Saamelaiset

Saamelaista perimää löytyy myös karjalaisista, sillä tehtyäni DNA sukututkimuksen, niin äitilinjani ja tyttäreni äitilinja on haploryhmältään U5, jossa on saamelaista perimää paljon. Saamelaisten äitilinjoissa yleisimmät haplotyypit ovat U ja haploryhmä V, jota on 90%, saamelaisilla, kun suomalaisilla tätä haploryhmää on vain 20 %:lla. Kalevi Wiik: ”Haploryhmä U Pohjois-Skandinaviassa (saamelaiset), Itä-Euroopassa (mm. marit), Lähi-Idässä (mm. kurdit), Länsi-Aasiassa (mm. hazaralaiset, ehkä altailaiset ja ehkä turkkilaiset).”

Karin Bojs ”Homo Europaeus – Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia” (Minerva Kustannus Oy 2016), josta lainaus sivulta 77: ”Ryhmä italialaisia tutkijoita huomasi, että U5b1:n tiettyä alaryhmää löytyy lähes puolelta kaikista saamelaisista ja se on läheistä sukua sille alaryhmälle, jota esiintyy Pohjois-Afrikan alkuperäisväestöllä berbereillä. Heidän sukulinjansa tuntuvat erkaantuneen toisistaan joitakin tuhansia vuosia sitten. Uutinen aiheutti suurta hämmästystä, sillä Pohjois-Afrikan ja Pohjois-Skandinaviaa erottaa neljäntuhannen kilometrin matka… Mitokondrioryhmäni U5b1b1 on kuitenkin erityisen tavallinen juuri saamelaisilla… Vuonna 2004 virolainen tutkija Kristiina Tambets julkaisi tohtorinväitöskirjansa ja artikkelin tiedelehdessä. Artikkelin otsikko kuului: ’Saamelaisten läntiset ja itäiset juuret’. Kristiina Tambets teki yhteistyötä muun muassa sittemmin kuolleen uumajalaisen geneetikon Lars Beckmanin kanssa. Beckman työskenteli Pohjois-Ruotsissa geneetikkona 1950-luvun lopusta alkaen useita kymmeniä vuosia… Lars Beckmanin keräämien dna-näytteiden perusteella Kristiina Tambets ja muut tutkijat ovat pystyneet jäljittämään reitin, jota pitkin osa nykyisten saamelaisten esiäideistä vaelsi. He lähtivät kulkemaan pohjoiseen todennäköisesti Pohjois-Espanjasta ja Etelä-Ranskasta, kun ilmasto lämpeni jääkauden jälkeen… Saadakseni tietää lisää saamelaisten varhaishistoriasta matkustan yöjunalla Jokimukkaan ja tapaan saamelaismuseo Ájtten johtajan Kjell-Åke Aronssonin. Hän on akateemisesti koulutettu arkeologi ja kirjoittanut väitöskirjansa siitä, miten peurasta tuli kesy hyötyeläin ihmisille… Suuri osa miespuolisten saamelaisten Y-kromosomeista todistavat niin ikään sukulaisuudesta itäisten ryhmien kanssa. Lähes puolet kaikista dna-analysoiduista saamelaismiehistä kuuluu ryhmään N3, joka on yleinen Siperiassa ja niillä seuduilla, joissa puhutaan suomalaisugrilaisia kieliä. Länsi-Euroopassa kyseinen haploryhmä on sen sijaan harvinainen… 1700-luvulla valtion ja saamelaisten suhde koheni hieman. Carl von Linné kertoo innostuneesti tapaamisestaan saamelaisten kanssa kirjassaan Lapinmatka 1732… Ruotsin Rotubiologian instituutin moottorina ja ensimmäisenä johtajana toimi lääkäri Herman Lundborg. Hänellä oli lähes maaninen into luokitella Ruotsin kansaa, ennen kaikkea saamelaisia… Niinkin myöhään kuin vuonna 1947 Svenska turistföreningen julkaisi Ruotsin tunturilappalaisista kirjan nimeltä De svenska fjällapparna. Sen kirjoitti Nordiska museetin ’lappalaisosaston’ päällikkö Ernst Manker.”

Tämän vuoksi olen selvitellyt keitä saamelaiset ovat.

