Venäjä

Suomi on suuren ja mahtavan Venäjän naapurissa. Olen koonnut tietoa suuresta naapuristamme ymmärtääksemme Venäjän toimia historiansa kautta.

Skyyttalaiset, iranilaista alkuperää olleita paimentolaisheimoja, jotka n. 700-200 eKr. asuivat lähinnä Etelä-Venäjän aroilla. Skyytit tunnetaan argeologisten löytöjen ja Homeroksen ja Herodotoksen kirjoittamista teoksista. Kreikkalaisen uskomuksen mukaan skyytit olivat maailman pohjoisimmassa asuva kansa. Sisä-Aasiasta tulleet skyyttalaiset karkottivat tieltään kimmeriläiset, mutta joutuivat itse sittemmin sarmaattien tuhoamiksi; n. 350 eKr. skyyttalaisten alue sai nimen Sarmatia. Skyyttalaisten taide, joka on usein käyttöesineitten koristelua, on saanut vaikutteita sekä Kreikasta että Kiinasta. Tyypillisimpiä ovat eläinaiheet, joita on käytetty soljissa, heloissa, valjaissa ja suurissa kultalevyissä. Skyyttalaiset osasivat tehdä kullasta taidokkaita veistoksia, joita on löydetty skyyttien päälliköiden suurista kumpuhaudoista kurgaaneista. Puuleikkausmaisesti eläinten ruumiinosat ovat usein eri tasoissa, ja eläimet on kuvattu ympyrälle kiertyneinä. Pietarin Eremitaasissa on laaja skyyttalaisen taiteen kokoelma. Skyyttalaiset paimentolaisia, jotka asuivat Mustan meren pohjoispuolella.

Raamatussa Paavali mainitsee, että skyyttalaisilla on yhtä suuri oikeus päästä pelastuksesta osallisiksi kuin sivistyneillä kreikkalaisilla ja juutalaisilla, Kol. 3:11 ”Tässä ei ole kreikkalaista eikä juutalaista, ei leikkausta eikä leikkaamattomuutta, ei barbaaria eikä skyyttalaista, ei orjaa eikä vapaata, vaan kaikki ja kaikissa on Kristus”. Apokryfikirjoissa heidät mainitaan kahdesti, 2. Makk. 12:29-30 ”Sieltä lähdettyänsä he hyökkäsivät Skytopolia vastaan, joka on kuudensadan vakomitan päässä Jerusalemista. 30. Mutta kun siellä asuvat juutalaiset todistivat, kuinka ystävällisiä Skytopolin asukkaat olivat heitä kohtaan ja kuinka lempeästi he olivat heitä kohdelleet onnettomuuden aikoina,” Kimmerit, muinainen traakialainen kansa, jonka skyyttalaiset karkottivat Mustanmeren pohjoisrannikolta 700-luvulla eKr. Kimmerit vaelsivat Vähään-Aasiaan, jossa lyydialaiset tuhosivat heidät n. 600 eKr.

Ensimmäiset kirjalliset maininnat slaavilaisesta vendien heimosta (venedi) on Plinius Vanhemmalla, Tacituksella ja Claudius Ptolemaioksella ensimmäisen vuosisadan loppupuolella. Nykyisen käsityksen mukaan slaavien liikehtiminen siirtolaisina uusille asuinsijoille alkoi 300-luvun lopulla ja oli suurimmillaan 500-luvulla. Syynä saattoi olla, että slaaviheimopäälliköt pyrkivät irti goottien veroherruudesta. Hunnien ryntäys länteen vuonna 375 aiheutti häiriöitä laajalla alueella mikä osaltaan vaikutti slaavien liikehtimiseen.Goottien heimoja vaelsi Veikselin tienoilta n. 100 jKr. Dneprille saakka, jonne heidän valtansa asettui 200-luvulla. Vuoden 230 jKr. tienoilla Gootit olivat valloittamassa Mustanmeren pohjoisrannikkoa. Bosporin valtion alueet tulivat alistetuiksi 250-luvulla. Samoihin aikoihin Mustanmeren rannoille saapui Tanskasta herulien germaaniheimo, jotka yhdessä goottien kanssa ryösteli rannikkoa, kunnes keisari Caludius II voitti germaanien armeijan vuonna 269. Mustallemerelle syntyi laaja goottien valtio, joka ulottui Tonavalta Donille asti. Kristinusko levisi goottien keskuuteen 310-luvulta alkaen ja Raamatun käänsi gootiksi Ulfila (311- n. 382) sekä hän aloitti lähetystyön goottien keskuudessaan. Goottien valtakunta oli mahtavimmillaan kuningas Hermanarikin hallitessa 300-luvun puolivälissä. Dneprin ja Volgan seutuvilla gootit joutuivat kosketuksiin suomensukuisten heimojen kanssa ja kreikkalainen historioitsija Jordanes 500-luvulla kirjoittaa, että suomensukuiset heimot merja ja mordova maksoivat veroa Hermanarikille. Hunnien hyökkäys Etelä-Venäjälle vuonna 375 hajotti goottien valtion, jolloin germaaniheimot lähtivät länttä kohti.

Venäjällä liikkuneet viikingit (varjagit) olivat nähtävästi suureksi osaksi lähtöisin Tukholman seudulta (missä keskeisiä olivat tuolloin Birkan kauppakeskus ja Uppsalan uskonnollinen ja valtiollinen keskus), sillä Venäjän omakielinen ja kansainvälinen nimi on johdettu Roslagenin rannikkomaakunnan nimestä, mistä siis ensimmäiset ’rusit’ lienevät tulleet (nimeä käyttivät viikingeistä mm. Venäjällä liikkuneet arabialaiset oppineet). Viikingit lienevät liikkuneet Itämeren itäpuolisilla alueilla ainakin jo 500-600-luvulta lähtien. Viikinkejä oli jäänyt Venäjän tärkeisiin kauppakeskusiin palkkasotureina, mutta todennäköisesti he miehittivät mäkilinnoin varustetut kauppapaikat, venäläisten heimojen kesken käytiin kiistoja, jota viikinkipäälliköt käyttivät hyväkseen. Varhaisin kirjallinen tieto Venäjän viikinkirusseista on Annales Bertiniani -kronikassa, joka kertoo, että vuonna 839 Bysantin lähetystö vei mukanaan Ludvig Hurskaan luo Venäjältä saapuneen lähetystön, jonka jäsenet kertoivat olevansa russeja, mutta ei alkuaan Venäjältä vaan Ruotsista. Samoihin aikoihin jokireitin pohjoiset tukikohdat joutuivat viikinkien valtaan 850-luvulla, kaksi varagipäällikköä Askold ja Dir saivat haltuunsa reitin eteläpään keskuksen Kiovan kaupungin mäkilinnoineen. Rurikin kuollessa Novgorodissa vuonna 879 hänen poikansa Igor (Ingvar) oli alaikäinen, joten holhoojana toimi Oleg (Helgi, 879-912) joka laajensi Ruurikin suvun valtapiiriä valloittaen Dneprin reitiltä Ljubetsin mäkilinnakaupungin ja sai vuonna 882 viekkaudella haltuunsa Kiovan murhautettuaan Askoldin ja Dirin. Kiovasta tuli varhaisen Venäjän pääkaupunki. Olegilla oli germaaniseen tapaan henkilökohtainen sotilasseurue (venäjäksi druzina), jonka jäsenet pääsivät korkeisiin johtoasemiin. Merkittävän suureksi kasvoi skandinaavien kauppiaiden luokka.

Mongoliheimoryhmä avaarit tunkeutuivat vuonna 460 Mustameren pohjoispuolitse länttä kohti. Pian avaarien jälkeen Aasiasta tuli bolgaarien turkkilaissukuinen paimentolaisheimo ja Volgan ja Kamajoen yhtymäkohtaan suomalais-ugrilaisten heimojen naapuruuteen syntyi voimakas Suur-Bolgarian valtio. Bolgaareja seurasi Aasian puolelta kasaarien turkkilaissukuinen heimoryhmä ja tunkeutuivat Kaukasuksen eteläpuolelta Kubanin aroille ja Volgan alajuoksulle vuoden 660 tienoilla. Hyvinä sotilaina ja kauppiaina he saivat aikaan lujan valtion, jonka pääkaupunkina oli Volgan kauppatiellä Itil. Kasaarit laajensivat veroherruuttaan Volgan bolgaarien kauppavaltioon sekä eteläiselle Venäjälle Dnepriä myöten.

Venäjän valtion voidaan katsoa syntyneen 800-luvulla suuren vesitien varrelle Novgorodin ja Kiovan ympärille. Kolme viikinkipäällikköä veljekset Rurik, Truvor ja Sineus saapui mukanaan suuret joukot Ilmajärven rannalle, jota kutsuttiin Holmgardiksi ja jota venäläiset alkoivat kutsumaan Novgorodiksi. Tähän uuteen valtakuntaan kuuluivat ehkä pääväestönä vatjalaiset ja vepsäläiset, sekä sloveenit ja krivitsit. Rurik kuoli vuonna 879, ja kun hänen poikansa Igor (Ingvar) oli silloin vasta nelivuotias, joutui hallitus hänen sukulaisensa Olegin (Helge) käsiin. Olegin kultua Igorista tuli hallitsija. Hän avioitui kauniin varjagineidon Olgan (Helga) kanssa. Igor kulki jokilaivastollaan ryöstöretkellä Kaspian merellä saakka ja teki retken Konstantinopolia vastaan. Mutta kaupungin asukkaat puolustautuivat urhoollisesti ja käyttivät apunaan kreikkalaista tulta, joka tuhosi varjagikuninkaan laivaston. Igor kaatui kesken uuden sotaretken valmisteluja ollessaan keräämässä veroja kukistetuilta heimoilta. Igorin poika Svjatoslav oli alaikäinen, joten pojan äiti Olga holhoojana hoiti valtakunnan asioita. Olga ulotti varjagivaltakunnan verotusylivallan aina Inkerinmaalle saakka. Ja hän on ensimmäinen tunnettu kristitty Venäjän valtiaista. Novgorod edustaa vanhinta Venäjän valtiota, mutta sitä tärkeämmäksi tuli Kiova, jonka kautta Venäjä sai Bysantista ortodoksisen uskonnon Vladimir I Suuren aikana n. 1000. Kiovan ruhtinassukua oleva Juri Dolgoruki perusti 1100-luvulla Moskovan kaupungin sekä Suzdalin ruhtinaskunnan, josta sitten kehittyi Moskovan valtakunta. Dolgorukit olivat 1800-luvulla tunnettu suku, joka polveutui Rurikista. Nykyään on faktaa, että Rurikit olivat karjalais -suomalaista alkuperää DNA-sukututkimuksen todisteiden perusteella. Rurikien jälkeläisiä DNA:n perusteella on myös pitkin rannikkoa Espanjaan ja Portugaliin asti. Asian voi tarkistaa esim. FamilyTreeDna heille omistetusta projektista.

Rurikin hallitsijasukuun kuuluva Vladimir antoi apuaan Bysantin keisari Basileios II:lle lähettämällä kronikan mukaan 6000 varjagisoturia keisarin avuksi vuonna 988. Vladimir suostui kastettavaksi ja sain luvatun palkkion eli Bysantin prinsessa Annan puolisokseen, jota seurasi lukuinen joukko pappeja, laulajia, kirkonrakentajia ja taiteilijoita. Vladimir käski kaikkien Kiovalaisten mennä joelle kastettavaksi. Vladimirin kuoltua hänen lapsensa eri vaimoista kävivät kovan taistelun vallasta, jonka voitti viimein Jaroslav lisänimeltään viisas, joka hallitsi 1019-1054. Jaroslavilla oli korkeassa luottamustehtävässä suomensukuinen Tsudin Miikkula. Jaroslavin suurin saavutus oli Venäjän laki (Russkaja pravda), jossa sulatettiin varjagien ja slaavien perinteistä oikeuskäsitystä ja laissa poistettiin verikosto ja muut hyvin raa’at oikeusmuodot. Vuonna 1030 Jaroslav valloitti Viron itäosan ja perusti Jurevin eli Tarton kaupungin. Jaroslav otti vuonna 1019 puolisokseen Ruotsin Olavi Sylikuninkaan tyttären Ingegerdin, jolle hän antoi huomenlahjaksi Laatokan kaupungin tuloineen. Norjan Harald Hårdråde sai puolisokseen Jaroslavin tyttären Elisabetin. Jaroslavin tytär Anna naitettiin Ranskan kuningas Henrik I:lle ja toinen tytär Unkarin kuninkaalle Andreas I:lle ja Jaroslavin pojat naivat Saksan ja Puolan prinsessoja. Kristinuskoa Jaroslav harrasti kiihkeästi, sillä hän kaivatti murhattujen setiensä ruumiiden jäännökset ja kastatti ne voidakseen saada heille kristillisen hautauksen. Jaroslav kuoli 1054 ja hänen sarkofaginsa on Kiovan Sofian-katedraalin kalleuksia. Jaroslavin pojanpoika Vladimir Monomah puolusti valtakuntaansa voimakkaalla kädellä sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. Monomah sääti lakeja talonpoikien suojaksi suurmaanomistajia vastaan. Vuonna 1125 viimeisenä elinvuotenaan Monomah laati pojilleen jälkisäädöksen, ”Neuvoja lapsilleni”. Hän kehottaa poikiaan pelkäämään Jumalaa, suojelemaan leskiä ja orpoja, hoivaamaan köyhiä ja pitämään valtaansa lahjana, jonka Korkein on heille antanut vähäksi aikaa.
Vuonna 862 Bysantin keisari Mikael III lähetti kaksi veljestä ja munkkia, Kyrilloksen ja Methodioksen, käännyttämään Böömin ja Määrin slaaveja kristinuskoon. Voidakseen kääntää pyhiä tekstejä slaaviksi he loivat aakkoset kreikkalaisten pohjalta. Niitä ruvettiin toisen veljen mukaan kyrillisiksi. (HS 3.11.2001 Rauni Vornanen).
Venäläiset oli käännytetty kristinuskoon 900-luvun lopulla. 250 vuotta myöhemmin tapahtunut mongolien maahantunkeutuminen oli muuttunut heidän uskontonsa taikauskoksi ja laittanut alulle itsevaltiuden.

Venäläiset kääntyivät ortodoksiseen uskoon, puolalaiset roomalaiskatoliseen. Venäjän syntyhistorian selvittämistä vaivaa kirjallisten lähteiden vähäisyys. Venäjän varhaishistoria onkin oleellisesti Nestorin kronikka -nimisen teoksen varassa. Kronikka kertoo, kuinka venäläiset mahtimiehet kutsuivat 800-luvulla meren takaa ”russien” maasta kolme veljestä rauhoittamaan levotonta maataan. Veljeksistä vanhin Rurik, ryhtyi hallitsemaan Novgorodia. Russit olivat ruotsalaisia viikinkejä. Varjagien eli viikinkien roolista Venäjän syntyvaiheissa kiistellään edelleenkin. Puolalainen professori Andrzej Bajor johtaa Familytree (http://www.familytreedna.com/public/rurikid) DNA -projektia, jossa on pyritty geenitutkimuksen keinoin selvittää Rurikin alkuperää. Lähtökohtana on ollut nykyiset venäläiset ruhtinassukuun kuuluvat miehet, joista muutamat ovat osallistuneet DNA -kartoitukseen. Tutkimuksen perusteella 95 prosenttisella varmuudella yhteinen esi-isä 700-800 luvulla on kuulunut N-haploryhmään eli suomalaiseen ryhmään.

Kronikkatieto kertoo vuodelta 1042, että Novgorodin ruhtinas Volodimer Jaroslavinpoika teki voitokkaan sotaretken ”jäämejä”, eli hämäläisiä vastaan.
Kuuluisin Novgorodin ruhtinaista, oli Venäjän kansallissankari Aleksanteri Nevski, ”Nevan sankari”. Lisänimensä hän sai Neva-joesta, jonka rannalla hän vuonna 1240 voitti suomalais-ruotsalais-norjalaisen ristiretkeläisjoukon. Tämä oli sotaretkellä Birger jaarlin johdossa ja luultavasti yhteistoiminnassa saksalaisen ritarikunnan kanssa, jonka Aleksanteri voitti kaksi vuotta myöhemmin Peipsijärven jäällä. Aleksanteri Nevski (1220–63), Novgorodin suuriruhtinas. Häntä pidetään ven. kansallissankarina ja pyhänä. Novgorodin ollessa itsenäinen se oli Hansaliiton jäsen.

Mongolit alistivat Novgorodia lukuun ottamatta Venäjän ja liittivät sen 1240 Kultaisen ordan kaanikuntaan. Moskovan ruhtinas Dmitri Donskoi tosin voitti mongolit Donin varrella käydyssä Kulikovon taistelussa jo 1380, mutta vasta sata vuotta myöhemmin Venäjä vapautui mongoliherruudesta, kun Moskovan Iivana III, valloitettuaan 1478 Novgorodin, lakkasi maksamasta mongoleille veroa 1480.

Bysantin kukistuttua 1453 Venäjästä tuli ortodoksisen kristillisyyden keskus. Keskitetyn valtion luomista vastusti aateli, pajarit.

Iivana IV Julma hallitsijana 1533-84 vahvisti asemaansa pajarien kustannuksella, valloitti Kazanin ja Astrakanin kaanikunnat ja aloitti Siperian valloituksen. Hän loi itselleen tukijoukoiksi streltsit ja alkoi käyttää tsaari-nimeä, Itä-Rooman kautta caesar-arvonimen slaavilaista muunnelmaa.

Isabel De Madariaga kirjoittaa kirjassaan ”Iivana Julma” näin: ”Kurbski jatkaa kertomustaan Vorotinskin kuolemasta kiivaalla hyökkäyksellä tsaarin perheessä harjoitettua noituutta vastaan, joka oli alkanut Iivanan isän, Vasili III:n, ja hänen ’lakia rikkovan vaimonsa [Jelena Glinsajan]’ aikana. Tsarina oli etsinyt kaikkialta pahoja taikureita tekemään heistä hedelmällisiä, lähettänyt etsimään manaajia sieltä ja täältä, Suomesta ja villien lappalaisten parista. Kurbski tuomitsee tämän synnillisen menon, ’sillä ei ole olemassa loitsua ilman Jumalan kieltämistä ja sopimusta paholaisen kanssa’ (Lähde: Kurbsky, Prince A. M. History of Ivan IV, Cambridge University Press 1965s. 202-203).”

Martin Schlunk ”Kristillisen lähetystyön historia” (Suomen Lähetysseura 1973), josta lainaus: ”Ortodoksinen lähetystyö on tehty suurimmaksi osaksi Venäjän imperiumin sisäpuolella tai sen välittömässä vaikutuspiirissä. Maantieteellisistä seikoista on johtunut, että eteneminen uusille alueille on tapahtunut ikään kuin huomaamattomammin, kun kirkon edustajien ei ole tarvinnut purjehtia meren ylitse, vaan on koko ajan voitu liikkua samalla mantereella. Valtiovallan ja kristillisen lähetystyön liittyminen toisiinsa, joka oli ominaista länsimaisen kirkon lähetystyölle keskiajalla ja joka on ulottanut vaikutuksensa meidän päiviimme asti, on ortodoksisessa kirkossa ollut vielä kiinteämpää ja eräitä harvoja poikkeuksia luukuun ottamatta suorastaan työn hallitsevana piirteenä. Se on ollut osa perintöä, jonka itäinen kristikunnan puolisko sai Konstantinopolista, Konstantinus Suuren kaupungista. Merkittävä vaikutus ortodoksiseen kirkkoon ja sen lähetystyöhön oli Konstantinopolin valtauksella. Kautta vuosisatojen tämä kaupunki oli ollut kristikunnan etuvartiona sen kaakkoisella kulmalla, missä vastustajana oli islam. Kun kaupunki vuonna 1453 joutui muslimien käsiin, Moskovasta tuli Bysantin perillinen useassakin merkityksessä. Venäjän hallitsijat käyttivät mielellään kaupungistaan nimitystä ’kolmas Rooma’. Ensimmäinen Rooma oli harhaoppisten hallussa, toisen turkkilaiset olivat vallanneet, vain Moskova oli  jäljellä, ja siitä Jumala oli tehnyt kristikunnan keskuksen. Iivana III (1462-1505) kohotti paljon Venäjän valtakunnan mahtavuutta. Hänen toinen puolisonsa oli Konstantinopolin viimeisen keisarin Johannes Palaiologoksen veljentytär. Sen perusteella Iivana piti itseään Bysantin hallitsijasuvun laillisena perillisenä ja otti itselleen keisarin, ’tsaarin’, arvonimen. Samaa ajatusta hän korosti ottamalla käytäntöön Itä-Rooman tunnuskuvan, kaksipäisen kotkan, sekä bysanttilaisen kruunausseremonian. Iivana oli toinen Konstantinus, Jumalan edustaja maan päällä; joka nousi häntä vastaan, nousi kapinaan itseään Jumalaa vastaan. Näin itäroomalainen ’caesaropapismi’ siirtyi Moskovaan. Uusi piirre tuli selvästi näkyviin käytännössä, kun Iivana IV Julma (1533-1584) lähti vuonna 1552 valloittamaan tataarien Kazanin kaanikuntaa, jonka pääkaupunki oli Volgan varrella. Sodalla oli pyhän sodan leima. Hyökkäys kaupunkia vastaan aloitettiin juhlallisella jumalanpalveluksella. Sen aikana kaupungin miinoitetut muurit lensivät ilmaan. Ensimmäinen uuden hallitsijan allekirjoittama asiakirja oli kristillisen kirkon perustamisdokumentti. Valloitetun kaupungin asukkaat joko kastettiin tai karkotettiin ja tilalle tuli venäläisiä. Kaikkien suomalais-ugrilaisten heimojen, mordvalaisten, tšeremissien ja votjakkien, sekä turkkilaisten tšuvassien ja baškiirien täytyi alistua Moskovan ikeeseen. Samalla vuosikymmenellä Moskova valtasi myös Volgan suupuolen, jossa Astrakan oli tärkein kaupunki. Konstantinopolin patriarkkakin joutui tunnustamaan uuden tilanteen, kun hän 1589 myönsi Moskovan metropoliitalle patriarkan arvon.” 

