuoteen 1722 mennessä Ilomantsiin oli perustettu 38 kylää. Ilomantsin kylä on pitäjän vanhimpia kyliä, koska siitä tuli seudun keskus ja pitäjäkin sai nimensä siitä. Kylä saattaa olla ollut 1300 luvun tienoilta, sillä Novgorodin ote tiukkeni Karjalassa. Mekrijärvi on pitäjän keskeisiä kyliä joka on perustettu viimeistään 1400-luvulla. Sissola on entinen hovileiri, joka käsittää useamman 1600-luvun aikaisen talon maat. Sonkaja kuuluu Ilomantsin neljän vanhimman kylän joukkoon. Mekrijärven pääkylä sijaitsee samannimisen järven itärannalla, jossa Isonjaon alkaessa oli yhdeksän taloa. Isojakokartta osoittaa pääkylällä talojen lomissa useita tontinpaikkoja. Huovanalan ja Sissolan välissä Hokan autio. Toinen samanlainen on Karppalan länsipuolella, kolmas Tahvanalan ja Anttilan välissä. Ruptuurisodan jälkeen Sonkajan kylä säilyi ortodoksisena paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Veijo Saloheimon Volotisen suvulle tekemässä selvityksessä todetaan: ”Suku jatkui Mekrijärven Tahvanalassa (n:o 5) vuosina 1683-96 mainitusta Samuilasta, joka oli Iivanan poika tai pojanpoika. Hänen poikansa Teppana isännöi taloa vuosina 1722-1730. Jesvei Teppananpoika 1731-60 ja sitten nähtävästi hänen veljensä Hilipan poika Mikki kuolemaansa asti 1771.” Sonkajan Varikselasta irtosi Kanala, kun Olli Kukkonen sai Paavo Variksen toisen savun vuonna 1724. Hartikkala on väyrynvaaralainen talo jo 1600-luvulta alkaen. Veijo Saloheimon kirjassa ”Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla” Joensuun korkeakoulun julkaisuja sarja A no 2, 1971 mainitsee: ”Tyrjänsaari Koitereen lasku-uoman niskalla kuului vuonna 1500 Mekrijärven lääniin. Taloluku pysyi suunnilleen samana 1700-luvulle asti, jolloin alkoi jyrkkä nousu. Isonjaon aikaan kylä oli levinnyt varsin laajalle, mutta neljä vanhinta taloa oli tiheänä ryhmänä saaressa. Viides, edellisten kanssa 1600-luvun aikainen, löytyi isossajaossa Kivilahdesta, ilmeisesti sinne siirrettynä ahtaasta saaresta. Näiden viiden talon joukosta erottuu jo 1600-luvun alkupuolella Hukkala, jonka isäntänä oli Volotisen suvun kantaisä Volotka Rondinen (Valtionarkisto 6125a s. 132v). Kylän muoto on parvikylä lakiasutuksena. Edellä mainitussa Saloheimon Volotisten suvulle antamassa tiedossa puhutaan samasta asiasta näin: ”Volotisten sukua voidaan seurata taaksepäin aina vuoteen 1589 asti eli 400 vuoden taakse. Sukunimi on tosin nuorempi, toisen tunnetun sukupolven antama. Ensimmäinen tunnettu suvun jäsen oli Dementi Mitsoinen , joka asui Tyrjän kylässä ja sai nimensä ruotsalaisvoudin veroluetteloihin vuosina 1589-92. Tyrjässä asuttiin varmaan jo vuonna 1500, mutta sen aikaisista asukkaista ei voi osoittaa Dementin isiä. Vuosina 1614-41 isännöi taloa hänen poikansa Volotka Dementinpoika Rentoinen. Volotka tai Voloti on kansanomainen johdannainen Vladimirista niin kuin toinenkin, tutumpi muoto Volodja.” 
Katso Parikkalan Tyrjän kylästä lisätietoa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tyrj%C3%A4
Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa ”Sukunimet” Otava 200 sanotaan: ” Ilomantsissa Jäsperisa Wålajeff 1641.” 

Ilomantsin Maukkula on kirkonkylän ja Koveron välillä jossa on ollut asutusta 1500-luvulta lähtien, mutta kasvoi ripeästi 1600-luvun lopulla. Maukkula jäi rälssikyläksi, niin että talojen vaiheet jäävät epäselviksi. Pääkylän oli laaja ja jaettu Duncanin ja Falckin rälsseihin (rälssi, rälssimaa on aatelin haltuun tai verotettavaksi joutunut tila, rälssitalonpoika on rälssimaalla asuva talonpoika ja rälssitila on rälssimaalla sijaitseva tila). Puustivaarassa oli vuonna 1731 Puustila, Suuren-Puustilan ja Kuikkalan kanssa (Ilomantsin syyskäräjät 1731 s.218). Kappalainen Fennander kertomuksessaan vuodelta 1744 mainitsee, että venäläiset tulivat Ilomantsiin, jonka kirkonkirjoihin on merkitty latinaksi seuraava kaamea kuvaus: ”Sotavuonna 1741 joulukuun 11 päivänä moskovalaiset polttivat tuhkaksi tämän Ilomantsin kylän, paitsi kirkkoa, sekä useimmat ympäristön kyläkunnat, nim. Kuuksenvaaran, Siksenvaaran, Anssilanvaaran, Moldokanvaaran, Issakanvaaran, Väyrynvaaran, Sonkajan, Tyrjänsaaren, Huhuksen, Harkkojärven sekä Meksijärven sekä myöhemmin seuraavana kesänä Kuolismaan, Lokalahden, Melaselän, Ostronsaaren, Nehvonniemen, Öllölän, Luutalahden, Kokinvaaran, Eimisjärven ja Pirttijärven sekä muutamia Kihnasniemen taloja. Osa asukkaista kidutettiin ja surmattiin ja suuri osa vietiin vankeuteen Venäjälle Valkeanmeren eli Vienanmeren seuduille.”

Ilomantsissa on syntynyt lähetystyöntekijä Pietari Kurvinen (s. 8.7.1842), josta Aapeli Saarisalo on tehnyt kirjan: Pietari Kurvinen kaukokatseinen Karjalainen WSOY 1978.

Eino Sormusen kirjassa ”Rajalla” (Rajahiippakunnan piispan kokemuksia tapahtumista rikkailta kuukausilta) WSOY 1940 on kuvauksia myös Ilomantsista. Max Engmannin kirjassa ”Pietarin-suomalaiset” (WSOY 2004) todetaan: ”Ilomantsin kirkkoherra Gregorius Mohell kirjoitti 1876, että pitäjässä kävi joka kesä Pietarissa asuvia pitäjäläisiä, joista ’naispuoliset näyttäytyvät komeissa leningeissä, krinoliineissä, silloin kun niiden aika oli, päivänvarjostimilla ym. ylellisyysesineillä ja herättävät monessa neitosessa lannistumattoman halun seurata esimerkkiä'”.

Ismo Björnin kirjassa ”Suur-Ilomantsin historia” (1991) todetaan: ”Ilomantsilaiset elivät pitkälti omavaraistaloudessa. Kaikki tarvittava tehtiin kotona. Naapureita käsistään taitavampi talonpoika saattoi sivutöinään tehdä tarvikkeita myös naapureilleen. Ammattikäsityöläisten tarve oli vähäinen. Ammattikäsityöläisyys oli osittain maaseudulla kiellettyä 1800-luvulle saakka. Kruunu pyrki 1600-luvulta lähtien keskittämään käsityön kaupunkeihin ja ammattikuntien piiriin. Toisaalta talonpojilla oli vapaus valmistaa tarvitsemiaan hyödykkeitä. Vuonna 1680 sallittiin räätälien ja suutarien työskentely pitäjissä. Sepän ammattia pidettiin vanhana oikeutena, eikä sitä säännöissä erikseen mainittu. Muurarit ja lasimestarit saivat oikeuden harjoittaa käsityötä 1700-luvulla. Muurareilla alkoi olla kysyntää, sillä Ilomantsiin rakennettiin ensimmäiset uloslämpiävät talot.”Möhkön ensimmäinen yrittäjä von Rauch suunnitteli turvaavansa Möhkön hiilten ja halvan työvoiman saannin perustamalla Möhkön ympäristöön 43 torppaa. Tätä varten hän anoi senaatilta Möhkölle 40 000 hehtaarin kruunun liikamaita. Tähän ei senaatti suostunut. Lupa oli annettu ainoastaan hankkia puita ja hiiliä kruununmailta, ei perustaa uudistiloja, vaikka ne olivat edullisin ja helpoin tapa ratkaista työväen hankkiminen ja asuminen. Näiden yritysten jälkeen ruukki teki kirjalliset sopimukset hiilten toimittamisesta Möhköön. Hiiliä ja halkoja kuljetettiin Möhköön kaikkialta Nuorajärven ympäristöstä. Möhkölle vallattuja järviä oli paljon, mutta vain osaa niistä käytettiin malminnostoon. Koitere, joka oli Möhkön tärkein malmijärvi, malmi oli erittäin puhdasta. Kalkkivuorta oli turhaan etsitty lähistöltä. Kalkkikivi täytyi tuoda 10 peninkulman päästä Pääskynvaarasta ja Uittovaarasta Pälkjärveltä. Malmi nostettiin haaveilla lautoille, huuhdottiin ja vietiin välivarastoihin rannalle, jossa se saatettiin pasuttaa. Möhkön tuotteet kuljetettiin talviaikaan Värtsilään. Läskelän Tarposenrannasta rauta kuljetettiin omilla tai vuokratuilla purjealuksilla Nevajoelle ja edelleen vuokraveneillä Pietariin Möhkön omiin makasiineihin, joista tavara myytiin edelleen ostajille. Kauppahuone Gromme järjesti Arppen raudan myynnin. Möhköä ja muita ruukkeja hoidettiin kuten omavaraistaloudessa olevaa suurkartanoa. Möhkön ruukki rakennutti työläisilleen vuokrakasarmeja. Niitä oli enimmillään viisi: Kangaskasarmi, Keskikasarmi, Suokasarmi ja Kiikkumäki ruukin pohjoispuolella ja Lutikkalinna joen eteläpuolella. Työnjohdolle oli asuntoja Tervamäellä. Ruukin lampuodit ja torpparit hankkivat suuren osan hiilestä ja hiilipuista sekä suorittivat päivätyöt, joita tarvittiin raaka-aineiden ja tuotteiden kuljetukseen. Möhkön ruukki tarvitsi runsaasti elintarvikkeita. Viljaa ja muita elintarvikkeita tuotiin paluukuormissa Venäjältä. Näin Möhköstä kehittyi tärkeä kauppapaikka ympäristönsä asukkaille. Ruukinpatruuna Nils Ludvig Arppen (Arppe-suku polveutuu turkulaisesta Ohrapää suvusta ja Martti Martinpoika varakas kauppias k. 1694, muutti sukunimen Arpiksi. Hänen poikansa Israel Arppe kirjoitti sen uudella tavalla ja tuli kantaisäksi suvulle) ansiosta kansakouluopetus alkoi Möhkössä vuonna 1875. Ensimmäiseksi opettajaksi saatiin Orimattilassa syntynyt Gustav Ahra, joka olikin Möhkössä johtajaopettajana peräti 47 vuotta. Möhköön tuli oppilaita myös kirkonkylästä. Gustav Ahran vaikutus Möhkön ruukkiyhteisön elämään näkyi monessa muussakin kuin opettajana. Hän oli innokas laulu- ja raittiusmies, joka toimi myös tehtaansaarnaajana. Jo ennen kansakoulun perustamista Möhkössä toimi ns. tehtaankoulu, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1859. Fil. tohtori Eelis Aurola on tehtaankouluja koskevassa väitöskirjassaan todennut, että teollisuuden johto osoitti mielenkiintoa koulujen perustamista ja ylläpitämistä kohtaan jo silloin, kun kirkko asetti kouluille selvät tavoitteet. Merkantiilinen talousjärjestelmä piti ihmistä valtion tarkoitusperien toteuttamisvälineenä, jolloin kaupan ja teollisuuden palvelijoilta odotettiin myös kirjoitus- ja laskutaitoa. Kun vielä otetaan huomioon pyrkimys säilyttää järjestys yhdyskunnan teillä ja kujilla, koulun perustamisen edellytykset käyvät selviksi.

Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800)” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 81: ”Pohjois-Karjalassa Liperin, Ilomantsin ja Pälkjärven pitäjien alueilla sijainneita rälssikyliä oli annettu 1600-luvulla lainoja vastaan panttirälssiksi. Toisin kuin muut alueen lahjoitus- ja rälssialueet, panttirälssit säilyivät 1700-luvulle. Elimäen naapurissa sijainneen Ahvenkosken postikonttorin hoitajan, rajapostitirehtööri Niklas Gustaf Duncanin isä Gustaf Duncan oli vuonna 1727 vuokrannut itselleen Pälkjärveltä muutaman rälssikylän. Niiden keskuspaikaksi hän hankki pitäjän pappilan vuonna 1732. Se oli käynyt tarpeettomaksi kun Pälkjärvi annettiin Tohmajärven kirkkoherran palkkauksen apupitäjäksi eli anneksiksi. Postitirehtööri Duncan laajensi Pohjois-Karjalan rälssiään hiljalleen ostelemalla ja vuokraamalla vuosien kuluessa eri omistajille ajautuneita oikeuksia Ilomantsin ja ja Pälkjärven rälssikyliin ja tiloihin. Rälssioikeuksien lunastaminen ei ollut halpaa, siksi Duncan joutui ottamaan 10 000 talarin kiinnityksen. Kiinnityksen antajaksi löytyi loviisalaistunut kauppaneuvos Jakob Forsell, aateloituna af Forselles, siis Elimäen Peippolan ja Mustilan kartanoita 1770-luvun levottomuuksien aikaan emännöineen Ullrika af Forsellesin mies. Duncanin rälssin keskuspaikaksi valitulle pappilan tilalle nousi 1770-luvun taitteessa asuinpaikaksi uusi kartano, ns. Alahovi. Rälssiä ja kartanoa oli hoidettu voutien eli inspehtorien avulla. Vuonna 1771 tehtävään palkattiin Otto Vilhelm Polack. Rajapostitirehtööri Duncan kuoli samana vuonna, joten tilusten hoito jäi voudin käsiin. Jälkeensä Duncan jätti paitsi kiinnitetyn rälssin myös nuoren vaimon Katarina Birgitta Nohrström ja pienen tyttären. Uusi vouti oli kovakourainen mies ja hänen toimensa aiheuttivat tyytymättömyyttä talonpoikien keskuudessa. Voutia vastustettiin monin tavoin, jopa avoimella väkivallalla. Niskoittelu kartanon vaadittujen verojen maksussa alkoi talvella 1773, ehkä jo edellisenä syksynä. Alahovin emäntä, rajapostitirehtööri Duncanin leski Katarina saapui helmikuussa Ilomantsin talvikäräjille valittamaan talonpojistaan… Ilomantsin ja Pälkjärven rälssikylien talonpoikien valituksenviejät lähtivät matkaan luultavammin syyskesällä 1773, sillä maaherra Ramsay arvioi heidän saapuneen perille Tukholmaan lokakuun alkupuolella. Matkapassia ei lähdetty noutamaan maaherralta Loviisasta, mikä olikin viisasta. Sen sijaan suunnattiin Pohjanmaalle, josta purjehdittiin Tukholmaan, ilmeisesti ilman mata-asiakirjoja. Mukana miehillä oli Ilomantsin apulaisnimismies Hasselin alunperin maaherraa varten kirjoittama valitusasiakirja. Lokakuun 12. päivänä lähettämässään kirjeessä maaherra Ramsay teki miesten liikkeistä selkoa kuninkaalle sekä pyysi linnan kansliaa vangitsemaan valittajat ja lähettämään heidät takaisin kotiseudulleen. Maaherran mielestä tällä kaukaisella rajaseudulla, jonka väestöstä osa oli kreikkalaiskatolisia, levottomuudet olisi tukahdutettava mitä pikimmin. Silvennoinen ja Kuronen saivat maaherran peräänkuulutuksesta huolimatta jätettyä Duncanin rälssin talonpoikien valituksen kamarikollegioon marraskuun 9. päivänä… Myös kuningas oli siirtänyt asian Sprengtportenin käsiin. Hän lähetti 18.11.1773 pälkjärveläisten ja ilomantsilaisten valitukset Sprengtportenille ja käski häntä etsimään sovintoa Karjalan riidan osapuolten kesken… Vastatessaan Duncanin lesken kirjeeseen Sprengtporten oli jo pitkälti saanut selviteltyä tilanteen Elimäellä ja näitä kokemuksiaan hyödyntäen hän antoi määräyksen toimista Ilomantsin ja Pälkjärven rälssitalopoikien liikehdinnän hiljentämiseksi kruununvouti Gabriel Walleniukselle… Juuri levottomuuksien aikaan käräjiä istui Karjalassa varatuomarin ominaisuudessa Karjalan kuninkaaksikin mainittu kruununvouti Gabriel Wallenius.”

Lauri Saloheimo kertoo kirjassaan ”Pytingin poika” Joensuu 1976 näin: ”Augusta-täti Airio, kuusissakymmenissä kulkeva, puhelias ruustinna. Siinäpä tarina luisti solkenaan. Hänen ehdotuksestaan vaihdoimme hevosen syöttöpaikankin Multimäen Volotisille säännöllisesti käyttämämme Marjovaaran Kuokkasen majatalon sijalle.” 

Talvi- ja jatkosodassa Ilomantsissa taisteltiin jälleen, ja rauhanteossa kolmannes alueista menetettiin Neuvostoliitolle. Ilomantsin Pogostan Sanomissa 3.6.2002 oli uutinen: ”Kurviset koolle. Kurvisen Sukukokousyhdistys järjestää sukukokouspäivät Ilomantsissa. Samalla vietetään yhdistyksen perustamisen 50-vuotisjuhlaa sekä huomioidaan lähetyssaarnaaja Pietari Kurvisen syntymän 160-vuotismerkkivuosi. Kurvisen Sukuyhdistys perustettiin vuonna –52 edistämään sukulaisten yhteenkuuluvuutta, vaalimaan suvun perinteitä ja kunnioittamaan menneitä sukupolvia. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi on laadittu sukuluettelo vuonna 1713 syntyneestä Paavo Kurvisesta alkaen. Kurvissukuiset ovat levittäytyneet ympäri maata ja maapalloa, mutta yhteinen lähtökohta ja suvun henkinen koti on kuitenkin pysynyt Karjalan laulumailla Ilomantsissa. Kurvisen suvun tunnettuja hahmoja ovat mm. lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen, lähetystyöntekijä Esteri Kurvinen (myöhemmin Kärki) ja säveltäjä Toivo Kärki, ja monet muut.”