Varsinainen saamen kielen alkukoti on sijainnut Laatokan ja Äänisen eteläpuolisella alueella. Alueelta on löydetty eteläisimmät saamelaisperäiset paikannimet ja saamen kantamuotoon on pystytty rekonstruoimaan lainasanoja, jotka ovat olleet kosketuksissa tähän alueeseen. Lainasanojen perusteella kielen alkukodilla on ollut yhteyksiä alueella liikkuneisiin, tuolloin germaanisia kieliä puhuneisiin skandinaaveihin, sekä nykyisen Viron alueella olleisiin suomalaisiin kieliä puhuviin. Kantasaamelaisilla on ollut kontakteja myös tuntemattomiin, sukupuuttoon kuolleisiin pohjoiseurooppalaisia kieliä puhuneisiin ryhmiin.

Saamen kielen levitessä Suomessa ja Skandinaviassa se samalla hajosi useaksi eri murteeksi. Näistä murteista kantamurteista kehittyi sittemmin nykyiset saamelaiskielet. Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että suomalaisten esivanhempien saapuessa Suomeen Virosta käsin valtaosa Etelä-Suomen saamelaisten esivanhemmista ei vaeltanut muualle, vaan he vaihtoivat kielensä itämerensuomeksi.

Keskiajalla saamelaisia liikkui Keski-Suomen ja Itä-Karjalan alueilla. Vielä 1500-luvulla saamelaisia oli Pohjois-Savossa ja Kuusamossa 1700-luvulla. Kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa saamelaistumisen painopiste siirtyi pohjoista kohti.

Kantasaamen otaksutaan olleen pääasiassa metsästäjäväestön kieltä. Alkuperäistä metsästyskulttuuria harjoitettiin Sisä-Suomessa ja Keski-Ruotsissa, kun rannikoilla ja etelässä oli jo siirrytty enemmän maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Näitä metsästyksellä eläviä ihmisiä kutsuttiin Suomessa lappalainen. Tämän väestön kieltä pidetään yleensä saamensukuisena.

Veli-Pekka Lehtola ”Saamelaiset – Historia, yhteiskunta, taide” (Gummerus 1997), josta lainaus sivulta 7: ”Saamelaiset ovat Euroopan Unionin alueella ainoa alkuperäiskansaksi luokiteltu etninen ryhmä. He ovat myös neljän valtion alueella asuva vähemmistö, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Saamelaisia on laskutavasta riippuen 60 000 – 100 000 henkeä… Suomen saamelaisista noin 4000 asuu saamelaisten kotiseutualueella, johon kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosa… Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa saamelaiseksi on perinteisesti katsottu henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja jolle saame on joko äidinkieli tai vähintään yhden hänen vanhempansa tai isovanhempansa äidinkieli… Saamen kieli kuuluu uralilaisten kielten suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään. Vallitsevan käsityksen mukaan saamelaisten ja suomalaisten yhteiset esi-isät ovat puhuneet varhaiskantakieltä 3000-4000 vuotta sitten, kunnes kieliyhteys viimeistään 2. vuosituhannen eKr. kuluessa hajosi. Saamen kieleen on vuosituhansien kuluessa tullut balttilaista, germaanisia, suomalaisia, skandinaavisia ja venäläisiä vaikutteita… Saamen kieltä on kirjoitettu 1600-luvulta lähtien monella tavoin… Lapista tiesi Olaus Magnus Gothuksen Pohjoisten kansojen historia 1500-luvun puolivälissä. Päinvastoin kuin edeltäjänsä, Olaus Magnus perusti kuvauksensa osaksi jopa omakohtaisiin kokemuksiin, olihan hän itse käynyt Torniossa asti… Magnuksenkin kiteyttämät käsitykset saamelaisten noituudesta olivat osasyy Johannes Schefferuksen klassisen Lapponia-teoksen syntymiseen 1673… Lapponia oli ensimmäinen saamelaisiin keskittyvä monografia, ja sellaisena se sijoittuu jo selvästi tieteellisen ajattelun piiriin… 1600-luvulta lähtien Lapissa vieraili yhä enemmän tutkijoita, hallintomiehiä ja matkailijoita, jotka työnsä tai matkustelunsa ohessa kirjasivat kokemuksiaan ja näkemyksiään ylös… Eräs huomattavimpia suomalaisia saamelaiskuvauksia on kirkkoherra Jacob Fellmanin neliosainen suurteos Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I-IV (1905).”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lapponia_(kirja)