Iivana Julman jälkeen tsaariksi tuli hänen poikansa Feodor, joka hallitsi nimellisesti, sillä Feodorin lujatahtoinen lanko pajari Boris Godunov hallitsi todellisuudessa. Feodorin nuorempi veli Dimitri oli seitsemänvuotiaana raivattu pois tieltä. Boris Godunov (1551-1605), Venäjän tsaari vuodesta 1598. Boris Godunov valittiin tsaariksi ns. suuren sekasorron aikana 1598. Hän sai taistella koko hallituskautensa ajan kapinoita vastaan, joita kruunua tavoitellut ns. Vale-Dmitri nostatti. Boris Godunov on Aleksandr Puskinin samannimisen näytelmän ja Modest Musorgskin oopperan päähenkilö. Boris Godunov kuoli vuonna 1605 ja hänen sanottiin ottaneen myrkkyä. Boriksen puoliso ja poika murhattiin, hänen tyttärensä pakotettiin menemään luostariin, hän muu sukunsa karkotettiin. Dimitriksi itseään nimittävä saapui riemusaatossa Moskovaan. Vale-Dimitri oli saanut Puolan kuninkaan Sigismundin innostumaan Venäjän muuttamiseksi roomalaiskatoliseksi maaksi. Iivana IV:n leski tunnusti Vale-Dimitrin pojakseen.

Rurikin suvun sammuttua alkoi sekasorron aika Venäjällä (1598–1613); naapurivaltiot, Puola ja Ruotsi, puuttuivat Venäjän asioihin, ja talonpoikien asema huononi maaorjuudeksi, joka vahvistettiin virallisesti 1649 painetussa laissa. Seurauksena oli lukuisia talonpoikaiskapinoita; tunnetuin oli Stenka Razinin kapina 1667–71. Venäjän tsaariksi tuli Aleksei vuosiksi 1645-76. Tsaari Aleksein aikana oli muukalaisvihaa, jota edesauttoivat kirkon pappien saarnat. Keskeinen henkilö tsaari Aleksein aikana oli patriarkka Nikonilla. Nikon oli köyhän talonpojan poika Nizni-Novgorodin tienoilta. Nikonin vallanhimolla ei ollut rajoja, sillä hän antoi käyttää itsestään nimitystä Veliki gosudar, eli suurvaltias eläen loistossa.

Arvi Korhonen ”Eerikki Antinpoika” (WSOY 1953), josta lainaus sivulta: 38: ”Kun Venäjän vanha hallitsijasuku v. 1598 kuoli sukupuuttoon, alkoi pitkä ns. sekasorron aika, jolloin yksi seikkailija toisensa perästä ryhtyi tavoittelemaan tsaarin valtikkaa ylimystön valitsemalta Vasili Šuiskilta väittäen itseään muka viimeisen tsaarin pojaksi. Sekasortoa täydensivät monet muutkin tekijät, esim. toiselta puolen puolalaisten sekaantuminen Venäjän sisäisiin oloihin, toiselta puolen Venäjän sisäisten yhteiskunnallisten vastakohtien sotkeutuminen valtaistuinriitojen yhteyteen. Tätä sekasortoa lisäämään tuli Puolan lisäksi Ruotsi, jotka molemmat maat Sigismund III:n ja Kaarle IX:n sovittamattoman valtaistuinriidan vuoksi olivat jatkuvassa sotatilassa keskenään. Kun Puolan vaikutus Venäjällä näytti yhä kasvavan ja kun Kaarle IX:n ja Sigismundin välinen sota olisi saattanut jatkua sellaisessakin muodossa, että Sigismund oli käyttänyt Venäjää tukikohtana hyökkäykselleen Ruotsi-Suomea vastaan, päätti Kaarle IX ryhtyä vastustamaan Puolan voitolle pääsyä Venäjälle… Kun 28.2.1609 saatiin Ruotsin ja Venäjän hallitusten edustajien välillä aikaan ns. Viipurin sopimus, oli siihen otettu tarkat määräykset molempien sopimuspuolten oikeuksista ja velvollisuuksista. Kaarle IX:n oli annettava puolalaisten karkoittamiseksi Venäjältä 2000 ratsu- ja 3000- jalkamiehen suuruinen apujoukko. Venäläisten taas oli vastattava tämän armeijan muonituksesta ja palkoista sekä lisäksi korvauksena apuretikunnan lähettämisestä luovutettava Käkisalmi lääneineen viimeistään 11 viikkoa sen jälkeen kun apuretkikunta oli ylittänyt valtakuntien välisen rajan. Retkikunnan ylipäälliköksi nimitetty Jaakko de la Gardie saapui Viipuriin maaliskuun alkupuolella 1609 ja marssi suunnilleen sopimuksenmukaisen armeijan etunenässä Venäjän rajan yli saman kuun puolivälissä… Vasta sitten kun Jaakko de la Gardie oli 17.1.1610 saanut tsaarin vakuutuksen Viipurin-sopimuksen täyttämisestä, lähti hän Moskovaa kohti ja marssi kaupunkiin 12.3… Kesällä 1620 Kustaa Aadolf alkoi pitää silmällä sodan mahdollisuutta Puolan kanssa ja sen vuoksi kiirehti omaa valtuuskuntaansa vaikkapa myönnytysten hinnallakin pääsemään johonkin päätökseen… Seuraavan vuoden alussa kuningas jo meni niin pitkälle, että käski komissaarien lähettää Eerikki Antinpoika ilmoittamaan venäläisille, että Ruotsi luopuisi vaatimuksistaan Porajärveen ja Repolaan, jos venäläiset eivät vaatisi muita ja ensi tilassa sopisivat vielä käymättä jääneen rajalinjan… Antti Eerikinpojan vaimo oli Viipurin läänin käskynhaltijaksi 5.4.1620 nimitetyn Sven Maununpoika Eketrän tytär Margareta. Ulkonaisesti katsoen avioliitto oli niin edullinen kuin Eerikki Antinpojan asemassa oleva mies saattoi toivoa. Sven Maununpoika oli ainakin puolittain suomalaissyntyisenä pidettävä mies ja oli ennen Suomeen tuloaan toiminut useiden kihlakuntien sekä Tukholman linnan voutina. Kun hänet vasta 1.4.1607 oli korotettu aatelissäätyyn, kuului hän itsekin siihen nousukasten ryhmään, johon hänen tuleva vävynsäkin oli pyrkimässä.” 

Romanov-sukuinen Mikael (1613–45) joutui Stolbovan rauhassa 1617 luovuttamaan Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin, ja Venäjä menetti siten yhteyden Itämereen. Aleksein (1645–76), Fjodor III:n (1676–82) ja Iivana V:n (1682–96) jälkeen Pietari I Suuri (1682–1725, 1682–96 yhdessä veljensä Iivana V:n kanssa) aloitti uuden vaiheen Venäjän historiassa. Hän pääsi Itämerelle voittamalla Ruotsin suuressa Pohjan sodassa (1700–21), perusti Pietarin uudeksi pääkaupungiksi ja eurooppalaisti Venäjää uudistamalla sotalaitoksen, hallinnon ja talouselämän. Senaatti antoi hänelle hallitsijanimen imperator, keisari.
Simon Sebag ”Romanovit: 1613-1918” (WSOY 2017).

Teemu Keskisarja ”Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019), josta lainaus sivulta 150: ”Menomatkalla Etelä-Pohjanmaalle venäläiset olivat pidätelleet tihutöitä, joista kuri ja taistelukyky tunnetusti vaarantuivat. Napuen voitto laukaisi estot. Ryöstäminen ja raiskaaminen ja remuaminen olivat itsestään selvä palkinto. Talot roihahtivat ja eläinsuojat, ladot ja aidatkin. Kuollut vyöhyke syntyi käskyn ja mielitekojen mukaan. Vähänkyrön kirkonmäellä lukkari ja kappalaisen vaimo roikkuivat hirressä. Isäntien olkivalkealla polttamisesta on tietoja, mutta kiireessä venäläiset yleensä vain hengiltä löivät. He säästivät hyötykäyttöön varsinkin lapsia. Napuen tuliaisiin kuului 700 orjanalkua… Lainaus sivulta 172: Venäjän valloitusten myötä liivinmaalaista ja inkeriläisistä orjista syntyi lähimarkkinoille ylitarjontaa. Vienti veti. Jerusalemin patriarkka Dosifei valitti Pjotr I:lle (Pietari I), että Istanbulissa ei pitäisi kaupitella ruotsalaistaustaisia orjia, jotka ovat kumminkin kristittyjä. Patriarkka ei ahdistunut orjuus ilmiönä vaan muslimiomistus. Huomattavia orjakaappauksia sattui jo Etelä-Suomen valloituksen aikana maantievarren kylissä, lähellä maihinnousupaikkoja; Helsingin pitäjän Malmilta viisi nuorta ja lasta, kirkonkylästä saman verran, Lapinkylästä poika ja tyttö, Mellunkylästä neljä nuorta naista ja yksi poika, Suutarilasta kolme nuorta, Pakilasta kaksi, Puotinkylästä kolme, Heikinmäestä viisi, Tuomarinkylästä, Sotungista ja Vanhastakaupungista kustakin yksi ja niin edelleen. Metsästysrajoitukset poistuivat viimeistään 1714 Pohjanmaan valloituksen jälkeen ihmiskauppa sopi mainiosti Venäjän sotilaallisiin tavoitteisiin. Liiketaloudellisista syistä ikäloput harvemmin kelpasivat. Paras hinta irtosi vähän päälle kymmenvuotiaista pojista. Pohjalaiset ihmiset eivät olleet statusesineitä ja kaunistuksia, mutta eivät bulkkiakaan. Kauppiaiden etu oli pitää heidät hengissä pitkissä kuljetuksissa… Venäjälle päätyi kaikkiaan 20 000-30 000 suomalaista. Heitä ei polttomerkitty: ryssänrenki/ryssänhuora//sotavanki/orja/työperäinen pakkosiirtolainen.”  

Heikohkojen hallitsijoiden, Katariina I:n (1725–27), Pietari II:n (1727–30), Anna Ivanovnan (1730–40), Iivana VI:n (1740–41) ja Elisabetin (1741–62) jälkeen osoittautui Pietari III:n (1762) saksalaissyntyinen puoliso Katariina II (1762–96) Pietari Suuren veroiseksi hallitsijaksi. 

Orlov, Grigori Grigorjevitš (1734–83), Aleksei Orlovin veli, kreivi (1762), venäläinen sotilas. Orlov pääsi nuorena upseerina keisarinna Katariina II:n suosikiksi ja rakastajaksi ja oli vuoden 1762 vallankaappauksen johtajia. Turkin sodissa (1768–74 ja 1787–92) Venäjä sai Mustanmeren pohjoispuoliset alueet ja Puolan jaoissa (1772, 1793, 1795) koko Puolan itäosan. 

Katariina esiintyi valistuneena hallitsijana ja esitti liberaaleja ajatuksia, mutta ei tinkinyt itsevaltiuden periaatteista. Maaorjuuden osittainen vahvistaminen synnytti kapinaliikkeitä, joista Pugatšovin kapina oli pahin. Menestyksellisissä sodissa Turkkia vastaan (1768–74, 1787–92) Venäjä sai Krimin ja suuren osan Mustanmeren pohjoista rannikkoa sekä oikeuden vapaaseen laivaliikenteeseen Mustalla merellä. Valloitetut alueet olivat viljavaa maatalousseutua. Venäjän ollessa Turkin sodassa aloitti Ruotsin kuningas Kustaa III Venäjää vastaan sodan (1788–90), joka ei kuitenkaan aiheuttanut rajanmuutoksia. Sodan aikana Katariinalla oli yhteyksiä Ruotsin Suomen-politiikkaan tyytymättömiin ns. Anjalan miehiin, joiden aatteellinen isä Yrjö Maunu (Göran Magnus) Sprengtporten oli siirtynyt Katariinan hoviin. Katariinan monista suosikeista Grigori Aleksandrovitš Potemkinilla oli huomattava poliittinen merkitys. Potemkin teki paljon turkkilaisilta valloitettujen alueiden puolustamiseksi ja asuttamiseksi.

Katariina Suuri määräsi, että Venäjän juutalaiset saivat asua rajoitetulla alueella Valkovenäjällä, Itä-Puolassa ja Liettuan kaupungeissa. Valko-Venäjä julistautui itsenäiseksi 1918, mutta bolshevikit estivät itsenäisyyden. Simon Sebag Montefioren kirjassa ”Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri” (WSOY 2006) todetaan: ”Puolan jako 1772 toi Venäjälle ensimmäiset kerran suuret joukot juutalaisia – noin 45 000. Potemkin tapasi ensimmäiseksi monia, jotka asuivat hänen Kritševin-maatilallaan entisillä puolalaisilla mailla. Kutsuessaan asukkaita etelään jo 1775 hän teki harvinaisen lisäyksen: ’myös juutalaiset’. Syyskuun 30. päivänä 1777 hän pani alulle politiikan, jonka mukaan juutalaiset saivat asettua hänen mailleen, toisinaan ’zaporogi kasakoiden jättämille tyhjille pientiloille’, jos he toivat mukanaan kukin viisi puolalaista asukasta ja rahaa sijoituksiin. Myöhemmin hän teki tämän vielä houkuttelevammaksi: seitsemän vuoden verovapaus ja oikeus käydä kauppaa viineillä ja väkijuomilla; heitä suojeltaisiin ryösteleviltä sotilailta; rabbit ratkaisisivat heidän riitajuttunsa; heille sallittaisiin synagogat, hautausmaat ja oikeus tuoda omaa viiniään Puolan juutalaisista yhteisöistä. Nämä maahanmuuttajat olivat hyödyllisiä: kaupan lisäksi tiilenpoltto, jota Potemkin tarvitsi uusia kaupunkeja varten, oli juutalaisten elinkeino. Pian Herson ja Jekaterinoslav, nämä kasakoiden, raskolnikien ja kreikkalaisten sulatusuunit, olivat ainakin osaksi myös juutalaisten kaupunkeja… Suuri määrä juutalaisia rabbeja liittyi pian Zeitlinin seuraan Potemkinin erikoislaatuiseen mullahien ja pappien hoviin… Ei ihme, että ruhtinaasta tuli juutalaisten sankari… Potemkin halusi perustaa oman kirjapainon, ja Jeremy Bentham yritti auttaa siinä. Juuri ennen sodan alkua Potemkin viimein sai painonsa, joka seurasi hänen mukanaan sodan ajan ja painoi poliittisia aikakauskirjoja ja klassikoita venäjän, ranskan ja kreikan kielellä sekä myös hänen omia sävellyksiään.”

Toivo T. Kaila ”Victor von Schwarz – Meriupseerista työmieheksi – Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia” (WSOY 1942), josta lainaus sivulta 11: ”Neljännessä polvessa maahan muuttaneesta esi-isästämme lukien syntyi Kuresaaressa viime vuosisadan puolivälissä isäni Alxander von Schwartz. Hänen äitinsäkin oli Itämeren saksalaisia, Tunzelmann von Adlerflug, ja minun äitini Pauline oli Pietarin saksalaisen  Annenschulen opettajan Mullerin ja hänen niinikään saksalaisen vaimonsa Bierstedtin tytär… Venäjällä asui Itämerenmaiden ulkopuolellakin paljon saksalaisia. Jo keisarinna Katariina II kutsui 1700-luvun jälkipuoliskolla Länsi-Saksasta kolmisenkymmentätuhatta maanmiestään asuttamaan Saratovin-Volgan aavoja aroja, missä heidän lukumääränsä puolessatoista vuosisadassa, osittain myös uusien maahanmuuttojen johdosta, kasvoi kymmenkertaiseksi. Pienempiä saksalaisia siirtokuntia on useilla muilla seuduilla, Nevan varrelta läheltä Pietaria Donin aroille ja Kaukason rinteille saakka. Maanviljelijöinä – sekä tavallisina talonpoikina omilla asutusalueillaan että suurten maatilojen omistajina, vuokraajina ja hoitajina kautta laajan Venäjänmaan – on saksalaisilla ollut suurempi merkitys kuin yleensä tiedetään. Heidän viljelmänsä ovat naapuripeltoihin verrattuina olleet paljon korkeampitasoisia, ja käsitteet ’saksalaistila’ ja ’mallitila’ ovat venäläisen rahvaan tietoisuudessa merkinneet samaa… Vielä suurempi on saksalaisten merkitys ollut Venäjän julkisessa ja sivistyselämässä sekä liikemaailmassa… Venäjän-saksalaisten menestymisen salaisuus on käsittääkseni hyvin yksinkertainen: he rakastivat työtään, olipa se tärkeä tai vaatimaton… Pietarin saksalaiset olivat monin sukulaissitein liittyneet puolisaksalaisiin hovipiireihin; mutta tästä oli seurauksena näiden piirien asteittainen saksalaistuminen kuin balttien venäläistyminen – sama ilmiö, jonkalaisista myös eräiden muiden maiden ja aikakausien historia kertoo. Monet venäläisinä pidetyt valtiasmiehetkin ovat olleet vain ohuesti naamioituja saksalaisia. Esimerkiksi ’aitovenäläinen diktaattori’ Dmitrij Trepov lienee ollut baltti Trepphof, ja niin  edelleen… Hyvinä työntekijöinä vanhempani myös olivat hyvin uskonnollisia. Lapsia ei mihinkään pakotettu, mutta vapaasta tahdostani aloin jo nuorena kiinnostua uskonnollisiin kysymyksiin, käyden myös joka pyhä kirkossa. Me kuuluimme Pietarin luterilaiseen Annan seurakuntaan, mutta minä siirryin sitten pastori Masingin kirkkoon. Hän ensimmäisenä käänsi luterilaisen jumalanpalveluksen venäjän kielelle, ja hänen saarnojaan kuuntelemaan kerääntyi yhä kasvava joukko venäläisiä. Näilläkin oli eräitä hyviä saarnamiehiä, mutta ikävä kyllä täytyy todeta, että melkoinen osa venäläistä papistoa siihen aikaan oli meidän mielestämme ala-arvoista joukkoa, sivistymättömiä, juoppoja ja oman voiton pyytäjiä… 

Mutta jo vuonna 1906 tuli sisä- ja pääministeriksi tarmokas ja kykenevä mies, Pjotr Arkadevitsh Stolypin. Hän alkoi muinaisten Moskovan suuriruhtinasten tavoin ’koota Venäjänmaata’, rauhoittaa levottomuuksia, kiristää ohjaksia. Hänen päätehtävänsä oli kuitenkin toisaalla: hän oli Aleksanteri II:n jälkeen Venäjän suurin uudistaja. Mutta vierasheimoisia hän kohteli tylysti, vaikkei itsekään liene ollut puhdasrotuinen venäläinen. Päävirhe talonpoikia vapautettaessa 1861 oli yhteismaanomistuksen, obshinan, säätäminen, vaikkapa vain toistaiseksi, lunastusmaksujen suoritusajaksi. Kun maa määrävuosin yhä uudelleen jaettiin kyläkunnan, mir’in, talouksien käyttöön, ei tämä tapahtunut silmällä pitäen viljelystehoa, vaan kateellisesti valvoen, että kaikki saivat täsmälleen yhtä suuret, samanlaatuiset ja yhdenmuotoiset sarkaset. Jyvitys tai muu isojakoon vivahtava arviointi ei tullut kysymykseen, vaan kylän jokainen tilus tai sen erilaatuinen osa jaettiin yhtä moneen kaistaleeseen, kuin kylässä sillä hetkellä oli ’sieluja’. Nämä kaistaleet arvottiin talouksien kesken – ja kylän tilusten lukumäärästä ja laadusta riippuen kukin talous sai sarkasensa monessa kymmenessäkin eri paikassa, joukossa jopa kilometrin pituisia ja muutaman vaaksan levyisiä suikaleita. Tuon siunatun yhdenvertaisuuden nimessä maailman luonnonrikkaimmasta valtakunnasta oli tulemassa nälänhädän ja kurjuuden suuri veljeshauta. Kun talonpoikien tarmon ja taitavuuden eroavaisuutta ei sittenkään voitu kumota eikä tasoittaa, ja koska ’sielujen’ luku eri talouksissa myötäänsä muuttui, jaettiin mir’in tilukset määrävuosin, yleisimmin aina kolmen vuoden kuluttua, kolmivuoroviljelyksestä riippuen, uudelleen lukemattomiksi pikku sarkasiksi ja jälleen arvottaviksi – ’jotta köyhätkin saisivat hyvin lannoitettua peltomaata’. Köyhien auttamisen varjolla täten riistettiin ahkeria ja taitavia, ja seurauksena tietenkin oli, etteivät nämäkään viitsineet nadel’ejaan, pelto-osuuksiansa kunnollisesti lannoitta, muusta maanparannuksesta puhumattakaan. Ei ollut liioin yksityisten talonpojan mahdollista siirtyä kolmivuoroviljelyksestä edistyneempiin järjestelmiin: mitä naapurit kylvivät viereisille saroille, sitä täytyi jokaisen kylvää omallekin kapealle suikaleellleen, ja kesantomaalla yhteinen kylänpaimen laidunsi talonpoikain karjaa. Täten yhteismaanomistus kirjavine sekasarkaisuuksineen pakotti yhtenäiseen, epätaloudelliseen kolmivuoroviljelykseenkin. Yhteisen maanomistuksensa nimissä mir myös yhteisesti vastasi veroista: ota ahkeralta, ellet laiskalta saa… Tätä järjestelmää kumousmiehet puolsivat venäläiskansallisena talousmuotona. Mir-obshina vei automaattisesti kurjistumiseen, ja saattoi sikäli hyvin kelvata Marxin opetuslapsille… Stolypinkin sai hengellään maksaa talonpoikaismielisyytensä… Venäjän ylhäisö ei yleensä edes tuntenut kansaa; miten se olisikaan voinut sitä kohottaa ja sen hyväksi työskennellä! Sekä maaorjuuden aikana että sen jälkeen suuri osa venäläisistä ylimyksistä ei asunut maakartanoissaan; ne olivat heille pelkkä tulolähde ja joskus riistonkin esine. Monet heistä viettivät aikansa ulkomailla, Pariisissa, Rivieralla ja Saksankin kylpylöissä, musikkojen heillä hankkimia varoja tuhlaillen… Keisarillisen perheen ja koko Venäjän pahaksi hengeksi tuli siperialainen ’munkki’, tai pikemminkin ne piirit, jotka hänet hoviin toivat ja joiden asialla hän kulki ja vaikutti. Murhenäytelmän juuret palautuivat vuoteen 1906, jolloin keisarillinen huvilaiva Standart Suomen vesillä täyttä vauhtia ajoi merikorteissa olemattomalle kivelle… Lääkärit eivät taudille mitään mahtaneet, ja ihmeittentekijän toisensa jälkeen epäonnistuttua eräät korkeat venäläiset hengenmiehet ja hovikiipijät saivat käsiinsä tuon siperialaisen musikan. Hänen nimensä oli Novyh, mutta Venäjän ja maailman historiaan hän on jäänyt nimellä Rasputin, Irstailija, minkä liikanimen hän oli honoris causa saanut jo kotikylässään Siperiassa. Hän näytteli hurskasta ja hänellä oli tavaton suggestiivinen voima, jolla tosiaankin sai nuoren Aleksein verenvuodon hillityksi. Keisarinna riippui hänessä kuin ainoan poikansa pelastajassa ainakin, eikä ottanut kuuleviin korviin niitä likaisia – ja valitettavasti usein tosia – juttuja, joita parantajasta kerrottiin. Keisari sitä vastoin ei pitänyt hänestä, ja suuriruhtinaat suorastaan vihasivat. Mutta ylimystönkin siveellinen taso oli alhainen, ja seikkailijat ja kiipijät käyttivät Rasputinia hyväkseen edistääksensä omia hämäriä tarkoituksiaan. Hänen julkisia suosijoitaan hovissa oli keisarinnan freilina – hovineiti – Tanejeva, sittemmin rouva Vyrubova, täysin omapäinen olio, joka vilpittömästi ylisti noitaa pyhimykseksi ja häntä keisarinnan edessä kaikin tavoin tuki.” 