Ikosen suku osa 2 Pohjois-Karjala (2002), josta lainaus sivulta 36 (Teuvo Ikonen): ”Ilomantsi on Pohjois-Karjalan vanhin pitäjä. Sen pokosta irrotettiin 1400-luvulla itsenäiseksi emäpitäjä Sortavalasta. Ilomantsin pokostan alle kuuluivat kappaleina Pälkjärvi, Tohmajärvi, Liperi ja Pielisjärvi. Ilomantsissa asutettiin ensimmäisenä Nuorajärvi ja sen lahtien rannat. Eno kuului vuoteen 1858 saakka Ilomantsin pitäjään. Varsinainen kunta perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1871. Seurakunnallinen ero tapahtui vuonna 1857, jolloin perustettiin itsenäinen Enon seurakunta. Vanhimmat rajat syntyivät Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 ja Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Aiemmin ei ollut varsinaisia rajoja, vaan nautinta-alueita. Vuonna 1595 solmittiin Täyssinän rauha. Itämeren suurvallalla Ruotsilla oli pyrkimys itään ja tällöin alkoi Ilomantsin seudun ja rajan yhteiselo. Neljä vuotta jatkuneessa rajakäynnissä pyrittiin säilyttämään kyläkokonaisuudet, mutta rajasta tuli silti mutkikas. Dramaattinen muutos tapahtui kun ortodoksinen luostarilaitos lakkautettiin. Uskonnonvapaus luvattiin säilyttää, mutta se ei kuitenkaan toiminut ja monista kylistä lähti ihmisiä Venäjälle. Hylätyille ortodoksien tiloille alkoi muuttaa luterinuskoisia uudisasukkaita Savosta ja Viipurin Karjalasta. Muuton syynä oli usein verojen ja väkeenoton välttäminen. Vuonna 1617 Venäjä luovutti Stolbovan rauhassa Ruotsille Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Ruotsin kruunu ei odottanut paljoa hyötyä voittomaastaan ainakaan aluksi. Kuningas vuokrasi Käkisalmen ja Pähkinälinnan läänit sotamarski Jaakko Dela Gardielle kuudeksi vuodeksi. Käytännön uskonto vaihtui, vaikka muuta luvattiin. Esimerkiksi vuonna 1620-1630 Ilomantsista siirtyi 112 perhettä Venäjälle. Vuosian 1656-58 käytiin ruptuurisota, ’repeämäsota’, kun Moskovan patriarkka Nikon’n ympärille syntyi Venäjällä puolue, joka vaati sotaa Ruotsia vastaan, jotta ortodoksit voitaisiin vapauttaa ’vääräuskoisten ruotsien’ vallasta. 1600-luku oli ilomantsille oikeastaan uskonsotien aikaa, kun vastakkain olivat ortodoksinen Ilomantsi ja luterilainen Ruotsi. Esimerkiksi vuonna 1703 venäläiset hävittivät Ilomantsin kirkon ja 60 taloa pitäjästä. Tuho lienee kohdannut Koitereen-Koidan-Nuorajärven-Melaselän itäpuolisia kyliä sekä Kuksenvaaraa ja kirkonkylää. Pohjoisin kylä Larinlahti tuhottiin täysin. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 vedettiin suora raja ja seuraavana vuonna perustettiin ensimmäiset rajavartiostot. Isonvihan aikana 1713-21 Ilomantsin ja Enon syrjäkylät syntyivät piilopirtteinä. Tuolloin asutettiin mm. Koitereen saaria… Iso reduktio vuonna 1681 muutti melkoisesti veronsaantisuhteita. Se muutti omistussuhteita ja pirstoi perusteellisesti Cronstiernain valtavat rälssimaat. Kruunu vuokrasi hallintoalueiden veronkannon yksityisille, jotka perivät talonpojilta kruununsaatavat. Veronvuokraajat eli arrendaattorit olivat enimmäkseen entisiä läänitysten palvelusmiehiä ja kohtelivat talonpoikia entiseen tapaan, miltei kuin baltialaisia maaorjia.”

Maarit Niiniluoto kertoo kirjassaan ”Toivo Kärki – Siks oon mä suruinen” (Tammi 1982), josta lainaus sivulta 15: ”Isäni suku, hämäläiset Kärjet eivät liene lainkaan musikaalisia, karjalaisen äitini isän äidinäiti oli runonlaulaja Mateli Kuivalatar, jolta olen perinyt sen musikaalisuuden mikä minussa on. Hän lauloi Lönnrotille kolmanneksen Kantelettaresta Ilomantsissa vuonna 1838, sen lyyrisimmän osan. Hän oli lisäksi noita, joka loitsuillaan pysäytti veren, loitsi sen terveeksi.” Lainaus sivulta 22: ”Äitini Ester Salome Kurvinen, syntynyt 1883, oli värikäs persoona, joka sai 17-vuotiaana uskonnollisen herätyksen ja lähti samassa iässä Japaniin kuudeksi vuodeksi erään lähetyssaarnaajan ja hänen vaimonsa kanssa ensimmäisinä suomalaisina. Hän opetti siellä kristinoppia ja urkuharmonin soittoa japanilaisille pakanoille. Näistä kokemuksistaan äitini on kirjoittanut herkän ja hoksaavan kirjan Kuusi vuotta Japanissa pääpiirteissään (julkaistu 1908)… Toisaalta Kurvisen suvussa oli jo melkoisia lähetyssaarnauksen traditioita. Äitini isä oli tunnettu matkasaarnaaja ja kirjailija Pietari Kurvinen (1846-1925), kuulun esiäitini Mateli Kuivalattaren (1771-1846) tyttären Kristiinan poika. Hän toimi 1860- ja 70-luvulla lähetyssaarnaajana Afrikassa, Ambomaalla, nykyisessä Angolassa, siellä hänet myös vihittiin viipurilaissyntyisen Gustafva Wilhelmina Roswallin, iso-äitini kanssa.”

Martti Tenkanen ”Nuori Pietari Kurvinen” (Pellervo-seura 1948), josta lainaus sivulta 11: ”Pietari Kurvinen syntyi Pohjois-Karjalassa, laajan Ilomantsin pitäjän itäisen salon Lapinniemellä, kauniin ja kalaisan Harkkojärven rannalla kesän lämpimimpänä aikana, heinäkuun 18:ntena päivänä 1842. Hänen isänsä oli Paavo Kurvinen ja hänen äitinsä Kristiina, o.s. Ikonen. Heille syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, viisi tyttöä ja viisi poikaa, joista Pietari oli järjestyksessä viides. Pietari Kurvisen isä oli paikkakuntansa parhaita maanviljelijöitä. Tosin hänkin teki sen tyhmyyden, samoin kuin moni muukin Karjalan mies niihin aikoihin, että möi tilansa ns. tukkiyhtiölle ehdolla, että hän saa siitä huolimatta viljellä pientä peltoaan. Silloin näet alkoi puutavaran ulkomaille vienti vilkastua ja sitä hyväkseen käyttäen viekoittelivat ovelat liikemiehet yksinkertaisilta salon asukkailta ’maat ja mannut’ omikseen selittäen, että he elävät yhtiön töissä paremmin kuin maata viljelemällä. Ehkä he itsekin niin uskoivat, mutta toisin kävi. Ikivanhat honkametsät menivät monilta melkein rahatta ja hinnatta yhtiöille, ja talonpojasta tuli yhtiön työläinen, josta asemasta se ei vieläkään ole jaksanut täydellisesti nousta. Maanviljelys on jäänyt metsätöiden vuoksi takapajulle. Pellot ovat pieniä, viljelyskelpoiset suot ja niityt edelleen monin paikoin raivaamattomia. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1940 omistivat yhtiöt ja valtio kaksi kolmannesta pitäjän pinta-alasta… Monet näet, saatuaan tukkiyhtiöltä tuhatkunta ruplaa maatilastaan alkoivat elää ’herroiksi’, työttöminä, kiertelevinä tukkijunkkareina ja helpolla-eläjinä ja tulivat sitä tietä lurjustelijoiksi… Pietari Kurvisen äiti, Kristiina, o.s. Ikonen, oli myös hurskas ja ahkera ihminen, kotoisin Koitereenjärven itäiseltä rannalta, Kontiovaarasta. Hänen äitinsä, Mateli Kuivalatar-Ikonen, oli etevä runonlaulaja, jonka luona mm. Elias Lönnrot ja August Ahlqvist kävivät runonkeruumatkoillaan. Elias Lönnrot istui tämän ’oikian laulajan’ jalkojen juuressa v. 1838 kokonaista kaksi päivää ja kirjoitti tämän suuren laulajan tapaamisesta… Myös Pietari Kurvisen isoisä ja isosetä, isoisän veli, olivat eteviä loihtijoita. Heillä oli ’pahan varalta’ talletettuna salaisissa taikapusseissa kalman eli kuolleen luita, käärmeen päitä ym. taikomiseen tarvittavia välineitä… Omasta puolestaan Pietari Kurvinen ei epäillyt noitumisen ja loihtimisen mahdollisuutta. Tekiväthän mm. Egyptin noidat samoja ihmeitä kuin Jumalan mies Mooseskin (2 Moos. 7:11)… Niin ilmeinen ja yleinen oli niihin aikoihin Ilomantsissa taikomisen ja noitumisen mahti, että hurskaat ja jumalisuutta harjoittavat ihmisetkin ottivat sen huomioon suurena vaikutuskeinona… Sitä eristyneisyyttä, missä sitä ennen Ilomantsin asukas oli elänyt kaikessa hiljaisuudessaan, kuvaa Pietari Kurvinen sattuvasti: ’Useimmat talot sijaitessaan yksinäisillä vaaranteilla, ovat muodostaneet kuin oman valtakuntansa asukkaineen. Pitkillä kirkkomatkoilla ovat ihmiset vain olleet enimmiten yksissä seurueissa, kulkien yhdessä pitkillä veneillä ja jalkateillä, viimeisimpinä aikoina myös kärrykyydeillä. Entisiin aikoihin useimmat pyhät oltiin kotona. Luettiin ja laulettiin, istuttiin, mietittiin ja nuorempina leikittiin. Vain harvoin käytiin likeisimmässä naapurissa. Sepitettiin ja laulettiin Kalevalan kansan lauluja, joissa usein oli syviä siveellisiä neuvoja, jaloja kansan tapoja, oloja ja aatteita, jotka johtivat mielen vilkkaaseen toimintaan ja tempasivat pois ahdistavasta arkisuudesta ja mielen tympeydestä. Laulellessa käytettiin apuna viulua ja kanneltakin, josta joskus sukeutuivat yksinkertaiset perhetanssit. Erikoisesti kehittyivät ylävillä järvien rantavaaranteilla asuvaiset, lahjakkaammat, syvempi- ja vilkkaampiluonteiset henkilöt laulun ja soiton johtajiksi, toiset myös runoilijoiksi.’ … Pietari Kurvisen kuten hänen sisartensakin opetus tapahtui aivan muita teitä kuin koulun. Ensimmäiset opinalkeet antoi äiti, joka siitä huolimatta, että paistoi leivät, keitti ruoat, ruokki lehmät ja haki ne monesti kesäiltaisin syviltä saloilta puolen peninkulman päästä, ennätti vielä opettaa lapsiaan, joita ei ollut kymmentä vähempää. Niin isä kuin äitikin kehoittivat lapsiansa opiskelemaan jo aivan pieninä. Milloin vain oli joutoaikaa, piti kirja ottaa käteen. Nuoruutensa vuoksi työhön kykenemättömien piti istua kirja kädessä äidin rukin ääressä ja opetella siinä tavaamista, suoraan lukua ja ulkoa oppimista. Ensimmäisenä piti oppia aapiskirja, sitten vähä katekismus ja edelleen kristinoppi sekä lisäksi virsiä laulamaan ja muistamaan sanoja ulkoa. Tyttärien ’kansanopisto’ oli myöskin kotona; äiti piti kaikki tunnit, opetti tyttäret kehräämään, ompelemaan, neulomaan sukkia, laittamaan ruokaa ja välillä käymään ulkotöissä, navetassa ja pellolla. Tämän lisäksi äiti opetti tyttäriään siisteyteen ja kainouteen, joita pidettiin Itä-Suomessa naisten päähyveinä… Mutta kenet Jumala tahtoo kasvattaa palvelukseensa, hänelle hän voi lähettää pätevän opettajan korpeenkin. Niin ihmeellisesti kävi Pietari Kurvisellekin. Käkikosken ruukin omistajan, patruuna Dahlströmin pojat kävivät oppikoulua. Kun heidän vanhempansa olivat usein Kurvisten vieraina sekä kalastamassa, tulivat pojat tutuiksi keskenään… Ilomantsin luterilaisen seurakunnan historia alkaa v:sta 1653. Kreikkalainen seurakunta hävisi isonvihan aikana melkein kokonaan, mutta perustettiin uudelleen v. 1759; siihen kuului kaksi rukoushuonetta (’säässynää’), joista toinen sijaitsi Tuupovaaran Koverossa ja toinen Melaselässä. Ilomantsi on Kuopion läänin harvimmin asuttu seurakunta… Rajapitäjänä Ilomantsi on saanut kokea usein sodan kauhuja. Niin ison- kuin pikkuvihan aikana sitä hävitettiin säälimättä. V. 1703 poltettiin kirkko, ja v. 1741 joulukuussa hyökkäsi kaksi kasakkapartiota seurakuntaan, ryösti ja poltti kyliä ja vei osan asukkaista Vienanmeren rannoille vangiksi.” 