Antti Lappalainen ”Sutelan ja Lukkarilan Lappalaisten vaiheita” (Sutelan ja Lukkarilan Lappalaiset r.y. Varpaisjärvi 1997), josta lainaus sivulta 17: ”Kun sanalla lappalainen oli aikaisemmin sama merkitys kuin nykyisin sanalla saamelainen, on todennäköistä, että sukunimenä Lappalainen viittaisi niihin uudisasukkaisiin, jotka asuivat saamelaismailla. On myös esitetty perusteltuja käsityksiä (esim. Pirjo Mikkonen – Sirkka Paikkala, Sukunimet, Keuruu: Otava 1992), että sukunimellä Lappalainen on osoitettu elintavoiltaan saamelaisia muistuttavia. Muiden etnisten sukunimien tapaan Lappalaisia esiintyi jo maan vanhimmissa asiakirjoissa. Pohjois-Savoon Lappalaiset tulivat ensimmäisten muuttajien joukossa 1500-luvulla. Savo oli ennen pohjoisten erämaiden asuttamista ’Lapinkorpea’, erämiesten raivaamatonta riistamaata, joka sijaitsi syrjässä suurista kulkureiteistä. Pähkinäsaaren rauhan raja vuonna 1323 vedettiin vielä saamelaisten kylien kautta ja sai rajamerkkinsä nimet niiden mukaan. Sutelan ja Lukkarilan Lappalaisia tutkinut Arvo E. Korpela on osoittanut lukuisia savolaisten uudisasukkaiden ja saamelaisten alkuväestön yhteyksiä.” ja sivulta 38: ”Saamelaisten noitien maineen vuoksi on taikakeinojen hallinnasta helppo epäillä myös niitä, joilla on sukunimenä Lappalainen. Noita puuhailee henkimaailmassa vähän samaan tapaan kuin pappi omassaan, ja kirkko on aina katsonut kieroon kilpailijoitaan. Luterilainen pyrkimys puhdasoppisuuteen ei kuitenkaan yksin selitä noitavainoja, sillä noitaoikeudenkäyntejä käytiin myös katolisena aikana. Useimmat Suomen noitaoikeudenkäynnit – niitä oli yhteensä noin 1100 – käytiin 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin Turun tiukkailmeiset piispat pontevasti opettivat kansalle ulkoa Isoa ja Pientä Katekismusta ja valvoivat oppinsa puhtautta. Kun luterilainen kirkko ja valtio ovat aina olleet liittolaisia, oli luonnollista, että uskonpuhdistuksen jälkeen myös valtion viranomaiset saattoivat liittyä piispoihin taistelemaan taikauskoa vastaan. Tämä selittää noitavainojen lisääntymisen 1600-luvulla. Tässä artikkelissa käsitellään 1600-luvulla noitana tuomitun Lauri Lappalaisen loppuvaiheita ja hänen noituudesta epäiltyjä sukulaisiaan vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä Kuopion ja Iisalmen kesäkäräjillä. Mainitut tuomiokirjat on löytänyt ja suomeksi kääntänyt Lappalaisten vaiheita monipuolisesti tutkinut diplomi-insinööri Arvo E. Korpela… Kuopion käräjäpöytäkirjasta näkyy, että syytettynä ollut Antti oli oli noitana tuomitun Laurin veljenpoika. Tuotiin esiin Antti Heikinpoika Lappalainen Kehvon kylästä, jonka päälle noita Lauri Lappalainen Kapainen Iisalmelta (jonka nyt on kärsinyt rangaistuksensa) muitten ohella on tunnustanut tämän olevan yhtä perehtyneen Noitataitoon kuin hän oli, sekä yhdestä niitten kolmen muun kanssa Noituuteen ne Sudet, jotka Jääsken Pitäjässä ovat tehneet suurta vahinkoa, ja erityisesti viime talvena Syöneet 18 lasta… Asian myöhemmästä käsittelystä ilmeni, että syyte perustui ’Viipurin läänin maaherran Kirjelmään annettu Viipurin Linnassa 13. p:nä Helmikuuta 1652’. Ilman mitään epäilyä noitana tuomittu Lauri Lappalainen Kapainen kuului Sutelan ja Lukkarilan Lappalaisten sukuun, vaikka kotikylän nimeä ei mainitakaan. Yhteyden sukuun osoittaa lisänimi Kapainen eli Kapanen, joka suvun jäseniin liitettiin usein vielä 1800-luvulla. Joskus Kapanen saattoi virallisesti korvata Lappalaisen papinkirjoissakin…”

