Tässä on Virosta keräämääni tietoa, jossa olen käynyt muutaman kerran autoretkellä ja suomalaisille tutuilla Tallinnan päiväristeilyillä, sekä myös työpaikan kokousmatkoilla. Porvoolaisten ammattikoulun opettajien kanssa vierailin joitakin kertoja kirjapainoalan ammattikoulussa Side Koolissa Lasnämäessä. Lasanamäki oli aikanaan uusi asuinalue, joka on kaupungin itäreunalla olevalla Lasnamäen ylätasangolla, jossa sijaitsi Side Kool, joka on muuttanut Tallinnan keskustaan. Tallinnan suurin asumalähiö Mustamäe (n. 100 000 asukasta), jossa sijaitsee mm. Tallinnan polytekninen instituutti.
Snorre Sturlassonin Ynglinga saagassa kerrotaan svealaisen kuninkaan Ingvarin taisteluista ja kaatumisesta Läänemaalla ja hänen poikansa Anundin kostoretkestä Viroon noin vuoden 600 tienoilla. 700-luvulta saakka on kristinusko eri muodoissa saavuttanut Baltiaa, sillä Brittein saarilta tulleiden viikinkien mukana tuli lähetyssaarnaajia, sekä kansainvälisen kanssakäymisen tukikohdat, kauppapaikat ja niissä vieraiden kristittyjen kauppiaiden perustamat killat.
Pohjois-Euroopassa vallitseva muinainen kauppaoikeus salli vieraiden kauppiaiden pitempiaikaisen asumisen. Tällaiset oikeudet oli friiseillä Määlarin Birkassa, gotlantilaisilla Novgorodissa jne.
Viikingit eivät perustaneet Viroon kolonioita, kuten idempänä slaavilaisalueille, ja suoranaisesti Viroon suuntautuneista sotaretkistä on vain yksittäisiä tietoja. Ruotsin kuningas Eerik Emundinpoika teki 800-luvun puolimaissa kesäisin sotaretkiä paitsi Karjalaan myös Viroon ja Kuurinmaalle, ja seuraavalla vuosisadalla Norjan Harald Kaunotukka kävi sotaretkellä Länsi-Viron Läänemaalla. Myös monet ruotsalaiset 1000-luvun riimukivet kertovat Virossa surmansa saaneista.”
Espanjan serafijuutalainen Abraham ben Jacob, joka tunnetaan paremmin hänen arabialaisella nimellä Ibrahim ibn Jakobin on laatinut kuvauksen Baltiasta 900-luvulta.
Viron yhteiskunta oli 1000-luvun alussa jakautunut kihlakuntiin ja maakuntiin, joiden puolustus perustui vapaiden miesten asevelvollisuuteen. Vuonna 1070 Bremenin arkkipiispa Adalbert asetti Määlarin Birkaan lähetyspiispaksi Hiltinin eli Johanneksen, jonka toimintapiirinä olivat Itämeren saaret. Tähän lähetyshiippakuntaan luettiin 1100-luvulla Suomi ja Viro. Taas Aadam Bremeniläinen kertoo, että Tanskan kuninkaan myötävaikutuksella tanskalainen kauppias perusti vuonna 1070 kirkon Kuurinmaalle.
Aapeli Saarisalo kirjassaan ”Elämäni mosaiikkia” mainitsee Oiva Tuulion ja A. M. Tallgrenin julkaiseman ranskankielisen tutkielman ”Idirisi, Suomi ja muut itäbalttilaiset maat” (1930). Idirisi oli (arabialainen) marokkolainen tutkija. 1180-luvulta lähtien maahan alkoi tulla saksalaisia, jotka pyrkivät alistamaan virolaiset ja käännyttämään heidät kristinuskoon. Piispa Albert pyrki aikaansaamaan Baltiassa Maria-kultin ja hän vihki Baltian vuonna 1202 Marianmaaksi. Suuressa Lateraanikonsiilissa vuonna 1215 hän sai paavi Innocentius III:n vahvistuksen, että Baltian maa oli Jumalan Äidin maa, Terra Matris. Tämän vuoksi pyhiinvaellus- ja ristiretket Marian maahan katsottiin samanarvoisiksi kuin Pyhälle maalle suoritetut retket. Tanskan tuleminen Baltiaan valtaustaisteluihin muutti valtiollisen kehityksen toiseksi kuin Marianmaa-ideologia edellytti. Vuonna 1217 saksalaiset löivät virolaiset taistelussa, jossa Sakalan maakuntajohtaja Lemmitty kaatui.
Mikko Juvan, Vilho Niitemaan ja Päiviö Tommilan toimittamassa kirjassa ”Suomen historian dokumentteja 1” (Kustannusosakeyhtiö Otava 1968), josta sivulta 90 tämä lainaus: ”Pietari Kaukovalta Suomesta kastaa virolaisia (n. vuonna 1215). Itämeren käännytysalueiden kohtalonyhteyttä osoittaa, että muuan suomalainen pappi tai munkki, Pietari Kaukovalta oli mukana käännyttämässä virolaisia. Hänestä kertoo hänen läheinen ystävänsä ja samoissa lähetystehtävissä toiminut Lätin Henrik, saksalainen lähetyssaarnaaja, joka vaikutti Baltiassa 1200-luvun alkupuoliskolla ja kirjoitti tästä toiminnasta erittäin merkittävän lähteen. Ote 1220-luvun puolivälissä kirjoitetusta Lätin Henrikin kronikasta…. 1215… Ja lähettiin papit Pietari Kaukovalta Suomesta ja Otto, kalpaveljesten pappi, ja he jatkoivat matkaa Sakkalaan ja kastoivat ihmisiä aina Palaan ja Ugauniassa aina Emajoelle asti. Tämän tehtyään he palasivat Liivinmaalle, kun eivät voineet asua vielä heidän kanssaan toisten virolasten hurjuuden tähden.”
Tanskan kuningas Valdemar II Sejr saapui joukkoineen 1219, otti haltuunsa Pohjois-Viron ja perusti valloittamansa Lindanisan tukikohdan paikalle Tanskan linnan, Tallinnan. Tätä työtä johti Liivinmaan piispa Albert tukenaan Kalpaveljesten ritarikunta. Tanskalaiset ottivat sen hallintaansa vuonna 1219, minkä jälkeen kaupungin nimi muuttui Tallinnaksi (Taani linn = tanskalaisten linna).
Liivinmaan saksalaiset yrittivät saada karjalaiset kastetuksi. Vuonna 1241 julisti mustain veljesten munkistoon kuuluva Saarenmaan piispa Inkerin ja Karjalan valtapiiriinsä kuuluvaksi, kun nämä seudut ikään kuin otettu Saksan ritariston alaisiksi. Vuonna 1255 sai Riian arkkipiispa paavin luvan nimittää piispan Vatjanmaahan, Inkeriin ja Karjalaan. Vuonna 1268 eräs Fredericus, Tarton ’postulatus’ kutsuu itseään Karjalan piispaksi. Saksalainen kauppiasjärjestö muuttui kaupunkien väliseksi yhtymäksi, johon liittyivät Vanhan-Liivinmaan kaupungit Tallinna, Riika ja ehkä Tarto jo 1280-luvulla tasaveroisina jäseninä. Saksalaisten kauppavaikutuksen ulottaminen Skandinaviaan sai aikaan kiinteyden 1300-luvulla Hansa-kaupan muodossa. Kaupunkien raadit lähettivät edustajiaan yhteisille hansapäiville ensisijassa Hansan johtopaikassa Lyypekissä. Tallinnan ja Tarton Nieburin rauhasta lähtien saama johtoasema Hansan kauppahovissa Novgorodissa samoin Riian nousu Väinäjoen kaupan tärkeimmäksi keskukseksi merkitsivät Lyypekin ja Visbyn syrjäyttämistä idänkaupan johdosta.