Mark Cruse and Hilde M. Hoogenboom ”Katariina Suuren muistelmat” (Ajatus kirjat 2007) josta sivulta 37 lainaus: ”Voidakseen toteuttaa hallintouudistuksensa 1770- ja 1780-luvuilla ja saadakseen itselleen pätevämpiä virkamiehiä ja hyödyllisempiä kansalaisia Katariina ajoi yhdessä Ivan Betskoin (1704-95) kanssa kaikille pakollista peruskoulutusta. Vuonna 1764 he julkaisivat Diderot’n avulla ulkomailla ranskaksi ’Yleissuunnitelman molempia sukupuolia edustavien nuorten ihmisten kouluttamista varten’ ja vuonna 1786 ’Kansallisten koulujen perussäännön’. Katariina itse kirjoitti oppimateriaaleja nuorille, esimerkiksi erittäin suositun venäjänkielisen aapiskirjan, joka ensimmäisenä venäjänkielisenä teoksena käännettiin englanniksi vuonna 1781. Hän oli ensimmäinen, joka kirjoitti venäjänkielisiä lastenkirjoja. Hän omisti kirjansa pojanpojalleen, ja niitä käännettiin saksaksi, ranskaksi ja englanniksi (1781, 1783). Myöhemmin hän teki yhdestä noista tarinoista oopperan (Fevei, 1786). Vuonna 1783 hän laati lapsille myös kokoelman venäläisiä sananlaskuja, joista hän oli itse kirjoittanut useita. Lisäksi hän kirjoitti ’Merkintöjä Venäjän historiasta’ (1783-84) ja ’Ohjeita’ ruhtinas Saltykoville omien pojanpoikiensa kasvattamista varten (1784).”

Potemkin, Grigori Aleksandrovitš, myös Potjomkin (1739–91), venäläinen ruhtinas. Potemkin oli Katariina II:n suosikki. Hän asutti Ukrainaa ja liitti Krimin kaanikunnan Venäjään 1784. Kun hän 1787 järjesti keisarinnalle matkan Etelä-Venäjälle, oli reitin varrelle pystytetty näennäisesti asuttuja kyliä, mistä johtuu sanonta Potemkinin kulissit.

Aleksandr Nikolajevitš Radištševilta (1749-1802) ilmestyi vuonna 1790 hänen pääteoksensa ”Matka Pietarista Moskovaan” (www.gaudeamuskirja.fi 2007), jossa kirjoittaja tuomitsi maaorjuuden ja itsevaltiuden, minkä seurauksena hän koki Katariina II vihaa. Hänet (tullin päällikkö) pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio lievennettiin lopulta karkotukseksi Siperiaan.

Paavali I:n (1796–1801) poika Aleksanteri I (1801–25) osallistui Napoleonin-vastaisiin liittokuntiin, mutta Tilsitin sopimuksessa 1807 hän joutui liittoon tämän kanssa. Siitä aiheutuneessa Suomen sodassa 1808–09 Venäjä sai Suomen. Vuonna 1812 Napoleon I teki Venäjälle epäonnistuneen sotaretkensä, joka ulottui Moskovaan saakka. Wienin kongressissa 1814–15 Aleksanteri oli johtohahmo. Hänen veljensä Nikolai I (hallitsijana 1825–55) joutui ensi töikseen kukistamaan dekabristien kapinan 1825, minkä jälkeen maassa kiristettiin sensuuria ja estettiin kosketukset ulkomaille. Hän auttoi Kreikkaa Turkkia vastaan 1827 ja Itävaltaa Unkarin kapinan kukistamisessa 1849 sekä aloitti Itämaisen sodan (1853–56). 

Edvard Radzinskin kirjassa ”Aleksanteri II, Venäjän suuri vapauttaja” (WSOY 2005) kerrotaan Nikolai I:stä näin: ”Nikolai ja Aleksandra olivat sopusuhtainen pari. Ääneen hovi ylisti ihastuksissaan heidän kuolematonta rakkauttaan. Mutta kuiskaillen… Palatsi oli täynnä juoruja, ja kasvuiässä olevat pojat olivat inhottavan uteliaita. Sasakin (Aleksanteri II) sai tietää, että äidin hovineiti, joka asui heidän luonaan Talvipalatsissa, hovin suurin kaunotar Varenka Nelidova, oli isän (Nikolai I) rakastajatar!… Hän sai tietää myös nuorista hovineideistä, jotka olivat kadonneet odottamatta palatsista yksi toisensa jälkeen. Heidät kaikki oli naitettu henkikaartin upseereille, ja he olivat ruvenneet ahkerasti synnyttämään. Sitten oli tullut joku kaunis pikku porvaristyttö anomaan jotakin, ja itse keisari oli päättänyt ottaa hänet vastaan. Tyttö oli poistunut hänen työhuoneestaan hymyillen ja onnellisena, eikä ollut enää koskaan sen jälkeen ilmestynyt palatsiin. Näin Aleksanteri oli saanut jo teini-ikäisenä tietää sen, mistä markiisi de Custine myöhemmin kirjoitti kuuluisassa Venäjän-kuvauksessaan: ’Samalla tavalla kuin tilanomistaja huolehtii maaorjiensa elämästä ja kaikista heidän toiveistaan, samalla tavalla tsaari huolehtii täällä kaikista alamaisistaan. Hän ei osoita huomiota… vain hovinsa kaikille nuorille kaunottarille, hovineideille ja -rouville, vaan myös kävelyretkellä sattumalta tapaamilleen neidoille. Jos joku sattuu kävelyretkellä tai teatterissa miellyttämään häntä, hän mainitsee asiasta päivystävälle adjutantilleen. Ja neitonen joutuu silmälläpidon alaiseksi. Ellei tässä havaita mitään moitittavaa, he varoittavat tämän puolisoa (jos hän on naimisissa) tai vanhempia (jos on neitsyt) kunniasta, joka on tullut näiden osaksi… Eikä kukaan ole milloinkaan asettunut vastustamaan tsaarin mielitekoja… Tässä merkillisessä maassa vanhemmat ja jopa aviomiehet pitävät kunniana, että nainen saa maata keisarin kanssa.’… Nikolaita huolettivat kovasti juutalaiset, jotka eivät halunneet sopeutua yleiseen järjestykseen, toisin sanoen kääntyä kristinuskoon. He pukeutuivat väärällä tavalla, lukivat vääränlaisia juutalaisia kirjoja. Hallitsija määräsi juutalaiset maksamaan veroa jarmulken ja pitkän takin käyttämisestä. Ja kielsi heitä lopulta kokonaan käyttämästä juutalaista asua. Muodostettiin erityiskomitea juutalaisten ’parantamiseksi’ ja heidän käännyttämisekseen kristinuskoon. Ja mikäpä olisi ollut hallitsijan mielestä parempi lääke juutalaisten parantamiseen kuin hänen rakas armeijansa.”Suomeen tulleet juutalaiset 1800-luvulla olivat Venäjän armeijan sotilaita ja palvelivat 23. divisioonan rykmenteissä (Dvinskin, Petsoran, Onegan ja Belomorskin rykmentit). He olivat kotoisin Sclusselburgin eli Pähkinälinnan (nyk. Petrokrepost) alueelta Pietarin itäpuolelta, Novorodin alueelta ja Tverin kuvernementistä ja loput Liettuasta ja koillisesta Puolasta. Nämä juutalaiset sotilaat täysin palvelleina jäivät Suomeen ja kirjeitse pyysivät kotipaikkakuntien rabeilta lähettämään vaimot heille ja niin he saivat juutalaiset vaimot tänne Suomeen. Juutalainen kulttuuri kirjassa oli maininta: ”Varhaisin tuntemani nimiluettelo Helsingin juutalaisista on vuodelta 1868. Se mainitsee 21 perhettä, yhteensä 83 henkeä; luettelo on nähtävissä kirjassa Illman-Harviainen, Juutalaisten historia ( 2. painos, Helsinki 1989), liitteenä 2.

Karamzin, Eva Aurora Charlotta, o.s. Stjernvall (1808–1902), Carl Johan Stjernvallin tytär. Vuonna 1835 Aurora Stjernvallista tuli hovineiti Pietarin Talvipalatsiin. Hovineidin tärkein tehtävä oli toimia Venäjän keisarinnan avustajana tsaari Nikolai I:n aikana. Hovinaisten päätehtävänä oli olla jatkuvasti keisarinnan lähellä, sihteerinä, ääneen lukijana ja viihdyttäjänä sekä keisarillisten lasten hoitajina. Hän lopetti hovineidon tehtävänsä mentyään naimisiin vuonna 1836 satumaisen rikkaan venäläisen hovijahtimestarin Paul Demidovin kanssa. Aurora Karamzin peri kahdesta avioliitostaan suuren omaisuuden. Vuonna 1846 hän meni uudelleen naimisiin. Uusi aviomies oli sotilas, eversti Andrei Karamzin. Yhdessä miehensä kanssa Aurora Karamzin teki matkoja Pariisiin, jossa Aurora oleskeli miehensä Andrein kanssa Pariisissa helmikuun vallankumouksen aikana vuonna 1848, sekä edellisen miehensä suvun omistamille kaivoksille Uralin itäpuolelle. Näillä matkoilla alkoi hänen yhteiskunnallinen heräämisensä ja hänen aloitteestaan Nižni Tagilin kaivoskaupunkiin perustettiin sekä lastenkoti kouluineen että synnytyslaitos. Hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja perusti mm. Helsingin diakonissalaitoksen ja Träskändan kartanon yhteyteen Espoon lastenkodin (nykyään vanhainkotina, Aurorakoti). Karamzinin omistamassa Hakasalmen huvilassa on nykyään Helsingin kaupunginmuseo jne.

Aapeli Saarisalo ”Aurora Karamzin ja hänen aikansa” (WSOY 1972), josta lainaus sivulta 32: ”Lordi Radstock uskoi kuitenkin, että kutsu oli Jumalalta. Hän lähti matkaan sairaana ja heikkona, ja heikkous paheni matkan jatkuessa. Mutta ylitettyään Venäjän rajan hän tunsi itsensä terveeksi. Tätä ihmeellistä paranemista hän myöhemmässä elämässään piti tärkeänä merkkinä. Hänen uskoaan koeteltiin usein myöhemminkin, eikä vain hänen, vaan myös läheisten uskoa. Keväällä 1874, kun työ Pietarissa oli päässyt hyvään vauhtiin, häntä murehdutti syvästi oman äitinsä sairaus, joka lopulta päättyi kuolemaan… Pietarissa hän kulki talosta taloon saarnaten kymmenen viisitoista tuntia päivässä evankeliumia. Monet pelkäsivät ortodoksisen kirkon vastusta, vaikka lordi Radstock saikin toimia rauhassa tässä vaiheessa. Mutta kirkolliset ennakkoluulot ovat vaikeimpia voittaa. Venäjän kirkon Pyhä Synodin prokuraattoriksi (johtajaksi) tuli näihin aikoihin Pobedonostsev, mies, joka lujasti uskoi keisarin valtaan ja halusi sitä kaikin tavoin tukea. Pobedonostsev oli vakavasti huolissaan vapaiden evankelisten liikkeiden leviämisestä maahan, ja hän katsoi näitten uhkaavan valtakunnan perustuksia. Tosin hän ei vielä ollut saanut sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä oli seuraavalla vuosikymmenellä Aleksanteri III:n noustua valtaistuimelle, mutta silti monet pelkäsivät kirkon vainoa. Ortodoksisen kirkon papisto, joka oli tietämätöntä, taikauskoista ja usein viinan kahleissa, oli jo ajat sitten menettänyt otteensa sivistyneistöön. Näin ollen olikin ymmärrettävää, että lordi Radstockin työ sai suurinta vastakaikua juuri Pietarin hienostopiireissä, joissa iloisen pinnan alla oli paljon ahdistusta ja etsivää mieltä. Tähän perinteiden ilmapiiriin lordi Rastock toi sanoman vapaasta armosta, syntien anteeksiantamuksesta ja ilosta. Yksi ensimmäisistä ja innokkaimmista lordin kuuntelijoista oli varakas kaartineversti Paškov, suuri taiteen harrastaja, jonka palatsi oli täynnä taideaarteita. Hänen asemansa ja vaikutusvaltansa takia hänen kääntymyksensä herätti suurta huomiota. Hänen varallisuutensa soi hänelle keinot levittää evankeliumia laajalti ympäri Venäjää. Palatsinsa hän avasi evankeliumin julistuspaikaksi, ja sinne saivat sekä ylhäiset että alhaiset kokoontua sanan kuuloon… Toinen huomattava ylimys, joka tuli kääntymykseen, oli kreivi Bobrinski, maan sisäministeri… Kreivi Korff oli hoviherra ja asemansa vuoksi läheisessä kosketuksessa keisarin perheeseen. Monien venäläisten tavoin hän oli uskonnollinen, mutta uskonto ei tyydyttänyt hänen sydäntään. Radstockin puheitten vaikutuksesta hän tajusi, että hänenkin edestään oli annettu täydellinen uhri ja että ennen palvelutyötä oli anteeksianto, jonka perustana oli Jumalan sovitustyö Kristuksessa. Kreivi Korff ja hänen vaimonsa tulivat kääntymykseen ja antautuivat koko sydämestään evankeliumin palvelukseen. Ruhtinatar Liewen, ruhtinatar Golitsyn, madame Tšertkov, ruhtinatar Gargarin ja monet muut ’ylhäiset naiset’ olivat myös siinä joukossa, joka antoi koko elämänsä Kristukselle… Lordi Radstockin Pietarin-toiminnasta saamme välähdyksiä Auroran veljen, vapaaherra Emile Stjernvall-Walleenin kirjeistä, jotka hän on lähettänyt Auroralle Pietarista.” 

Ulla Riutta ”Katso mikä aamu” (Päivä Oy 1985), josta lainaus sivulta 26: ”Pietarissa ja sen ympäristössä vaikutti merkillinen herätys, joka oli alkanut ylhäisön piirissä, kirjaimellisesti ruhtinaitten palatseissa ja kreivien linnoissa… Pietarin herätys alkoi jo pääsiäisviikolla 1874, jolloin englantilainen ylimys lordi Radstock vieraili kaupungissa julistaen sanomaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta ’rikkaille köyhille’, kuten hän säätynsä edustajia nimitti. Yhteydet venäläisiin aatelisperheisiin olivat synnyttäneet hänessä halun julistaa evankeliumia Venäjällä. Radstockin väkevä julistus herätti heti suurta kohua ja mielenkiintoa kaupungin ylhäisöpiireissä, olihan julistaja itsekin aatelista syntyperää… Monia korkeassa asemassa olevia henkilöitä tuli uskoon, mm. kreivi Korff ja ruhtinas Lieven, jotka vastasivat keisarihovin tapahtumista päivittäin. Keskeiseen asemaan nousi eversti Paškov, joka eläkkeellä olevana oli omistautunut rikkauksiensa vaalimiseen. Hänen jo aiemmin Englannissa uskoontullut puolisonsa halusi antaa palatsin kokouspaikaksi, eikä eversti sivistyneenä miehenä ryhtynyt vastustamaan… Sivistynyt kun oli eversti liittyi seuraan sillä seurauksella, että kohtasi pian itsekkin Vapahtajansa. Paškovista kehittyi tämän hengellisen liikehdinnän johtomies niin, että evankelisia kristittyjä alettiin Venäjällä kutsua paškovilaisiksi… Radstockin Pietarin vierailua seurasi kymmenen vuoden suotuisa jakso, jona aikana työ pääsi hyvään vauhtiin. Ainakin neljäkymmentä aateliskotia avautui evankeliumille. Kirjallisuuden levitystä varten perustettu seura painoi yli 200 kirjasta, jotka miljoonkappalein levisivät eri puolille Venäjää. Tehtiin laajamittaista sosiaalista työtä… Keisari saatiinkin Paškovia ja Korffia vastaan suunnattujen toimenpiteiden taakse. Nämä joutuivat valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta: joko maastakarkotus tai julistustyön lopettaminen. Keisari sai vastauksen. Miehet ilmoittivat, etteivät voi eivätkä halua lopettaa julistusta Kristuksesta. Molemmat karkotettiin elinikäiseen maanpakoon, jossa Korff kuoli vuonna 1933… Mutta maaseudulta uskovia perheitä karkotettiin Siperian ja Kaukasuksen taa, omaisuutta takavarikoitiin ja lapsia erotettiin vanhemmistaan ’oikeaan uskoon’ kasvattamiseksi… Pietarissa venäläisen ylimystön piirissä alkanut herätys levisi paitsi eri kansankerroksiin, myös yli rajojen. Suomesta Pietariin työnhakuun tulleet nuoret olivat otollista maaperää herätykselle. Kun lordi Radstock samoihin aikoihin vieraili myös Helsingissä, yhteydet Pietarin ja Suomen vapaakirkollisten herätyksen välillä ovat mitä ilmeisimmät… Merkittävänä alkuna voidaan pitää vuotta 1880, jolloin Ruotsin Lähetysliitto lähetti lähetyssaarnaaja N. F. Höijerin työhön Venäjälle. Höijer toimi ensin Kronstadtissa ja myöhemmin Pietarissa. Julkinen vapaakristillinen toiminta oli tuolloin kiellettyä ja niinpä Höijer järjesti työn raittiusseuran nimiin. Pietarista löydettiin huoneistoksi venäläinen klubi, jossa alettiin pitää eräänlaisia ’raittiusseuroja’. Itse asiassa ne olivat hengellisiä kokouksia, jotka yllätystarkastuksen sattuessa nopeasti voitiin muuttaa raittiustyöksi. Tehokasta raittiustyötä tämä toiminta olikin, sillä monista juopoista tuli kertaheitolla raittiita kokouksissa.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Granville_Waldegrave,_3rd_Baron_Radstock

Aleksanteri II (1855–81) sen sijaan toimi vapaamielisesti. Hän lopetti maaorjuuden 1861 ja perusti paikallishallintoon zemstvo laitoksen 1864. Aasiassa tehtiin huomattavia aluelaajennuksia, mutta toisaalta 1867 myytiin Alaska Yhdysvalloille. Venäjälle menestyksellisen Turkin sodan (1877–78) saavutukset mitätöitiin Berliinin kongressissa. Aleksanteri joutui tasapainoilemaan ven.-kansallisen panslavismin ja länsimaistyyppisten uudistusliikkeiden välillä; tyytymättömät anarkistit murhasivatkin hänet. Aleksanteri II murhattiin 13.3.1881 Pietarissa, kun hän oli matkalla vaunuissaan Talvipalatsista kaartin joukkojen sunnuntaikatselmukseen, niin heitettiin pommi hänen vaunujensa takaosaan ja noustuaan katsomaan pommin tuhoja, niin hän toinen pommi heitettiin hänen jalkoihinsa ja Aleksanteri II menehtyi palatsissa henkilääkäreiden pystymättä tekemään mitään. Pietarissa Ylösnousemuksen kirkko on rakennettu paikalle, jossa Aleksanteri II murhattiin.
Virginia Cowlesin kirjassa ”Romanovit” (Weilin+Göös 1972) on mainittu, että väkivaltainen Geneveen muuttanut anarkistiylimys Mihail Bakunin, joka julkaisi lehteä Kansan asia, jossa Bakunin kannatti suoraa vallankumousta. Nihilistien tavoin hänkin väitti, ettei tunteella ole sijaa uudessa maailmassa. Hän vaati avioliiton, uskonnon sekä äiti-lapsi-suhteen poistamista. Vuonna 1871 Aleksei Tolstoi kirjoitti Bakunin näkemyksistä ivaavan balladin. Bakunin jälkeen tuli 23-vuotias opettaja Netsajev, joka oli ensimmäinen bolsevikki. Hänen teoksensa Vallankumouksen katekismus, jota Lenin oli myöhemmin tutkinut. Netsajev on ikuistettu Dostojevskin romaanissa Riivaajat.