Samuli Paulaharju ”Ruijan Suomalaisia” (Salakirjat 1928, 2018), josta lainaus sivulta 19: ”… asusteli Ruijan rannoilla lappalaisia. Muinaiset roomalaiset jo tiesivät muisteluksia merkillisestä Pohjanmeren kansasta. Kun Englannin kuninkaan palvelukseen mennyt norjalainen Ottar 800-luvun lopulla teki Norjan äärimmäisestä asutusta maasta, Haalogalannista, suuren purjehdusretkensä ympäri koko Ruijan Vienanmerelle, permalaisten maahan, hän kohtasi matkallaan ainoastaan lappalaisia, jotka talvella metsästelivät tuntureilla, mutta kesällä asuivat kalastajina merenrannalla… Vielä satoja vuosia Ottarin matkan jälkeen kuultiin näistä Ruijan esikoisihmisistä, että he olivat aivan eriskummallista pahnaa, koska he puhuivatkin niin kummaa kieltä, ettei sitä kukaan kristitty ymmärtänyt, sekä voivottelivat ja ulisivat niinkuin ilvova koira… Norjalaiset ja Tanskan miehet, juovatellen Ottarin ja Thure Hundin jälkiä, tekivät lännestä käsin kaupparetkiä Permaan, samalla verottaen lappalaisia pitkin rantoja. Mutta samoihin aikoihin samoilivat maanpuolelta tunturien ylitse ikivanhat kveenit, suuren Kainuunmaan miehet, ajaen sekä poroilla että hiihtäen sivakoilla aina merimaihin asti, etsien ja pakottaen piiloisimmatkin lapinsiidat verovelvollisikseen. Myöhemmin idästä tulleet karjalaiset, Perman jumalain palvelijain jälkipolvi, joutuivat lapinkävijäin joukkoon, käyden kauppaa ja ryöstäen sekä kiskoen lapinveroa koko Ruijan rannikolta aina Haalogalantiin asti. Sitten heidän perässään pian riensivät Novgorodin ryssät luostareineen ja pyhimyksineen, kilisivine kirkonkelloineen ja savuavine tuohuksineen. Viimein ennätti saaliinjaolle Ruotsikin jutaen keskimailta vanhojen kveenien polkuja, ja Ruotsin kuninkaan nimissä sitten kuulut pirkkalaiset pitivät vallassaan Lapin ja Ruijan laajoja erämaita vuoroin kantaen veroja, vuoroin käyden kauppaa ja kulkien Jäämeren suurilla markkinoilla aina Tromssassa, Alattiossa ja Varengilla asti.”

Ottarin kertomus on julkaistu lukuisia kertoja myös suomeksi, mm. teoksessa Suomen historian dokumentteja sekä monissa historiallisissa tutkimuksissa.

Jukka Korpela ”Idän orjakauppa keskiajalla – Ihmisryöstöt Suomessa ja Karjalassa” (SKS 2014), josta lainaus sivulta 53: ”Harvat saagojen kertomukset ryöstöretkistä suomalais-ugrilaisia väestöjä (mukaan lukien saamelaiset) eivät mainitse vankeja vaan ainoastaan täsmentämättä runsaan saaliin. Yksittäisiä poikkeuksia on kuten Skjálf, lappalaispäällikkö Frostin tytär, jonka svealaisruhtinas Agni vangitsi. Tässä tapauksessa ruhtinaan tarkoitus oli mennä naimisiin Skjálfin kanssa.”