Pogostan Sanomat 16.3.1998 sivulla 21: josta tämä lainaus: ”Maukkulaan saatiin koulu syksyllä 1939 ja ensimmäisenä opettajana aloitti 24-vuotias Sirkka Suomalainen. Kylän kannalta iloisen ja toivorikkaan tapahtuman aikoina alkoi isänmaan taivaalla pilveillä ja ensimmäistä koulurupeamaa kerittiin käydä vain kolme kuukautta kun koulunkäynti loppui kyläläisten paetessa lähestyvää rintamaa evakkomatkalle Iisalmeen. Nuoren opettajan ja kyläläisten yhteys ehti tiivistyä jo näinä harvoina kuukausina läheiseksi ja lämpimäksi juuri sodan varjon takia. Pidettiin paljon yhteisiä tilaisuuksia ja seuroja. Sirkka Suomalainen olo 9-lapsisesta perheestä ja hän oli kasvanut sosiaaliseksi ja auttavaiseksi ja niillä kyvyillä oli olosuhteissa tavallistakin enemmän käyttöä… Opettaja Sirkka Suomalainen oli isänmaallinen ja kasvatti oppilaansa samassa hengessä. Niinpä häntä pyydettiin lokakuussa mukaan Ilomantsin paikallisosaston lottatyöhön. Hän oli myös raittiusihminen ja piti oppilaille Toivonliitto-kerhoa, johon saivat myös isommat pojat ja tytöt tulla. Oppilaat muistavat myös opettajan hyvän lauluäänen ja he oppivat silloisen koulun laulukirjan lähes kokonaan ja lisäksi paljon virsiä ja hengellisiä lauluja.” 

Käenkosken harkkohytti sijaitsi Ilomantsissa Käenkosken kylässä Syväysjoen (Pirttijoen) Käenkosken pohjoisrannalla. Harkkohytti oli toiminnassa vuosina 1839–1880.

Harkkohytin perustivat Elias Dahlström ja Tarasi Piironen, jotka saivat sille privilegion 1839. Paikalla oli jo aiemmin ollut vesimylly ja vasarahuone. Harkkohytti käytti pääasiassa Koitereesta nostettua järvimalmia, mutta veden vähyyden ja syrjäisen sijainnin vuoksi raudan tuotanto jäi vähäiseksi. Harkkohytti oli toiminnassa vuoteen 1880 saakka.

Noin sadan metrin päässä Syväysjoen kosken alkupäässä ylittävästä Ilomantsista Naarvaan johtavan paikallistien sillasta ovat näkyvissä vielä ruukin padon hirsiarkkujen jäänteet. Padon alapuolella on noin kolmen metrin päässä joen rannasta noin metrin levyinen hirsirakenteinen voima- ja uittokanava, jonka länsipuolella on jäänteitä suurehkon rakennuksen perustuksista. Rakennus on saattanut olla harkkohytti tai vasarapaja. Paikalta löytyy myös runsaasti raudanvalmistuksessa syntynyttä kuonaa. Entisestä ruukinpaikasta pohjoiseen sijaitsevan asuinrakennuksen perustukset saattavat olla peräisin ruukinkartanosta ja myös lähellä oleva varastorakennus voi olla ruukin ajoilta. Asuinrakennuksen ja ruukinpaikan välillä näkyy useiden pienten asuinrakennusten kivijalkoja.

Matti Klinge ”Iisalmen ruhtinaskunta” (SKS 2006), josta lainaus sivulta 204: ”Vuonna 1807 Carpelan teki Urimalahden harkkohytin omistajien, veljesten L. E. ja E. Dahhlströmin kanssa sopimuksen uuden perustamisesta Salahmin verotilalle Murennusjoen Kyhänkosken varrelle, nykyisen Vieremän pitäjään, joka silloin oli Iisalmea. Vuonna 1810 alkoivat saha, mylly, harkkohytti ja kankirautavasara ahjoineen toimintansa. Järvimalmia ja metsää oli riittävästi ja asema Kuopion-Oulun maantien varrella edullinen, niin että omistajat suunnittelivat myös tiilitehtaan ja manufaktuuripajan perustamista… Sinänsä ajatus rautateollisuudesta Savossa ja Iisalmen seudulla ei ollut uusi, ja varmaankin juuri maaherra Carpelanilla oli ollut osuutensa siihen, että kuninkaallinen vuorikollegio oli teettänyt 1792 raportin Savon ja Karjalan vuoriteollisuuden mahdollisuuksista; tämä Carl Rinmanin kirjoittama (anonyymi)  146-sivuinen kertomus ilmestyi Tukholmassa 1794… Ansioistaan Suomessa Carl Rinman sai 30-vuotiaana 1793 vuorimestarin arvon.”

Heikki A. Reenpään kirjassa ”Pojanpoika” Otava 1998, sanotaan: ”Isäni ja hänen veljensä päättävät kolmekymmentäluvun puoliväliin tultaessa suomentaa sukunimensä, jota neljä sukupolvea Renqvistejä on kantanut. Asia vaatii lukemattomia sukukokouksia, ja niissä käydään hyvinkin kovaäänisiä keskusteluja. Muistan herrojen aina sulkeutuneen isoisäni suureen kirjastoon väittelemään; rouvien ei sallita lainkaan osallistua keskusteluun, mutta kirjaston ovea ei kuitenkaan suljeta niin tiukasti, etteikö puhe hyvin kuuluisi isoäitini saliin, jossa rouvat istuvat hiukan tyytymättöminä siihen, ettei heidän ääntään asiassa kuulla. Minäkään en ole vielä niin vanha, että saisin osallistua päättämään näin tärkeästä asiasta, saan istua naisten kanssa salissa. Miehet pohtivat, olisiko otettava suvun vanha nimi Kukkonen uudelleen käyttöön, mutta tätä vastustaa setäni Hannes Renqvist; hän ei halua ruveta Kukkoseksi. Hänen mielestään olisi otettava käyttöön kerta kaikkiaan sellainen nimi, jota kenelläkään muulla ei ole, ja hän ehdottaa uudeksi sukunimeksi av Rehnehjelmiä. Toiset suvun miehet eivät osaa pitää tätä nimeä onnistuneena. Isäni hyviä ystäviä on Pohjoismaiden Yhdyspankin Katajanokan konttorin johtaja Hevonpää, tunnettua Hevonpäiden sukua Viipurista. Isäni kunnioittaa häntä kovin ja pitää hänen sukunimeään sellaisena, jonka jokainen varmasti kerrankin kuultuaan muistaa; niin miehet tätä Hevonpäätä ja Renqvistiä aikansa käänneltyään päätyvät vuonna 1935 nimeen Reenpää, jonka kaikki vihdoin hyväksyvät.”