Edvard Radzinski ”Aleksanteri II, Venäjän suuri vapauttaja” (WSOY 2005) kirjassa kerrotaan: ”Uskonnon ja avioliiton lakeja poljettiin joka päivä. Kauniiden maaorjatyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö ja haaremien kokoaminen heistä oli tavallista. Näistä suhteista syntyneitä lapsia adoptoitiin harvoin. Tilanomistajan ja maaorjatyttöjen aviottomat lapset joutuivat yleensä avioliitossa syntyneiden sisarustensa palvelijoiksi, sanalla sanoen orjiksi… Romanovien palatsit olivat 1860-luvulla spiritististen istuntojen näyttämöjä. Henkien kanssa seurustelu olikin hyvin luonnollista näissä rakennuksissa, jossa murhattujen keisarien rauhattomat haamut vaelsivat. Kaikkein innokkaimmin henkimaailman kanssa seurusteli Kostja-veljen (Aleksanteri II veli) vaimo suuriruhtinatar Aleksandra Iosifovna… Myös Nikolain aikaisia juutalaisvastaisia lakeja lievennettiin paljon. Tsaari kumosi isän salaisen ohjeen, jossa juutalaisilta kiellettiin oikeus olla valtion virassa. Aleksanteri ei uskaltanut lakkauttaa juutalaisten koko asutusvyöhykettä, mutta ensimmäisen luokan kauppiaat, ammattipätevyyden hankkineet käsityöläiset sekä Nikolain armeijassa kaksikymmentäviisi vuotta palvelleet sotilaat saivat oikeuden muuttaa vyöhykkeen ulkopuolelle.”

Šolem Aleichem 1859–1916 oli venäjänjuutalainen kirjailija, joka kirjoitti romaaneita, novelleja ja näytelmiä. Hän oli ensimmäinen, joka teki lastenkirjoja jiddišiksi. Musikaali Viulunsoittaja katolla perustuu Aleichemin kertomuksiin. Aleichem, Sholom: Tewje, maitomies. Suomentanut Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 1969. Aleichem, Sholom: Marienbad. Suomentanut Sirkka Salonen. Helsinki: Otava. Viulunsoittaja katolla (englanniksi Fiddler on the Roof) on juutalaisen perheen tarinan kertova musikaali. Sen kuuluisia kappaleita ovat Rikas mies, jos olisin sekä Nousee päivä, laskee päivä. Sen ensiesitys oli 1964. Tarina perustuu Šolem Aleichemin kirjaan Tevje, maitomies; alkutarina on jiddišinkielinen. Musikaalin käsikirjoituksen on tehnyt Joseph Stein, musiikin säveltänyt Jerry Bock ja laulujen sanat kirjoittanut Sheldon Harnick.

Aleksanteri III (1881–94) hallitsi johdonmukaisen itsevaltaisesti. Kuitenkin hänen aikanaan kehitettiin uuden liittolaisen Ranskan pääoman turvin elinkeinoja, perustettiin teollisuutta ja rakennettiin rautateitä (Siperian rata valmistui 1904). Aleksanteri III kaudella kaikki muuttui ja taantui. Aleksanteri III johtavana apulaisena toimi Pyhän synodin yliprokuraattori Konstantin Petrovits Pobedonostsev. Hänen toimeliaisuutensa seurauksena mm. oli ajatus, että Venäjällä oli tärkeä kutsumus pelastaa Länsimaat tuholta ja johtaa ne Kristuksen alkuperäisen ortodoksikirkon opetuksen piiriin. Aleksanteri III antoi periksi kiihkovenäläisille piireille, jotka halusivat Suomen liittämistä Venäjään kiinteämmin, myös Venäjän sanomalehdistö käsitteli Suomen kysymystä tässä hengessä ja teki kiivaita hyökkäyksiä valtioasemaamme vastaan. Myös tieteellisessä kirjallisuudessa katsottiin Suomen oikeudet perusteettomiksi. Huomattavin tällaista mieltä ollut kirjailija oli hovimestari K. F. Ordin, toteamalla Suomen olevan vain Venäjään kuuluva maakunta. Suomen puolesta syytöksiin vastasi professori J. R. Danielson tutkimuksella ”Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan” vuonna 1890 suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi ja muillekin eurooppalaisille kielille käännettynä. 

Virginia Cowlesin kirjassa ”Romanovit” (Weilin+Göös 1972) todetaan, että Aleksanteri III:n hallituskausi alkoi juutalaisten vainolla, ettei sen vertaista tullut ennen kuin vasta Aadolf Hitlerin kaudella vähän myöhemmin Saksassa. Juutalaisiin kohdistuvalla vihalla oli Venäjällä pitkät perinteet. Katariina Suuren hallituskaudella juutalaiset oli suljettu keisarikunnan läntisiin ja eteläisiin kuvernementteihin. Aleksanteri II:n aikana heidän oli sallittu levittäytyä Venäjän kaikkiin osiin. Pobedonostsev julisti, että kolmanneksen Venäjän juutalaisista piti kuolla, kolmanneksen muuttaa maasta ja kolmanneksen sulautua muihin kansoihin. Tämä johti hirvittäviin vainoihin, jotka saavuttivat huippunsa Jelisavetgradissa ja Kiovassa. Näissä kaupungeissa murhattiin tuhansia juutalaisia ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.

Uuden keisarin Nikolai II:n hallituskaudella (1894–1917) poliittista elämää kiihdyttivät Japanin sodan (1904–05) tappioiden paljastamat epäkohdat ja Pietarin verisen sunnuntain (22.1., gregoriaanisen kalenterin mukaan 4.2.1905) tapahtumat, joiden huipentumana sotilaat ampuivat keisaria tapaamaan tullutta rauhallista väkijoukkoa. Nikolai II:n kasvattajana ja kouluttajana toimi Pobedonostsev, jonka seurauksena Nikolai II:n oli ahdasmielinen venäläinen nationalisti. Heikkoluonteisena hän joutui ympäristönsä vaikutuksen alaiseksi. Nikolai II:n nimitti Nikolai Ivanovits Bobrikovin 29.8.1898 Suomen kenraalikuvernööriksi, joka oli saanut keisari -suuriruhtinaan ohjelman. Tämän ohjelman pääkohdat olivat: Suomen sotalaitos oli sulautettava kokonaan Venäjän armeijaan; Suomen valtiosihteerinvirasto oli lakkautettava, valtakunnanlainsäädäntö oli ulotettava Suomeen, venäjän kieli oli saatava viralliseksi kieleksi senaatissa ja virastoissa, Venäjän kansalaisille oli annettava oikeus päästä virkoihin Suomessa, Venäjän ja Suomen välinen tulliraja oli hävitettävä ja Suomen tullilaitos yhdistettävä keisarikunnan tullilaitokseen, Suomen oma raha oli poistettava. ja Helsingin yliopisto oli asetettava tarkan valvonnan alaiseksi.Levottomuuksia, lakkoja ja kapinoita esiintyi niin talonpoikien, sotilaiden (panssarilaiva Potjomkinin miehistön kapina Odessassa) kuin teollisuustyöväestön keskuudessa. Ne laajenivat syksyllä 1905 rautatieläisten lakosta alkaneeseen yleislakkoon, jonka jälkeen Nikolai II:n täytyi luopua itsevaltiudesta ja kutsua koolle kansanedustuslaitos, duuma. Vanhoillisen Pjotr Stolypinin pääministerikaudella hyväksytty maareformi jäi käytännössä tekemättä, ja kun Venäjä ensimmäisessä maailmansodassa (1914–18) kärsi raskaita tappioita ja elintarvikepula lisääntyi maassa, tyytymättömyys levisi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Sitä oli vielä lisäämässä munkki Rasputinin keisariperheessä saama vaikutusvalta. 

Virginia Cowlesin kirjassa ”Romanovit” mainitaan, että Rasputin ei ollut ainoastaan likainen ja pahanhajuinen vaan myös juoppo ja irstas. Hienot rouvat, jotka tulivat hänen luokseen etsimään pelastusta, tavallisesti löysivät itsensä vuoteesta Rasputinin kanssa. Rasputin järjesti orgioita, jotka kiinnittivät poliisin huomiota, ja hänen yhteytensä keisarilliseen perheeseen aiheutti ankaraa miettimistä tsaarin ministerien keskuudessa. Vuonna 1911 pääministeri Stolypin suoritutti poliisitarkastuksen Rasputinin irstailusta ja lähetti järkyttävän ja yksityiskohtaisen raportin tsaari Nikolaille. Stolypinia Rasputinin irstaus inhotti niin paljon, että hän oman toimivaltansa nojalla määräsi tämän lähtemään Pietarista.

Kanadalainen pastori Oswald J. Smith (1889-1986), joka perusti Torontoon The People’s Churchin vuonna 1928. Oswald J. Smith vieraili Suomessa 1959 ja Ristin voitto julkaisi hänen kirjansa Tuska sieluista ensimmäisen kerran 1952, jonka Aikamedia on julkaissut nyt uudestaan. Oswald J. Smithin kirjassa ”Maailman huuto, The cry of the World” (Kuva ja Sana 1961), jossa kerrotaan Basil Malofista kokee Jumalan kutsuvan häntä evankeliumin työhön ja hän hakeutuu Britannian teologiseen seminaariin, sillä hän oli kuullut Charles Haddon Spurgeonista. Basil Malof oli pastorina Pietarissa 2.000 hengen Dom Evangelia seurakunnassa. Suuret joukot olivat tulleet kuuntelemaan palavaa pastoria, mistä ortodoksinen kirkko ei pitänyt. Venäjän Tsaari oli tarjonnut piispan paikkaa ortodoksisessa kirkossa, jos hän luopuisi ’lahkolaisuudestaan’. Hän oli kieltäytynyt ja hänet pidätettiin ja tuomittiin Siperiaan karkotettavaksi, mikä viime hetkellä muutettiin maastakarkotukseksi. Suomeksi on julkaistu myös Oswald J. Smithin ja Oswald A. Blumitin tekemä kirja Basil Malof Venäjän apostoli – kuvauksia pastori Basil A. Malofin elämästä (Ristin Voitto 1971).
Pietarista oli tarkoitus tehdä Venäjän portti Eurooppaan, ja sen suunnitteluun osallistui paitsi venäläisiä myös ulkomaisia arkkitehteja. Työvoimana käytettiin sotilaita ja maaorjia, ja rakennustyöt edistyivät nopeasti. Vuonna 1712 Pietarista tuli Venäjän pääkaupunki. Vuonna 1800 se oli lisäksi tärkeä satamakaupunki, jossa oli yli 160 teollisuuslaitosta, meriakatemia, tiedeakatemia ja taideakatemia. Pietarissa asui sellaisia suurmiehiä kuin kirjailijat Aleksandr Puskin, Nikolai Gogol ja Mihail Lermontov.

Talouden ja kulttuurin kehitys jatkui 1800-luvulla. Vuonna 1860 perustettiin Nevan laivatehdas, 1862 Nobelin konetehdas jne. 1900-luvun alussa Pietarista tuli itsevaltiudenvastaisen liikkeen keskus. Vuosien 1905-07 vallankumousliikkeessä sillä oli keskeinen osa. Helmikuussa 1917 siellä syöstiin vallasta tsaari. Pietarissa alkoi sosialistinen vallankumous ja 8.11 Talvipalatsin valtauksen jälkeen siellä julistettiin Leninin johdolla Venäjän neuvostohallitus. Maaliskuussa 1918 Pietari menetti pääkaupunkiasemansa Moskovalle. Kansalaissodan aikana Pietarin lähistöllä torjuttiin kahdesti kenraali Nikolai Judenitsin johtamat valkoiset joukot. Leninin kuoltua kaupunki nimettiin Leningradiksi (Leninin kaupungiksi) 26.1.1924. Vallankumouksen ja kansalaissodan johdosta kaupungin väkiluku väheni 1917-20 2,4 miljoonasta 0,7 miljoonaan. 1930-luvulla Leningrad kehittyi teollisuuden, paikallishallinnon ja kulttuurin keskuksena. Se oli myös suomalaisten (inkeriläisten) kulttuurikeskus; kaupungissa ilmestyi suomenkielisiä sanoma- ja aikakauslehtiä, ja siellä toimi suomenkielisten julkaisujen kustantamo Kirja sekä lännen vähemmistökansojen kommunistisen yliopiston suomalainen osasto.

Lauri K. Ahosen kirjassa ”Lähetysnäkyä täyttämään, Helluntaiherätyksen lähetyshistoria 1907-1934” (Aika media 2002) kerrotaan Martta ja Nikolai Pöystin lähetystyöstä Venäjällä 1917-1926. Nikolai Pöysti oli syntynyt Pietarissa 10.12.1892 laivanrakentaja Johan Pöystin e. Posse ja Anna Olenin perheeseen.

Neuvostoliitto kaupungistui vuosina 1926-1970. Maan väkiluku kasvoi 147:stä 242:een miljoonaan. Olemassa olleiden kaupunkien väkiluku lisääntyi noin 55:llä miljoonalla. Yli 900 uutta kaupunkia perustettiin. Kaupunkisuunnittelu Neuvostoliitossa perustui marxilaiselle ideologialle, jossa ihmisen ei katsottu tarvitsevan yksityistä elämää. Vastakohtaisuudet kaupunkien ja maalaiskylien väliltä tuli poistaa. Yksityinen kotitalous tuli korvata kollektivismilla.
Toisessa maailmansodassa Leningrad jäi syyskuussa 1941 saksalaisten saartorenkaaseen. Tammikuussa 1943 saartorengas murrettiin Pähkinälinnan eli Shlisselburgin tienoilla ja tammikuussa 1944 kokonaan. Piirityksessä kuoli nälkään yli 640 000 ihmistä. Sodan jälkeen kaupungin väkiluku alkoi jälleen kasvaa. Suur-Leningradissa oli 3,2 miljoonaa asukasta 1959 ja 3,9 miljoonaa 1970, jolloin väestöstä oli venäläisiä 89%. Muita kansallisuuksia oli seuraavasti: mm. juutalaisia 162 000.

Neuvostoliiton ajasta jotakin

Toivo T. Kaila ”Victor von Schwarz – Meriupseerista työmieheksi – Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia” (WSOY 1942), josta lainaus sivulta 213: ”Keisarivallan kukistuttua oli – kesken sodan! – saatava armeija ja laivasto luhistumaan. Sitä varten oli upseeristo raivattava tieltä. Ensimmäinen laukaus kajahti Pietarissa Volhynian reservirykmentissä, jossa aliupseeri Kirpitshnikov astui rivistä ja muitta mutkitta ampui erään upseerinsa, mistä teosta sai oikeusministeri Kirbis-Keranskiltä yrjönristin… Mellakka alkoi minun laivueeseeni kuuluvalla torpeedovene Retivyillä. Toisten ollessa edellisenä kesänä merellä sotatoimissa se oli ollut korjattavana Turussa, missä sen matruusit joutuivat kiivaan ulkopuolisen kiihotuksen kohteeksi. Ei ’vallankumouksen pyhä liekki’ heissäkään suinkaan ollut syttynyt ’venäläisten omasta tulisesta sielusta’, vaan se oli kaikkea muuta kuin luonnonvarainen. Se oli kovan ja järjestelmällisen – ja kovalla rahalla maksetun – työn takana. Muuan tuon torpeedoveneen matruuseista, Sokolov nimeltään, sitten tuli Helsingissä toimivan murharyhmän päämieheksi. Teurastaminen alkoi Retivyin kannella iltarukouksen aikana. Laulettiin Isämeidän virsirukousta, kun Sokolov aivan vierestä naganillaan ampui muutamia laukauksia kohti aluksen päällikköä, luutnantti Repninskiä, ja erästä toista upseeriamme, jotka molemmat haavoittuivat. Kun rukouksissa ollaan ilman aseita, koettivat upseerit rientää turvaan; mutta matruusit saavuttivat heidät, sitoivat painoja jalkoihin ja työnsivät jään alle… Tuhoaminen suoritettiin järjestelmällisesti ja määrätietoisesti. Matruusien murharyhmä ja joukko siviilipukuisia asiamiehiä kulki listat kädessä ja surmasi niiden mukaan etupäässä sellaisia upseereja ja aliupseerejakin, jotka olivat tärkeissä ja vastuunalaisissa toimissa tai teknillisesti koulutettuja. Muuan listoista joutui viranomaisten käsiin, kun eräs tuollainen iskujoukko yritti hyökätä Albertinkadun 25:ssä olevaan Viaporin vastavakoilutoimistoon. Sinne oli vähää ennen hankittu sotilasvartio – mitä hyökkääjät eivät tienneet – ja syntyneessä laukausten vaihdossa kaatui iskujoukon johtaja, tunnettu aktivisti Reinikka, jolta tuollainen lista löytyi. Reinikan toverit palasivat pian noutamaan hänen ruumistaan; se vietiin rautatieaseman lähellä olevaan matkustajakoti Untolaan, jossa sanottiin, että Reinikka oli ampunut itsensä.” 

Andrei Saharov ”Muistelmat” (WSOY 1991), josta lainaus sivulta 31 alkaen: ”Äitini Jekaterina Sofiano oli syntynyt joulukuussa 1893 Belgorodissa. Hänen sukunimestään päättelen esi-isieni joukossa on ollut venäläistyneitä kreikkalaisia. Äidinisäni Aleksei Sofiano oli ollut ammattisotilas ja palvellut tykistössä. Aatelisarvon ja ensimmäisen upseerinarvonsa hän sai suoritettuaan jonkin erityisen palveluksen kenraali Skobeleville Venäjän-Turkin sodassa… Isoäitini Zinaida Muhanova oli äidinisäni toinen vaimo… Isoisä oli komentanut tykistöosastoa tai jotain muuta armeijan yksikköä… Äitini oli uskovainen. Hän opetti minut rukoilemaan ennen nukkumaanmenoa (’Isä meidän…’, ’Iloitse Jumalanäiti, Neitsyt, armoitettu Maria…’) ja vei ripille ja ehtoolliselle… Lähes kaikki muutkin sukulaiseni olivat uskovaisia. Isänpuoleisista muistan syvästi uskonnollisen isoäitini ohella setäni Ivanin ja hänen vaimonsa eli Zenja-tädin sekä Irina-serkkuni äidin Valja-tädin. Sen sijaan isäni ei nähtävästi ollut uskovainen, vaikka en kyllä muista hänen koskaan edes puhuneen asiasta. Noin kolmetoistavuotiaana päätin etten minä ollut uskovainen… Isäni isoisä Nikolai Saharov oli ollut pappina Arzamasin lähellä Vyjezdnojen kylässä, ja pappeja olivat olleet hänen esi-isänsäkin monessa sukupolvessa. Yksi esi-isistäni oli ollut Arzamasin esipappi. Isoisäni Ivan Saharov oli kymmenlapsisen perheen nuorimmainen ja ainoa, joka oli saanut korkeakoulusivistystä (hän oli opiskellut lakia). Isoisä lähti Arzamasista opiskelemaan sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Nizni Novgorodiin, joten karkotukseni Gorkiin (nykyään jälleen Nizni Novgorod) tavallaan sulki ympyrän perheessämme. Isoisästäni tuli menestyvä asianajaja. Myöhemmin hän muutti Moskovaan ja vuokrasi sieltä vuosisadan alussa talon, jossa minäkin sitten vietin lapsuuteni. Talo kuului Goldenweisereille, joista myöhemmin tuli Saharovien sukulaisia. Aleksandr Goldenweiser – tunnettu pianisti, joka oli nuorempana ollut Leo Tolstoin ystävä ja oppilas – meni naimisiin äitini sisaren Anna Sofianon kanssa, ja hänestä tuli minun kummisetäni. Isänpuoleinen isoisäni Ivan Saharov oli katsomuksiltaan oman aikansa liberaali… Noin kolmenkymmenen ikäisenä Ivan Saharov avioitui 17-vuotiaan Maria Domuhovskajan, tulevan isoäitini kanssa. ’Babanja’, niin kuin me lapsenlapset häntä kutsuimme, oli ollut orpotyttö ja opiskellut sisäoppilaitoksessa Smolenskin lähellä; siellä hän oli myös asunut kesät ja talvet… Maria Domuhovskaja (1862-1941) oli köyhtyneen smolenskilaisen aatelimiehen tytär. Sukunimestä päätellen hänessä virtasi vähäsen puolaisverta… Isäni Dmitri Saharov oli perheen neljäs lapsi ja syntynyt 19. helmikuuta (tai 3. maaliskuuta uuden ajanlaskun mukaan) 1889 Budajevon kylässä Smolenskin alueella, jossa isovanhempieni hallussa oli isoäidin suvulta perinnöksi jäänyt talo… Vuonna 1937 pidätettiin äidin vanhempi veli Konstantin ja nuorempi sisar Tatjana (Tusja) sekä tämän mies Gennadi Sarkisov. Tusja oli työskennellyt yhdysvaltalaisen sanomalehtimiehen sihteerinä… Oliko meidän perheemme surullinen tarina sitten jotenkin poikkeuksellinen? Vainot kohdistuivat tietenkin eri väestökerroksiin laajuudeltaan ja luonteeltaan erilaisina, mutta kaikkiaan niissä menehtyi miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä. Heitä kuoli kulakkien erityisasutusalueilla, kollektivointia seuranneessa nälänhädässä, taistelussa ’tihutyöntekijöitä’ ja ’kansanvihollisia’ vastaan (nämä olivat säännönmukaisesti yhteiskunnan aktiivisimpia jäseniä), maanisessa vakoojajahdissa ja uskonnollisissa vainoissa. Kohteena olivat myös saksalaisten sotavankeudesta palanneet, ’kosmopoliitit’, ’tähkänpoimijat’ (viljan kerääminen pelloilta sadonkorjuun jälkeen oli laitonta), työkurin rikkojat ja lähes kuka tahansa.”