Johannes Schefferus ”Lapponia” (Arvi A. Karisto Oy 1963), jossa on alussa kirjailijan esittely sivulla 5: ”Ruotsalainen tiedemies Johannes Schefferus syntyi Saksassa Strassburgissa 1621, kuoli 1679. Suoritettuaan erinomaisella menestyksellä opintonsa syntymäkaupunkinsa yliopistossa hän tuli varsin nuorena miehenä 1648 Skytten säätiön perustaman puhetaidon ja politiikan professorin oppituolin haltijaksi Upsalan yliopistoon. Hän pääsi heti kuningatar Kristiinan suosioon sekä nautti elämänsä loppuun asti suuren mesenaattinsa valtakunnankansleri Magnus Gabriel de la Gardien suojelusta.” Tässä on lainaus varsinaisesta teoksesta sivulta 22: ”Tiedän että tulee olemaan henkilöitä, jotka syyttävät minua liiallisesta herkkäuskoisuudesta, etenkin kun on kysymys Lapin kansan noitataidoista. Sillä meidän aikanamme monet näyttääkseen olevansa viisaampia kuin muut pitävät pelkkinä unina ja herkkäuskoisten akkojen houreina tuota kaikkea, kun näet kerrotaan paholaisen antautuvan jonkin vähäpätöisen ihmisen palvelijaksi ja suostuvan tämän tahdosta suorittamaan erilaisia kummallisia tekoja. He rohkenevat siis vaatia ja haastaa lappalaisia näyttämään taitoaan, haluten nähdä kuinka paholainen manataan esiin. Jos he uskoisivat, että paholainen on olemassa ja että sillä on hallussaan monenlaisia väkeviä voimia ja taitoja, joita mikään ihmisjärki ei voi tajuta eikä mikään ajatus käsittää, ja että se uskomattoman kiihkeästi koettaa pettää ihmisiä ja tekee kaikkensa saadakseen kahleisiinsa jonkun, ehkä muiden halveksiman ihmissielun, jonka Jumala kuitenkin on luonut ja jonka Kristus on verellään ja katkeralla kuolemallaan lunastanut, niin luulen että he pidättyisivät sellaisista jumalattomista puheista… Mistä Lapin kansa johtaa alkunsa sekä mistä syystä ja millä tavoin se on tullut niihin maihin, joissa se nyt asuu, sitä ei kukaan ole vielä kertonut, mikäli tiedän, eikä meidänkään ole helppo sitä arvata. – Ruotsalaisista he eivät voi polveutua, sillä ei ole suurempaa erilaisuutta kuin on lappalaisten ja ruotsalaisen välillä. Ei ruumiin rakenne, ei luonne eikä älyn laatu, ei kieli eikä vaatetus, ei kerrassaan mitään ole heillä yhtäläistä. Kukaan joka on kerrankin lappalaisen nähnyt, ei voi olla epätietoinen siitä, että he ovat aivan toisenlaista alkuperää. Mutta ei voi myöskään olettaa heidän polveutuvan venäläisistä eli moskovalaisista, koskapa heillä niiden kanssa on yhtä vähän yhtäläistä kuin ruotsalaisten kanssa. Melkein kaikki venäläiset ovat pitkiä, lappalaiset sitävastoin lyhyitä, venäläiset rotevia, lihavia, lappalaiset laihoja, hinteliä. Venäläisillä on tiuha tukka, pitkä parta, lappalaisilla lyhyt ja harva. Venäläisten kasvojen väri on punakka, lappalaisten tummanruskea. Lapin kielikin on toisenlaista, sillä ei ole mitään yhtäläistä venäjän kielen kanssa… Ainoa mahdollisuus on siis uskoa, että he ovat lähtöisin suomalaisista. Samaa mieltä on Wexionius Ruotsin kuvauksessaan, jossa hän II, 5 lausuu: ’Lappalaiset ovat, kuten näyttää, suomalaista juurta.’ Samoin III, 27: ’Lapin kansa näyttää olevan lähtöisin Suomesta eräästä pitäjästä, jonka nimi on ollut Lappio.’ … Magnus Conringius, joka kirjassaan Tukholman muinaisesta sijainnista sanoo tästä asiasta: ’On todennäköistä että lappalaiset ovat tulleet Pohjois-Euroopan Aasiasta, koska he näyttävät olevan samaa alkuperää suomalaisten ja samojedien kanssa.’ Tämä voidaan hyväksyä monillakin perusteilla. Sen osoittaa jo kummankin kansan nimikin, joka molemmilla on sama: lappalainen on omalla kielellään sabmi tai same; suomalainen tulee sanasta suomi, kuten tunnettua, mistä Wexionius mainitsee Ruotsin kuvauksessaan, II, 9. Noiden kahden sanan välillä on vain murre-eroavaisuus. Sitten on olemassa perimätieto kummankin kansan kantaisä, jota molemmat yhtäläisesti sanovat Jumiksi. Johannes Tornaeus kirjoittaa: ’Ajasta aikaan on vanhan tarinan mukaan lappalaisten kantaisää eli patriarkkaa sanottu Jumiksi. Samoin suomalaisilla on muinoin ollut Jumo kantaisänään.'”