Antti Lappalainen ”Savon metsärosvojen jäljillä” (SKS 2001), josta lainaus sivulta 131: ”Muiden Nilsiän miesten mukana Paavo Lappalainen kesällä 1826 vieraili rosvoretkillään myös Liperissä, jossa apupappi Henrik Renqvist oli saanut alulle huomattavan herätysliikkeen, myöhemmältä nimeltään rukoilevaiset tai renqvistiläiset. Nyt tuo herätysjohtaja oli Svartholmassa, saarnasi vanhoille vangeille sunnuntaisin saaren kappelissa ja hautasi kuolleita. Osanotto jumalanpalvelukseen on vangeille pakollista. Henrik Renqvist, alkuperäiseltä sukunimeltään Kukkonen, oli tiukasti napitettu pappi, joka vaati liperiläisiltä hyvää kirkkokuria ja piti polvirukouksia. Toiminnallaan intomielinen nuori pappi sai itselleen merkittäviä vastustajia, että hänet vuonna 1826 karkotettiin vankilasaarnaajaksi Svartholmaan. Neljä vuotta myöhemmin Varsinais-Suomen ns. evankelisen herätyksen johtohahmo Fredrik Gabriel Hedberg koki samankaltaisen rangaistuksen joutumalla vankilasaarnaajaksi Ouluun. Vastaavassa tehtävässä Kuopion vankilassa palveli samaan aikaan Paavo Ruotsalaisen vankkumaton kannattaja Johan Fredrik Bergh. Arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja muut kirkon johtomiehet näyttävät ajatelleen, että toiminta kovapintaisten vankien parissa kuluttaa liian terävät särmät kiivaista nuorista papeista. Renqvist palveli Svartholmassa kymmenen vuotta, ja kuuden ensimmäisen vuoden aikana hän ei saanut poistua linnoitussaarelta ilman komendantin lupaa. Ahkera pappi julkaisi vankilavuosinaan 15 teosta ja levitti niitä postiin. ’Osa painettuja arkkeja tuotiin nitomattomina Svartholmaan, missä linnan vangit tekivät kirjansidontatyön huokeata korvausta vastaan’. kirjoitti myöhemmin vankilasaarnaajan pojanpoika, professori h.c. Alvar Renqvist. Hän oli Kustannusosakeyhtiö Otavan perustaja. Laajimmalle levisi ruotsalaisen Peter Toppin teoksesta tehty käännös Huutavan ääni korvessa, josta otettiin kolme painosta. Kirja hyväksyttiin myös muiden herännäisryhmien keskuudessa, vaikka sen kustantaja torjuttiin. Renqvistin omista teoksista mainittakoon maan ensimmäinen raittiuskirja Viinan kauhistus. Sen varoittelevia tekstejä sopi Paavo Lappalaisen sidontatyön lomassa opikseen silmäillä. Vuonna 1836 Svartholman vankilasaarnaaja siirsi vilkkaaksi toimivan mutta taloudellisesti heikosti kannattavan kustantamonsa Sortavalaan, josta hän sai kappalaisen viran.”

Ilomantsiin siirtynyt lukkari Gabriel Kahelin oli kotoisin Kivijärveltä. Johan Kahlinin sukua on voitu seurata Pohjanmaalle, jossa vielä 1930-luvulla oli Kahelineja lukkarina. Ilomantissa asuu edelleen lukkari Kahelinin jälkeläisiä. Eräs Gabriel Kahelinin jälkeläinen meni naimisiin ilomantsilaisen maanviljelijän ja kauppiaan Matti Hassisen kanssa. Poika Viktor jatkoi kauppiaana. Heillä oli seitsemän lasta mm Arvo Ilmari, joka otti osaa molempiin sotiin taistelulentäjänä ja maanviljelijä Sulo Matti, jolla oli kiinalaissyntyinen vaimo Aili Lehtinen. Tytär Aino Annikki meni naimisiin Abiel Laurin kanssa, joka oli sekä Ilomantsin kuin Vieremän ja Valtimon nimismies. Heillä oli viisi lasta. Luettelossa vilahtelee Tahvanaisia, Vänskiä, Heinosia ja Hartikaisia, Savinaisia, Sivosia, Penttisiä, Konttureita, Kareisia, Kauppisia, Romppasia. Kaikki ovat tyypillisiä ilomantsilaisia sukunimiä. Esimerkiksi Antti Kahelinin puoliso oli Kaisa Tahvanainen ja heidät vihittiin avioliittoon Putkelassa 29.9.1905. Nahkuri Kaarle Kahelinin puoliso oli taas Anna Savinainen (ortodoksi). Hilja Maria oli naimaton diakonissa. Anna Kahelinin puoliso oli Heikki Sivonen, joka toimi lossarina Mekrijärvellä. Aino Johannan puoliso taas Heikki Kontturi Kuuksenvaaralta ( RN:9), toinen sisar meni naimisiin Otto Kontturin kanssa (RN:9).Lukkarilla oli suuri perhe ja lähes jokaisella lapsellakin oli suuri perhe.

Parikkala

Jaana Juvonen ”Parikkalan historia” (1996), josta lainaus sivulta 13: ”Parikkalan alue kuului aina 1600-luvun alkuun saakka Venäjään ja Suur-Kurkijoen pitäjään ja ortodoksiseen seurakuntaan. Seurakunnallisesti Parikkala erkani Kurkijoesta jo 1570-1580-luvulla, jolloin Joukion Sammatlampi ja Tyrjä muodostuivat kappeliseurakunnaksi. 1610-luvulla Koitsanlahti muodosti jo itsenäisen verokantopiirin ja vuoteen 1617 mennessä se oli jo täysin itsenäinen pitäjä, Joukio. Parikkalan luterilainen seurakunta järjestäytyi 1630-luvun alkuun mennessä. Parikkala mainitaan ensimmäisen kerran seurakunnan nimenä vuonna 1641. Parikkalan luterilainen kirkko rakennettiin 1580-luvulla Joukiossa asuneen Niilo Parikka-nimisen isännän entisen tilan maille, ja kirkon paikan nimi vakiintui sittemmin koko pitäjän nimeksi. Koitsanlahden kartano perustettiin 1650-luvulla, kun Joukion pitäjän verotulot läänitettiin ruotsalaiselle sotapäällikölle Arvid Wittenbergille. Hän antoi läänitykselleen nimen Nyborg (nyypori). Koitsanlahden kartanosta tuli kreivikunnan hallintokeskus, mistä syystä koko pitäjää kutsuttiin vielä 1700-luvullakin Koitsanlahdeksi. Tuolloin kartanoa isännöivät lahjoitusmaan omistajan voudit… 1920-luvulla julkaistiin Matti Vilskan kirjoittama kaksiosainen Parikkalan historia. Teos on aikansa tuote, eikä esim. lähdeviitteitä ole merkitty tarkasti. 1600- ja 1700-lukujen osalta se kuitenkin valottaa alueen historiaa varsin tarkasti. Lähteinä on käytetty mm. käräjäpöytäkirjoja… Parikkalasta on tehty yliopistollisia opinnäytetöitä mm. (Könönen-Pesonen 1986), lajoitusmaa-ajan talonpoikaislevottomuuksia (Holi 1990), Tyrjän kylää sodassa sekä siirtolaisten oloja uusilla asuinsijoilla (Lähesmaa 1993, 1994) sekä parikkalalaisen naisen ja perheen asemaa (Partanen 1994) on tutkittu. Kyläkirjat, joiden tekoon paikalliset asukkaat ovat osallistuneet, ovat ilmestyneet Honkakylästä ja Tyrjältä… Alkuperältään länsisuomalaisen maanviljelysasutuksen saapumisesta Laatokan alueelle todistaa tyypiltään länsisuomalaisen hautaröykkiön löytyminen Sakkolan Lapinlahdelta. Sen erittäin rikkaan aineiston joukossa oli sekä länsisuomalaisia aseita että koruja mm. neljä hevosenkenkäsolkea. Räisälän, Muolaan ja Sakkolan irtilöydöt kertovat myös länsisuomalaisten liikkumisesta alueella (n. 800 jKr). Kurkijoen Lopotin polttokenttäkalmisto, joka tuli käyttöön 700-luvulla, vastaa rakenteeltaan tyypillistä länsisuomalaista polttokalmistoa. Kalmiston tunnetuimmat löydöt, lähinnä aseet ja korut, kuuluvat vasta viikinkiaikaan 900-luvulle. Myös Rautjärven Uimolassa on viikinkiaikainen kalmisto Laatokkaan laskevan Kokkolanjoen yläjuoksulla. Paikallisen pyyntiväestön muistoja taas ovat Räisälän ja Kurkijoen Kuuppalan pronssi- ja varhaismetallikautiset löydöt, joiden aineelliseen kulttuuriin ei kuulunut metalliesineitä, vain kivestä, luusta ja muusta orgaanisesta aineesta tehtyjä työkaluja. Koko viikinkiajan olivat korut näkyvä osa muinaisesineitä Karjalassa. .. Karjalan pääosa joutui 1200-luvulla riippuvaisuuteen Novgorodista, Pohjois-Venäjän suuresta kauppavaltiosta, jonka valta Pähkinäsaaren rauhan (v. 1323) jälkeen ulottui kaikkialle Laatokan rannoille ja Karjalaan… Vuodesta 1227 alettiin silloisen venäläisen valtiomahdin Novgorodin toimesta levittää kreikkalaiskatolista uskoa karjalaisten keskuuteen ja käännytystyö oli omiaan liittämään karjalaisia yhtä kiinteämmin Novgorodiin… Novgorodin ruhtinas Dimitri teki vuonna 1278 sotaretken Karjalaan ja otti maan suojelukseensa… Vuonna 1307 Karjala läänitettiin Tverin ruhtinaan pajarille Boris Konstantinovitsille, jolloin järjestettiin myös varsinainen pysyvä verotus… Ruotsalaisten miehitettyä Käkisalmen läänin ensimmäisen kerran 25-vuotisen sodan aikana, järjestettiin Ruotsin miehittämän alueen hallinto. Kurkijoen pokosta liitettiin pohjoiseen voutikuntaan kaikkine kappeleineen, joita oli yhdeksän. Vuonna 1590 kuningas muodosti miehitysalueesta Käkisalmen kihlakunnan ja nimitti Erik Tönnenpojan tuomarin virkaan. Paikallishallinnossa toimivat entiset asukkaiden luottamusmiehet eli nimismies-staarostat. Tärkeintä oli veronkannon järjestäminen, mutta sodan hävittämässä läänissä ei veroja voitu kantaa entisten normien mukaan. Ruotsalaiset alkoivat laatia verokirjoja Käkisalmen läänistä hallintokaudellaan 1500-luvun lopulla. Näissä veroluetteloissa muodosti Kurkijoki kappeleineen yhden veronkantoalueen. Vuonna 1586 se oli jaettuna kahteen osaan, joista toisen muodosti sisämaan kolme kappelia eli Tyrjä ja Sammatlampi Parikkalassa sekä Uukuniemi… Ruotsalaisten laatimissa verokirjoissa 1500-luvun lopulla mainitaan pelkästään vanhat ortodoksiset seurakunnat kappeleineen, mutta vuoden 1611 jälkeen ilmestyivät verokirjoihin myöhemmät luterilaiset pitäjät… Vuoden 1618 maakirjaa laadittaessa entiset Kurkijoen kappelit Sammatlampi ja Tyrjä ilmoitetaan Joukiona, joten Parikkala muodostui maallisen hallinnon itsenäiseksi yksiköksi, staarostapiiriksi ja pitäjäksi hallinnon aikana 1610-luvulla.”