Toivo Rapeli ”Kaukasia kiehtoo” (SLEY 1982), lainaus sivulta 60: ”Neuvostoliiton yli 265 miljoonasta asukkaasta liki sata miljoonaa (38%) asuu edelleen maaseudulla, suuri osa kolhooseissa tai sovhooseissa. Heillä on omat talonsa ja asumuksensa, mutta he kuuluvat jonkin kolhoosin tai sovhoosin piiriin, tekevät sen laskuun työtä ja saavat siitä pääasiallisen toimeentulonsa. Maatalouden kollektivisoinnin jälkeen itsenäisiä talonpoikia meikäläisessä mielessä ei enää ole. Tänä päivänä on Neuvostoliitossa tilastojen mukaan runsaat 27 000 kolhoosia eli osuustoimintatilaa ja noin 20 000 sovhoosia eli valtiontilaa. Sovhoosit ovat viljelypinta-alaltaan keskimäärin suurempia kuin kolhoosit. Mikä ero on sovhoosin ja kolhoosin välillä? Teollisuusyritysten ja sovhoosien kohdalla valtio määrää pitkälle, mitä niiden on tuotettava ja minne myytävä tuotantonsa. Kolhoosit ovat periaatteessa sosialistista suurmaataloutta harjoittavia talonpoikien vapaaehtoisia tuotanto-osuuskuntia, joille valtio on luovuttanut maan maksuttomaan käyttöön. Etenkin 1970-luvulla kolhoosien itsenäisyyttä oman tuotantonsa suunnittelussa on lisätty. Ajat ovat muuttuneet Neuvostoliiton kolhooseissa melkoisesti sodanjälkeisistä vuosista. Kolhoosi voi itse laatia omaa tuotantoaan ja myyntisitoumuksiaan koskevan viisivuotissuunnitelman, jossa sen on tosin otettava huomioon valtion maatalouspolitiikan yleiset suuntaviivat. Joka tapauksessa kolhoosi voi ehdottaa, mitä haluaa viljellä tai tuottaa, ja kuinka paljon katsoo voivansa myydä valtiolle. Periaatteessa kolhoosin jäsenten palkka maksetaan kolhoosin kulloisestakin vuosittaisesta voitosta toisin kuin sovhooseissa,  joissa on taattu kiinteä kuukausipalkka. Kaikki kolhoosit toimivat itsensä kannattavuusperiaatteella, ja ansiot saattavat vaihdella melkoisestikin kolhoosin varallisuudesta riippuen. Aikaisemmin valtio maksoi niin alhaisia hintoja ostamistaan maataloustuotteista, että kolhoosit kamppailivat suurissa vaikeuksissa eivätkä kyenneet takaamaan jäsenilleen läheskään siedettäviä ansioita… Täytyykin myöntää, että tsaarivallalla ja ortodoksisella kirkolla on ollut paljon yhteistä. Itsenäisen kirkon nujersi Pietari Suuri v. 1700. Tsaarista tuli silloin kirkon pää, kirkko menetti vapautensa ja hallitsija käytti kirkkoa tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Kirkko työskenteli valtiovallan kanssa käsi kädessä. Luostareita käytettiin usein poliittisten henkilöiden vankiloina… Vuoden 1917 vallankumous kääntyi lähinnä tsaarinvaltaa vastaan, mutta kun kirkko katsottiin osasyylliseksi tsaarinvallan rikoksiin, niin vallankumouksen viha kohdistui myös kirkkoon… Mutta uusi hallitus rajoitti heti kirkon vapautta: kirkon omaisuus takavarikoitiin, kirkolliset koulut kansallistettiin, lakiehdotus kirkon ja valtion erosta valmistettiin, maaperä muokattiin väkivallalle, jopa verenvuodatukselle… Kirkko lakkasi olemasta oikeudellinen yhteisö, kirkkorakennuksia ja kulttiesineitä saatiin antaa paikalliseen käyttöön. Kun kirkonmiehet asettuivat eräin paikoin vastarintaan, niin veri vuosi, monet saivat surmansa. Alkuaikojen vainoissa heti vallankumouksen jälkeen surmattiin – saatujen tietojen mukaan – 28 piispaa ja yli 1200 pappia… Propaganda kirkkoa vastaan kiihtyi. V. 1939 oli kirkolla vain 7 piispaa, muutama sata pappia, ehkä 100 kirkkoa. Luostarit, koulut ja laitokset oli lakkautettu. V. 1941 Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon. Syttyi sota, jota Neuvostoliitossa nimitettiin suureksi isänmaalliseksi sodaksi. Kirkon johtoon tuli patriarkka Aleksei. Uskonnollinen herääminen näkyi koko kansassa. Stalin huomasi, mikä voima on kirkolla ja uskonnollisuudella. Hän teki siitä myös johtopäätökset. Tärkeä kokous pidettiin Moskovassa 4.9.1943. Isänmaa oli vaarassa: valtiota edusti kokouksessa itse Stalin, kirkkoa Sergei, Kiovan metropoliitta Nikolai ja Leningradin metropoliitta Aleksei. Nyt saatiin aikaan tärkeä sopimus kirkon ja valtion kesken. Tulos oli todella historiallinen kirkon elämää ajatellen: – Kirkko antoi täyden tukensa isänmaalliselle sodalle. – Jumalattomien liitto lakkautettiin, kirkkoja avattiin, kirkolliskokous kutsuttiin koolle patriarkan vaalia varten, Sergei valittiin kirkon patriarkaksi. Venäjän ortodoksisen kirkon asiain neuvosto perustettiin 1943… Muistiini nousee patriarkka Pimenin käynti vuonna 1974 Suomessa. Silloin Tulan ja Belevin metropoliitta Juvenali luonnehti maansa uskonnollista elämää sanomalla mm.: Neuvostoliiton ihmiset suhtautuvat uskontoon joko jyrkän kielteisesti tai ovat syvästi uskonnollisia. Uskonnollinen tilanne ei ole niinkään huolestuttava Neuvostoliitossa kuin lännessä, missä asennoituminen uskontoon on viileää ja penseää. Se on vaarallinen tilanne koko kirkon kannalta. Ajatelkaamme tsaari-Venäjän loistavaa kirkkoa ja mahtavia rakennelmia. Mutta kirkko menetti suolansa. Se tuhottiin. Tulivat vainon ajat, ne julmuudestaan huolimatta vaikuttivat puhdistavasti. Uskovat ihmiset, samoin, kirkko, joutui paneutumaan siihen, mikä kestää: Raamatun ikuisiin perusteisiin. Kärsimys yhdisti.”

Erkki Jokinen ”Idänkohtaus” (Suomen Lähetysseura 2005), josta lainaus sivulta 60: ”Genialnyi Ivan Pavlov, älyn jättiläinen, oli saanut tehdä rauhassa työtään Stalininkin aikana. Hänen vaimolleen suotiin jopa oikeus käydä kirkossa. Akateemikko piti nimittäin kaikenlaista uskonnon rajoittamista vähä-älyisyytenä. Eikä pelännyt sitä sanoa. Isompia ongelmia tuli vasta sitten, kun hän alkoi suorin sanoin arvostella Stalinia vallan kahmimisesta ja kelvottomasta ihmisten kohtelusta. Hänen äänensä kuului, ja nimi tiedettiin kaikkialla maailmassa. Vaientaminen oli vaikeaa, mutta kaikin tavoin yritti puolue peitellä näitä lausuntoja ja ahdistella akateemikkoa keskittymään ainoastaan tieteen tekemiseen. Hän oli jotenkin samalla tavalla älymystön jurodivyi, Jumalan narri, kuin Sostakovits myöhemmin musiikin. Neroja neuvostomaine tarvitsi toki jo koristeeksikin, vaikka sitten näiden väärien viestien uhalla. Muutaman sellaisen ei katsottu voivan jättiläistä kaataa. Jätetään eloon.”

Imbi Paju ”Torjutut muistot” (Like 2006), jossa kerrotaan mm. kuinka Neuvostomiehityksen aikana kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta… Kirjasta lainaus sivulta 120: ”Neuvostoliitossa vallassa pysyminen varmistettiin valehtelemalla, sillä jos tarpeeksi kauan valehteli, valhe muuttui todeksi. Tämä oli Neuvostoliiton propagandajärjestelmän toimintatapa. Kansallisen kertomuksen uudelleenkirjoittamisen päämääränä oli saada ihmiset epäilemään ja syyttämään itseään… Pari kolme vuotta sitten löysin Tallinnassa sijaitsevasta valtionarkistosta kolme kirjaa, joissa oli leima ’salainen’ tai ’erittäin salainen’ – kaikki ne käsittelivät ihmisen psykologiaa. Psykologiakin muunnettiin Neuvostoliitossa ihmisen manipuloinnin välineeksi. Löytämäni kirjat olivat venäjänkielisiä. Tajusin niiden olevan kirjoja, jotka ohjasivat manipuloimaan ihmisiä; nuo oppikirjat oli tarkoitettu Neuvostoliitossa valikoiduille henkilöille, joiden piti paljastaa, jopa tappaa ne, jotka hautoivat vihamielisiä ajatuksia neuvostovaltaa vastaan. Kuka tahansa saattoi olla epäilty.” 

Hannu Haukka ja Markku Vuorinen ”Vuosisadan ihme jatkuu” (Aikamedia 2013), josta lainaus sivulta 18: ”Tammikuu 1945. Höyryjuna jyskytteli kohti tutematonta määränpäätä. Karjavaunut kuljettivat lastiaan jonnekin Keski-Venäjän seudulle. Näistä vaunuista ei kuitenkaan kuulunut eläinten ääniä vaan lasten itkua ja suomenkielistä puhetta. Sota oli päättynyt, ja inkeriläisten palauttaminen Neuvostoliittoon oli alkanut. Hyväuskoiset ja ennakkoluulottomat Inkerinmaan asukkaat olivat uskoneet lupaukset kotiseudulleen palaamisesta. Lupauksista huolimatta venäläisistä junista ei löytynyt jarruja Leningradin kohdalla, vaan juna toisensa jälkeen kiisi ohi rakkaiden kotiseutujen. Toiveet synnyinseuduille asettumisesta murskattiin kilometri kilometriltä. Yhä kauemmaksi jäivät lapsuuden leikkikentät ja unelmat kotiin palaamisesta. Vallan saapas nujersi alleen ihmisten tunteet ja vapaudenkaipuun. Junassahan oli vain karjavaunuja, eikä ’karjalastilta’ kyselty määränpäätä. Tuohon ihmiskuormaan kuului myös Juho ja Eeva Heimosen perhe. Aamun sarastaessa juna teki jysähdelleen äkkipysäyksen keskivenäläisellä Krestsyin asemalla… Tämän kaupungin sairaalassa syntyi Laura 20. helmikuuta 1945… Seuraava talvi vietettiin Ostrovan seudun turpeennostosuolla… Kevään myötä Ostrovaan saapui venäläisiä värvääjiä, jotka houkuttelivat työkuntoisia metsätöihin Karjallan. Lähes kaikki inkeriläiset olivat halukkaita lähtemään… Pitkään kestänyt uuvuttava jyskytys päättyi vihdoin, kun juna pysähtyi Petroskoin asemalle. Oli saavuttu uuteen kotikaupunkiin. Äiti piteli kädestä tummasilmäistä, pörröpäistä Laura-tyttöä. Hän ei voinut tietää, että vuosia myöhemmin Laura oli seisova Neuvostoliiton keskustelevision kameroiden edessä ja puhuva sadoille miljoonille maanmiehilleen… Heimosen perheelle tarjottiin työn puolesta asuntoa. Saksalaisilta sotavangeilta oli vapautunut neljätoista piikkilangoin ympäröityä parakkia. Yhteen parakkiin ahdettiin yhdeksäntoista perhettä… Yliopistossa Laura oli rohkea kertoessaan kokemuksestaan. Olen varma, että Jumala on olemassa. Vakaumukseni on muuttunut. Olen omaksunut oppikirjojen sisällön ja hallitsen oppiaineet, mutta vakaumukseni on nyt toinen. Olen kohdannut Jumalan. Voitteko hyväksyä tämän? sanoi Laura yliopiston dekaanille. Dekaani oli aidosti kiinnostunut ja myös hämmästynyt. Ensimmäistä kertaa uran aikana hänen edessään seisoi opiskelija, joka väitti, että Jumala on olemassa. Hän katseli nuorta lääketieteen opiskelijaa kuin jotain harvinaista museoesinettä. Ihmettelynsä jälkeen dekaani oli sitä mieltä, että opiskelun tulisi jatkua ja hän tulisi tekemään kaikkensa asian hyväksi. Laura ei vielä silloin tiennyt, että hänestä oli tuona päivänä tullut valtion turvallisuudesta vastaavan KGB:n komitean kiinnostuksen kohde. KGB:n taktiikka oli yksinkertaisen selvä. Toisinajattelevat piti piirittää ja eristää. Tarkoitus oli taivuttelun, painostuksen ja pelottelun avulla tehdä heistä yhteiskunnalle vaarattomia. Jos uskovainen oli liian aktiivinen uskossaan, niin usein tie johti tuomioistuimen eteen ja jopa vankilatuomioihin saakka. Lauran opiskelut yliopistossa saivat jatkua vuoden verran. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin johdon puheille. Tätä kutsua hän oli jo ehtinyt odotella. Viesti oli selvä. Valinnan hetki oli tullut. Sinun on tehtävä valintasi. Joko usko Jumalaan tai sitten yliopisto. Molemmille ei ole sijaa, Lauralle sanottiin. Yliopiston ja KGB:n miehet eivät ymmärtäneet, että Lauran edessä suuerempi ratkaisu kuin vain opiskelu ja uskonto. Hänelle suhde Jumalaan oli elämän ja kuoleman kysymys. Hän ei voinut enää ajatella elämää ilman Jumalaa. Laura oli löytänyt elämälleen tarkoituksen ja suunnan. Hän tiesi, että viranomaiset voisivat viedä häneltä opiskelupaikan. He voisivat ottaa pois hänen Raamattunsa tai ulkoisen vapauden, mutta he eivät koskaan tulisi saamaan hänen sydäntään, sillä sen hän oli luovuttanut elävälle Jumalalle. Nuoren lahjakkaan opiskelijan ura oli päättynyt… Olin asunut Kanadassa yli kahdeksantoista vuotta enkä edes tiennyt, että maassa oli oma tiedustelupalvelu. Vajaan vuorokauden kuluttua tulostani Vancouveriin tiesin sen. RCMP eli Kuninkaallinen Kanadan Ratsupoliisi otti minuun yhteyttä. Soittaja halusi keskustella Neuvostoliiton matkoistani. Olin tehnyt siihen mennessä kaksikymmentä matkaa Neuvostoliittoon eli tasan kaksikymmentä enemmän kuin tavalliset kanadalaiset. Myöhemmin käydyssä parituntisessa keskustelussa tiedustelupalvelun miehet halusivat varmistua siitä, etten ollut värväytynyt KGB:n palvelukseen.”

Aleksandr Solzenitzyn ”Gulag – Vankleirien saaristo” (Silberfeldt 2012), joka kertoo pakkotyöleireistä, jotka olivat neuvostotodellisuuden musta aukko. Niistä ei puhuttu, virallisesti niitä ei ollut olemassa. Niihin lähetettiin miljoonia ihmisiä. Jotkut palasivat, monet eivät. Eloon jääneisiin kuului Aleksandr Solženitsyn, joka oli kärsinyt kahdeksan vuoden tuomion eri leireissä ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Hän halusi puhua. GULAG – vankileirien saaristo perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin ja yli kahdensadan muun ihmisen kertomuksiin. Teos piirtää lavean ja järkyttävän kuvan leirien ja vankikuljetusten oloista, nälkään ja työhön näännyttämisestä, mielivallasta ja eloon jäämisen keinoista. GULAG – vankileirien saaristo alkoi ilmestyä Ranskassa vuonna 1973, minkä jälkeen Nobel-palkinnon saanut kirjailija Solženitsyn karkotettiin kotimaastaan. Vaikka teos ei siellä koskaan saanut julkaisulupaa, sen sanoma levisi ja synnytti kriittisen uudelleenarvioinnin tarvetta sekä Neuvostoliitossa että sen ulkopuolella.

Veikko Erkkilä ”Vaiettu sota – Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin” (Arator Oy 1998), jossa kerrotaan mm. kuinka suomalaisten uhrien kokemukset ja Neuvostoliittolaisten partisaanien raportit poikkesivat täysin toisistaan, ainoastaan iskujen paikat olivat yhteneväisiä. Veikko Erkkilä oli lähtenyt ottamaan selvää Neuvostoliittolaisiin ja Venäläisiin arkistoihin, sekä tutustui näihin sankaripartisaniveteraaneihin, jotka tekivät nämä iskut ja jopa toi heidät Suomeen veteraanien ja uhrien tapaamiseen. Neuvostoliittolaisissa sotapäiväkirjoissa kerrotaan, kuinka sankarilliset partisaanit iskivät suomalaisiin varuskuntiin, joissa oli syntynyt taisteluita, mutta voittivat ne sankarillisesti tuhoten kasarmit jne. Ongelmana oli vain, että nämä kyseiset paikat joihin partisaanit iskivät, olivat vain pieniä kyliä, joissa oli aseettomia siviilejä, jotka Neuvostoliittolaiset partisaanit teloittivat vauvasta vaariin. Kun näiltä partisaanijoukkojen johtajilta kysyttiin näin suuria eroavaisuuksia uhrien ja Neuvostoliittolaisten partisaanien raporttien välillä, niin totesivat asian olevan kuin ovat kirjoittaneet, epäilevätkö heitä valehtelijoiksi? Kirjasta lainaus sivulta 36: ”Sotahistorian tutkijana Stanislav on perehtynyt partisaanien toimintaan ja hän tuntee Pohjolan useimmat partisaaniveteraanit. Hän on toiminut kauan lehtimiehenä ja ollut perustamassa kahta lehteä Murmanskiin. Lehtimaailmasta hän on löytänyt aiheen Leningradin yliopistossa tarkastettuun tohtorinväitöskirjaan, joka käsittelee Neuvostoliiton sanomalehtien toimintaa sodan aikana. Stanislav kuului kommunistihallinnon aikana Murmanskin alueen puoluesihteeristöön. Hän ei ollut hajottamassa neuvostososialismia, mutta on nyt sitä mieltä, ettei vanhaan järjestelmään ole enää paluuta. Hän on kirjoittanut tähän mennessä kymmenkunta kirjaa, joista viimeisin käsittelee hänen tehtäväänsä kommunistisessa puolueessa. Helposti tulevan naurun saattelemana hän kertoo puoluetyöstään: ’Valvoin NKP:n jäsenten uskollisuutta seuraamalla sitä, ettei kukaan puolueen jäsen ollut saanut kirkollista kastetta.’ Kun katson Stanislavia, eloisaa miestä, tulee mieleeni erikoinen määritelmä kommunistipuolueen jäsenestä, jonka määritelmän kertoi minulle idästä länteen paennut henkilö: ’Kommunistisen puolueen jäsenen edellytyksiin kuuluu olla paha. Ellei hän ole paha, ei hän voi olla oikea jäsen. Pahuus on takuu uskollisuudelle, sillä kaikkia sitovan pahuuden vuoksi yksilön on vaikea irtaantua yhteisöstä.’ … Kirjailija Edvard Radzinski on kirjassaan Stalin määritellyt puolueen jäsenyyttä osuvasti: ’Puolueeseen kuulumattomia ei pidetty ihmisinä, vaan he olivat lannoitetta, jossa tulevaisuuden yhteiskunta saattoi kasvaa. Puolueettomia lurjuksia, kuten älymystöläisiä usein nimitettiin, voitiin puolueen nimissä kohdella miten tahansa.’”

Risto Siltanen ”Lea Kärnä – Sisua, kyyneleitä ja uskoa – Lähetyspioneerin rikas taival elämäkertana” (Kuva ja Sana 2005), josta lainaus sivulta 170: ”Vuonna 1986 meitä oli kahdeksan naista menossa Gruusiaan. Siellä oli aikaisemmin käynyt Yrjölän Manu ja Mirja, poikenneet jollakin kotiintulomatkallaan. Silloin sikäläiset olivat ensimmäisen kerran kuulleet naisen pitävän hengellisen puheen. Tällä meidän matkallamme me kaikki kahdeksan saimme puheenvuoron… Ensimmäiseksi kokoonnuimme Tbilisissä uudella asuntoalueella, johon oli noussut useita kerrostaloja. Seurakunnan muodosti babtistikirkosta eronnut uskovien joukko, joka oli lähtenyt kulkemaan omaa polkuaan sen takia, että lähtijöitten joukossa ollut saarnaaja oli seurakunnan enemmistön mielestä mennyt opillisesti harhaan. Suuren rikkeen hän oli tehnytkin: ruvennut veljeilemään helluntailaisten kanssa… Kokouspaikka ei siis kovin kummoinen ollut, mutta se ei estänyt ihmeellistä Pyhän Hengen läsnäolon tuntua laskeutumasta sinne vaatimattomaan Herran huoneeseen.”  