Jukka Korpela ”Idän orjakauppa keskiajalla – Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta” (SKS 2014), josta lainaus sivulta 55: ”Finnkaup eli turkiskauppa kaikissa muodoissaan Lapissa ja Finnmarkissa oli tullut norjalaiskuninkaiden veromonopoliksi 1115. Lopulta 1200-luvun kuluessa lappalaisten elinalueet jaettiin kristittyjen asukkaiden kesken, ruhtinaan valta tuli paikalle ja tulokkaat kohtelivat lappalaisia verotusobjektin, omaisuuden ja epävapaiden palvelijoiden välimuotoina. Suomen, Karjalan ja Vienan lappalaisia kohdeltiin samalla tavalla myös niin ruotsalais- kuin venäläislähteissäkin vielä pitkään: he olivat omistuksen kohde ja vero-objekti. Lappalaiset kuuluivat talojen omistukseen. Pohjoisen erilaisia keskiaikaisia suomensukuisia metsästäjä-kalastajia (saamelaisia, suomalaisia, karjalaisia, vepsäläisiä ja niin edelleen) on mahdotonta erottaa toisistaan. Ruotsalaiset, alasaksalaiset, slaavilaiset ja latinalaiset tekstit kutsuvat heitä lappalaisiksi niin kauan kuin he elivät hallitsijan valtakunnan ulkopuolella. Kun he muuttivat elinkeinojaan, ryhtyivät maanviljelijöiksi, heidät kastettiin kristityiksi ja he aloittivat veronmaksun, lähteet alkoivat nimittää heitä suomalaisiksi, ruotsalaisiksi tai ruseiksi ja lopulta myös karjalaisiksi.”

Jaakko Fellman ”Poimintoja muistiinpanoista Lapissa” (WSOY 1961), jossa kirjan alussa on kirjailijan esittely, josta tämä lainaus: ”Vasta neljä vuotta pappina oltuaan nuori Jaakko Fellman nimitettiin Utsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan, johon hän astui v. 1820 ja oli siinä kahdettatoista vuotta eli vuoteen 1831, jolloin kokonaan heikontuneen terveytensä vuoksi tästä virasta erosi. Koko tällä ajalla hän kirjoitti omasta ja seurakuntansa oloista ruotsiksi muistiinpanoja, jotka 1906 painettuina julkaistiin, täyttäen neljä paksua nidosta, ja jotka monipuolisen ja runsaan sisällyksensä tähden ovat saavuttaneet hyvin ansaittua huomiota… Mutta kuten niin moni maamme etevistä sielunpaimenista ei Fellmankaan harrastanut ainoastaan seurakuntalaistensa hengellistä kehitystä vaan myös heidän aineellisten olojensa parantamista. Milloin hän tarjoutuu opettamaan heitä polttamaan tervaa juurikkaista, milloin hän neuvoo heille uusia ketunpyytämistapoja, milloin hän taas kehottaa silloin vielä tuskin alussa olevaan potaatinviljelykseen, jota hän koettaa edistää lahjoittamalla siementä… Tuon tuostakin hän istuu puheenjohtajana lappalaisten kotokäräjissä. Ja kun kihlakunnan käräjiä aina vuodesta 1812 ei oltu pidetty Utsjoella eikä Inarissakaan ja lappalaisten oli pakko ajaa käräjäasiansa Enontekiäisissä, jonne Utsjoelta oli 37 ja Inarista 22 peninkulmaa, puuttui Fellman, kohta Lappiin tultuaan, tähänkin asiaan, ja saatiinkin vihdoin aikaan että vuodesta 1827 alkaen kihlakunnan oikeus taas istui Inarissa. Mutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822 Fellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille ’Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi’… Fellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja kuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän toimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet lappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.” Lainaus sivulta 31: ”Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin puolelta… Yhä vieläkin lappilaiset pitävät suomalaisia, joista erosivat vasta viimeksi mainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan. Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin… Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa nimeltä ’Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä’ sanoo näin: ’Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa… Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.”