Joensuu

Olavi Rimpiläinen ”Joensuun seudun uskonnollinen elämä 1848-1953” (Joensuun kaupungin historia 1975), josta lainaus sivulta 162: ”Aikuiskastetta voimakkaasti korostanut baptismi tuli Suomeen Ruotsista käsin 1850-luvulla ja levisi 1870-luvulla jo Etelä-Karjalaankin. Pohjois-Karjalaan baptismi tuli 1890-luvulla. V. 1901 perustettiin Hammaslahden baptistiseurakunta. Baptistisaarnaaja V. Malin piti ensimmäiset kokoukset Joensuussa 1902. Hammaslahdelta käsin tehdyn työn vaikutuksesta liike sai paljon kannatusta 1910-luvulla Pohjois-Karjalassa… Helluntaiherätys tuli Suomeen heti 1910-luvun alussa. Se tuli välittömästi tunnetuksi myös Joensuussa. Vuonna 1912 norjalainen saarnamies G. Smidt, jonka merkitystä kuvaa hänen luonnehtimisensa ’helluntaiherätyksen varsinaiseksi apostoliksi Suomessa’, piti kokouksia Heikki Räsäsen kodissa Mutalassa. Smidtin vierailun jälkeen kotikokousten pito vilkastui paikoissa, joissa niitä oli pidetty baptismin hengessä jo ennen tutustumista helluntailaisuuteen. Linnunlahdella Sofia Tirrosen pienessä mökissä pidettiin rukouskokouksia. Multalassa Heikki Räsäsen ja Juho Nurmelan taloissa pidettiin kokouksia. Puhujina oli sekä baptisteja että helluntailaisia. Vuosina 1913-15 Heikki Räsäsen 15-vuotias Martta tyttö harjoitti unissasaarnaamista, ja tähän liittyi omalaatuinen lapsiherätys… Vuonna 1910 Kontiolahdessa Lehmon kylän Kilvenniemen tilan isäntä Vilho Kokko oli kokenut baptistisen herätyksen, ja Kilvenniemestä tuli baptistien kokouspaikka… Varsinkin herätysvuosina 1913-15 esiintyi hurmosilmiöitä… Työ alkoi kuitenkin hiljalleen siirtyä Joensuuhun 1930-luvun alussa. Täällä toimi silloin lähinnä yksityisenä saarnamiehenä Albin Kervinen, jo Mutalan herätysten aikana kaupungissa kokouksia pitänyt mies. Marraskuussa 1932 vuokrattiin oma huoneusto (Torikatu 7). Kuukausikokoukset siirrettiin Lehmosta Joensuuhun, vaikka syys- ja kevätjuhlat pidettiinkin edelleen ’Kilven Kokolla’… Ensimmäisinä seurakunnan palkkaamina täystoimisina saarnaajina ja vanhemmiston puheenjohtajina toimivat Joensuussa 1934-36 Yrjö Palin, Pekka Jaatinen, Vilho Virta ja Väinö Saukkonen… Jatkosodan aikana seurakuntaa hoitivat naisevankelistat Ida Pehkonen ja Tyyne Vatanen.”

Itä-Karjala

Örnulf Tigerstedt ”Vastavakoilu iskee – Suomen taistelu neuvostovakoilua vastaan 1919-1939” (Otava 1943), josta lainaus sivulta 16: ”Mutta silloin vallitsi Euroopassa jo myrsky, ja romahduksen tapahduttu tsaarien vanha Venäjä oli tuhoutunut ja muuttunut bolševikkivaltioksi. Kaikkialla tässä valtavassa jättiläisvaltiossa kuohui ja kiehui, ja myöskin Itä-Karjalan harmaissa kylissä ja erämaatorpissa kuiskailtiin harvinaisia sanoja vapaudesta, itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Suomi julistautui itsenäiseksi, suomalaiset hiihtäjät toivat tämän suuren sanoman tiettömien rajametsien takaisille seuduille ja puhalsivat voimaa jo kytevään tuleen. Mutta Muurmannin rata oli nyttemmin todellisuus, ja muidenkin valtioiden katseet olivat kohdistuneet tärkeään Muurmannin käytävään. Vapauden keväästä tuli Itä-Karjalassa äärimmäisen sekava aika. Ensiksikin karjalaiset vapaustaistelijat itse olivat sotapolulla. Helmikuun 27:ntenä 1918 eli suunnilleen kuukausi Suomen punakapinan puhkeamisen jälkeen Uhtualla pidetty kansalaiskokous oli julistanut Itä-Karjalan Venäjästä eronneeksi ja perustanut riippumattoman tasavallan. Vähän myöhemmin alkoi pinehköjä suomalaisia joukko-osastoja esiintyä vähälukuisten karjalaisten rinnalla, ja sekä Vienan Kemin että Sorokan suunnalla oli taistelu täydessä käynnissä bolševikkeja ja punaisia karjalaisia vastaan. Mutta pohjoisessa englantilaiset nousivat maihin kenraali Maynardin johdolla seurassaan ranskalaisia, serbialaisia ja belgialaisia. Heihin liittyi pian joukoittain Suomesta paenneita punaisia ja Muurmannin radalla työskennelleitä punaisia suomalaisia työmiehiä. Saksan kanssa liittoutuneita valkosuomalaisia vastaan englantilaiset muodostivat heistä punasuomalaisen ’Muurmannin legioonan’, jonka päällikkönä oli englantilainen majuri Burton. Toivossa saada apua bolševikkeja vastaan myöskin valkoisten karjalaisten muodostamia ryhmiä liittyi anteliaan kenraali Maynardin lippujen alle. Englantilaisten kanssa yhteistyössä olivat sitäpaitsi valkoiset venäläiset kenraali Millerin johdolla, joka todellisena ylipäällikkönään piti Siperiassa olevaa amiraali Koltšakia ja lähinnä uneksi uudelleen syntyvästä tsaarinvallasta., jonka valtapiiriin Suomenkin mieluimmin piti kuulua. Lopuksi myöskin saksalaisia joukkoja alkoi näkyä Rovaniemen suunnalla. Itä-Karjala, joka näihin saakka oli elänyt koko maailman unohtamana, osoittautui äkkiä näin ollen tärkeäksi, ei vähemmän kuin kuuden toisiinsa toivottomasti kietoutuneen samanaikaisen sodan näyttämöksi: yhden maailmansodan (keskusvallat liittoutuneita vastaan), kahden vapaussodan (Suomen ja Karjalan) ja kolmen sisällissodan (Venäjän. Karjalan ja Suomen). Sentähden ei pidä moittia Maynardin esikuntapäällikköä kenraali Ironsidea, joka epätoivoissaan näin suuresta sekavuudesta levitti kätensä ja huudahti: ’Taivaan nimessä, lopettakaa! Sanokaa minulle lyhyesti ja selvästi, kuka on saksalaisten puolella ja kuka saksalaisia vastaan! Muu ei kiinnosta minua vähääkään!’ … Vuoden 1919 kuluessa tilanne Itä-Karjalassa sekavalla šakkilaudalla kuitenkin selvisi huomattavasti. Saksan oli jo edellisenä syksynä ollut pakko vetäytyä pois näyttämöltä, ja sittemmin se oli pakotettu Versailles´in pakkorauhaan… Myöskin englantilaisten Muurmannin-retikunnan omituinen vierailunäytäntö kaukaisessa erämaaseudussa läheni loppuaan… 24:ntenä syyskuuta 1919 englantilaiset näin ollen muitta mutkitta jättivät rintaman ja 12:ntena lokakuuta nousivat liittolaisineen Murmanskissa odottaviin laivoihin. Pitkä sarja englantilaisten petoksia valkoisia venäläisiä aseveljiä kohtaan oli näin pantu alulle…”

Terijoki ja Lahdenpohja

Salme Aejmelaeus ”Täyttä elämää – Neljän sukupolven tarinaa” (Karisto Oy 1994), josta lainaus sivulta 14: ”Pohjalainen isäni ja karjalainen äitini olivat yhdessä kehittäneet isoäitini Eeva Taskisen Terijoelle perustaman pienen kotikutomon kohtalaisen isoksi, menestyväksi yritykseksi. Kun Terijoki 1930-luvun alussa saatiin Imatran sähkön piiriin, tekniikasta innostunut isäni hankki kutomoon isoja, sähkökäyttöisiä koneita, jotka tekivät kaunista, moniväristä kuvioneulontaa. Monet terijokelaiset, kuten myös me, asuivat puiston keskellä isojen puiden siimeksessä entisissä huviloissa, jotka oli kunnostettu. Tärkeintä Terijoella oli kuitenkin meri ja sen rannalla kultainen hiekkavyö. Tuhannet kesävieraat olivat saapuneet vuosi vuodelta enenevin joukoin Terijoelle sen lukuisiin täysihoitoloihin. Kronstadtin saari oli näköetäisyydellä. Siellä ammuttiin jatkuvasti, mutta olimme niin tottuneet jyrinään, että hämmästyimme, jos se taukosi. Emme onnellisina 20- ja 30-luvun vuosina aavistaneet, että tykit kääntyisivät kerran meitä kohti. Kun tilanne Suomen ja Venäjän välillä lokakuussa 1939 kärjistyi, hallitus ei antanut lupaa rajaseudun tyhjentämiseen, sehän olisi lietsonut sotahysteriaa. Asukkaat saivat lähteä, mutta heille annettiin lupa ottaa mukaansa tavaraa niin paljon kuin jaksoivat kantaa. Kun viikot kuluivat ja Suomen edustajat kävivät neuvotteluissa Moskovassa, vaaran katsottiin vähentyneen. Reserviläisiä kotiutettiin sekä lähtijöitä alkoi palailla Viipuriin ja rajapitäjiin. Koulutkin avattiin jälleen, ei kuitenkaan aivan lähelle rajaa kuten Terijoella. Viikkoa ennen sodan syttymistä pääministeri Cajander kehotti suomalaisia aloittamaan jälleen mahdollisimman normaalin elämän… Isä jätti meidät Lahdenpohjaan, kehotti suojautumaan, jos tulisi pommituksia ja matkusti järjestämään kutomon asioita.”