Toivo U. Raun ”Viron historia” (Otava 1989), josta lainaus sivulta 30: ”Kun saksalaiset itäänpäin siirtyessään saapuivat Baltian alueelle eli Liivinmaalle 1100-luvun lopulla, alueen syntyperäisen väestön elämässä tapahtui jyrkkä muutos. Rohkeiden kauppiaiden ja ristiretkeläisten johtamina saksalaiset saivat haltuunsa Baltian rannikkoalueen, joskin siihen kului suurin osa 1200-lukua. Saksalaisvalloituksen ratkaiseva henkilö oli bremeniläinen Albert von Buxhoevden, joka toimi Liivinmaan piispana 1199-1229… Hänen pääliittolaisiaan, jotka samalla kilpailivat hänen kanssaan poliittisesta vallasta, olivat 1202-1203 perustettu ja paavi Innoecentius III:n 1204 vahvistama Kalpaveljesten ritarikunta ja saksalaiset kauppiaat, joista ensimmäiset olivat tulleet Baltiaan jo parikymmentä vuotta ennen piispa Albertia. Vuonna 1201 piispa Albert perusti Riian kaupungin kaupalliseksi ja uskonnolliseksi linnoitukseksi, jota voitiin käyttää saksalaisten laajentumispyrkimysten ja kristillisen lähetystyön tukikohtana… Saksalaisten selvästä menestyksestä huolimatta piispa Albert kääntyi tanskalaisten puoleen saadakseen lisäapua virolaisia vastaan. Paavi Honorius II:n siunauksella Tanskan kuningas Valdemar II nousi joukkoineen maihin virolaisen Lindanisan (Kolyvanin) linnoituksen luona 1219. Voitettuaan Virolaiset tanskalaiset laajensivat seuraavana vuonna valtaansa suureen osaan Pohjois-Viroa. Nimi Tallinna (Taani linn, ’Tanskanlinna’) juontuu tanskalaisten jälleenrakentamasta vanhasta virolaisesta linnoituksesta… Vanhan Liivinmaan poliittinen rakenne oli kirjava ja hajanainen. Viro – keskiajan Liivinmaan pohjoispuolisko – oli jaettu Tanskan (Tallinna ja Koillis-Viro), Saksalaisen ritarikunnan (Lounais-Viro), Saarenmaa-Läänemaan piispan territorion (Länsi-Viro ja saaret) ja Tarton hiippakunnan (Kaakkois-Viro) kesken… Jerome Blum on esittänyt, että eurooppalaisen maaorjuuden yhteisenä piirteenä oli talonpojan sitominen ’herransa tahtoon siteillä, jotka olivat alentavia ja yhteiskunnallisesti halvaannuttavia ja … enemmänkin institutionaalisia kuin sopimusluonteisia. Jos tätä näkemystä sovelletaan Liivinmaan tapaukseen, voidaan sanoa että maaorjuus alkoi 1300-luvun jälkipuoliskolla, kasvoi selvästi 1400-luvulla, toteutui lähes täysin 1500-luvulla ja sai oikeudellisen vahvistuksen 1600-luvulla… Vaikka Virossa ei enää taisteltu vuoden 1710 jälkeen, suuri Pohjan sota päättyi vasta 1721. Tuona vuonna Uudessakaupungissa solmitussa rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle Viron, Liivinmaan, Inkerinmaan ja Karjalan kaakkoisosan. Vaikka suuri Pohjan sota merkitsi Ruotsin suurvalta-aseman loppua, Pietari Suuri piti vuonna 1710 parhaana varmistaa itselleen Baltian saksalaisen yläluokan tuki. Vastapalvelukseksi Baltian tärkeimpien kaupunkien raatien ja Viron, Liivinmaan ja Saarenmaan ritarihuoneiden ’vapaaehtoisesta’ antautumisesta Pietari Suuri tunnusti kaikki näiden elinten aikaisemmat oikeudet ja lupasi olla sekaantumatta saksalaisten tai luterilaisten johtoasemaan näissä kahdessa maakunnassa. Tsaari suhtautui jalomielisesti Baltian saksalaisiin, koska hän arvosti suuresti näiden paikallisia laitoksia ja käsitti, että Viron ja Liivinmaan saksalaisilla oli tärkeitä hallinnollisia ja sotilaallisia taitoja, joista saattaisi olla hyötyä suurvallaksi kehittyvälle Venäjälle. Aatelistolle oli erityisen tärkeätä, että Pietari I palautti kaikki ennen Ruotsin Kaarle XI:n toimeenpanemia uudistuksia voimassa olleet poliittiset ja maaomistusoikeudet… Katariina II:n tärkeimpiä poliittisia hyökkäyksiä Baltiaan oli vuoden 1775 paikallishallintouudistuksen ulottaminen Viroon ja Liivinmaalle ja käskynhaltijajärjestelmän (saks. Statthalterschaft) luominen 1783-1796. Monia aateliston ja kaupunkien yläluokan etuoikeuksia kumottiin. Baltian maapäivien pysyvistä neuvostoista luovuttiin, ja myös muut kuin aatelismatrikkeliin kuuluvat tilanomistajat saivat äänioikeuden maapäivillä. Kaupungeissa vähemmän varakkaat sosiaaliryhmät alkoivat osallistua päätöksentekoon… Baltiaan saksalaisten valtioiden kautta saapunut pietismi hallitsi Viron uskonnollista elämää 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Herrnhutilaisuudella oli suuri vaikutus varsinkin sen jälkeen kun kreivi Nikolaus von Zinzendorf oli vierailulla Baltiassa 1736. Vaikka liike oli kielletty vuodesta 1743 vuoteen 1764, herrnhutilaiset jatkoivat toimintaansa salaa ja vapauduttuaan toimintakiellosta lisäsivät vähitellen vaikutustaan. Liikkeen toiminta oli huipussaan Aleksanteri I:n hallituskauden viimeisellä vuosikymmenellä, hänen uskonnollisen mystiikan kaudellaan, mutta virolaisen elämän maallistuessa 1800-luvun jälkipuoliskolla pietismin merkitys väheni.”
Seppo Zetterbergin kirjasta ”Viron historia” (SKS 2007) sivulta 37 lainaus: ”Viikinkiajalla Itämeri oli vilkas liikenneväylä, ja virolaisetkin joutuivat kosketuksiin viikinkien eli varjagien kauppa-, ryöstö-, ja sotaretkien kanssa. Bysanttiin ja islamilaiseen maailmaan suuntautuvan viikinkien idäntien yksi väylä kulki Baltian halki Väinäjokea pitkin Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Mustanmeren yli Bysanttiin. Toinen reitti vei Pohjois-Viron rannikkoa myötäillen Nevan kautta Laatokalle ja sieltä etelään Olhavanjokea pitkin joko Volgan yläjuoksulle Kaspianmerelle ja islamilaiseen maailmaan tai sitten Novgorodin kautta Dneprille.
Viron yhteiskunta oli 1000-luvun alussa jakautunut kihlakuntiin ja maakuntiin, joiden puolustus perustui vapaiden miesten asevelvollisuuteen. Vuonna 1070 Bremenin arkkipiispa Adalbert asetti Määlarin Birkaan lähetyspiispaksi Hiltinin eli Johanneksen, jonka toimintapiirinä olivat Itämeren saaret. Tähän lähetyshiippakuntaan luettiin 1100-luvulla Suomi ja Viro. Taas Aadam Bremeniläinen kertoo, että Tanskan kuninkaan myötävaikutuksella tanskalainen kauppias perusti vuonna 1070 kirkon Kuurinmaalle.
1180-luvulta lähtien maahan alkoi tulla saksalaisia, jotka pyrkivät alistamaan virolaiset ja käännyttämään heidät kristinuskoon. Piispa Albert pyrki aikaansaamaan Baltiassa Maria-kultin ja hän vihki Baltian vuonna 1202 Maria nmaaksi. Suuressa Lateraanikonsiilissa vuonna 1215 hän sai paavi Innocentius III:n vahvistuksen, että Baltian maa oli Jumalan Äidin maa, Terra Matris. Tämän vuoksi pyhiinvaellus- ja ristiretket Marian maahan katsottiin samanarvoisiksi kuin Pyhälle maalle suoritetut retket. Tanskan tuleminen Baltiaan valtaustaisteluihin muutti valtiollisen kehityksen toiseksi kuin Marian maa-ideologia edellytti. Vuonna 1217 saksalaiset löivät virolaiset taistelussa, jossa Sakalan maakuntajohtaja Lemmitty kaatui. Tanskan kuningas Valdemar II Sejr saapui joukkoineen 1219, otti haltuunsa Pohjois-Viron ja perusti valloittamansa Lindanisan tukikohdan paikalle Tanskan linnan, Tallinnan. Tätä työtä johti Liivinmaan piispa Albert tukenaan Kalpaveljesten ritarikunta. Tanskalaiset ottivat sen hallintaansa vuonna 1219, minkä jälkeen kaupungin nimi muuttui Tallinnaksi (Taani linn = tanskalaisten linna). Liivinmaan saksalaiset yrittivät saada karjalaiset kastetuksi. Vuonna 1241 julisti mustain veljesten munkistoon kuuluva Saarenmaan piispa Inkerin ja Karjalan valtapiiriinsä kuuluvaksi, kun nämä seudut ikäänkuin otettu Saksan ritariston alaisiksi. Vuonna 1255 sai Riian arkkipiispa paavin luvan nimittää piispan Vatjanmaahan, Inkeriin ja Karjalaan.
Vuonna 1268 eräs Fredericus, Tarton ’postulatus’ kutsuu itseään Karjalan piispaksi. Saksalainen kauppiasjärjestö muuttui kaupunkien väliseksi yhtymäksi, johon liittyivät Vanhan-Liivinmaan kaupungit Tallinna, Riika ja ehkä Tarto jo 1280-luvulla tasaveroisina jäseninä. Saksalaisten kauppavaikutuksen ulottaminen Skandinaviaan sai aikaan kiinteyden 1300-luvulla Hansa-kaupan muodossa. Kaupunkien raadit lähettivät edustajiaan yhteisille hansapäiville ensisijassa Hansan johtopaikassa Lyypekissä. Tallinnan ja Tarton Nieburin rauhasta lähtien saama johtoasema Hansan kauppahovissa Novgorodissa samoin Riian nousu Väinäjoen kaupan tärkeimmäksi keskukseksi merkitsivät Lyypekin ja Visbyn syrjäyttämistä idänkaupan johdosta.