Vankileirien saaristo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Gulag:_Vankileirien_saaristo

Käy katsomassa: https://areena.yle.fi/1-50446019https://areena.yle.fi/1-50446017https://areena.yle.fi/1-50446018

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen aika

René Nyberg ”Patriarkkoja ja oligarkkeja” (Siltala 2019), josta lainaus sivulta 26: ”Teoksessaan Zhivago´s Children, The last Russian Intelligentsia venäläissyntyinen historioitsija Vladislav Zubok, joka muutti Yhdysvaltoihin heti Neuvostoliiton hajottua, piirtää kokonaiskuvan Stalinin jälkeisestä kehityksestä. Zubok jakaa toisinajattelijat karkeasti vasemmistoon ja oikeistoon. ’Vasemmisto’, keulakuvanaan Andrei Saharov, tuomitsi ihmisoikeusloukkaukset, kun taas ’oikeisto’ Aleksandr Solženitsynin johdolla tuomitsi Venäjän kansan tuhoamisen.’ Nyky-Venäjällä puhutaan liberaaleista ja konservatiiveista. Tsaarinvallan aikana jako oli zapadnikeihin ja slavofiileihin. Ensimmäinen maailmansota oli Euroopan 20. vuosisadan Urkatastrophe, mutta Venäjän Urkatasstrophe oli pakkokollektivisointi, josta Venäjän maaseutu ei ole vieläkään toipunut. Hruštšov mursi lopullisesti maaseudun selkärangan ja sai aikaan toisen suuren muuttoaallon kaupunkeihin. Kolhoositalonpojat olivat sidottuja turpeeseen kuin maaorjat ikään. He saivat maan sisäisen passin eli henkilöllisyystodistuksen vuonna 1962. Vasta passi salli kolhoosista lähtemisen… Vasili Grossmanin suurteos Elämä ja kohtalo (WSOY 2003)  juutalaisten ahdingosta natsien ja bolsevikkien välissä teki Tvardovskyyn syvän vaikutuksen… Vallankumousta edeltävä kirjallisuus sekä emigranttikirjallisuus ruokkivat antisemitismiä Neuvostoliitossa… Arkipäivän syrjintä oli tosiasia Neuvostoliitossa. Virkakielto ja yliopistojen epäviralliset kiintiöt diskriminoivat juutalaisia. Neuvostopassin viides kohta, ’kansallisuus’, oli kirpeän vitsailun kohde. ’Viides kohta? – Vastaus on myönteinen’ eli henkilön passissa luki juutalainen. Tämä oli niin sanottu viidennen asteen invaliditeetti… Havahduin kirkkojen rooliin vasta Leningradissa. Toki Suomen luterilaisen kirkon valtuuskunta oli käynyt myös Moskovassa, mutta vasta pääkonsuli Antti Karppisen opastuksella kiinnitin huomiota kirkon asemaan neuvostoyhteiskunnassa. Tutustuin myös ikätoveriini, Leningradin hengellisen akatemian rehtori Kiriliin, josta vuonna 2009 tuli Moskovan ja koko Venäjän patriarkka. Arkkipiispa Martti Simojoki haki kontaktia Viron kirkkoon ja inkeriläisiin yhteyksillään Moskovan patriarkaattiin. Tästä kehkeytyneet oppikeskustelut Suomen luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksikirkon välillä saivat ulkopoliittista merkitystä, sillä vastapuoli – Venäjän kirkko – toimi KGB:n valvonnassa… Venäjän intelligentsijan suhtautuminen kirkkoon oli sen sijaan varauksellinen. Se arvosteli kirkkoa keisariuskollisuudesta sekä halveksi heikosti koulutettua papistoa. Tunnetuin kriitikko oli syvästi kristillinen Leo Tolstoi. Pyhä synodi julisti vuonna 1901 Tolstoin harhaoppiseksi ja erotti hänet kirkosta. Henri Troyat puhuu kirkonkirouksesta ja siteeraa Synodin julistusta: ’kirkko ei enää tunnusta häntä jäsenekseen eikä voi häntä jäsenekseen tunnustaa niin kauan kuin hän ei osoita katumusta ja palauta yhteyttä kirkkoon.’ Tätä kanonista tuomiota ei ole vieläkään kumottu. Vallankumous merkitsi kirkolle sekä vapautumista että tilaisuutta uudistua, mutta samalla siihen kohdistui ennennäkemätön ajojahti. Ruotsalainen slavisti ja ortodoksisen perinteen tutkija Per-Arne Bodin rinnastaa bolsevikkien kirkkoon kohdistaman vainon alkukirkon koettelemuksiin… Tärkein saatavilla oleva lähde ovat vuonna 1992 Britanniaan loikanneen KGB:n entisen arkistovirkamiehen Vasili Mitrohinen mukanaan tuodut kopioidut asiakirjat. Kyseessä on poikkeuksellisen laaja aineisto, johon kuuluu myös kirkkoa koskeva osio. Salaisen poliisin arkistot eivät tältäkään osin ole tutkijoiden käytettävissä.” 

Varsovan liitto

Varsovan liitto, viralliselta nimeltään Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta (myös Varsovan sopimus), oli sotilasliitto, jonka itäblokin maat solmivat 14. toukokuuta 1955 Varsovassa Naton vastapainoksi. Vuonna 1956 Unkari yritti julistautua irti liittosopimuksesta Unkarin kansannousun yhteydessä, mutta neuvostojoukot miehittivät maan, kukistivat kansannousun ja pakottivat Unkarin pysymään sotilasliiton jäsenenä. Vuonna 1968 Varsovan liiton joukot tukahduttivat Tšekkoslovakiassa syntyneen demokratisoitumisprosessin lähettämällä miehitysjoukkoja. Ladislav Mňačko on kirjoittanut kirjan ”Seitsemäs yö” (K. J. Gummerus Oy 1968), joka kertoo Tšekkoslovakian tilanteesta silloin.

Neuvostoliiton ajasta kertovia elokuvia

The Death of Stalin elokuva on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut brittiläis-ranskalainen poliittinen satiiri ja komediaelokuva, jonka on ohjannut Armando Iannucci. Elokuva kertoo Neuvostoliitos johtajan Josif Stalinin kuoleman jälkeen syntyneestä valtataistelusta vuonna 1953. Elokuva perustuu Fabien Nuryn ja Thierry Robinin sarjakuvaromaaniin La mort de Staline. Sen pääosissa ovat Steve Buscemi, Simon Russel Beale jne.  The Death of Stalin sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2017. Teatteriensi-illan se sai Britanniassa 20. lokakuuta 2017. 

Red Sparrow on vuonna 2018 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen draama- ja jännityselokuva, jonka on ohjannut Francis Lawrence. Se perustuu Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Juoni kertoo venäläisistä ja amerikkalaisista vakoojista, ja elokuvan pääosia esittävät Jennifer Lawrence, Joel Edgerton jne.

Puhdistus on vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Antti J. Jokisen ohjaama elokuva. Se perustuu Sofi Oksasen samannimiseen kirjaan. Elokuvaa kuvattiin Virossa ja Berliinissä. Elokuvan pääosissa näyttelevät Peter Franzén, Tommi Korpela, Krista Kosonen jne. Elokuva voitti viisi Jussi-palkintoa vuonna 2013. Elokuvaa kuvattiin Virossa ja Berliinissä.
Ikitie on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut suomalainen historiallinen elokuva, jonka on ohjannut AJ Annila. Annilan, Antti Tuurin ja Aku Louhimiehen kirjoittama käsikirjoitus perustuu Tuurin samannimiseen romaaniin.  Elokuva kertoo amerikansuomalaisista 1930-luvun Neuvostoliitossa. Elokuvan pääosissa ovat Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman jne.

Rakkaat toverit (Doragie tovarishtshi) on venäläinen draamaelokuva vuodelta 2020. Neuvostoliiton kaaduttua suurempaan tietoisuuteen nousi kesäkuun 1962 verilöyly Novotsherkasskin kaupungissa: kymmeniä ihmisiä tapettiin, monia tuomittiin teloitettavaksi tai pakkotyöhön. Tapahtumat käynnistyivät työläisten noustua kapinoimaan elintarvikepulaa ja hinnannousuja vastaan. Päähenkilönä on Stalinin aikoja haikailevaa kuvitteellista naispuolista puolueaktiivia (Julija Vysotskaja), joka saa apua tyttärensä kohtalon selvittämiseen. Mustavalkoelokuvan ohjasi Andrei Kontshalovski, jo yli kahdeksankymppinen konkari, joka on työskennellyt myös monissa länsimaissa. 

Moskova

Ensimmäinen aikakirjamerkintä Moskovasta on vuodelta 1147. Itsenäinen ruhtinaskunta Moskovasta tuli 1363 ja vähitellen nousevan Venäjän keskus. Krimin tataarit polttivat Moskovan 1571, Jakob De la Gardien johtamat ruotsalaiset pääsivät sinne 1610 ja Napoleonin joukot 1812. Pietari Suuri pääkaupungin Moskovasta Pietariin, mutta vallankumouksen jälkeen 1918 Moskovasta tuli uudelleen pääkaupunki.

Toivo Rapeli ”Kaukasia kiehtoo” (SLEY kirjat 1982), josta lainaus 19: ”Uteliaina tahdoimme saada heti kosketuksen Moskovan keskeisimpään nähtävyyteen. Valaistuna tuo aukio onkin kaunis ja vaikuttava. 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla sitä ruvettiin nimittämään ’krasnajaksi’ eli kauniiksi. Tuo sana merkitsee vanhassa slaavin kielessä myös punaista, siitä nimitys Punainen tori. Punainen tori on näytellyt suurta osaa sekä Venäjän että myöhemmin Neuvostoliiton historiassa. Tsaarin loistavat seurueet kulkivat aikoinaan Punaisen torin kautta Kremliin. Palmusunnuntaina Moskovan patriarkka ratsasti torilla aasin selässä, kuten Jeesus muinoin ratsasti Jerusalemiin. Se on ollut myös kapinallisten teloituspaikkana, siellä on vietetty kansanjuhlia, mielenosoituskokouksia, siellä ovat tunteet kuohuneet erilaisille aatteille. Punainen aukio on noin 400 metriä pitkä ja 130 metriä leveä. Kremlin punaisista tiilistä tehdyt muurit antavat torin länsipuolelle juhlavan taustan. Tämä tori ja Kreml ovat kuvastaneet jo ammoin Venäjän voimaa. Edessämme oli pienoiskoossa nykyisen Neuvostoliiton voimakeskus ja entisen Tsaari-Venäjän kukistunut mahti. Arkkitehtuurista on vaikea sanoa mitään ehdotonta. Noissa synkissä rakennuksissa, kirkoissa, palatseissa, muureissa ja holveissa on epäilemättä vaikutteita sekä roomalaisesta, bysanttilaisesta ja tataarilaisesta että myös arabialaisesta arkkitehtuurista. Ja kuitenkin: kaikessa vaikuttaa voimakkaasti venäläinen henki. Se on sulattanut itseensä kaiken muun… Leninin mausoleumiin johtavalla portilla tapahtui vahdinvaihto. Se suoritetaan jokainen täysi tunti. Kremliin johtavan pääsisäänkäytävän molemmin puolin seisovat jatkuvasti neuvostoarmeijan valiojoukkojen sotilaat kunniavartiossa… Ihailimme Pyhän Basiliuksen kirkkoa, jonka Iivana Julma rakennutti 1551-61 jonkin sotavoiton muistoksi. Mahtava rakennusryhmä suorastaan hämäännytti. Vaikutti siltä, kuin siinä ei olisi ollut mitään tyyliä, ainoastaan sekava kaaos torneja, kupoleja, oviholveja ja ikkunoita. Ja kuitenkin se jollain tavoin sävähdytti. Se oli kuin kuva Venäjän värikkäästä historiasta. Sen ulkokuoressa oli kirjava kokoelma tataarilaista, arabialaista, kreikkalaista, roomalaista, goottilaista ja slaavilaista arkkitehtuuria.” 

Olli Karhi ”Yrjö Niemi – Mies Siperiaan lähetetty” (Päivä Oy 1996), josta lainaus sivulta 28: ”Moskovan eteläisen rautatieaseman suuri odotushalli oli täynnä ihmisiä. Junan lähtöön oli vielä aikaa. Yrjö sai yhtäkkiä päähänsä, että odottamisen voisi tyhjän pattina istumisen sijasta mieluummin käyttää käyttää hyödyllisesti. – Lauletaan muutama laulu, hän ehdotti. Kahdeksantoista hengen suomalaisryhmä järjestäytyi sopivaan kohtaan asemahallia… Ensimmäisen laulun aikana Yrjö pelästyi. Taisi tulla tehdyksi virhe, hän ajatteli, kun kaksi miliisiä lähti tulemaan heitä kohti. Miehet pysähtyivät muutaman metrin päähän, mutta eivät sanoneet mitään, ja suomalaiset jatkoivat laulamista… – Tätä tilaisuutta ei kannata hukata, Yrjö innostui. Hän sanoi pitävänsä pienen puheen ja pyysi tulkkia kääntämään sen venäjäksi. Yrjö puhui lyhyesti siitä toivosta, jonka yhteys Jumalaan ja ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen antaa. Lopuksi hän kutsui kaikkia halukkaita siunattavaksi. Näky oli liikuttava. Kymmenet ihmiset noudattivat kutsua… Tulkin avulla syntyi vilkas keskustelu, joka oli pakko lopettaa kun Moldovan juna saapui.” 

Pietari

Pietarin kaupungin virallinen nimi oli 1703-1914 Sankt-Peterburg jonka niminen se on tänäkin päivänä. Vuosina 1914-24 kaupungin nimi oli Petrograd, jonka jälkeen kaupungilla oli Leningrad nimi. Kaupungin suomenkielinen vastine on Pietari (englannin kielellä Pietari on Saint Petersburg). Suur-Pietariin kuuluu seitsemän kaupunkia Kolpino, Kronstadt, Pavlovsk, Petrodvorets, Puskin, Sestroretsk ja Zelonogorsk (entinen Terijoki). Varsinainen Pietari sijaitsee Nevan alangon länsiosassa Nevajoen suussa ja 42 suistosaaressa. Kaupungin alueella on 40 jokihaaraa ja 20 kanavaa, joiden yhteispituus on n. 160 km. Nykyisen Pietarin kaupungin edeltäjiä olivat Nevan ja sen sivujoen Othan välisessä niemessä sijainneet, ruotsalaisten perustamat Maankruunu (Landskrona, perustettu 1300) ja Nevanlinna (Nyenskans, perustettu 1611). 12.5.1703 venäläiset valloittivat ruotsalaisilta Nevanlinnan ja 27.5. he ryhtyivät rakentamaan Pietari I:n (Pietari Suuren) käskystä Jänissaareen linnoitusta, jota myöhemmin alettiin sanoa Pietari-Paavalin linnoitukseksi (venäjäksi Petropavlovsk). Samana vuonna rakennettiin Koivusaareen satama, pörssi, kauppoja ja Pietari I:n talo. Vuosina 1703-04 pystytettiin Retusaareen (Kotlin) Kronschlotin linnoitus (vuodesta 1723 Kronstadt) ja 1704 Nevan vasemmalle rannalle Amiraliteetin linnoitus.
Pietari on siltojen ja valtakatujen kaupunki. Siltoja on varsinaisessa Pietarissa 379 ja Suur-Pietarissa 603. Pisin on Aleksanteri Nevskin silta (305,7 m) ja levein Moikan silta Iisakin aukiolla (lähes 100 m). Kaduista ovat pisimpiä Obuhovin puolustuksen valtakatu (9760 m), Moskovan valtakatu (9265 m).

Pietarin keskustasta 29 km lounaaseen sijaitsee Pietarhovi, joka mainitaan vuonna 1705 Suomenlahden rannalla sijainneena kartanona, jota Pietari I käytti levähdyspaikkana käydessään Kronstadtissa. Vuonna 1709 ryhdyttiin rakentamaan Pietari I:n kesäkotia ja Pietarhovista muodostui yksi Venäjän suurimmista palatsi- ja puistoalueista, joka pinta-alaltaan on noin tuhat hehtaaria.

Pietarin keskustassa on Inkerin evankelisluterilaisen Pyhän Marian kirkko, joka valmistui vuonna 1805. Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön 19.5.2002. Kirkko löytyy Bolshaja Konjushennaja 8:sta Pietarista.

Max Engmannin kirjassa ”Pietarin-suomalaiset” (WSOY 2004), josta ilmenee, että Suomen ollessa osa Venäjää 1800-luvulla, niin paljon Itä-Suomalaisia käsityöläisiksi pyrkiviä siirtyi Pietariin paremman toimeentulon piiriin, vaikka osa siirtyi Yhdysvaltoihin etenkin Länsi-Suomesta. Kirjassa on myös luku ”Langenneita naisia”, jossa kerrotaan, että Suomettaressa vuonna 1856 oli ollut uutinen: ”Lehtolapsista täällä ei saa papitkaan selwää, sillä ne wiedään useammat paikalla synnyttyänsä ruunun löytölasten huoneeseen.” Myös suoranaista tyttöjen värväystä esiintyi. Uno Cygnaeus väitti, että osa Pietariin tuoduista lapsista ”heitettiin suoraan paheen luoliin” ja passiviraston päällikkö totesi 1856, että kun tytöt tulivat teini-ikään ”he useimmiten ja tavallisesti pestautuvat johonkin ilotaloon, jossa he kohta joutuvat täydelliseen häviöön”. Talvella 1869 Uusi Suometar viitaten venäläisiin lehtiin kertoi, kuinka suomalaiset tytöt joutuivat vaikeuksiin; Novoje Vremja kirjoitti: että wiime aikoina iso joukko nuoria tyttöjä Suomesta, joista moni ei ole wanhempia kuin 12 vuotta, on tullut Pietariin hakemaan työansiota. Kärsien puutosta kaikesta, ilman elinkeinoa ja usein ilman passia lankeevat nämä onnettomat avuliasten ’tätien’ käsiin, jotka hoitavat heitä, kunnes tulee tilaisuus edullisella tavalla vetää hyötyä heidän nuoruudestansa ja sitte jättää heidät sille uralle, joka päättyy iltakävelyksellä Newski perspektiwin leweillä katuvieruksilla. Matamien ja muiden pyrkimys oli saada haltuunsa tytön passi ja esimerkiksi velkaantumisen kautta asettaa hänet asemaan, jossa hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

Yrjö Koskinen kirjoitti: Ne ovat surkeita historioita, joita tämmöisessä paikassa saa kuulla. Pietariin niitä nuoria tyttöjä houkutellaan suurten palkkain lupauksilla, ja kun kerran ovat antaneet pukea päällensä komeat vaatteet, jotka tietysti heille emännät hankkivat, niin jäävät niistä velkaan ja ovat sillä tavoin pääsemättömässä orjuudessa. jne… Thomas Friman (1821-86) on kirjoittanut ”Suomen Rahwaan olo Pietarissa. Toe’llinen tapaus” (A. F. Cederwallerin kustantamana Viipuri 1849). ”Ensimmäinen herätysliike syntyi Pietarissa 1820-luvulla. Sillä oli yhteyksiä herätykseen, joka alkoi ylhäisimmissä piireissä silloin vielä katolisen papin Johannes Gossnerin julistuksen seurauksena. Pietarinsuomalaisten herätyksellä oli yhteyksiä Inkerin ns. hyppääjien lahkoon, joka sai alkunsa 1810 pietistisenä herätyksenä Suomen puolella… Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulainen N. G. Malmberg (1807 -58) tuli herätykseen niin ikään saatuaan vaikutteita Gossnerilta. Hän sai aikaan voimakkaan herätyksen, joka herätti viranomaisten huomion. Malmberg sai 1829 käskyn poistua kaupungista 24 tunnin sisällä… Lestadiolaiset organisoivat kiinteämmin 1870-luvun puolivälissä, Pietarin Lehti 1876 ’uudesta seurakunnasta’, joka kokoontui täpötäydessä suutarinverstaassa… 1880-luvun alussa lestadiolaisten johtavat ’opettavaiset miehet’ olivat puuseppä Johan Mikkola sekä suutarit Henrik Kultala ja Karl Theodor Lindström; molemmat suutarit olivat talonomistajia ja kaikki kolme liikkuivat saarnamatkoilla Pietarin ympäristössä ja Viipurin läänissä… Lestadiolaiset pysyivät seurakunnan jäseninä, mutta ruotsalaisessa seurakunnassa esiintyvät vapaakirkolliset olivat aikeissa erota siitä. Svenska Missionsförbundetin lähetyssaarnaaja N. F. Höijer aloitti toimintansa Kronstadtissa ja Pietarissa 1880. Lähetysliitolla oli yhteyksiä V. A. Paškoviin ja tämän perustamaan uskonnolliseen liikkeeseen. Saarnaajilla oli vaikeuksia pitää kokouksia. He perustivat siksi raittiusyhdistyksen peitejärjestöksi. Siten he välttivät Paškovin kohtalon; hänet asetettiin ensin poliisivalvontaan ja pakotettiin myöhemmin muuttamaan ulkomaille.”

Pietarin kaupungissa on kaukainen sukulainen käynyt nikkarin kisällinä, kuten se on kirjoitettu Marjaana Kauppisen ja Juha Kärjen sukututkimuksessa, josta selviää: ”Matilaisen veljekset, Matti (s.1810) ja Heikki (s.1814) muuttivat pian talon menetyksen jälkeen Ouluun 1833 nikkarin oppiin. Vanhempi veli palasi 1837 Tyrnävälle nikkarinkisällinä ja nuorempi veli Heikki Mikander otti v. 1839 muuttokirjan Pietariin. Vietettyään Pietarissa reilun vuoden, muutti Heikki sieltä Savonlinnaan (muuttokirja 21.7.1841) Molemmat pojat olivat ottaneet tässä vaiheessa Mikander-nimen.” Heikki Mikander oli sukuhaaran ensimmäinen Mikander-nimeä kantava yhdessä veljensä Matin kanssa. Max Engman on kirjoittanut kirjan ”Pietarin suomalaiset” (WSOY 2004), jossa esitellään kuinka eri aikakausina suomalaiset ovat olleet upseereina, pyykkäreinä, virkamiehinä, pappeina, insinööreinä, käsityöläisinä ja palvelijoina Pietarin kaupungissa.

Pietarin Morningstar seurakunta

Morningstar seurakunnan hoitokodeissa, jonka yhteydessä toimii rekisteröity Open Heart avustusjärjestö, joka pyörittää toimintaa keräämällä varoja tukijoilta. Heidän toimintansa perustuu siihen, että he tavoittavat syrjäytyneitä narkomaaneja ja alkoholisteja perustamalla kristillisen hoitokodin, jonka päälle he rakentavat seurakunnan (Morningstar), sillä syrjäytyneiden on vaikea tulla tavallisten ihmisten seurakuntaan, jossa heitä ei ymmärretä samalla tavalla kuin heidän laistensa omassa seurakunnassa. Kuntoutuskeskuksen vietti syntymäpäiväjuhlia toiminnan täyttäessä 8 vuotta 28.9.2013. Juhlat järjesti Pietarin ja Hatsinan Morningstar seurakuntien pastorit. Kuntoutuskeskuksen kautta moni narkomaani ja alkoholisti on saanut pysyvän avun. Monet tämän päivän Kuntoutuskeskuksen henkilökunnasta, johtajista ja pastoreista ovat entisiä Kuntoutuskeskuksessa vapaaksi päihteiden kahleista päässeitä narkomaaneja ja alkoholisteja. Monilla heistä on myös pitkä vankilakierre, josta ovat päässet pois, sillä Jeesus on katkaissut heidän kahleensa ja heistä on tullut todella vapaita. Kuntoutuskeskuksen ohjelma alkoi perinteisellä puunistutus seremonialla Kuntoutuskeskuksen pihalla. Tämän jälkeen oli ylistystä, kiitospuheita, näytelmiä ja pastoreiden tervehdyksiä eri seurakunnista. Kuntoutuskeskuksen juhlissa oli myös muiden seurakuntien pastoreiden ja ryhmien lisäksi Hatsinan viranomaisia, jotka toivat kiitospuheessaan esille kuinka tärkeää ja hyvää työtä tekevät heidän mielestään, eikä heidän tulisi koskaan antaa periksi vaikeuksien edessä tehdessään tätä tärkeää työtä, koska he ovat sydämessään tulleet niin kosketuiksi tästä työstä. Toinen viranomaisista liikuttui ihan silmin nähden, sillä kyynelet valuivat hänen silmistään.

Juhlien jälkeen kävin paikallisen nuorisopastori kanssa rähjäisessä omakotitalossa vierailemassa, joka oli näiden nuorten päihteiden käytön vuoksi todella rähjäisessä kunnossa. Tässä omakotitalossa vietti aikaansa n. 10 nuorta, sillä heidän kaverinsa omistaa talon. Nämä nuoret kuuntelivat hyviä uutisia tulevaisuudesta ja toivosta, jonka vain Jeesus voi heille antaa. Yksi heistä halusi rukousta kokeakseen Jumalan voiman. Rukouksen jälkeen hän oli kokenut pyörrytystä rukouksen aikana.
Katso videoita Pietarin Morningstar seurakunnasta: 

Hatsina, Venäjän federaation kaupungin Gattšinan vanha suomenkielinen nimi.

Siperia

Toivo Rapeli ”Siperian haaste” (Kirjapaja 1977), josta lainaus sivulta 18: ”Vasta kun venäläiset liittivät nämä alueet kiinteämmin alaisuuteensa, alkoi Siperian varsinainen asuttaminen. Jermakin miehet kukistivat siperialaiset kaanikunnat. Syntyi linnoitettuja venäläisiä kaupunkeja: Tjumen, Tobolsk, Manganseja ja useita muita. Oli luonnollista, että valloittajat joutuivat vuosikymmenien kuluessa kosketuksiin kiinalaisten kanssa. Jo vuonna 1618 tsaari lähetti Pekingiin Venäjän lähettiläitä. Mutta kauppias Jorefie P. Habarov saavutti aseidensa avulla enemmän. Hän tunkeutui Amurille saakka ja perusti sinne linnoitetun kaupungin, nykyisen Habarovskin. Hänen sotilaansa tekivät lyhyen lopun asukkaista, joista useimmat kuuluivat tataarilaisiin heimoihin. Siperian asuttaminen vilkastui vasta kun Keski-Siperian kaivostyön merkitys oivallettiin. Ainakin aluksi olikin kaiken asuttamisen ja rakentamisen takana Siperian suuret luonnonrikkaudet, joita alettiin kaivaa maasta jo 1700-luvulla. Mutta mistä saatiin voimaa ja työväkeä näille etäisille seuduille, jossa olosuhteet olivat erittäin vaikeat? Varhaisimpina aikoina Venäjällä oli vallalla kuolemanrangaistus, mutta keisarinna Elisbetin (1741-1761) aikana ja sen jälkeen sitä ei pantu toimeen. Keisarinna antoi ukaasin, jonka nojalla tilanherrat saivat oikeuden karkottaa maaorjatalonpoikia Siperiaan ilman oikeudenkäyntiä, pelkästään ’röyhkeästä käytöksestä’. Tästä alkaen Siperia sai pelottavan kaiun. Pelkästään yhden vuosikymmenen aikana 1867-1876 karkotettiin Siperiaan 79 000 ihmistä. Vuoteen 1900 mennessä karkotettujen lukumäärä nousi 287 000:ään… Jo Pultavassa kärsityn tappion jälkeen joutui joukko suomalaisia Siperiaan vangeiksi. Siperiaan karkotettiin näinä aikoina myös vangittuja virkamiehiä, monet perheineen. Isonvihan aikana 1714-1721 suomalaisten luku Siperiassa lisääntyi. Myöhemmin mm. elinkautiseen pakkotyöhön määrättyjä ja irtolaisia lähetettiin mielellään maasta pois. Monet pitkäaikaista vapausrangaistusta kärsivät anoivat jopa itse päästäkseen siirtolaisiksi Siperiaan, sillä eläminen maamme ahtaissa vankiloissa merkitsi melkoista kärsimystä… Kuuluisin karkotuksen saanut ’häijy’ oli Jaakko Jaakonpoika Pukkinen eli ’Pukkilan Jaska’, josta laulussa lauletaan. Hänet karkotettiin 1853. Toinen kuuluisa mies oli Johannes Sippola eli ’Sippolan Janne’, joka karkotettiin 1861. Maineikkain Siperiaan karkotetuista lienee ollut talollisen poika Johannes Hallinen eli ’Hallin Janne’ Kuorevedeltä. Hän teki renkinsä kanssa ryöstömurhan 1867, ja heidät molemmat tuomittiin Siperiaan… Suomalaisten kuljettamisesta Siperiaan  on katekeetta V. Juntunen 31.1.1900 merkinnyt Siperiassa muistiin Riihiranta-nimisen suomalaisen kertomuksen... Katekeetta Juntunen merkitsi vuonna 1906 muistiin Matti Pekkala-nimisen rangaistusvangin kokemuksia… Britannian ja ulkomaiden Bibliaseuran englantilainen lähetti Henry Landsdell kertoo tavanneensa Oulun vankilassa suomalaisen naisen, joka oli paennut Siperiasta… Inkeristä oli lähtenyt Siperiaan siirtolaisia maaorjuutta pakoon. He olivat suomalaisia, ja kun myöhemmin Suomestakin tuli sinne väkeä, syntyi Keski-Siperiaan suomalainen siirtokunta. Inkeriläiset perustivat 1802 Ryzkovan kylän Omskista luoteeseen. Kaikki Länsi-Siperian suomalaiset siirtolat, joita Ryzkovan lisäksi oli kolme, ovat saaneet kantaväestönsä tästä siirtolasta… Suomesta karkotetut lähetettiin kaivoksiin aina vuoteen 1848 asti. Hajasijoittelun takia heistä on jäänyt jälkimaailmalle hyvin vähän tietoja. Siperiassa matkustellut M. A. Castren antoi selvityksen suomalaisten oloista. Suurin osa heistä työskenteli Nertshinskin kaivoksissa. Useimmat heistä elivät mitä suurimmassa kurjuudessa. Syynä tähän oli juoppous. Hengellisen huollon täydellinen puuttuminen painoi karkotettujen mieltä. Useimmat papeista olivat sekä kansallisuudeltaan että kieleltään suomalaisille vieraita. Saarnatessaan he käyttivät viron kieltä. Inkeriläisiä muutti jatkuvasti Siperiaan, samoin muitakin luterilaisia, varsinkin virolaisia ja saksalaisia. Monet suomalaiset perustivat Siperiassa perheitä. Myös uusia siirtoloita syntyi. Ryzkovaa hieman pohjoisemmaksi perustettiin Bukenen ja Bojarkan siirtolat. Länsi-Siperiaan perustettiin siirtola Om-joen varrelle 1861. Kylän nimi oli Helsinki, siitä tuli suomalainen asutuskeskus… Varsinkin joulunpyhien aika oli vaikea, sillä silloin suomalaiset irtolaisainekset kerääntyivät Helsinkiin juomaan, räyhäämään ja tappelemaan. Paavo Granö kuvailee tilannetta… Henrik Wrede – Mathilda Wreden veli – toimi 1880-luvulla kolmisen vuotta Englannin ja ulkomaan Bibliaseuran palveluksessa Siperiassa etupäässä Irkutskissa ja sieltä itään ja koilliseen ulottuvilla alueilla… Huomattava muutos oloissa tapahtui, kun Siperiaan matkusti pappeja ja opettajia. Erityisesti on mainittava pastori Johannes Granön työ. Hän tuli v. 1885 suomalaisten siirtoloiden opettajaksi ja sielunhoitajaksi. Hän asui Omskissa ja kävi vuosittain kiertämässä kaikki suomalaiskylät, jopa oleskeli muutaman viikon kussakin jokaisella käynnillään. Hän sai työhön avukseen veljensä, pehtori Anders Granön, joka asettui asumaan Helsingin kylään… Suomalaiset ovat yhä enemmän sulautuneet sikäläiseen väestöön. Om-siirtolan paikalla sijaitsee nykyisin Pobede-niminen kolhoosi. Siinä on 11 eri kansallisuutta. Suomalaisia on muutamia kymmeniä… Joukko punaisten riveissä kansalaissodassa taistelleita suomalaisia pakeni sodan päättyessä Neuvostoliittoon, jossa he joutuivat kärsimään ehkä elämänsä kovimmat koettelemukset. Keväällä 1918 Venäjälle siirtyneistä suomalaisista osa joutui siirtymään Siperiaan. Viipurissa ja muuallakin raaoista murhistaan tunnettu ’kenraali’ H. Kaljunen pakeni Omskiin… Juna pysähtyi ja vaunuissa olleet ihmiset tyhjennettiin Buissa. Siellä oli jo ennestäänkin suomalaisia… Muista tänä aikana Siperiassa olleista suomalaisista on mainittava Oskari Tokoi. Hän pyrki suomalaisten pakolaisten mukana Semipaladinskiin kesäkuussa 1918, mutta sotatoimien takia juna käännytettiin Uralilta takaisin ja joukon kohtalot muuttuivat. Tokoi liittyi sittemmin brittiläiseen Muurmannin-legioonaan… Venäjään liitettiin Ison valtameren rannalta laajoja alueita 1850- ja 1860-luivuilla. Näille alueille koetettiin saada uudisasukkaita myös Suomesta. Länsi-Suomesta lähtikin perheitä Vladivostokin alueelle, he perustivat sinne Abo-nimisen kylän. Heikki Herlin kertoo historiikissaan Suomalaiset Siperiassa suomalaisjoukon matkasta… Yleisesti lienee tuskin tunnettua, että suomalaiset tutkijat ja tiedemiehet ovat tehneet Siperiassa uraanuurtavaa työtä jo varhaisina aikoina. Pappi ja tutkimusmatkailija Erik Laxman (1737-96) nimitettiin papiksi Barnauliin Obin varrella, mistä hän teki matkoja keräten kasvi-, eläin-, hyönteis- ja kivennäiskokoelmia. Hänet nimitettiin 1770 Pietarin tiedeakatemian akateemikoksi sekä taloustieteen ja väliaikaiseksi kemian professoriksi.”

Aapeli Saarisalo ”Aurora Karamzin ja hänen aikansa” (WSOY 1972), josta lainaus sivulta 53: ”Fredrik Wilhelm Baedeker oli syntynyt Westfalenin Wittenissä 3. päivänä elokuutta 1823. Isä oli kuuluisa lintutieteilijä, ja vaikkeivät vanhemmat olleetkaan uskovia kristittyjä, he olivat rehellisiä, omantunnontarkkoja ihmisiä. Vakavissa keskusteluissa isä kehotti poikaansa välttämään pahaa ja riippumaan kiinni hyvässä. Baedeker opiskeli liikemieheksi ja toimi kauppa-alalla useita vuosia. Vuonna 1851 hän meni naimisiin, mutta nuori vaimo kuoli jo parikuukautta myöhemmin. Baedekerin elämässä alkoi nyt pitkien matkojen kausi. Hän kiersi Saksassa ja Englannissa, mutta lähti sitten useiksi vuosiksi Tasmaniaan ja Australiaan, missä hän elätti itseään kielten opettajana. Vasta vuosikymmenen lopulla hän palasi Eurooppaan, ja oltuaan vähän aikaa kotimaassaan Saksassa hän matkusti Englantiin, jonne vähitellen juurtui niin, että rupesi maan alamaiseksi. Vuonna 1862 hän solmi uuden avioliiton erään englantilaisen lesken kanssa. Baedeker asui Weston-super-Maressa, jonne lordi Radstock tulipitämään kokouksiaan vuonna 1866… Täällä kirkastui Baedekerille usko Jumallan ja Vapahtajaan. Pelastuksen riemu täytti hänen sielunsa. Itse hän sanoi myöhemmin: ’Astuin tähän huoneeseen ylpeänä epäilijänä ja tulin sieltä nöyränä Jeesuksen opetuslapsena.’ Jonkin ajan kuluttua Baedekerin vaimokin tuli pelastuksen tuntoon nähtyään miehessään tapahtuneen suuren muutoksen. Yhdessä he sitten vuosikymmeniä uurastivat palvellakseen lähimmäisiään Kristuksen työssä… Bristolissa Baedeker tapasi tunnetun orpokodin perustajan George Müllerin; näiden kahden ystävyys kesti aina Müllerin kuolemaan asti (1898)… Monta vuotta myöhemmin, vuonna 1892, Müller ja Baedeker tapasivat Wienissä, ja Müller pani kätensä Baedekerin päälle ja siunasi hänet palvelemaan Venäjän etäisimpiin kolkkiin karkotettuja uskonveljiä… Aluksi Baedeker työskenteli Venäjän saksalaisen väestön parissa etupäässä maan länsiosan kaupungeissa. Hän sai usein viranomaisilta suopean vastaanoton sekä luvan pitää kokouksia, mutta monin paikoin hänen osakseen tuli ynseyttä ja virkavaltaista kohtelua… Eräiden ylhäisten venäläisten avulla Baedekerin onnistui saada erityinen lupakirja, joka oikeutti hänet käymään Venäjän vankiloissa ja jakamaan vangeille raamattuja. Tämä ainutlaatuinen etuoikeus hänellä oli kahdeksantoista vuoden ajan., ja hän käytti sitä uskollisesti hyväksensä… Baedeker teki kaksi matkaa halki suunnattoman Siperian. Ensimmäinen matka (v. 1890) kesti kuusi kuukautta. Baedeker oli etukäteen lähettänyt nimellään varustettuja laatikoita täynnä raamattuja ja raamatunosia matkan levähdyspisteisiin, jotta niitä voitaisiin siellä jakaa vangeille. Matkan jälkeen hän sanoi jakaneensa noin kaksitoistatuhatta raamattua ja julistaneensa evankeliumia yli neljällekymmenelletuhannelle vangille. Kun Baedeker teki matkansa, ei vielä ollut Siperian rautatietä ja asutus oli paljon harvempaa kuin nykyisin. Obin itäpuolella ei maassa juuri ollut muita kuin metsän villieläimiä. Siellä täällä oli jokunen maanpakolaisten siirtokunta tai synkkä vankila, joita peninkulmien laajuiset autiot erämaat erottivat toisistaan. Vankilaan liittyi tavallisesti yksinkertaisesti rakennettu kyytiasema. Matkaa taitettiin hevospelillä tai jokilaivoilla… Baedeker sai päättää maallisen vaelluksensa Bristolissa Englannissa 83 vuoden iässä. Hänen hautajaisissaan oli läsnä lordi Radstock, joka silloin oli Englannissa käymässä… Hautakiveen kaiverrettiin seuraavat sanat: ’Fredrik Wilhelm Baedeker/ Filosofian tohtori/ pääsi – pelastettuna Jeesuksen kalliilla verellä – näkemään Kuningasta hänen kunniassaan 9 p:nä lokakuuta 1906 83 ikäisenä.’”  

Pehr Evind Svinhufvud joutui Siperiaan karkotetuksi 1914. Svinhufvud s. 15.12.1861 Sääksmäki, k. 29.2.1944 Luumäki oli itsenäisen Suomen ensimmäinen valtionhoitaja vuonna 1918 ja Suomen tasavallan kolmas presidentti vuosina 1931–1937. Svinhufvud oli puoluetaustaltaan nuorsuomalainen. Vuonna 1918 hänestä tuli kokoomuslainen, kun puolue perustettiin. Svinhufvud nautti suurta kansansuosiota, ja kansan keskuudessa hänet tunnettiin lempinimellä ”Ukko-Pekka”.  Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä: Hän toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Franz Sevn erotti hänet 13. marraskuuta tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin 25. marraskuuta ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhuvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa. Svinhufud af Qvalstad on vanha suku Taalainmaalta. Sen kantaisä oli Pietari Jönsinpoika Kirjuri (Peder Jönsson Skrifvare), joka oli 1400-luvulla tuomari ja tuki valtionhoitaja Nils Sturea. Karoliiniluutnantti Pehr Svinhufvud muutti Suomeen Sääksmäelle. Vanhan, keskiaikaisen rälssisuvun aatelisarvo vahvistettiin kuningas Juhana III:n antamalla aatelisarvolla vuonna 1574, jolloin Svinhufud af Qvalstad -suku  merkittiin Ruotsin ritarihuoneelle aatelissukuna nr. 145. Vaakunakilvessä on tähti ja villisianpää. Autonomian ajan alussa perustetussa Suomen Ritaristossa ja Aatelissa suvun järjestysnumero on 7.
http://www.svinhufvudinmuistosaatio.fi/professori-martti-haikio-svinhufvudin-karkotus-siperiaan-1914/

Karkotetut suomalaiset Siperiassa autonomian aikana Luettelo Siperiaan karkotetuista rikollisista ja irtolaisista autonomian aikana perustuu fil. tri Alpo Juntusen väitöskirjan tutkimuskortistoon. Siihen on koottu tiedot karkotetuista vankiloiden, senaatin oikeusosaston, kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin arkistoista. Jokaisesta karkotetusta on tehty oma korttinsa, johon on kirjattu häntä koskevat tiedot. Luetteloon on tallennettu kaikki korteissa esiintyvät tiedot. Kortisto on vuonna 2003 sijoitettu Turun maakunta-arkistoon.  Taustatietoa karkotuksesta ja karkotettujen elämästä Siperiassa löytyy fil. tri Alpo Juntusen julkaistusta väitöskirjasta Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa. Suomen vankeinhoidon historiaa, osa 3. 1983, 210 s. ISBN 951-46-6712-3. Myös julkaistu sarjassa Siirtolaisuustutkimuksia A 10. 1983, 210 s. ISBN: 951-9266-22-4. Käytetyt lyhenteet: AD = anomusdiaari; Da = päätöstaltio; EE = senaatin kirkollisasiaintoimituskunta; KKK = kenraalikuvernöörin kanslia; Mvs = ministerivaltiosihteeri; VSV = valtiosihteerinvirasto. Esimerkkinä mainitaan mm. Kankkunen Matti. Ikä: 23 Rantasalmi. Tuomittu irtolaisuudesta vähintään 1 vuodeksi Kronoborgin ojennuslaitokseen; Tehnyt anomuksen päästä siirtolaiseksi Siperiaan ja sen. katsoo, ettei ole mitään syytä olla päästämättä häntä sinne, H:ki 19.3.1858; Mvs esitti asian keisarille, joka hyväksyi sen 12/24.4.1858; VSV 1858 akt 386 (687, 376); KKK 7/1858; Ilm. Viip. lähdöstä 2/14.9.1858.

Alpo Juntusen kirjassa ”Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Speriassa” (Siirtolaisuusinstituutti Turku 1983) todetaan näin: ”Oltuaan muutaman päivän siirtolassa Granö havaitsi, että asukkaiden siveellinen taso oli erittäin alhainen. Rikokset, tappelut ja juopottelut olivat jokapäiväistä elämää. Tämä johtui karkotettujen taustasta ja siitä, ettei heillä ollut opettajaa eikä järjestyksenpitäjää. Asukkaat olivat vuosikymmeniä saaneet asua kuin villi-ihmiset.” Museoviraston kuva-arkistossa on Albin Mikanderin valokuvakokoelma suomalaisista karkotetuista Siperiassa.

Johannes Granö on kirjoittanut kirjan ”Kuusi vuotta Siperiassa” (Weilin & Göös’in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana 1893), jossa todetaan: ”Vanhin suomalainen siirtola Siperiassa on Rishkova Tshukalinin piirissä Tobolskin kuvernementissä. Vuonna 1802 siirtyi vähä yli kahdenkymmenen perheen Inkeriläisiä suomalaisia Narvan seudulta tuhon kaukaiseen maahan. Syyksi siirtymiseen sanovat nämä jälkeläiset kuulleensa esi-isiltään sen julmuuden, jolla heitä kohtelivat tilan haltijat, joiden orjia he olivat ja joille heidän piti alinomaan tehdä työtä, niin että oman maanviljelyksensä, josta heidän ja heidän perheidensä oli elettävä, oli heidän tehtävä yöllä. Kun tämä olo tuli yhä raskaammaksi, lähettivät he kaksimiehisen lähetyskunnan Aleksanteri I:sen luo Pietariin…”

Hermann Hartfeld ”Uskoa KGB:stä huolimatta” (Stefanus-lähetys ry 1982), jossa Hermann Hartfeld s. 1942 Omskissa Siperiassa kertoo käyneensä 7 luokkaa kansakoulua, eikä päässyt korkeampiin oppilaitoksiin, koska hän oli uskossa. Marraskuussa 1962 hänet tuomittiin 5 vuodeksi ankaran kurin työleirille, toiminnastaan uskovien nuorten keskuudessa jne. Vuonna 1974 hänelle myönnettiin maasta poistumislupa Saksan liittotasavaltaan. Tässä kirjassa Herman Hartfeld kuvailee venäjän uskovien kohtaloita.

Metro-lehdessä 10.3.2011 oli metromatkailu juttu ”Junalla halki Siperian”, jossa kerrotaan, että Trans-Siperian rautatie on yksi maailman ainutlaatuisimmista, jonka pituus on 9259 km Moskovasta Vladivostokiin. Reitin ensimmäinen iso asema Aasian puolella on Jekaterinburg.

Arvi Arjatsalo ”Siperian kutsu – Kertomus M. A. Castrénin kahdesta tutkimusmatkasta” (Otava 1991).

Olli Karhi ”Yrjö Niemi – mies, Siperiaan lähetetty” (Päivä Oy 1996).

Venäjän Karjala 

Aunus, venäjäksi Olonets on historiallinen maakunta Itä-Karjalassa, nykyään Karjalan tasavallan eteläosassa Laatokan koillispuolella ja Äänisen ympäristössä. Ja Aunus, Aunuksen kaupunki, karjalan kielessä Aunuksenlinna, venäjäksi Olonets, kaupunki Alavoisenjoen varrella Karjalan tasavallassa, jossa on asukkaita noin 29 000. Aunus oli suomalaisten joukkojen hallussa syyskuusta 1941 kesäkuuhun 1944.

Pähkinälinna, venäjäksi Petrokrepost, vuoteen 1611 Orešek, 1612–1702 (ruotsiksi) Nöteborg, 1702–1944 (saksaksi) Schlüsselburg, mistä suomeksi Lyyssinä, kaupunki Nevan niskalla Laatokan etelärannalla Venäjällä; 12 000 as. (2000). Vuonna 1323 Novgorodin valtion rajalinnoitukseksi perustettu Pähkinälinnassa solmittiin samana vuonna Pähkinäsaaren rauha. Kaupunki oli Ruotsin hallussa 1612–1702. Myöhemmin Pähkinälinna oli poliittisten vankien säilytyspaikka. Nykyään linnoitus on museona. Olen käynyt erään ryhmän mukana useita kertoja Pähkinälinnassa paikallisen rukoushuoneen pastorin vieraana. Pähkinälinnaan pääsee ajamalla Pietarin kautta Muurmanskin tietä pohjoiseen, jolloin tulee Pähkinälinnan liittymä.

Arkangelin oblasti, hallintoalue Pohjois-Venäjällä Vienanmeren ja Barentsinmeren rannikolla sekä Vienanjoen ympäristössä, hallintokaupunki Arkangeli. Havumetsää ja tundraa, metsäteollisuutta. Arkangeli, venäjäksi Arhangelsk, karjalan kielessä Viena, kaupunki Vienanlahteen laskevan Vienanjoen suulla Venäjän federaatiossa; 358 500 as. (2001). Saha-, selluloosa-, paperi-, telakka- ja elintarviketeollisuutta.

Arkangeli on Murmanskin ohella pohjoisen meriliikenteen tärkein keskus; satama on jäätön toukokuusta lokakuuhun. Arkangeli perustettiin 1584. Se oli ennen Pietarin perustamista 1703 Venäjän ainoa merisatama.

Omskin oblasti, hallintoalue Länsi-Siperian alangon eteläosassa Venäjällä; n. 2,2 milj. asukasta hallintokaupunki Omsk, joka on Siperian radan ja Irtysjoen varrella Länsi-Siperiassa Venäjän federaatiossa, jossa asuu n. 1,1 milj. asukasta. Omsk on kehittynyt 2. maailmansodan jälkeen huomattavaksi kulttuuri-, kauppa- ja teollisuuskeskukseksi; kone-, öljynjalostus-, tekstiili-, nahka-, kemian- ja elintarviketeollisuutta. Siellä on jokisatama. Yliopisto ja useita korkeakouluja. Omsk perustettiin 1716. Siellä toimi Koltsakin vastavallankumouksellinen hallitus 1918-19.

Vladivostok on satamakaupunki Muravjovinniemen kärjessä Japaninmeren rannikolla Venäjän kaukoidässä; n. 592 000 asukasta. Laivanrakennus- ja kalasäilyketeollisuutta. Vladivostok on Siperian radan pääteasema ja Venäjän tärkein Tyynenmeren satama. Satama voidaan pitää auki läpi vuoden. Yliopisto ja useita muita korkeakouluja. Vladivostok perustettiin 1860. Se oli brittiläisten, yhdysvaltalaisten ja japanilaisten joukkojen miehittämä 1918-22.

Neuvostoliiton Armenia

Toivo Rapeli ”Kaukasia kiehtoo (SLEY 1982) lainaus sivulta 96: ”Omaksi valtioksi Armenia muodostui 2. vuosisadan alussa eKr. ja saavutti merkittävän valtiollisen aseman Tigran Suuren hallituskauden aikana (v. 95-55 eKr.). 6. vuosisadalta lähtien Armenia menetti suurvalta-asemansa ja koki sen jälkeen verisiä vaiheita. Eräät kauheimmista julmuuksista armenialaiset ovat kokeneet meidän vuosisatamme aikana. Turkin hallitus käytti ensimmäisen maailmansodan kestäessä voimakkaasti kansallismielisten armenialaisten kukistamiseen kurdeja. Armenialaiset joutuivat silloin järjestelmällisen kansamurhan ja maastakarkoituksen uhreiksi. Kaikkiaan puolitoista miljoonaa heistä tapettiin tai menehtyi karkotusmatkallaan etelään. Mesopotamiaan ja Syyriaan. Ne, ketkä pystyivät, pakenivat Venäjälle, Länsi-Eurooppaan, Amerikkaan ja moniin muihin maihin. Niissä syntyi voimakkaita armenialaissiirtokuntia, jotka omauskoisen armenialaiskirkon ympärillä vaalivat kansallisia perinteitään. Jo näitä aikoja ennen Armenia oli liitetty Aleksanteri Suuren valtakuntaan. Sitten seurasivat Rooma ja Bysantti. Kristinusko tuli maahan 300-luvun alussa ja Armenian kirkko kehittyi omaan suuntaansa. Muhamettilaisuuden paine alkoi tuntua Armenian rajoilla 600-luvulta lähtien, eikä se sen koommin koskaan hellittänyt. Armenian kristillisen kulttuurin suurin kukoistus sattui 900-1000 -luvuille, jolloin pääkaupunkina oli Ani nykyisin Turkille kuuluvalla alueella. Venäjä liittyi Turkin ja Persian leikkiin 1700-luvulta lähtien ja otti haltuunsa silloisen Armenian itäisiä osia – enimmäkseen samat alueet, jotka nyt muodostavat Neuvosto-Armenian.” 

Tässä on tunnetun armenialaisen Demos Shakarianin elämästä jotakin tietoa https://fi.wikipedia.org/wiki/Demos_Shakarian ja hänen elämäntarinansa voi lukea John ja Elisabeth Sherrill (toim.): Maailman onnellisimmat ihmiset. Demos Shakarianin tarina. suom. Leena Mäkiö, 6. p.. Helsinki: STELK Finland Ry, 1988.

Armenialainen pastori Hayk Venäjän Shlisselburgin kaupungista (Pähkinälinnasta, Pietarin läheltä Laatokan rannalta) oli vierailemassa Nummelassa mm. Nummelan vapaaseurakunnassa torstaina 24.2.2005. Hayk pastori kertoi puheessaan, kuinka hän oli opiskellut Pietarin yliopistossa, mutta hän kaipasi elämäänsä onnellisuutta tai jotakin mitä ei ollut saavuttanut yliopistossa opiskellessaan. Hän kysyi itseltään, miksi hän ei ole onnellinen. Meni keskustelemaan armenialaisen pastorin kanssa kirkkoon tästä asiasta. Pappi sanoi, että me olemme kaikki syntisiä, kadu sitä mitä pahaa, jota olet tehnyt, mutta se ei auttanut elämän tyhjyyteen ja syyllisyyteen. Hän kävi Venäläisen vaimonsa Ortodoksikirkossa myös kysymässä tätä asiaa, mutta hän ei saanut sieltäkään mitään apua. Hän oli perustanut 15 baaria ja kahvilaa Pietariin ja oli mukana mafiajärjestön johtotehtävissä. Hän näki kaikkea laittomuutta ja miliisi oli ostettu olemaan puuttumatta asioihin. Mutta kerran Hayk pidätettiin ja oli kaksi päivää tutkintovankeudessa mafiatoiminnastaan. Hayk rukoili sellissään: Jumala, jos olet olemassa, niin auta minua. Rukouksen seurauksena hänet vapautettiin kaikista syytöksistä. Tämän jälkeen mafia otti yhteyttä ja pyysi jatkamaan toimintaa, mutta hän muisti antamansa lupauksensa Jumalalle sellissä, että jos Jumala vapauttaa hänet, niin hän tekee mitä vain Jumalalle ja jättää entisen elämänsä. Seitsemän päivän kuluttua tuli evankelista hänen kotiinsa ja koko perhe antoi elämänsä Jeesukselle. Jumala puhui hänelle, myy asunto Pietarissa ja muuta Shlisselburgiin. Hän muutti ja perusti seurakunnan ja hänen kauttaan siellä on tullut 2.000 ihmistä uskoon. Hänen seurakuntansa poltettiin jne., mutta hän jatkaa työtä. Hän on paastonnut 40 päivää ja kokenut Jumalan puhdistavan tulen ja rakkauden kosketuksen 36 päivän kohdalla.  Pastori Haykin elämästä on juttu7 päivää lehdessä 22/2005

Ukraina

Herodotoksen mukaan skyytit saapuivat Mustanmeren pohjoisrannikon aroille Aasiasta massageettien sotaisten heimojen ahdistamina. Aroilla he kohtasivat kimmerit, joista osan he alistivat valtikkansa alle ja osan karkottivat muualle. Antiikin ajan kirjoittajat kuvaavat skyyttejä voittamattomiksi sotureiksi, jotka kylvivät kauhua monissa antiikin valtiossa. Raamatussa Jeremian kirjassa puhutaan skyyteistä 5:15-17: ”Katso minä tuon teitä vastaan, te Israelin heimo, kansan kaukaa, sanoo Herra; se on horjumaton kansa, se on ikivanha kansa, kansa, jonka kieltä sinä et ymmärrä… Heidän viinensä on kuin avoin hauta, he ovat kaikki sankareita… he miekalla hävittävät sinun varustetut kaupunkisi.” Varhaisimmat todisteet skyyteistä ovat peräisin 70-luvulta eKr. Assyrialaisissa savitauluissa kerrotaan skyyttien saapumisesta Etu-Aasiaan.
Lähteet antavat katkonaisen, mutta selkeän kuvan skyyttien sotatoimista monien etuaasialaisten valtioiden alueella. Eräiden tietojen mukaan skyyttijoukot etenivät aina Palestiinan ja Egyptin rajoille saakka. Farao Psammetik I:n, joka hallitsi vuosina 663-616 eKr. kerrotaan estäneen skyyttien etenemisen lahjojen avulla. Skyyttien retket Etu-Aasiaan päättyivät 6. vuosisadan alussa eKr. Meedian ja Uus-Babylonian vallan voimistuessa he joutuivat palaamaan Kaukasuksen ja Mustanmeren pohjoispuolen aroalueille. Herodotos kertoo skyyttien Aasiasta palattuaan kohdanneen Mustanmeren rannikolla kovaa vastarintaa ja he joutuivat uudelleen valloittamaan kimmereiltä asuma-alueensa. Muinaiset kreikkalaiset nimittivät alueelle 6. vuosisadalla eKr. muodostunutta valtiota Skyytiaksi.Skyytian mahti kasvoi etenkin kuningas Atheaan aikana 4. vuosisadalla eKr. Tälle kaudelle ajoittuvat suuret skyyttien hautausmaat, joita perustettiin kuninkaiden hautakumpujen (kurgaanien) ympärille. Eräät hallitsijoiden hautakummuista ovat 20 metriä korkeat. Kuningas Atheas harjoitti aktiivista politiikkaa Tonavalla pyrkien laajentamaan Skyytian länteen ja kävi sotaa Aleksanteri Suuren isää kuningas Filipposta vastaan. Atheaan saatua 90-vuotiaana surmansa eräässä taistelussa v. 339 eKr. alkoivat Skyytiaa koetella voimakkaat poliittiset ja taloudelliset muutokset. Traakian heettiläisheimot käyttivät skyyttien heikentymistä hyväkseen ja valloittivat Tonavan ja Dnestrin välisen aroalueen. Sarmaattiheimot alkoivat liikehtiä idässä 4.-3. vuosisadalla eKr. pyrkien Donin ylitse. Skyyttivaltakunnasta ei ollut heille enää vastukseksi ja 3. vuosisadalla lopulla sen alue olikin jo huomattavasti pienentynyt. Osa skyyteistä siirtyi Krimin niemimaalle, jonne he perustivat Skyyttien Neapolin (nyk. Simferepol), ja asettuivat Dneprjoen alajuoksun varrelle. Ukrainan aroille skyytit ovat jättäneet lukuisia jälkiä olemassaolostaan, kuten hautakumpuja ja asutuksen jäänteitä. Skyytit uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja haudantakaisen maailman olemassaoloon ja siksi kaikkien ihmisen elämässään käyttämien esineiden oli seurattava häntä hautaan. Ylhäisten henkilöiden hautajaisissa oli tapana uhrata palvelijoita tai hevosia. Skyyttien uskonto oli polyteististä. He uskoivat maailman olevan täynnä erilaisia jumalia.

Ukrainan nimi esiintyi venäläisissä kronikoissa ensi kertaa 1100-luvulla, ja sillä tarkoitettiin aluksi Kiovaa ja sen ympärillä olevia ruhtinaskuntia. Asukkaat olivat itäslaaveja. Välittäessään ortodoksista oppia ja bysanttilaista kulttuuria muualle Venäjälle 1000-luvulla Kiovan suuriruhtinaskunta oli Euroopan mahtavimpia valtioita. Mongolit valloittivat Ukrainan 1240, mutta Kultaisen ordan kaanikunnan reuna-alueella se säästyi pahimmilta koettelemuksilta.

Puola-Liettua valtasi 1300-luvulla Galitsian-Volynian ruhtinaskunnan. Vuonna 1569 Liettuan ukrainalaiset osat liitettiin Puolaan. Puolan herruutta vastaan kapinoivat Dneprin kasakat pyysivät Bohdan Chmielnickin (Bogdan Hmelnitski) johtamina apua Moskovalta ja tunnustivat sen ylivallan, mutta Andrusovon rauhassa 1667 Venäjä sai vain Dneprin itäpuolisen Ukrainan, kun taas Länsi-Ukraina jäi Puolalle.
Kun venäläiset eivät antaneetkaan Ukrainalle lupaamaansa autonomiaa, kasakkapäällikkö (hetman) Mazepa liittoutui Ruotsin Kaarle XII:n kanssa 1700-luvun alussa. Katariina II puolestaan rankaisi kasakoita näiden kapinoinnista ulottamalla Ukrainaan maaorjuuden 1783. Puolan jaoissa Venäjä sai Puolan ukrainalaiset alueet Galitsiaa lukuun ottamatta.Maaorjuus lakkautettiin 1861, mutta samaan aikaan Venäjä pyrki venäläistämään Ukrainaa, mikä synnytti kansallisuusliikkeen. Talonpoikien ja työläisten asema pysyi kuitenkin huonona, ja niin Venäjän vallankumous sai jalansijaa myös Ukrainassa.

Ukraina julistautui itsenäiseksi 1917, mutta sisällissodan aikana 1918–20 se oli vuoroin porvareitten, vuoroin sosialistien johdossa ja välillä saksalaisten tai puolalaisten hallussa. Vuonna 1922 Ukrainasta tuli yksi neljästä neuvostotasavallasta. Neuvostoliitto liitti 1939 muuhun Ukrainaan Länsi-Ukrainan, joka 1921 Riian rauhassa oli joutunut Puolalle, ja 1954 Ukraina sai Krimin niemimaan (Krim). Toisessa maailmansodassa rintama vyöryi kahdesti Ukrainan yli. 

Ukraina sai YK:n jäsenyyden 1945. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus 1986 Pohjois-Ukrainassa herätti maailmanlaajuista huomiota ja nosti esiin pol. opposition. Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa Ukraina antoi suvereenisuusjulistuksen 1990 ja julistautui kansanäänestyksen jälkeen itsenäiseksi 1991. Presidentiksi valittiin Leonid Kravtšuk. Ukraina oli 1991 perustamassa Itsenäisten valtioiden yhteisöä, mutta Venäjän federaation kanssa puhkesi erimielisyyksiä Krimin niemimaan ja Mustanmeren laivaston hallinnasta. Krimin alueesta tuli 1991 autonominen tasavalta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön Ukraina liittyi 1992.

Parlamenttivaaleissa 1994 vasemmisto vahvistui, ja presidentinvaalit voitti Leonid Kutšma. Parlamentti hyväksyi 1996 uuden perustuslain, jonka mukaan presidentin valta lisääntyi ja ukrainasta tuli ainoa virallinen kieli. Vuonna 1995 Ukrainasta tuli Euroopan neuvoston jäsen, ja 1997 se solmi Venäjän kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen sekä sopimuksen Sevastopolista ja Mustanmeren laivaston jaosta. Venäjä sai pitää oman laivastonsa Sevastopolin tukikohdassa 20 vuotta maksaen siitä vuokraa. Ukraina teki 1997 Naton kanssa kumppanuussopimuksen. Länsimaat arvostelivat pääministeri Pavlo Lazarenkoa talousuudistuksen hidastelusta 1997, jolloin hän erosi ja tilalle nimitettiin presidentin ehdokas Valeri Pustovoitenko. Vuoden 1998 parlamenttivaaleissa presidentti Kutšmaa vastustavat kommunistit menestyivät parhaiten, mutta eivät liittolaisineen saaneet enemmistöä. Krimin autonomisen tasavallan parlamenttivaaleissa 1998 Venäjään liittymistä kannattavat kommunistit jäivät vähemmistöön. Pääministeriksi nimitettiin 1999, puolueeton pankkiiri Viktor Juštsenko.

Ukrainan parlamentti hyväksyi 1999 Krimin autonomisen tasavallan perustuslain. Saman vuonna se poisti Euroopan neuvoston huomautuksen jälkeen kuolemanrangaistuksen. Huhtikuussa 2000 järjestetyssä kansaäänestyksessä yli 80 % äänestäneistä kannatti perustuslainmuutoksia, joilla lisättiin presidentin valtaa sekä tehtiin muutoksia parlamenttiin. Parlamentin vastustaessa muutoksia niitä ei ole toistaiseksi toteutettu. Vuosina 2000–01 järjestettiin sarja mielenosoituksia, joissa vaadittiin presidentti Kutšman eroa sekä puolustettiin pääministeri Juštsenkoa, jonka kommunistit halusivat erottaa. Suosittu Juštsenko joutui kuitenkin eroamaan huhtik. 2001 ja tilalle nimitettiin Kutšman ehdokas Anatoli Kinah.

Kiova on ukrainan kielessä Kijiv, Ukrainan tasavallan pääkaupunki Dneprin ja sen sivujoen Desnan yhtymäkohdassa. Kiovassa asuu n. 2,6 miljoonaa asukasta (2001). Kiova on Itä-Euroopan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja. Se on tärkeä rautatie-, maantie-, joki- ja lentoliikenteen keskus. Se on myös huomattava kauppa- ja teollisuuskaupunki; kone-, kulkuneuvo-, metalli-, elektroniikka-, kevyttä ja elintarviketeollisuutta. Ukrainan sivistyselämän keskukseksi kehittyneessä Kiovassa on mm. 1834 perustettu yliopisto, useita korkeakouluja, 1867 perustettu ooppera ja konservatorio. Joen länsirannalla olevaa keskustaa luonnehtivat monet puistot ja bulevardit. Huomattavimpia nähtävyyksiä ovat varhaiskristillinen Pyhän Sofian tuomiokirkko (1037) ja Kiovan kaakkoisosassa oleva Venäjän kirkon vanhin luostari, Kiovan Petšerskin luolaluostari (1051, museona vuodesta 1929, osittain luostarina 1942–61).

Kiova oli 882–1169 Kiovan ruhtinaskunnan pääkaupunkina, ja Venäjän kirkon metropoliitta asui siellä. Kiova kuului Liettualle 1362–1569 ja Puolalle vuoteen 1654. Tällöin solmitun sopimuksen perusteella se liitettiin Venäjään 1686. Vuonna 1934 siitä tuli Ukrainan neuvostotasavallan ja 1991 Ukrainan pääkaupunki.

Opinnäytetyöt:

Henni Pekkarinen ”Elokuva Venäjälle: näkökulmia elokuvan tekemisestä Venäjällä ja Suomalais-Venäläisestä yhteistuotannosta” (Karelia ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 22014)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/71325/Pekkarinen_Henni.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Mikko Sirviö ”PK-yrityksen etabloituminen Venäjälle” (Karelia-ammattikorkeakoulu 2014)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/85619/Sirvio_Mikko.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjallisuutta:

Claes Ericson ”Oligarkit – Helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä” (WSOYpro/Docendo-tuotteet 2011)
Simon Sebag Montefiore ”Romanovit: 1613-1918” (WSOY 2017).
Mauno Koivisto ”Venäjän idea” (Tammi 2001).
Erkki Vettenniemi ”Solzenitsyn – Elämä ja eetos” (Teos)
Vieno Zlobina Heidän ihanteensa murskattiin. Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa. Julkaisuja 7. Siirtolaisuusinstituutti 2017.
Rauni Virtanen (toim.): Irman tarina. Kanadansuomalaisen Irma Kuprin matka Kanadasta Neuvostoliittoon ja Venäjältä Suomeen. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 2012.
Mark Netšajev ”Minun Pietarini” (Otava 1994)

Kalleria