Inkerinmaa

Inkerinmaa, ruotsiksi Ingermanland, venäjäksi Izorskaja zemlja, Izora, inkeriläisten asuma-alue Venäjän federaatiossa. Inkeri käsitti Rajajoen eteläpuolella Nevan molemmin puolin olevat, idässä Lavaojalle ja lännessä Narvajoelle asti ulottuvat alueet. Inkerin vanhimpia asukkaita olivat suomensukuiset vatjalaiset ja inkerikot; myöhemmin sinne muutti suomalaisia (savakoita ja äyrämöisiä), venäläisiä, virolaisia ja saksalaisia. Nykyään väestön pääosa on venäläisiä. Suomensukuisten heimojen jo varhain asuttama Inkeri joutui 1000-luvun alussa Novgorodin mielenkiinnon kohteeksi. Vuonna 1478 Inkeri liitettiin Novgorodin mukana Venäjään. Inkeri oli venäläisvoittoinen sen siirtyessä Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsille. Ruotsalaisten aloittama käännytystyö alueen luterilaistamiseksi johti venäläisen väestön pakenemiseen ja savolaisten siirtymiseen sen tilalle. Inkerissä oli 65 000 asukasta 1695; suomensukuisia heistä oli 90 % ja näistä 75 % Suomesta siirtyneitä. Heti suuren Pohjan sodan alussa Pietari Suuri valloitti Inkerin 1702-03 ja aloitti uuden pääkaupungin Pietarin rakentamisen.  Suomalaisiakin osallistui tähän tuloksettomaksi jääneeseen yritykseen, jonka jälkeen Suomeen siirtyi n. 4 000 inkeriläispakolaista. Tarton rauhassa 1920 Neuvosto-Venäjä takasi Inkerille kulttuuriautonomian, mikä ei toteutunut. Toisen maailmansodan aikana Suomeen evakuoitiin n. 63 000 inkeriläistä, joista suurin osa palautettiin 1944. Inkerinsuomalaisia, joita arvioidaan olevan 90 000, on 1990-luvulla alkanut muuttaa Suomeen. Toisaalta Suomesta on tuettu mm. vanhusten huoltoa ja kirkollista toimintaa Inkerissä. Kupanitsan kirkon entistämistyö valmistui 1991, Kelton uusi kirkko vihittiin 1992 ja Toksovan ja Tyrön kirkkoja kunnostetaan.

Kustaa H. J. Vilkuna kirjoittaa ”Paholaisen sota” Teos 2006 ”Karjalaiset, jotka olivat vielä muutama kuukausi aikaisemmin puhuneet elävänsä vaarallisia sota-aikoja, tiesivät, että oli koittanut hävityksen, vainon ja ruptuurin (sodan, uskonvainojen) aika…”Stiernstråle antautuu ja luovutti rauniona olevan Viipurin linnan venäläisille 13.6.1710. Ison Vihan aikana ryhdyttiin venäläisten valloittajien toimesta lahjoittamaan suuria maa-alueita, kokonaisia pitäjiä ansiotuneille tai suosikeiksi tulleille venäläisille ylimyksille. Vuonna 1710 lahjoitettiin suurin osa Muolaata, sitten Sakkola, Rautu, Kurkijoki ja Hiitola jne. Inkerinmaan historiassa alkaa nyt sen surullisin aikakausi. Kotikyliensä poltetuille raunioille jäänyt suomalainen väestö kytketään orjankahleisiin ja kuljetetaan Nevajoen suulle rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta vieraalle valloittajille, linnaa, josta sittemmin kohoaa Venäjän valtakunnan pääkaupunki. Venäläiset valtaavat Etelä-Suomen 1713, kun Kaarle XII lähti Turkista oltuaan siellä pari vuotta saadakseen Turkkilaisista liittolaisen Venäjää vastaan.

Max Engmann kirjassaan ”Pietarin suomalaiset” (WSOY 2004) näin: ”Inkerin suomalaiset puhuivat suomea, mutta he olivat Inkerin valloituksesta lähtien 1703 olleet Venäjän alamaisia ja maaorjia. Kun inkerinsuomalaiset vapautettiin maaorjuudesta 1863, luotiin uudenlaiset edellytykset suomalaisten ja inkeriläisten kulttuuriyhteistyölle.” Sestroretsk, suomeksi Siestarjoki, kylpyläkaupunki Kronstadtinlahden pohjoisrannalla Venäjän federaatiossa 35 km Pietarista luoteeseen. Asetehdas lähiympäristöineen kuului Suomelle 1812-64. Tehtaan alueesta luopumisen vastineeksi Aleksanteri II lupasi Suomelle Petsamon alueen. Tämä toteutui vasta Tarton rauhassa 1920.

Larin Paraske syntyi 8.1.1834 Lempaalan pitäjän Mäkienkylän Miskylässä Pohjois-Inkerin järvialueella Venäjällä. Kuoli 1904 Metsäpirtissä. Hänen isänsä Mikiitta Mikiitanpoika (Nikita Nikitin) oli Kuussovan eli Ivan Kusovin hovin orja ja seppä. Äiti Tatjana Vasilovna oli kotoisin Suomen puolelta rajaa, Sakkolan (myöhemmin Metsäpirtin) Vaskelan kylästä. Isä kuoli Larin Parasken ollessa noin 18-vuotias, äiti jo muutamaa vuotta aiemmin. Molemmat hänen vanhempansa olivat inkerikkoja. Noin 20-vuotiaana Larin Paraske meni naimisiin äitinsä kotikylästä kotoisin olevan, 18 vuotta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Gavril Stepanov) kanssa. Parasken muutettua Vaskelaan häntä alettiin kutsua Larilan eli Larin Paraskeksi miehen kotitalon mukaan. He saivat yhdeksän lasta, joista vain kolme eli aikuisikään asti. Kannaksella ei ollut maaorjuutta, mutta tila oli pieni ja Kaurila sairaalloinen. Paraske hankki perheelle lisäansioita ottamalla hoitoonsa orpolapsia.

Anu Kaipainen ”Poimisin heliät hiekat” (WSOY 1980), josta lainaus sivulta 6: ”Mäkienkylä eli Mäkiin valta, niin kuin sitä paikkaa myös nimitettiin, sillä valtojahan mäetkin yrittivät olla, sijaitsi Pohjois-Inkerin järvialueella, Venäjän puolella, vähän matkaa Suomen rajasta. Tämä kylä puolestaan jakautui useihin taloryhmiin, mäkiin: Komulaan, Veikkolaan, Pekkolaan, Pajariin, Vanthakaan, Ristolaan, Hovmäkeen ja Miskulaan. Se Miskula eli Miskunmäki, mikä Miiskunmäki milloinkin, Parasken mielialjojen mukaan silloin ja sitten myöhemmin miskuteltu ja sanaeltu, se oli Parasken syntymäkoti… Orjuutta se nyt kumminkin oli ja kasakan ruoskan pauke, ja kuka semmoista rakasti, vaikka myöhemmin aviossa ollessaan Paraske kyllä oppi huomaamaan senkin ettei Suomen puolella rajaa ollut sen paremmin. Lahjoitushovien kuort-herrat ja moisniekat ne siellä mellastivat, ja kun työvoudit vielä itselleen siinä välissä arentia ottivat, niin ottivat senkin edestä. Ja köyhyyshän nyt oli kummalakin puolella rajaa yhteinen niin että ei siitä sen enempää. Parasken isä Iknattalan Mikiitta oli Kuussovan hovin orja eli ’elinomainen’, elinomainen siksi että hänet oli semmoiseksi olennoksi ostettu. Hoviherra Ivan Kusov oli kaiketi sillä kertaa tarvinnut hyvän takojan. Ja kun Mikiitta oli jostakin syystä, Herra ties mistä, ollut Pietarissa sepän opissa peräti kolmetoista vuotta, keksi Ivan Kusov yhdistää hänessä sekä lanpuotin että sepän… Parasken äiti Tatjana Vasilowa puolestaan oli Suomen puolelta tietäjän tytär, Mikkolan ukon, ja hänet nyt kylällä tiedettiin. Mistä nyt semmoinenkaan liitto oli peräisin, arveltiin, vaan ei sanottu, sillä Tatjana Vasilowa oli kunnon kristitty ja oikeauskoinen, risti silmät siinä kuin muutkin ja oli opettanut lapsensakin ristimään… Tatjanan äiti, Mikkolan ukon vaimo ja Parasken äidinäiti, Oute Komonen nyt kumminkin oli saanut palvella orjana Pietarissa, ja se nyt oli niin tavallista niillä seuduin että siitä ei ollut mitään sanomista… Parasken ollessa viidentoista meni hänen rakas äitinsä marjaan ja sai siellä jotkut vihat – metsänvihat, maanvihat, kuka niistä kaikista tiesi: rupesi tautivuoteeseen ja kuoli… Ihminen oli terve luonnostaan, sanottiin: taudit tulivat ulkopuolelta pahoista voimista. Ja ken halusi määritellä taudin laadun, hänen oli saatava selville sen syy. Noidilta, tietäjiltä, arvan katsojilta, joiltakin itseään vahvemmalta nyt kumminkin… Niinpä nuoren Parasken oli äitinsä läsiessä lähdettävä tietäjiin. Hän meni sinne runsaita ristinmerkkejä tehden, harras uskovainen kun oli eikä voinut olla varma siitä miltä taholta apu lähtisi… Sitä mitä tietäjissä kylillä oli sanottu tai tehty, hän ei kertonut jälkeenpäin, ei edes oppineille herroille… Tietäjät varsin valehtelivat, Paraske huusi… Pettivät, valehtelivat, antoivat turhan uskon… Vaan miksi sitten tietäjiin lähdin? Miksi lähdin, kun itse tiesin? … Siellä Suomen puolella Vaskelassa, enon talossa, oli ruvennut käymään muuan tuttu mies, hiljainen kummajainen, vanha, ainakin neljänkymmenen ja vähän ontui ja aristi selkäänsä. Paraske sen miehen jo lapsuudestaan asti tunsi, oli pienenä tyttönä enolassa liekkunut sen polvella ja repinyt sitä parrasta… Sen nimi Gauril Stepanoff. Se asui vielä äitinsä kanssa, vaikka olikin jo aikuinen mies… Gauril Stepanoff, Kaurila Teppananpoika, niin kuin suomenpuoleiset sanoivat. Sen tupaa sanottiin Larin tuvaksi… Talonpoika Kaurila Stepanoff siellä kuulemma rahaa säästää, sinua aikoo hoviherralta ostamaan… Vaskenkyläläiset kuuluivat Petäjärven hovin alle, ja Petäjärvi oli lahjoitusmaatila. Joku inkerikkokin oli sinne Sakkolaan paennut, ja olivat sen sitten omanaan suojelleet, vaan yhtä köyry selkä niillä oli ja naama murheen ryppysillä, jos kohta missä tapasi… Kaurila Stepanoff ei ollut uskoa korviaan. Lunnasrahakaan ei ollut niin järin suuri että olisi vallan köyhtynyt sen lempeen hömpsähtämisensä takia. Kunhan jotakin maksat, hoviherra sanoi ja katsoi votkapikarinsa takaa… Heinäkuun kuudentenatoista vuonna 1853, Parasken ollessa kahdenkymmenen ja Kaurilan kaksi kertaa ne kaksikymmentä vuotta, vietettiin häät.”