Olaus Magnus Gothus ”Pohjoisten kansojen historia – Suomea koskevat kuvaukset” (Otava 1973), josta kirjailijan kuvauksesta lainaus: ”Olaus Magnus syntyi 1490 Linköpingissä Itä-Göötanmaalla ja hänestä tuli keski- ja uudenajan taitteen henkiesti valloittava suurmies. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä, kirkon, kuninkaan ja paavin asiamies, patriootti ja kosmopoliitti, lopuksi Ruotsi-Suomen viimeinen katolinen arkkipiispa. Suurin ja pysyvin kunnia jälkimaailman silmissä hänelle lankeaa kuitenkin siitä, että hän oli todella ensimmäinen kirjailijatutkija, joka tietyn Euroopan alueen kansoista seikkaperäisen kulttuurihistoriallisen kuvauksen ottaen siinä huomioon ne maantieteelliset seikat ja luonnonolosuhteet, joissa alueen kansa eli, ja ne kansantieteelliset ominais- ja erikoispiirteet, joita alueen väestö tapoineen noudatti. Siten ’Pohjoisten kansojen historia’ poikkeaa jyrkästi aikansa historiankirjoituksesta, annaaleista ja kronikoista sekä kuninkaiden ja hallitsijasukujen kohtaloiden poliittisesta kuvauksesta. Teos on myös kooltaan jättiläismäinen. Ensimmäisessä latinankielisessä painoksessa vuodelta 1555 on 815 sivua jakaantuneena 22 kirjaan ja 476 lukuun… Olaus Magnuksen elämänvaiheet olivat varsin epätavalliset. Hän oli kotoisin varakkaasta porvariperheestä ja sai veljensä, tulevan arkkipiispa Johanneksen kanssa hyvän koulukasvatuksen. Vuosina 1510-1517 hän opiskeli Saksan parhaissa yliopistoissa ja saavutti maisterin arvon. Sukunimekseen hän on vanhemman veljensä tavoin merkinnyt Magnus (= suuri), mitä Johannes perusteli sillä että heidän isoisänsä isä oli Engelbrektin kahakoiden aikana käyttänyt sukunimeä Store (= suuri). Muutamissa veljeksille osoitetuissa kirjeissä on kuitenkin sukunimenä Svinefot, Schweinefuss jne. eli sama kuin Pohjois-Savon silloisilla Jalkaisilla: Sianjalka… Työnsä ohella Olaus hoivasi sairasta veljeään. He muuttivat Roomaan ja elivät siellä vaikeissa oloissa. Johannes kuoli 1544, minkä jälkeen Olaus on tarttunut kaikin voimin julkaisutyöhönsä. Samana vuonna hänestä tuli veljensä jälkeen Ruotsin nimellinen arkkipiispa. Ensiksi Olaus painatti veljensä historiateokset ja sai myös oman teoksensa painosta valmiina kaksi vuotta ennen kuolemaansa, jonka hän kohtasi Roomassa 1557. Hän sai leposijansa Santa Maria dell’ Anima -kirkkoon.” Ja kirjasta sivulta 19 seuraava lainaus: ”Bjarmia eli Bjarmalanti Perma on äärimmäisen Pohjolan seutu, jonka taivaan lakipiste (zeniitti) on juuri pohjoisnavalla ja jonka horisontaalitaso kulkee taivaan ekvaattoriympyrän kautta, joka puolestaan jakaa eläinradan kahteen yhtä suureen osaan. Siitä johtuu että siellä toinen puolisko vuodesta on yhtä ja samaa ihmeellistä päivää, toinen puolisko taas yhtenäistä yötä, joten koko vuosi muodostuu siellä yhdestä ainoasta luonnollisesta vuorokaudesta… Tuonnemmassa Bjarmalannissa asuu joitakin kummallisia heimoja, joiden luo matka on tietön ja täynnä voittamattomia vaikeuksia, niin että maa ei ole helposti kuolevaisten ihmisten saavutettavissa. Suurimman osan matkasta näet peittää maata kautta vuoden tavattoman syvä lumi, jonka ylitystä aikovan on käytettävä valjastettujen saksanhirvien vetämää ajoneuvoa. (Näitä eläimiä on siellä hyvin paljon kuten italialaisilla aaseja.) Täten ylitetään vuorenharjanteet uskomattoman nopeasti äärimmäisessä pakkasessakin. Mainittu Saxo kertoo, että muuan tavattoman rikas metsänpeikko (satyyri) Memming oli muinoin oleskellut siellä. Hänen kimppuunsa oli Ruotsin kuningas Hotherus hyökännyt ryöstämään matkaten kesytettyjen saksanhirvien avulla, anastanut valtavasti saalista ja rikkauksia sekä päässyt onnellisesti palaamaan… Lähtiessään sotaretkelle bjarmit usein vaihtavat aseet taikakeinoihin ja heidän tapanaan on loitsuilla saada taivas ratkeamaan rankkasateisiin ja muuttaa sään kirkas ilme murheelliseksi sadevihmaksi. Bjarmit ovat epäjumalain palvelijoita ja muuttavat skyyttien tapaan vankkureissa paikasta toiseen ja ovat erittäin taitavia noitumaan ihmisiä. Joko katseella tai sanoilla tai jollakin muulla noitakonstilla he sitovat ihmiset niin, etteivät he ole vapaita ruumiiltaan eivätkä mielestään, laihtuvat usein äärimmilleen ja menehtyvät riutumukseen.”

Tiina Miettinen ”Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle” (Atena 2019), josta lainaus sivulta 219: ”Saamelaisille suomalaisten talonpoikien tapaan avioituminen merkitsi ensi sijassa suku- ja perhepiirin sekä yhteisöjen jatkuvuutta. Kirkonmiehet paheksuivat jo varhain saamelaisten avioitumistapaa, koska heidän mielestään se korosti omaisuuteen liittyviä asioita. Paheksunta ei kuitenkaan ollut oikeutettua, sillä papiston omatkin avioliitot olivat useimmiten silkkaa kaupantekoa, jossa säädyllä ja omaisuudella oli ratkaiseva merkitys.”

Kirjallisuutta:

Karin Bojs ”Homo Europaeus – Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia” (Minerva Kustannus Oy 2016)

Veli-Pekka Lehtola ”Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide” (Gummerus 1997)

J. E. Rosberg ”Petsamon maa Suomen alue Jäämeren rannalla” (Otava 1919)

Zacharias Topelius ”Maamme kirja” (Digitaalinen editio http://maammekirja.fi/)

Aapeli Saarisalo ”Laestadius Pohjolan pasuuna” (WSOY 1970)

Johannes Schefferus (suom. Tuomo Itkonen): Lapponia. Hämeenlinna: Karisto, 1979

Olaus Magnus ”Pohjoisten kansojen historia: Suomea koskevat kuvaukset. (Historia de gentibus septentrionalibus, 1555.)” Suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. Helsinki: Otava, 1973.

Jaakko Fellman ”Poimintoja muistiinpanoista Lapissa” (WSOY 1961)

Kalevi Wiik ”Mistä suomalaiset ovat tulleet?” (Pilot-kustannus, 2007)

Mikko Uola ”Petsamo 1939-1944 (2012)

P. T. Kuusiluoma ”Johdatus geneettiseen sukututkimukseen” (Suomen Sukututkimusseura 2017)

Marja Pirttivaara ”Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen abc” (Siltala 2017)

Opinnäytetöitä:

Tiina Krank ”’Inarinsaamen elvyttäminen on mulle sellainen sydämen asia’ Inarinsaamen opiskelun motiivit aikuisopiskelijoiden tarinoissa” (Lapin yliopisto, pro gradu -tutkielma 2017)
https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/63216/Krank.Tiina.pdf?sequence=1&isAllowed=y