1300-luvulla Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpojan antama kaupunkilaki edellytti, että saksalaisten osuus kaupunkien raadeista tuli rajoittaa puoleen. Ruotsi-Suomesta väkeä muutti Tallinnaan, jossa heitä on arvoitu keskiajan lopulla olleen lähes 1500 kaupungin 60000 asukkaasta. Kaupan vapaus Suomen ja Tallinnan välillä oli molemmin puoleista, sillä Pähkinäsaaren rauhassa Suomen linnanherrat ja maakunnat vahvistivat vapaudet. Novgorodin jouduttua Moskovan suurruhtinaan valtaan, niin sulkivat he Hansan kauppahovin vuonna 1494 ja ryhtyivät käyttämään Baltian kaupunkeja läntisen kauppansa tapuleina. Virolaisten jatkuvien kapinoiden vuoksi, joista laajin oli Yrjönyön kapina 1343–45, Tanska myi 1346 Pohjois-Viron Saksalaiselle ritarikunnalle, johon Kalpaveljesten ritarikunta oli yhtynyt. Martti Lutherin alkuun panema uskonpuhdistus otettiin vastaan myös Virossa.
Seppo Zetterber ”Viron historia” (SKS 2007) sivulta 91 lainaus: ”Virolainen rahvas kiinnitti katkerana huomiota vierasta syntyä olevien piispojen ja tuomioherrojen mahtipontiseen ja ylelliseen elämään sekä selibaatti-käsitteen hämmästyttävään venymiseen. Russow kertoo Liivinmaan kronikassaan: Kun piispan jalkavaimo tuli vanhaksi tai ei enää miellyttänyt tätä, annettiin hänet vapaalle miehelle, ja näin piispa saattoi useaan kertaan ottaa itselleen uuden nuoren jalkavaimon ja naittaa edelleen pois. Samoin tekivät myös kaikki tuomiorovastit ja apotit.”
Jukka Korpela ”Idän orjakauppa keskiajalla – Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta” (SKS 2014), josta lainaus sivulta 43: ”Lätin Henrikin mukaan Viro ja Liivinmaa olivat täynnä rusilaisia vankeja. Ihmisryöstely olikin niin kannattavaa, että latgallit lopettivat maanviljelyn ja keskittyivät Rusin ryöstelyyn, mistä he toivat saaliina ’hevosia, karjaa ja naisia’… Mielestäni Henrikin toinen huomio on paljon tärkeämpi. Hänen mukaansa ’saarenmaalaiset tapasivat myydä naiset kuurilaisille ja muille pakanoille’. Tämä voidaan liittää siihen huomioon, että ’Viro ja Liivinmaa olivat täynnä rusilaisia vankeja’. Lisäksi ihmisryöstöjen ulottaminen kauas kuten Inkerinmaalle, ansojen asettaminen metsiin (väijyminen) ihmisten vangitseminen sekä suurten vankilaumojen kuljettaminen edellyttivät sellaisia vaikeita ja kalliita valmisteluita ja suunnitelmia, että ilman erittäin hyviä syitä niihin ei ryhdy kukaan. Ilmeisemmin markkinoilla oli kysyntää ihmisvangeista, eikä tätä voi selittää jollakin rakastajatar- ja puolisokertomuksilla. Kyse oli suuresta kaupasta, mutta asiakkaat jäävät vielä avoimeksi… Ehkä tämä kauppa voidaan yhdistää laajempaan kauppaverkostoon ja perinteiseen viikinkikauppaan. Itämeri oli edelleen kauppatie, jota yhdistivät Venäjän joet Mustanmeren, Kaspianmeren, Kaukasian ja Kesi-Aasian markkinoihin. Baltian ja liettualaisten osalta erityisesti Väinäjoen yhteys Dneprille ja Mustallemerelle oli tärkeä. Siten Itämeren saaret lienevät olleet pohjoisen orjakaupan solmukohtia.”
Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1350-1800)” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 106: ”Saksalainen ritarikunta sai jalansijaa Virossa 1330-luvulla hankkimalla haltuunsa sikäläisiä linnoja. Viro kuului tuohon aikaan Tanskalle ja kuningas Valdemar suunnitteli alueen luovuttamista Brandenburgin maakreiville. Tämä puolestaan kaavaili Viron myymistä ritarikunnalle. Myynnistä tehtiin esisopimus vuonna 1340. Vuonna 1343 Harju-, Viru- ja Läänemaan talonpojat tarttuivat aseisiin Tanskan kuninkaan vasalleja vastaan. Tapahtumien taustasta on vain vähän suoria tietoja. Voimakkaan kansallisesti värittynyt tulkinta painottaa Viron talonpoikien tietoisuutta siitä, että muutos Tanskan alaisuudesta saksalaisen ritarikunnan linnojen ja kartanoiden maaorjiksi olisi heikentänyt heidän tilannettaan entisestään. Oli toimittava ennen kuin kartanoiden isännät ehtisivät sopia asemastaan saksalaisen ritarikunnan kanssa. Harjumaalaisten hyökkäys kartanoihin tapahtui organisoidusti yhtä aikaa huhtikuun 23. päivänä. Kapinaan nousseet polttivat kartanot ja surmasivat käsiin saadut saksalaiset. Tallinna saarrettiin. Läänemaalaiset yhtyivät pian kapinallisiin. Talonpojat pyysivät Turusta ja ilmeisesti myös Pihkovasta apua, mutta saksalaisille kartanonisännille apuun rientänyt ritarikunta ehti vallata Tallinnan linnoituksen ennen Turusta lähteneen laivaston saapumista perille. Viro ja Tallinna joutuivat ritarikunnan valvontaan. Vastarinnan jo murruttua muualla, näyteltiin kapinan jälkiepisodi Saarenmaalla, jossa talonpojat nousivat ja piirittivät ritarikunnan rakentamaa Pöiden linnaa. Linna antautui talonpojille, mutta preussilaisten avustamana ritarikunta sai seuraavana talvena tämänkin kapinan tukahdutettua. Eestin talonpojat alistettiin kartanoiden päivätöihin ja Valdemarin myytyä Viron ritarikunnalle vuonna 1346 edessä oli maaorjuus.”
A. Kannisto, E. N. Setälä, U. T. Sirelius, Yrjö Wichmann ”Suomen suku I-III” (Otava 1928) lainaus sivulta 161: ”Nykyiseen kotimaahansa ovat virolaiset asettuneet luultavasti ajanlaskumme ensi vuosisadoilla, toisten mukaan ennen IV:tä vuosisataa, toisten mukaan VI:lla tahi VII:llä vuosisadalla. Joka tapauksessa lienee ero muista itämerensuomalaisista tapahtunut myöhäisintään v:n 500 paikkeilla j. Kr. sillä jo 800-luvulla virolaiset esiintyvät Itämeren-maiden vakinaisena kansana. Virolaisten siirtyminen Itämeren rannikolle lienee tapahtunut osittain Peipsijärven pohjois-, osittain eteläpuolitse, pitkin Emajokea, järvien rantoja, jokia ja merenrannikkoa. Maahan siirtymisen aikana, joka otaksuttavasti suoritettiin vähitellen, virolaiset kai tapasivat maassa vierasta kansaa. Lännessä sekä luoteessa tämä lienee ollut sukua skandinaavilaisille, etelässä kenties liettualaisille. Todenmukaisesti tämä vieras aines sulautui tulokkaihin. Uudessa kotimaassaan virolaiset joutuivat pohjoismaiseen kulttuuripiirin ja omaksuivat aikaa voittaen sen sivistysmuodon, joka oli vallitsevana pohjoismaissa viikinkiajalla. Varhain, todistettavasti jo ennen kuin skandinaavilaisten retkeilyt länteen päin v:n 800 paikkeilla alkoivat, oli vilkas liikenne Itämeren läntisten ja itäisten rannikkojen välillä. Se oli sekä sodan- että kaupankäyntiä, ja siihen lienevät muinaiset virolaisetkin varhain alkaneet ottaa osaa. Toiselta puolen lienee jatkunut muinainen liikenne ja kaupankäynti idänpuolisten maiden kanssa. Sitä todistaa parhaiten suuri määrä rahalöytöjä VII:ltä, IX:ltä ja X:ltä vuosisadalta. V:n 1000 tienoissa, kun virolaiset jo selvästi esiintyvät historiallisessa valossa, he ovat merillä peljättyä sotaista kansaa. Siitä ajasta lähtien heistä tavataan ensimmäiset varmat historialliset tiedot. Virolaisten vanha valtiollinen järjestys perustui heimovaltaan. Koko maa jakautui pienempiin alueisiin, kihlakuntiin linnoineen, jotka saattoivat tarpeen vaatiessa liittoutua isommiksi liittokunniksi. Kihlakunnan mahtivaltaa edusti vanhin, usein miltei ruhtinaan arvoinen, joka oli samalla sotapäällikkönä, tuomarina ja luultavasti uhripappinakin. Varakkaammat muodostivat alun jonkinlaiseen ylimystöön; kansan suuren vapaan enemmistön ohella oli orjiakin, joita saatiin etupäässä lukuisissa sodissa.
Jo ennen v. 1000 alkavat idästä päin venäläisten ryöstöretket Viroon. V. 1030 kerrotaan Venäjän ruhtinaan Jaroslavin tehneen retken Itä-Viroon ja perustaneen Jurjev nimisen kaupungin, luultavasti nykyisen Tarton paikalle. Mutta venäläisten toimeenpanemilla retkillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. Ja samanlaisia retkiä tekivät virolaisetkin vuorostaan venäläisten läntisille alueille. Izjaslavin, Jaroslavin pojan, aikana kostivat virolaiset entiset väkivallantyöt ryöstämällä Novgorodin ja Pihkovan alueita. Ja heidän mahtiansa eivät masentaneet venäläisten uudistamat hävitysretket vv. 1054 ja 1060. V. 1061 koettivat virolaiset ottaa väkirynnäköllä Pihkovan. Näihin tapahtumiin lienevät ottaneet osaa etupäässä Ugannin eli Tarton ja Vörun puoliset virolaiset. Vasta seuraavalla vuosisadalla yrittivät venäläiset Novgorodista käsin saada suurempaa vaikutusta Viron asioihin. V. 1116 valloitti Novgorodin ruhtinas Mstislav Otepään Etelä-Virossa, vieden mukanaan paljon vankeja. Mutta tälläkään retkellä ei ollut sen suurempaa tehoa, sillä v. 1130 täytyi Novgorodin, Pihkovan, Polotskin ja Smolenskin ruhtinaiden toistaa sotaretki, alistaakseen kaakkoiset virolaiset kuuliaisuuteen. V. 1132 kävivät venäläiset ryöstämässä Vaiga nimisessä maakunnassa pohjoispuolella Emajokea. Mutta he kärsivät silloin perinpohjaisen tappion. Ja vaikka venäläisten taholta kostoretki uudistettiin v. 1134, jolloin Novgorodin ruhtinaan sanotaan valloittaneen Tarton linnan, niin ei tätäkään sotaretkeä seurannut sen tärkeämmät tapaukset. Sen jälkeen venäläiset kronikoitsijat eivät pitkään aikaan kerro mitään virolaisista… Samoihin aikoihin kuin venäläisten ja virolaisten retkeilyt vuorottelivat idässä, jatkuivat rauhalliset ja sotaisat suhteet Länsi-Viron ja Skandinaavian välillä. N. s. viikinkiretket olivat vilkkaat erittäinkin XI:llä ja XII:lla vuosisadalla. Näistä sotaisista seikkailuista Viron puolella tietävät kertoa useat skandinaavilaiset hautakirjoitukset. Vilkasta kaupankäyntiä länsimaiden kanssa todistavat niinikään vanhat anglosaksilaiset ja saksalaiset rahat (X:ltä ja XI:ltä vuosisadalta), joita runsaasti on löydetty Virosta.
V. 1914 joutui Viro maailmansodan pyörteisiin. Vuodet 1914-1918 ovat Virollekin tuoneet tavattomia uhreja, mutta samalla suuria, kansallisia voittoja. V. 1917 maaliskuun vallankumouksen päivinä oli Tallinnaan muodostunut Virolainen Kansallinen Liitto. Liiton aloitteesta syntyi uuden kansallisen itsehallintolain luonnos, jota Venäjän väliaikainen hallitus alussa ei suostunut vahvistamaan. Sitten järjesti Pietarin virolainen liitto duuman edustalle mielenosoituskulkueen, johon otti osaa 15000 hyvin järjestynyttä virolaista sotilasta. Hallitus antoi nyt määräyksen, jonka mukaan Tallinnan kaupunginpäällikkö Poska tuli Pohjois-Liivinmaan ja Tallinnan maan lääneistä yhdistetyn kansallisen Viron komisaariksi, maan korkeimmaksi paikalliseksi viranhaltijaksi. Maaliskuun 30:pnä Venäjän hallitus vahvisti Viron itsehallintolain. Venäläisten, erittäin bolsevikkiainesten vehkeilyt virolaisten kansallisien pyyteiden ehkäisemiseksi työläis- ja sotilasneuvoston kautta eivät onnistuneet. Heinäk. 1 p:nä kerääntyivät maapäivät ja ottivat maan hallituksen käsiinsä. Mutta Venäjän hallitusvallan heiketessä muuttui Viron asema yhä arkaluontoisemmaksi. Maapäivät kokoontuivat taas 26 p:nä syyskuuta. Päätettiin – koska Venäjä yhä enemmän osoitti hajautumis- ja lahoamisoireita sekä kykenemättömyyttä ylläpitää maassa järjestystä – toimittaa vaalit Viron perustavaa kokousta varten. Syyskuussa joutui osa Viroa sotanäyttämöksi. Saksalaiset valloittivat Saarenmaan, Hiidenmaan ja Muhun saaren. Tämä järkytti lopullisesti Kerenskin hallituksen arvovallan. Marraskuussa kukistui Venäjän väliaikainen hallitus ja bolsevikit pääsivät valtaan. Ehkäistäkseen vallattomuuden valtaanpääsyn Virossa julistivat maapäivät 28 p:nä marrask. itsensä Viron ylimmän valtiovallan haltijaksi. Mutta nojautuen venäläisiin sotilaihin ja matruuseihin bolsevikit hajoittivat maapäivät… Helmikuun 24 p:nä v. 1918 julisti maapäivien puhemiehistö, vanhinten neuvosto ja Viron kansallinen hallitus, joka oli kerääntynyt uudelleen, Viron puolueettomaksi riippumattomaksi demokraattiseksi tasavallaksi, samalla julkilausuen, että sotilaallinen valtaus saksalaisten puolelta on puolueettoman Viron oikeuksien loukkaamista. Saksalaisen sotaväen saavuttua Tallinnaan pakotettiin Viron hallitus hajaantumaan. Aateliston maapäivät anastivat sitten itselleen vallan määrätä maan kohtalosta, toivoen saavansa toteutetuksi jonkinlaisen saksalais-balttilaisen valtion, joka olisi yhdistettävä Preussiin. Mutta sillä aikaa tunnustivat Englannin ja Ranskan hallitukset Viron maapäivät de facto itsenäiseksi laitokseksi, kunnes Viron vastainen valtiollinen asema lopullisesti tulisi ratkaistuksi rauhankonferenssissa. Maailmansodan viimeiset suuret, järkyttävät tapaukset (loka- ja marraskuussa 1918), saksalaisen sotilaallisen mahdin häviö lännessä ja sitä seurannut vallankumous ja rauhanteko vapauttivat Viron saksalaisesta sotilasvallasta. Marrask. 11 p:nä v. 1918 Viron väliaikainen hallitus, jonka pääministerinä oli Päts, julisti uudelleen ryhtyneensä jatkamaan keskeytynyttä toimintaansa. Marrask. 20 p:nä kokoontuivat maapäivät, joiden päätehtävänä oli aikaansaada vaalilaki Viron (huhtikuussa v. 1919 kokoontuvaa) perustavaa kokousta varten… Näin alkoi vuosi 1919, joka oli ratkaiseva Viron kohtalot. Majuri Ekströmin suomalaisen pataljoonan saavuttua aloite heti siirtyikin Viron tasavallan joukkojen käsiin. Tammik. 4 p:nä seisautettiin venäläisten eteneminen, 5 p:nä käytiin hyökkäämään ja 7 p:nä alkoi yleinen hyökkäys Pohjois-Viron rintamalla.”
Martti Turtola ”Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940” (Otava 2008), josta lainaus sivulta 14: ”Kun Molotovin-Ribbentropin sopimus julkistettiin 23.8.1939 ja Puolan sota alkoi 1.9.1939, julistautui Viro puolueettomaksi. Viron ulkominsteri Karl Selterin ollessa pahaa aavistamatta Moskovassa allekirjoittamassa maiden välistä sopimusta kauppavaihdosta otti ulkoministeri Molotov aivan yllättäen esille kysymyksen sotilassopimuksesta ja tukikohtien luovuttamisesta Neuvostoliitolle Viron valtioalueelta. Viron koko valtiojohto oli ehdottomasti vastaan tällaisia järjestelyjä. Viro oli valmis nousemaan sotilaalliseen vastarintaan ja taistelemaan ’viimeiseen mieheen’. Luonnollisesti haettiin apua ulkomailta ja ensin tietysti velesmaalta Suomelta. Täällä odotti kylmä suihku: Suomen ulkoministeri ei ottanut apua anelevaa lähettiläs Möllersonia lainkaan vastaan, vaikka yritti hänet parikin kertaa tavata. Ulkoministeri Erkon täti ratkaisi asian, sillä ministerin täytyi olla sairaan tätinsä luona… Näin Suomi kavalasti ja itsekkäästi jätti vejesmaan pulaan luullen voivansa Skandinaviaan suuntautumalla välttää omat vaikeutensa.”
The Baltic Guide marraskuu 2015 sivulla 58, jossa Antti Sarasmo kertoo mm., ”että pakanalliset uskomukset elivät pitkään maakylissä ja saivat korkeintaan lisäväriä kristinuskosta. Perinne eli, sillä 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella kristinopin opetus oli hieman huonoissa käsissä. Suuri ongelma oli seurakuntapappien kielitaito sekä ammattitaito. Kirkot kuuluivat yleensä kartanolle ja kartano nimitti niihin papin. Kartanot kuuluivat puolestaan Baltian saksalaiselle aatelistolle ja aina aatelissuvun jostain haarasta löytyi sukulainen tai suosikki, usein emämaasta Saksasta, joka tarvitsi kirkkoherran paikkaa. Sopivuus ajoi liian usein pätevyyden edelle ja usein maakieltä osaamaton pappi saarnasi saksaksi, mitä taasen seurakunta ei ymmärtänyt…”
Ruotsi valloitti 1561 Tallinnan ja sai Täyssinän rauhassa 1595 haltuunsa Viron pohjoisosat ja 1629 Altmarkin välirauhassa Liivinmaan. Ruotsalaiskaudella (1562–1710) saksalainen aateli säilytti tosin johtoasemansa, mutta muuten ruotsalaiset tekivät monia uudistuksia. Maaorjuus lieveni Viroon ulotetun reduktion jälkiseurauksena, ja kulttuurielämä vilkastui, kun 1632 perustettiin Tarton yliopisto ja 1686 Uusi testamentti käännettiin viroksi. Oikeudenhoitoa kohennettiin perustamalla Ruotsin mallin mukainen Tarton hovioikeus 1632.
Suuren Pohjan sodan aikana (1700–21) 1710 venäläiset valloittivat Viron, ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Viro siirtyi virallisesti Venäjän hallintaan. Venäläiskaudella (1710–1918) saksalainen aateli säilytti edelleen johtoasemansa. Talonpoikien asema huononi 1700-luvulla, jolloin tilanomistajat saivat täyden vallan talonpoikiin. Huomattava sosiaalinen uudistus oli sen vuoksi talonpoikien vapauttaminen 1816–18, vaikka se tekikin heistä vuokramiehiä maan joutuessa kartanonherroille. Tilanne alkoi korjaantua 1860-luvulla, kun talonpojille alettiin myydä maata.
Gustav Suits ”Nuori Kreutzwald” (Suomalaisen kirjallisuuden seura 1953) josta sivulta 20 lainaus: ”Näiden kovaosaisten valveutuneisuuden uskonnollisena tuntomerkkinä oli herrnhutilaisuus. Tämän varmistaa myös herrnhutilaisseuran vanhoihin kirjallisiin muistomerkkeihin kuuluva asiakirjatodiste. Tässä yhteydessä voitaneen mainita, että Jõeperen kartanonherra Heinrich v. Vietinghoff ja hänen rouvansa pitivät luonaan asumassa Herrnhutista saapunuttalähetyssaarnaaja Studemannia lähes 20 vuotta. Myös Kadrinan kirkkoherrat Schwabe ja Knüpffer olivat tämän liikkeen ystäviä. Noihin aikoihin oli Pohjois-Virossa paremmin järjestetty herrnhutilaisseurakunta ainoastaan Kadrinassa Jõeperen kartanon alueella. Herrnhutilaisuus nojautui, kuten tiedetään, avustajiin, jotka olivat kansanmiehiä. Näiden koulunkäymättömien avustajien itsekasvatukseen kuului orjuuden alennustilassakin huolellinen lukutaidon opetteleminen. Alkukristillisen hurskauden elvyttämiseen pyrittiin pitämällä herrnhutilaishenkisiä rukoushetkiä. Alkukristillisyyden mukaisia olivat myös tämän liikkeen työntekijäin mieltäylentävät kirjeet, joiden avulla pidettiin yhteyttä uskonveljien ja heimolaisten kesken laajemmassa piirissä. Katariina II:n ja Paavali I:n hallitusaikana oli Pohjois-Viron herrnhutilaisseurakunnan rahvaan keskuudesta nousseita työntekijöistä huomattavin Jüri Kull, joka asui koillisella Harjumaalla, Kuusalun pitäjässä, Kolgassa…” Fr. R. Kreutzwald syntyi 1803.
Mika Waltari ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” (WSOY 2008), josta lainaus sivulta 22: ”Häikäilemättömästä ja ankarasta venäläistämispolitiikastaan huolimatta ei tsaarivalta aikoinaan pystynyt tukahduttamaan virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten kansallista yhtenäisyyttä ja kansallisia kulttuuripyrkimyksiä. Kaikki kolme kansaa eroavat sekä kansantieteellisesti että historiallisesti venäläisistä. Myös uskonto vaikutti tärkeältä osaltaan venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Viro ja Latvia olivat protestanttisia, Liettua taas roomalaiskatolinen maa. Kansallisuussorron ankaruudesta kannattaa mainita, että ennen vuotta 1905 esimerkiksi liettualaisilla ei ollut oikeutta lukea sanomalehteä äidinkielellään. Liettuankielisen rukouskirjan omistaminen saattoi johtaa vankeusrangaistukseen. Sorron ja väkivallan uhalla, lukemattomien uhrausten ja kärsimysten tuloksena julistautuivat Viro, Latvia ja Liettua itsenäisiksi v. 1918. Maailmansodan jälkivaiheen luoma poliittinen tilanne teki mahdolliseksi sukupolvien unelmain toteutumisen. Tosin nämä mullistuksien vuodet eivät menneet ilman verenvuodatusta. Maailman määräävät valtiot tunnustivat niiden itsenäisyyden kansojen itsemääräämisperiaatteen mukaisesti ja aikanaan nämä kolme tasavaltaa saivat liittyä myös Kansainliiton jäseniksi… Virossa yritettiinkin bolshevikki kaappausta jo joulukuussa 1924. Aseistetut kommunistit yrittivät vallata Tallinnan hallitusrakennukset jne., mutta yritys kukistettiin vajaassa neljässä tunnissa yleisön välittömästi asettuessa kapinallisia vastustamaan. Oikeudenkäynnissä kävi ilmi, että kaksikolmasosaa kapinallisista oli saapunut Neuvostoliitosta Viroon saatuaan siellä erikoiskoulutuksen sisällissodan taktiikassa. Aseet olivat venäläisiä. Strateginen suunnitelma oli laadittu Leningradissa. Kolme venäläistä divisioonaa oli samanaikaisesti koottu Viron rajalle. Niiden oli määrä marssia yli rajan heti, kun Viron suunniteltu neuvostohallitus olisi pyytänyt radiossa apua neuvostohallitukselta. Mutta niin äkkiä tukahdutettiin yritys alkuunsa, ettei tuollaisista avunpyyntöä koskaan ehditty lähettää. Tulkoon mainituksi mielenkiintoisena esimerkkinä siitä, miten neuvostohallitus palkitsee ansioituneita palvelijoitaan, että tämän kapinayrityksen johtajana oli virolainen kommunisti Anwelt. V. 1938 hän hävisi jäljettömiin Neuvostoliiton suurten oikeudenkäyntien aikana samalla tavoin kuin sadat muut puolueen jäsenet. Huhu tiesi kertoa, että hänet on teloitettu.”
Vesa Vares ”Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa” (WSOY 1996), josta lainaus sivulta 193: ”Hallitus oli vain päivän ikäinen, kun Saksasta vapautunut Viro pyysi sotilaallista apua bolshevikkeja vastaan. Ingmanin reaktio oli jälleen varovainen. Hän katsoi mahdottomaksi antaa miehiä. Laki ei sallisi sitä, ja Suomen puolustus vaarantuisi. Hän pysyi kuitenkin Paasikiven senaatin tekemässä päätöksessä antaa aseapua ja merkitsi muistikirjaansa, että delegaation kanssa neuvoteltaisiin 20 miljoonan lainasta; ’ei ne rahat takaisin tule, mutta sittenkin!’ Raha- ja aseapu ei ollut virolaisten uhkaavassa tilanteessa kylliksi, ja Suomessa alettiin useallakin taholla muodostaa vapaajoukkoa Viron avuksi. Ingman antoi suostumuksensa sillä varauksella, että värväyksen johtoon tulisi vastuullinen toimikunta. Tällaiseksi muodostettiinkin Viron Avustamisen Päätoimikunta, jota johti entinen itsenäisyyssenaattori, vanhasuomalainen O. W. Louhivuori… Maaliskuussa hän kuitenkin joutui Viro-ongelman eteen, kun sekä Viron hallituspiirit että eräs vapaaehtoisjoukkojen komentajista, virolainen Hans Kalm, yrittivät laajentaa hanketta hyökkäykseksi Pietariin. Mannerheim, Ingman ja Walden olivat kuitenkin vastaan: Suomi ei ollut sotilaallisesti valmis, ja poliittisesti valtaus ei voisi tapahtua ilman Ententen suostumusta.”
Pekka Salojärvi ”Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa” (Gummerus 2007), josta lainaus sivulta 209: ”Gummeruksen apuraha liitti kaartiimme Viron tulevan presidentin Lennart Meren vuonna 1984. Olimme edellisvuonna kustantaneet suomeksi hänen hienon esseistisen teoksensa Hopeanvalkea Eva Lillen suomennoksena. Muutamaa vuotta aiemmin oli ilmestynyt Meren toinen laajalti huomattu teos, historiallinen matkakirja Revontulen porteilla… Gummeruksen merkittävin virolaisteos lienee Amerikan virolaisen kirjallisuudentutkijan, professori Ants Orasin Viron kohtalonvuodet, kursailematon esitys siitä, mitä sodanjälkeisissä puhdistuksissa todella tapahtui. Teos ilmestyi vuonna 1958, Neuvostoliiton suojasään aikaan. Se todella järkytti meitä suomalaisia, jotka noihin aikoihin hyvin vähän tiesimme eteläisen veljeskansamme kohtaloista, sodanjälkeisistä teloituksista ja passituksista Siperiaan.”
Puhdistus elokuva on vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Antti J. Jokisen ohjaama elokuva Eestistä. Se perustuu Sofi Oksasen Finlandia palkittuun kirjaan. Sofi Oksanen osallistui käsikirjoituksen tekoon. Elokuvan pääosissa näyttelevät Peter Franzén, Tommi Korpela, Krista Kosonen ja Laura Birn.
Imbi Paju ”Torjutut muistot” (Like 2006), jossa kerrotaan mm. kuinka Neuvostomiehityksen aikana kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta… Kirjasta lainaus sivulta 120: ”Neuvostoliitossa vallassa pysyminen varmistettiin valehtelemalla, sillä jos tarpeeksi kauan valehteli, valhe muuttui todeksi. Tämä oli Neuvostoliiton propagandajärjestelmän toimintatapa. Kansallisen kertomuksen uudelleenkirjoittamisen päämääränä oli saada ihmiset epäilemään ja syyttämään itseään… Pari kolme vuotta sitten löysin Tallinnassa sijaitsevasta valtionarkistosta kolme kirjaa, joissa oli leima ’salainen’ tai ’erittäin salainen’ – kaikki ne käsittelivät ihmisen psykologiaa. Psykologiakin muunnettiin Neuvostoliitossa ihmisen manipuloinnin välineeksi. Löytämäni kirjat olivat venäjänkielisiä. Tajusin niiden olevan kirjoja, jotka ohjasivat manipuloimaan ihmisiä; nuo oppikirjat oli tarkoitettu Neuvostoliitossa valikoiduille henkilöille, joiden piti paljastaa, jopa tappaa ne, jotka hautoivat vihamielisiä ajatuksia neuvostovaltaa vastaan. Kuka tahansa saattoi olla epäilty.”
Kulle Raig ”Saarenmaan valssi – Georg Otsin elämäkerta” Ajatuskirjat 2002), josta lainaus sivulta 14: ”Georg Ots syntyi 21. maaliskuuta vuonna 1920 Petrogradissa (entinen ja nykyinen Sankt Petreburg, välillä Leningrad) virolaisen rautatieläisen Karl Otsin (18.8.1882-4.2.1961) ja opettaja Lydia Otsin (o.s. Viikholm, 4.4.1898-4.12.1988) perheeseen. Molemmissa suvuissa oli sukupolvien ajalta paljon musikaalista lahjakkuutta; perheyhtyeitä, yhteisiä musisointituokioita, harrastajatason operettitoimintaa ja kuorolaulua. Äidin veli Aleksander Viikholm esitti lyhyen ajan Estoniassa tenorin osia… Tuolloin 30 000-50 000 virolaista asui imperiumin pääkaupungissa. Suomalaisiakin oli melkoinen määrä, ja moni heistä tuli tunnetuksi kuuluisan hopeasepän Fabergén apulaisena. Menestystä ja kulttuurinautintoja janoavien matkat suuntautuivat tuohon aikaan usein Pietariin, jonne tsaarin valtakunnan tiet muutenkin näyttivät olleen kallellaan… Seurakuntatoiminta oli myös vireätä. Pietarin Jaanin (Johanneksen) kirkkoherrana toimi Rudolf Kallas, Aino Kallaksen lankomies… Myöhemmin Pietarin virolaisten toimintaan tuli mukaan myös poliittinen ulottuvuus. Varsinainen voimannäyte tapahtui 26. maaliskuuta (8. huhtikuuta) 1917, kun lähes 40 000 virolaista kokoontui sini-musta-valkoisten lippujen liehuessa Jaanin kirkolle. Sieltä marssittiin pitkin Nevskiä Taurian palatsin luo, jossa väliaikaiselle hallitukselle luovutettiin vaatimus Viron autonomiasta… Tuon ajan Viro oli monikulttuurinen maa: yksistään Tallinnassa oli seitsemän saksalaista koulua, oli venäläisiä kouluja, oli ruotsalainen koulu ja juutalainen koulu, jossa oli kaksi eri ’haaraa’, toisessa oli opetuskielenä heprea, toisessa jiddis. Vuonna 1925 oli tullut voimaan vähemmistöjen kulttuuriautonomian laki, joka salli vähemmistöille omakielisen opetuksen, teatterin ja kulttuurin yleensä. Elokuvien tekstit kolmella paikallisella kielellä täyttivät usein puolet valkokankaasta… Keväällä 1941 Georg oli suorittanut teknillisessä korkeakoulussa ensimmäisen vuosikurssin, mutta odotetusta kesälomasta ei tullut sellaista kuin nuoripari on suunnitellut… Heinäkuussa puna-armeijaan mobilisoituja nuoria virolaismiehiä, joita arveltiin olleen noin 30 000, oli ennen saksalaisten tuloa useaan otteeseen ’evakoitu’ Pohjois-Venäjälle ja Siperiaan niin kutsuttuihin työpataljooniin. Siellä he joutuivat raskaaseen ruumiilliseen työhön, enimmäkseen metsätyömailla. Olosuhteet näillä työmailla olivat rankat, että jo ensimmäisenä talvena kolmasosa miehistä menehtyi. Aseita ei heille uskottu… Kykyjenetsijäksi ryhtynyt teatterimies Kaarel Ird löysi Georgin eräältä väliasemalta, jonne junat joutuivat joskus tuntikausiksi pysähtymään päästääkseen ohi täydessä aselastissa rintamalle kulkevat vaunut… Yleensä virolaisten elämästä evakossa Venäjällä – muuallakin kuin Jaroslavissa – toisen maailmansodan aikana on kovin vähän kirjoitettu. Aihe kaipaisi perusteellista ja monipuolista käsittelyä… Niin tai näin. Jaroslav oli se paikka, jossa keksittiin Georgin ÄÄNI. Ja Jaroslav oli myös se paikka, jossa Gustav Ernesaks sävelsi Viron epävirallisen kansallislaulun, kuolemattoman Isänmaani on rakkauteni… Saksan armeija oli marssinut Viron pääkaupunkiin 28. elokuuta 1941. Vuoden 1944 syyskuuhun jatkunut Viron saksalaismiehitys alkoi. Edellisen vuoden punaisesta terrorista kärsinyt Viro oli toiveikas, mutta joutui pahasti pettymään odotuksissaan. Saksalaisen siviilihallinnon johtoon määrätyn Karl Litzmannin ja Viron itsehallinnon välinen kuherruskuukausi jäi lyhyeksi: pian selvisi, että saksalaisista oli saatu uudet miehittäjät… Myös ne maahan jääneet juutalaiset, jotka eivät uskoneet Riiasta kantautuneita tietoja sinne perustetusta getosta, ja jotka olivat sinnikkäästi sitä mieltä, ettei sivistyskansaa saksalaisia ole syytä pelätä, kohtasivat lopullisen tuhonsa… Nyt on aika tavata se nuori nainen, joka elokuun lopulla 1941 oli kokenut saman kohtalon kuin Georg. Hän oli Asta Saar, pakinoitsija Hendrik Saaren tytär, Estonian balettitanssija… Asta ohittaa muisteloissaan vaikenemalla sen, miten avioliiton solmiminen kävi päinsä kun kumpikin oli jo tahollaan naimisissa.”
Irja Kilpeläinen ”Kirkkopolkuja kivimuurien keskellä” (WSOY 1944), josta lainaus sivulta 85: ”Helluntai on Helsingin seurakuntanuorison mielessä aina liittynyt keväiseen, ihanaan matkaan. Erikoisena kokemuksena oli sillä kolme viimeistä retkeä ennen sotien alkamista, kaikki paikkoihin, jotka sitten joutuivat kokemaan sodan vyörymät ylitseen: Suursaareen, Eestin Inkeriin ja Sortavalaan. Näistä varmaan erikoisimmaksi muodostui suurretki Eestiin… Narvan suomalainen kirkko ja seurakunta on ollut yllätys jokaiselle, joka sinne ensi kertaa on tullut. Kaunis, suuri, valkea temppeli, suomalaiset raamatunlauseet – täällä vieraalla maalla, jonka läpi kulkiessa ei ole kuullut yhtään tuttua sanaa… Retken ihmeellisin päivä on ensimmäinen helluntaipäivä. Kaksi täyteen lastattua, koivuin koristeltua laivaa lipuu hiljaa ensin Narvajokea alas, sitten Rosonajokea ylös. Veisaamme virren toisensa jälkeen, kunnes yht’äkkiä kuuluu huuto: ’Kallivieren kirkko näkyy!’ Tosiaan, kaukaa rantalepikon välistä, peltojen takaa häämöttää pieni, vaalea temppeli, Suomen kirkon lahja tälle kaukaiselle diasporaseurakunnalleen… Rannalla seisoo ryhmä omia heimoveljiämme ja -sisariamme, oman kansamme jäseniä, mustapukuisia, joukossa pari suomalaiseen körttipukuun pukeutunutta tyttöä, edessä lapsia vuokkokimppuineen.”
Tallinna
Tallinna (saksaksi ja ruotsiksi Reval), vanhalta suomalaiselta nimeltään Rääveli, syntyi jo 900-luvulla vanhalle kauppapaikalle. Sittemmin kaupunkia ovat isännöineet saksalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset. Venäläisten ja puolalaisten uhatessa Tallinnaa se antautui 1561 Ruotsin Eerik XIV:lle. Seuraavalla vuosikymmenellä venäläiset hyökkäsivät Tallinnaa vastaan useaan otteeseen. Hansaliiton hajotessa Tallinnan vauraus väheni ja muutenkin sen elämä oli keskiaikaan verrattuna hiljaista. Kustaa II Aadolf perusti kaupunkiin kymnaasin 1631 ja 1633 aloitti ensimmäinen kirjapaino toimintansa. Ensimmäisen kerran Tallinna mainittiin vuonna 1154 arabialaisessa Muhammed Idrisin maailmankartassa ja hansakaupungin oikeudet se sai vuonna 1284. Henrik Lättiläinen, (n. 1188– 1259), saksalainen lähetyssaarnaaja ja kronikoitsija. Henrik Lättiläinen levitti kristinuskoa Baltian maissa. Hänen Liivinmaan kronikkansa (suomennettu 2003) on Baltian varhaishistorian tärkeä lähde.
Saksalaiskaudella (1346–1561) Viroon kotiutettiin maaorjuus, ja kun aateli, kaupunkien porvarit ja papisto oli pääasiassa saksalaista, syveni juopa kahden väestöryhmän välillä. Katoliseen kirkkoon ja länsimaiseen sivistykseen virolaiset kuitenkin liitettiin. 1530-luvulla Viroon levinnyt uskonpuhdistus heikensi Saksalaista ritarikuntaa. Taisteluun Itämeren herruudesta osallistuivat Ruotsi, Tanska, Puola ja Venäjä.
Tallinnan vanhakaupunki on säilynyt erittäin hyvin. Lähes yhtenäisenä säilynyt keskiaikainen kaupunginmuuri kymmenine torneineen muodostaa sisäpuolelle jäävien arvorakennusten kanssa koko pohjoisen Euroopan alueella ainutlaatuisen kokonaisuuden. Alue ei silti ole pelkkä museo, vaan paikka, jossa ihmiset asuvat, tekevät työtä ja elävät arkipäiväänsä. Tallinnan historiallinen ydin on keskiaikainen vanhakaupunki (Vanalinn), joka jakautuu Toompean kukkulalle n. 47 m merenpinnan yläpuolella olevaan yläkaupunkiin (7 ha) ja sen itäpuolella levittäytyvään alakaupunkiin (28 ha).
Tompean lounaiskulmassa on alun perin 1220-luvulla rakennettu linna, jota on vuosisatojen kuluessa laajennettu ja muutettu. Sen itämuurin paikalle rakennettiin 1770-luvulla myöhäisbarokkia edustava palatsi venäläisen kuvernementtihallituksen keskukseksi. Linnan päätornina kohoaa 46 m korkea Pikk Herman. Linnasta koilliseen on 1230-luvulla perustettu, useaan otteeseen palanut ja jälleenrakennettu tuomiokirkko (toomkirik), jonne on haudattu mm. Pontus de la Gardie (1520-85). Toompean toinen kirkko on linnaa vastapäätä oleva, vuonna 1900 valmistunut ortodoksinen Aleksanteri Nevskin katedraali. Alakaupungin keskuksena on 1320-luvulta juurensa juontava raatihuone (raekoda), jonka myöhäis renesanssia edustavan solakan tornin (1628) huipussa on tuuliviiri Vanha Tuomas (Vana Toomas). Raatihuoneentorin pohjoisreunalla on 1400-luvun alussa perustettu Raatiapteekki (Raeapteek). Alakaupungin pohjoispäässä on 1267 alkunsa saanut Olevisten kirkko, jonka nykyinen asu on 1400-luvulta. Kirkko paloi viimeksi 1820. Keskiajalla sen 138 m korkea (nyt 124 m) torni oli Euroopan korkeimpia.
Alakaupunkia ympäröineestä n. 2,3 km pitkästä ja parhaimmillaan 13-15 m korkeasta muurista on säilynyt suurin osa, mm. 20 tornia, joista kuuluisimpia ovat pohjoisnurkassa oleva Paksu Margareeta ja etelässä kohoava Kiek in de Kök. Tärkeä tekijä keskiaikaisen kaupunkilaisen elämässä oli killat, joita perustettiin 1300-luvulla. Ne yhdistivät kaupunkilaisia ammattikunnittain. Suurkiltaan kuuluivat varakkaat kauppiaat, jotka raadin kautta vaikuttivat kaupungin elämään. Suurkillan rakennuksen (Pikk-katu 17) julkisivulla olevat Tallinnan pienet vaakunat ovat peräisin vuodelta 1410. Nykyisin talossa on Historiallinen Museo.
Piritan uimaranta on upea. Viimsi Vaba Kogudus sijaitsee Rahuneeme tee 40 Viimsi-harjumaalla.
Tunnettuja Eestiläisiä
Tom Kraeuter on kirjoittanut kirjan ”Ihme, josta länsi ei tiennyt” (Päivä Osakeyhtiö 2016), jossa kerrotaan mitä tapahtui Tallinnassa 1970-luvun lopulla.
Jaan Kross syntynyt 19.2.1920 Tallinnassa on virolainen kirjailija. Hän on tunnettu historiallisista romaaneistaan. Jaan Kross valmistui Tarton yliopistosta 1940. Kross lähetettiin Siperian vankileireille ja vuonna 1954 hän vapautui. Vapauduttuaan hän kirjoitti proosaa erityisesti historiallisia kertomuksia Liivinmaan vaiheista.
Aino Kallas on kirjoittanut kirjan ”Löytöretkillä Lontoossa – Kaksitoista vuotta Viron Lontoon lähetystössä vuosina 1922-1934 – Muistelmia Englannista, Amerikasta ja Hollannista” (Otava 1944). Lainaus tästä kirjasta sivulta 33: ”Asuimme avioliittomme kolme alkuvuotta Pietarissa, vv. 1900-1903, ja tapamme mukaan kävimme usein virolaisella kirkolla Offizerskajan varrella, aluksi Jakob Hurtin ja myöhemmin lankoni Rudolf Kallaksen kanssa. Eräänä talvipäivänä, ehdittyämme jo lähelle kirkkoa, kaikuivat äkkiä korviimme viuhuvat piiskansivallukset, kulkusten kilinä ja kavioitten kapse, ja ohitsemme kiiti täyttä vauhtia kolme rekeä. Vauhti oli niin vimmatun vinha, että töin tuskin ennätimme erottaa reessä ajajia, jotka kaikki olivat sotilaspuvuissa. Mutta keskimmäisessä reessä istujan ennätimme kuitenkin tuntea Nikolai II:ksi, Venäjän tsaariksi ja Suomen suuriruhtinaaksi…” Sivulta 112 lainaus: ”Lähetystöstä soitettiin Pelastusarmeijan – Salvation Armyn – päämajaan, ja sovittuna aamupäivänä ilmestyi uniformupukuinen huoltosisar lähetystöömme minua hakemaan. Matkamme päämääränä oli Pelastusarmeijan lastenkoti East-endissä, huonomaineisessa itä-Lontoossa, jonne ovat piiloutuneet Lontoon kurjimmat asuntokorttelit ja paheitten pesät. Se on lontoolaisten ’alamaailman’ päämaja par execellence, rikollisten, prostituoitujen ja kurjaliston tyyssija… Vihdoin olimme perillä, Salvation Armyn lastenkodissa Itä-Lontoossa suoritetun ajomatkamme jälkeen se tuntui keitaalta erämaassa – kaunis, hyvin hoidettu puutarha ympäröi ystävällisen näköistä matalanpuoleista rakennusta, ja korviimme kajahteli leikkivien lasten ääniä. Olin kaiken aikaa ollut luulossa, että olimme menossa orpokotiin, enkä ollut tullut sen laatua lähemmin udelleeksi: Sisään astuessamme kohtasi meitä hilpeänoloinen näky: suuri, valoisa sali, jossa nelisen-viitisenkymmentä, leikki tai työskenteli slummisisarten opastamina ja hoivaamina. ’Nämä ovat siis kaikki orpoja?’ kysyin. Slummisisar katsoi minua pitkään. ’Orpojako? Niin – tavallaan. Luulin, että tiesitte. Nämä ovat kaikki lapsia, joille on tehty väkivaltaa. He ovat raiskattuja, jok’ikinen, tuo pieni nelivuotiaskin. Ja murheellisinta on, että raiskaaja useissa tapauksissa on ollut heidän oma isänsä, jopa joissakin tapauksissa isoisänsäkin. Hän jatkoi: ’Meidän tehtävämme on ensi sijassa saada heidät unohtamaan. Ei kukaan saa tietenkään heidän läsnä ollessaan vihjatakaan mihinkään, mikä voisi herättää heissä tiettyjä muistikuvia.’ ’Entä onnistuuko se?’ kysyin. ’Saatteko heidät unohtamaan?’ ’Emme aina. Saamme ehkä kylläkin ne kauheat muistot painumaan piilotajuntaan. Mutta trauma, sielunhaava, jää. He heräävät usein yöllä ja huutavat. On vaikea heitä rauhoittaa – varmaan ovat he unissaan eläneet uudestaan tuon julman tuokion.’ Slummisisar hymyili hyvää hymyään: ’Mutta me yritämme yhä uudelleen, aloitamme aina alusta’, hän sanoi. ’Me koetamme tehdä heistä onnellisia ihmisiä.'” Sivulta 165 lainaus: ”Isäni Julius Krohnin suku, tavallista elivoimaisempi ja vaellushaluinen… Krhon-suvun juuret – Krhon = alasaksalainen muoto sanasta Kranich, kurki – ulottuvat aina kolmekymmenvuotisen sodan maastoon asti, Pommeriin, Stralsundiin ja Rügenin saarelle. Suku oli aikoinaan kohonnut aatelissäätyyn, ja sen vaakunassa oli kurjen kuva, joka vieläkin Richtenbergin kirkossa Rügenin saarella koristaa Niclas Cronin (myös kirjoihin merkitty Kron) hautakiveä. Isosetäni Leopold Krhon omisti tällaisen vaakunasinetin, jota suvun vanhemmat jäsenet siihen aikaan yhä vielä käyttivät.”
Aino Julia Maria Kallas (o.s. Krohn) (2. elokuuta 1878 Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta – 9. marraskuuta 1956 Helsinki). Puoliso vuodesta 1900 oli ministeri, filosofian tohtori Oskar Kallas. Kallaksen tuotantoon kuuluu runoja, novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Myös virolaiset ovat kokeneet Aino Kallaksen omaksi kirjailijakseen. Aino avioitui 1900 virolaisen kansanrunouden tutkijan, kielimiehen ja diplomaatin tohtori Oskar Phillip Kallaksen (1868-1946) kanssa ja joutui muuttamaan pois kotimaastaan. Aino Kallaksen isä oli ollut kanssakäymisissä Viron kanssa, käynyt muun muassa Tartossa ja kirjoittanut viron kielen kieliopin. He asuivat aluksi Pietarissa, mutta muuttivat vuonna 1904 Viroon ja asettuivat asumaan Tarttoon. Aino Kallas kiinnostui heti uuden kotimaansa elämästä ja historiasta ja liittyi kulttuuripoliittiseen yhdistykseen kirjailijapiiri Noor-Eestiin, joka kamppaili Viron itsenäisyyden puolesta. 1920-luvulla Oskar Kallas oli Viron suurlähettiläänä Lontoossa, josta tuli Aino Kallaksen kotikaupunki yli kahdentoista vuoden ajaksi.
Kuinka meistä tuli kirjailijoita (Suomen kirjailijaliiton julkaisu Otava 1916) lainaus alkaen sivulta 88 (Aino Kallas): ”Kuinka aloitin virolaisena kirjailijana. Ensimmäinen virolainen inspiratsioni oli sekoitus vanhaa feodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme ajaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa halki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä kivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi jalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten varjossa oli harmaa, yksinkertainen rakennus, jonka huoneet tuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno, Karjan pitäjän lukkari Friedrich Allas – rauha hänen sitkeälle ja virolaiselle sielulleen! – mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä ja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta. Lukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, – siinä oli jo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi laulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen vaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina kuresaarelaisella saksallaan. Istuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille tarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä ja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme siihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme saarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida työorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä kuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta. Tuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä. Tällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa väärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja vääryyttä. Kuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan aukeni! – Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin, muurinkorkuisine rotuerotuksineen, rajattomine isännänoikeuksineen toiselta puolen, – toisaalla orjankumarruksineen ja raipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa. Allas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä vaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia mielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain siitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien näitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävyinä. Ensimmäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan Allasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen ’Lukkari ja kirkkoherra’, häneltä samoin on novellieni ’Kaupunkimatka’, ’Ingel’, ’Kubja-Pärtin kuolema’ varsinainen aihe. Näin ulkopäin sain siis ensimmäisen vaikuttimen virolaiseen tuotantooni, ja kesti vuosia, ennen kuin siihen ehtivät yhtyä myös sisäiset.”
Hella Maria Wuolijoki, vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, s. 22.7.1886 Helmessä Liivinmaalla, k. 2.2.1954 Helsingissä. Hän oli SKDL:n kansanedustaja Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä vuosina 1946–1947. Yleisradion pääjohtajana Wuolijoki toimi huhtikuusta 1945 kesäkuuhun 1949, jolloin hänet erotettiin tehtävästään. Ella Maria Murrik syntyi Valgamaan maakunnassa Liivinmaan kuvernementissa, joka oli virolaiskansallisen liikkeen ydinaluetta. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kokamägi. Hän valmistui ylioppilaaksi Tarton tyttökimnaasista vuonna 1904. Samana vuonna Murrik siirtyi Suomeen opiskellakseen ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1908. Myöhemmin hän aloitti myös oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 keskeytti opinnot. Aviomies, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoki, joka oli Leninin ja Otto Wille Kuusisen henkilökohtainen ystävä. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908, minkä jälkeen Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.
Huhtikuussa 1941 ilmestyi Ruotsissa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kirjoittajaksi oli merkitty Nauticus – melko pian tekijäksi paljastui Mika Waltari. Waltari kuvaa Baltian maiden vaiheet syksystä 1939 kesään 1940 sekä Viron yhteiskunnallisten olojen kehitystä Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen. Waltari työskenteli välirauhan aikana Valtion tiedotuslaitoksessa, jossa hän pääsi käsiksi silminnäkijälausuntojen lisäksi vakoilutietoihin ja Valtion poliisin dokumentteihin. Näin ollen teos sisältää materiaalia, jota Baltian maissa ei julkaistu pitkään aikaan kirjan ilmestymisen jälkeenkään. Sittemmin kirjasta on tullut tavoiteltu keräilyharvinaisuus. Teoksessa on Seppo Zetterbergin esipuhe.
Kulle Raig ”Pitkä matka lähelle – Naapuriksi vapaa Viro” Filosofian maisteri Kulle Raig on Tarton yliopistosta valmistunut fennougristi, joka toimi vv. 1975-1989 Viron radion suomenkielisten ohjelmien toimittajana. Muutettuaan Suomeen vuonna 1990 jatkoi työtään YLE:n kulttuuritoimituksessa.
Kirkot
Tuomiokirkon, Pyhän Marian pääkirkon rakentaminen alkoi Toompealla 1200-luvun alussa ja se on yksi Viron vanhimpia rakennuksia. Alun perin kolmilaivainen hallikirkko oli goottilaistyylinen, myöhemmin se entisöitiin. Kirkko kärsi vuoden 1684 tulipalossa. Barokkitorni rakennettiin 1700-luvulla. Toimivassa luterilaisessa kirkossa järjestetään urkukonsertteja.
Olevisten (pyhän Olavin) kirkko on Lai-kadulla. Kirkon kirjallinen ensimaininta on jo vuodelta 1267. Tallinnan suurin kirkko oli keskiajalla yksi Euroopan korkeimmista rakennuksista (140 m). 1500-luvulla rakennettiin kirkon viereen Neitsyt Marian kappeli. Salama on iskenyt torniin useaan otteeseen ja kahdesti kirkko on palanut. Nykyään. kirkon korkeus on 123,7 m ja kirkossa toimii baptistiseurakunta.
Pyhän Hengen kirkko Pühavaimu ja Pikk-kadun kulmassa on 1300-luvulla rakennettu kaksilaivaisena ja kahdeksan kulmaisin tornein varustettuna. Kirkko on säilynyt kautta vuosisatojen ja on toiminut myös raatikappelina ja vaivaistalon kirkkona. Nykyinen tornin katto on peräisin v:lta 1688. Kirkon kaappialttari on kuuluisan lyypekkiläisen Bernt Notken kaivertama. Pyhän Hengen seurakunta on ollut kautta aikojen virolaisvoittoinen. Pyhän Hengen kirkon pastorit käänsivät viroksi luterilaisen katekismuksen, joka painettiin v. 1535 Wittenbergissä ja on vanhin nykypäiviin asti säilynyt vironkielinen painotuote.
Nigulisten kirkko on yksi kauneimpia goottilaisia sakraaliarkkitehtuurin edustajia Tallinnassa, Toompean rinteellä. Kirkon perustivat 1200-luvulla Gotlantilaiset kauppiaat.
Toompean linnanaukiolla on Pyhän Aleksanteri Nevskin Katedraali, joka on toimiva ortodoksinen kirkko ja on rakennettu 1800-luvun lopulla. Piritan luostarin (Pyhän Birgitan) rauniot sijaitsevat Piritajoen rannalla. Luostarikirkko on suuri yksilaivainen rakennus, jonka mukaan saivat nimensä joki ja paikkakunta. Luostari toimi vain 170 vuotta, koska Liivin sodan aikana v. 1577 venäläiset polttivat sen. Nykyisin se on museona näyttävä, ja luostarissa järjestetään myös ulkoilmaesityksiä.
Kirjallisuus:
Rolle Alho & Kaja Kumer-Haukanõmm (toim.) LIIKKUVUUS, MUUTTOLIIKE JA YLIRAJAISET SUHTEET SUOMEN JA VIRON VÄLILLÄ (Julkaisuja 28. Siirtolaisuusinstituutti 2020)
Eva Lille ja Juhani Salokannel ”Neljä päivää Virossa” (WSOY 1989)
Aleksander Warma ”Lähettiläänä Suomessa 1939-1944” (Otava 1973)
Leelo Tungal ”Toveri lapsi” (Arktinen Banaani 2019)
Opinnäytetyöt:
Emmi Vuojolainen ”Meil ei ole diakooniatööttajat – Selvitys Tallinnan Pyhän Hengen seurakunnan diakoniatyöstä” (Diak, opinnäytetyö 2021)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/493299/Vuojolainen_Emmi.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Galleria:
Pentti Juhani Mattila 