Simo Korhonen ”Simon Siperian vuodet” (Terttu Pihlajamaa Förlag, Tukholma 2003), jossa kerrotaan Simo Korhosen elämästä, joka syntyi Kaukolan kylässä Pohjois-Inkerissä 1924. Myöhemmin Simo Korhosen perhe oli muuttanut Säryn kylään Toksovan läheisyyteen. Sodan syttyessä 1941 Simo oli liian nuori joutuakseen Venäjän armeijaan. Venäjän vähemmistökansojen väestönsiirtojen aikaan 16-vuotias Simo kuljetettiin ensin autolla Laatokan yli. Matka jatkui härkävaunuissa Jeniseihin kivisen Tunguskan rannoille, jossa teki työtä. Jatko osa on Simo Korhonen ”Mihin päänsä kallistaisi – Paluu Siperiasta kotiseudulle” (Terttu Pihlajamaa Förlag, Tukholma 2004).

Aunus

Aunus eli Aunuksenkaupunki venäjäksi Olonets on kaupunki ja kaupunkikunta Karjalan tasavallassa ja Aunuksen kansallisen piirin keskus. Ensimmäiset kirjalliset maininnat Aunuksesta ovat jo vuodelta 1137. kaupunginoikeudet Aunus sai puisen linnan rakennuksen jälkeen 1649. Itse kaupunki sijaitsee Alavoisenjoen ja Mäkriänjoen yhtymäkohdassa lähellä Laatokan rantaa. 

Iivo Härkönen ”Itäinen Vartio – lukuja vanhasta Karjalasta” (Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1920), josta lainaus sivulta 46: ”Kuten kaikkialla kreikkalaiskatolisessa maailmassa, ovat rajantakaisessa Karjalassakin ja vielä aivan äskeisinäkin aikoina kansan keskuudessa luostarit olleet kaikkein tärkeimpiä käynti- ja mielessäpitopaikkoja. Ne ovat siten yleensäkin saaneet siellä jokseenkin huomattavan merkkipaikan aseman… Kun tällä eteläisellä suunnalla siirrymme rajan toiselle puolelle, niin kohtaamme Aunuksessa moniakin luostareja ja erakkoloita, mutta ne kaikki ovat yleensä pieniä. Tuollaisia alkujaan suurempien luostarien haaraosastoja ja siirtoloita, joista jotkut ovat sittemmin itsenäistyneet, mutta jääneet kooltaan ja merkitykseltään kaikki yleensä jotenkin entisensä kaltaisiksi. Ainoastaan yksi, Stroitsan eli Aleksanteri Sviriläisen luostari Aunuksen eteläosassa, on ollut suurempi ja ajoittain varsin huomattavakin. Onpa karjalainen kansa Aunuksessa ja Raja-Karjalassa osittain antanut sille arvon, joka on nostanut sen lähelle Valamoa tai ainakin toisen suomenpuolisen erakkolan Konevitsan tasolle, joten, kun Karjalan suurimmista luostareista on ollut puhe ja etusija on annettu Vienan Karjalan äärillä Vienan meressä olevalle suurelle Solovetskin luostarille, niin kolmannelle tai viimeistään neljännelle sijalle on tullut Stroitsa… Stroitsan luostari sijaitsee Nekkulan kunnan eteläpuolella, vajaan peninkulman verran pohjoiseen Syvärijoesta… Tämän luostarin perusti eräs Aleksanteri-niminen Ojattijoen seuduilta kotoisin oleva munkki muinaisina aikoina, jo viidennellätoista vuosisadalla – ja hänestä on luostari varsinaisen, virallisen nimensäkin saanut. Nuoruudessaan, vielä siviilimiehenä, nimenomaan v. 1473, lähti Aleksanteri karaten vanhempiensa kotoa ja vuovautui kaukaiseen Valamon saareen suuressa kuohuisessa Karjalan meressä ja oleskeli siellä nuorena alokasmunkkina 14 vuotta. Sieltä pakeni hän taas, varmaankin saamatta oikeata yksinäisyyskilvoittelijan hengenravintoa, ja tuli takaisin lähelle omia maitaan – ehkäpä jonkinlaisesta kotisudunkin kaipuusta – ja asettui synkille Syvärijoen seutuisille erämaille yksinäisyyspyhitystään harjoittamaan. Täältä siirtyi hän sitten seitsemän vuoden jälkeen nykyiselle Stroitsan luostarin seuduille ja perusti siihen tämän erakkolansa, joka jo hänen kuollessaan, v. 1533, oli tullut mahtavaksi ja mainituksi, kuten aikakirjat kertovat. V. 1506 sai Aleksanteri luostarinsa päämiehen arvon ja siitä varsinaisesti myös luostarin perustaminen luetaan.”

Karjalaisia sukuseuroja:

Linkkejä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Helena_Konttinen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Larin_Paraske
https://www.kurvisensukuyhdistys.fi/historia/sukuhistoria/mateli-kuivalatar
Karjala-tietokanta: https://katiha.xamk.fi/Karjalatk/

Kirjallisuutta:

Ismo Björn ”Pohjois-Karjalan historia 5” (SKS 2014)
Ismo Björn ”Suur-Ilomantsin ja Tuupovaaran historia vuoteen 1860” (Paikallishistoriatoimikunta 1991)
Kimmo Katajala, Jaana Juvonen ”Pohjois-Karjalan historia 4 – 1809-1939: maakunnan synty” (SKS 2006)
Jaana Juvonen ”Parikkalan historia” (Parikkalan kunta 1996)
Eino Salokas, Liperin pitäjän historia I-II. Liperin seurakunta ja Liperin kunta. Helsinki 1930, 1937.
Veijo Saloheimo ”Pohjois-Karjalan historia II 1617-1721” (1976)
Veijo Saloheimo, ”Pohjois-Karjalan historia III” (Joensuun korkeakoulun julkaisuja sarja A, nro 6. 1980)
Iivo Härkönen ”Itäinen vartio – lukuja vanhasta Karjalasta” (Kustannusosakeyhtiö Ahjo 1920)
Osmo Hyytiä ”’Helmi Suomen maakuntien joukossa’ – Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944” (Edita Publishing Oy 2008)
Unto Martikainen ”Teräslinnun korkea laulu – Joensuun lentoaseman historia” (Kustannusyhtiö Ilias 2006)
Olavi Rimpiläinen ”Joensuun seudun uskonnollinen elämä 1848-1953” (Joensuun kaupungin historia V 1975)
Anu Kaipainen ”Poimisin heliät hiekat – Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomaatomasta elämästä” (WSOY 1980)
K. K. Sarlin ”Eräs aikamme profeetta” (Parikannimen Orpokotiyhdistys 1997)
Timo Vihavainen ja Irina Takala ”Yhtä suurta perhettä – Bolsevikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920-1950-luvuilla” (Kikiora Publications 2000)
Raija-Liisa Mäkelä ”Minä, muilutetun tytär: puoli vuosisataa Neuvostoliitossa” (Minerva 2009)
Jukka Kulomaa ”Äänislinna: Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944)
Veikko Salkio ”Pummangista Grjazovetsiin: muistelmat talvisodan sotavankeudesta” (Kustannusosuuskunta Länsirannikko 2019)
Minna Kilkki ”Se minkä jaksat kantaa – Karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja” (SKS 2004)

Opinnäytetöitä:

Noora Lehti ”Karjalan kulttuuri – Matka soivaan, runolliseen ja ajattomaan Karjalaan” (Savonia ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2020)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/354269/Lehti_Noora.pdf?sequence=2

Outi Patronen ”Rajakarjalaisen sukunimistön kehittyminen osana Suomen karjalankielen ortodoksivähemmistön suomalaistamista 1818-1925” (Helsingin Yliopisto 2017)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/224298/Rajakarj.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Minna Vartiainen ”30-vuotta väestöhistoriallisen hakutietokannan tekoa Karjala-tietokantasäätiön ylläpitämän Karjala-tietokannan digitaalisen tallennustyön eri vaiheet ja sen käytettävyys” (Itä-Suomen yliopisto, pro gradu -tukielma 2016)
https://katiha.xamk.fi/Karjalatk/downloads/Pro_gradu_Vartiainen.pdf

Iida Lonkila ”’Ehkä uskonto yhdistää’ Tutkimus ortodoksisen kristinoppileirin yhteisöllisyyden kokemuksesta ja kehittämistarpeista” (HUMAK, opinnäytetyö 2013)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/64469/Iida_Lonkila.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Galleria: