On hyvä tuntea juurensa ja menneisyytensä, josta ponnistaa eteenpäin tulevaisuuden haasteissa. Suomen tunnettu historia alkaa Ruotsin vallan alla olevana Itäisenä maakuntana. Ruotsi on Suomen naapurimaa nykyään. Suomalaiset tykkäävät vierailla Ruotsissa. Keräsin vähän tietoa tästä naapurimaastamme Ruotsista, jonka osana Suomi on ollut vuosisatoja, sekä Venäjästä, unohtamatta itsenäistä Suomea. Suomalaisia on muuttanut paljon mm. Ruotsiin jne. Ruotsin vallan jälkeen Suomi oli Venäjän Suuriruhtinaskunta reilut sata vuotta. Venäjä valtasi maamme Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Suomi itsenäistyi tsaarien Venäjästä vallankuomuksen yhteydessä 1917.
Ruotsin historiasta jotakin
Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800)” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 92: ”Kristinusko ei vakiintunut Suomen alueelle nopeasti tai ilman ristiriitoja. Paavi Aleksanteri III selvittää tilannetta vuodelta 1171 tai 1172 olevassa kirjeessään. Siinä toistetaan ruotsalainen kertomus siitä, että idästä tulevien vihollisten uhkaamina suomalaiset lupaavat apua vastaan pitää kristinuskon. Vihollisen poistuttua suomalaiset alkavat kuitenkin vainota ja pilkata pappeja ja luopuvat pian uudesta uskosta. Kirkollisen esivallan asema ei siten ollut vakiintunut vielä 1200-luvulle tultaessa, vaikka Suomen alueen ensimmäinen piispanistuin olikin olemassa jo viimeistään 1220-luvulla Nousiaisissa. Sieltä se siirrettiin vuonna 1229 Turkuun. Kristinuskon missiovaihe vaihtui kirkollisen organisaation rakentumisen ja vakiintumisen vaiheeksi 1200-luvun jälkipuoliskolle. Myöskään kuninkaan valta ei vielä 1200-luvulla ollut vankka Pohjanlahden itäpuolella. Ruotsi oli muutoinkin yhä maakuntien Ruotsi. Kuninkaan valta perustui hänen läsnäoloonsa lukuisan asemiehistön seurassa. Vaalilla valitulla kuninkaalla ei ollut oikeutta tehdä merkittäviä valtakuntaansa koskevia päätöksiä ilman maakuntien suostumusta. Oikeudenkäyttöä ohjasivat maakuntien omat lait. Suomessakin katsotaan olleen vanhaa tapaoikeutta, mutta siitä on jäänyt vain vähän ja tulkinnanvaraisia viitteitä myöhemmin oikeudellisiin lähteisiin. Kuningas vieraili keskeisissä maakunnissa säännöllisesti, mutta Suomi ei kuulunut näihin. Keskiajalla kuningas käsitettiin alamaistensa korkeimmaksi suojelijaksi. Kuningas oli myös korkein lain ja oikeuden vartija… Ensimmäisiä yleisvaltakunnallisesti käyttöön otettuja lakeja olivat Birger jaarlin (jaarlina 1248-1266) antamat rauhanvalan säädökset noin vuodelta 1250… Talonpoikien tyytymättömyys 1300-luvulla näyttää olleen suurinta Satakunnassa ja valtakunnan itäosassa Albrekt Mecklenburgilaisen (kuninkaana 1364-1389) hallinta-aikana, erityisesti vuosina 1367-1369. Juuri tuohon aikaan rakennettiin Suomenkin alueelle pieniä linnoja Kokemäelle, Eurajoelle ja Korsholmaan. Lisäksi kuningas laajennutti Turun linnaa. Kustannukset ja rakennustarvikkeet vaadittiin rahvaalta veroina ja muina suorituksina. Albrekt määräsi vuoden 1367 kesäkuussa ylimykset ja papit luovuttamaan puolet tuloistaan kruunulle. Rahaa hän tarvitsi taisteluun entistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ja tämän poikaa Haakonia vastaan… Kauko Pirinen on arvellut Kokemäelle rakennetun linnan olleen Albrekt Mecklenburgilaisen mukana valtakuntaan tulleen saksalaisen ylimystön läänityksen keskus. Nämä uudet läänityksensaajat pyrkivät ymmärtämään oikeutensa läänitykseensä saksalaisen käytännön mukaisesti, johon myös kuului oikeus linnan rakentamiseen. Tämä merkitsi usein päivätyövelvollisuutta ja kestitys- ja verosuoritusten moninkertaistumista.”
Yrjänä Kailanen ”Kuvauksia Ruotsin suomalaisten elämästä ja eränkäynnistä Wermlannin ja Taalain metsäseuduilla”, by Gustaf Schröder
http://www.gutenberg.org/cache/epub/16652/pg16652-images.html (Project Gutenberg’s)
Herman Lindqvist kertoo ”Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen” WSOY 2003, että Ruotsalaisia kalliopiirroksia on löytynyt Kivikin haudasta, jota on luonnehdittu joskus skånelaisen faraon viimeiseksi leposijaksi. Hauta rakennettiin ilmeisesti 1100 eKr.
Ruotsin kuninkaista tekemässä luettelossa Snorre Sturlassonilla ensimmäinen on viikinkijumala Odin. Snorren mukaan Odin oli kuolevainen sankari, jota oli alettu palvomaan jumalana hänen kuolemansa jälkeen. Snorren mainitsema Ynglinga–suku olisi hallinnut aina Ingjald Illrådeen asti 600 luvulla. Norjassa Ynlinga-suku sammui Olavi IV:n myötä 1385. Ruotsin kuninkaan Ragnar Lodbrokin tiedetään hyökänneen Englantiin ja Northumbrian kuningas Aelle II teloitti hänet käärmekuopassa vuonna 863. Seuraava Ruotsin kuningas oli Erik Voittoisa (Segersäll) joka hallitsi Upplannissa 900-luvulla. Ruotsin kuningas Olavi Sylikuningas oli Erik Voittoisan poika ja oli Ruotsin kuninkaana (Sveanmaan ja Göötanmaan) vuodesta 993 vuoteen 1024 saakka. Adam Bremeniläisen tietojen mukaan Olavi avioitui slaavilaisen ruhtinaan tyttären Estridin kanssa. Oman tyttärensä Inegerdin Olavi antoi vaimoksi Kiovan suurruhtinaalle Jaroslaville.
Gootit olivat Ruotsin Göötanmaalla asunut germaaninen heimo, joka hallitsi koko Itämeren alueen kauppaa Kristuksen syntymän ajoista aina 400 luvulle. Gootteja oli asettunut asumaan Öölannin ja Gotlannin saarille sekä Weikselin suupuoleen. Täältä käsin he välittivät Pohjois-Euroopan tuotteita Roomaan. Heidän kauttaan roomalaiset tuotteet, kuten erilaiset rautaesineet saapuivat pohjoismaihin ja myös Suomeen.
Ruotsalaiset viikingit suuntasivat matkansa itään. Tämä johti Itämeren poikki Väinäjoelle ja siitä edelleen nykyiselle Venäjälle tai Suomenlahden pohjoisrannikon saaristoa pitkin Nevalle, josta edelleen Laatokalle ja Olhava-jokea pitkin Sisä-Venäjälle. Venäjän suurten jokien kautta viikingit ulottivat matkansa aina Mustalle merelle ja Kreikkaan saakka, jossa näitä ns. varajageja palveli Itä-Rooman keisarin henkivartijoina. Sopiviin kohtiin vakinaisilla kulkureiteillä varajagit perustivat linnoitettuja tukikohtia. Niistä käsin varajagi-päälliköt alistivat ympäristön heimot valtaansa. Vähitellen näistä tilapäisluontoisista valloituksista muodostui vakituisia ruhtinaskuntia. Aikaa myöten nämä ruhtinaskunnat slaavilaistuivat muodostaen tulevan Venäjän valtakunnan alun. Viikinkiretket ja kauppa toivat maahan varallisuutta. Ruotsalaisia viikinkejä eli varageja nimitettiin myös russeiksi, vaikka jotkut nimittivätkin heitä svean maalaisiksi, toiset taas normanneiksi tai anglosakseiksi ja jotkut jopa gotlantilaisiksi. Kristinuskoa levitti erityisesti piispa Ansgar 800-luvulla. Upsala sai arkkipiispanistuimen 1164. Birger Jaarlin suvun valtakaudella (1250–1364) vakiinnutettiin maallinen rälssi ja säädettiin mm. yleinen maanlaki (1347) ja kaupunkilaki (1351), vahvistettiin siteitä Suomeen ja solmittiin 1323 Pähkinäsaaren rauha Novgorodin kanssa. Samaan aikaan vakiintui kirkon ja papiston verovapaus.
Kristinusko tuli Ruotsiin ranskalaisen arkkipiispa Ansgariuksen (Ansgar) (s. 801 Amies – k. 865 Bremen) toimesta. 14 vuotiaana Ansgar tuli munkiksi Corveyn benediktiiniluostariin. Rimbertin n. 875 kirjoittamassa Ansgariuksen elämäkerrassa Vita Ansgari (https://sourcebooks.fordham.edu/basis/anskar.asp) ja Adam Bremeniläisen Hampurin arkkihiippakunnan historiassa n. 1075 mainitaan, että Ansgarius teki Ruotsin Birkaan kaksi lähetysmatkaa vuosina 829-31 ja vuonna 850 avustajansa Witmarin kanssa. Birkaan perustettiin vuonna 831 pieni seurakunta, jota pidetään Ruotsin ensimmäisenä. Ruotsalaiset edustajat olivat pyytäneet frankkien kuningasta Ludvig Hurskasta lähettämään Ruotsiin kristinuskon julistajia ja tämä lähetti Ansgarin. Ansgar lähetettiin vuonna 826 lähetystyöhön ensin Tanskaan, jossa hän kastoi Tanskan kuninkaan Harald Klakin.
Lähetysmatkan jälkeen häntä varten perustettiin arkkipiispan virka Hampuriin, mistä hän johti lähetystyötä Pohjoismaissa. Uraauurtavan työnsä ansiosta Ansgaria on sanottu Pohjoismaiden apostoliksi. Rimbert kertoo kuinka Ansgarius ja isä Witmar lähtivät Ruotsiin antamaan optusta kristillisyydestä. He olivat matkansa puolivälissä, niin joutuivat he viikinkien käsiin. Vaikka kauppamiehet jotka olivat lähetyssaarnaajien mukana ja puolustautuivat, niin heidät voitettiin. He menettivät laivansa ja kaiken mitä heillä oli mukanaan. Lähetyssaarnaajat menettivät myös lahjat jotka oli tarkoitus viedä Ruotsiin. Menetetyn omaisuuden joukossa oli 40 kirjaa. Suurin vaikeuksin he jatkoivat matkaansa jalkaisin. He saapuivat Ruotsin satamakaupunkiin jota kutsuttiin Birkaksi. Birkan katsotaan sijainneen Björkön saaressa Mälarissa. Vuonna 1000 viikingit hävittivät kaupungin. Kuningas Björn otti vastaan Ansgariuksen ja hänen seuralaisensa Birkassa. Molemmat Jumalan palvelijat alkoivat julistaa pelastuksen sanaa asukkaille. Monet pyysivät päästä osalliseksi kasteen armosta. Näiden joukossa oli Birkan ylin valvoja Hergeir kuninkaan neuvonantaja. Selostuksessaan Rimbert mainitsee Birkasta monta merkillepantavaa asiaa, kuten että sitä hallitsi käräjäneuvosto ting, ja toteaa että Birkan kauppiailla oli yhteyksiä Hollantiin Dorestadin kaupunkiin. Rimbert kertoo myös Birkaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä, jonka aikana asukkaat ja kauppiaat suojautuivat läheiseen linnoitukseen. Toisella Ruotsin matkalle tullessaan kristinuskosta oli luovuttu, mutta Ansgarius oli peräänantamaton.
Ruotsin juutalaisten historian kirjoittaja Hugo Valentin arvelee ruotsalaisten joutuneen juutalaisten kanssa tekemisiin jo 800-luvun alkupuoliskolla. Tähän aikaan, mahdollisesti jo 700-luvun lopussa, alkoivat silloin vielä pakanalliset ruotsalaiset käydä vilkasta kauppaa suureksi osaksi juutalaissekaisten kasaarien kanssa, mahtavan kauppakansan, joka hallitsi Volgan, Donin ja mahdollisesti myös Dnjeprin alajuoksuja, toisin sanoen tärkeimpiä Ruotsin ja suurten itämaisten kulttuurimaiden Bysantin ja Abbasidien kalifikunnan välisiä yhdysteitä. 800-luvulla muodostuivat Karpaatit Kasaari valtakunnan länsirajaksi, vaikkakaan se ei merkinnyt lännessä asuville kansoille muuta kuin verovelvollisuutta. (Kasaarit olivat turkinsukuinen puolipaimentolaiskansa, joka perusti 800-luvulla valtakunnan Kaspianmeren pohjoispuolelle. 700-luvulla Kasaarien yläluokka oli kääntynyt juutalaisuuteen. 700-800 -luvuilla monet itäslaavilaiset heimot maksoivat veroja kasaareille. Heidän vaikutuksensa väheni, sillä varjagi Oleg siirtyi Novgorodista etelään ja karkoitti Kasaarit Kiovasta ja perusti Kiovan Rusin n. 880. Kiovan ruhtinas Svjataslav tuhosi Kasaarien valtakunnan 967). Kun Dnjeprin liikenteestä kuitenkin vasta myöhemmin tuli todella suuriarvoinen Ruotsille, on joen alajuoksun kuuluminen Kasaarivaltakunnan hallinnan tässä yhteydessä toisarvoinen kysymys. Suomeen tulleet juutalaiset 1800-luvulla olivat Venäjän armeijan sotilaita. Vanhat tarinat kertovat ruotsalaisten viikinkien retkeilleen usein Suomen rannikoilla. Niinpä kuningas Eerik Emundinpojan mainitaan laskeneen valtansa alle Suomen, Karjalan Viron, Kuurinmaan ja laajalti seutuja idän puolella. Sama kerrotaan hänen pojanpojastaan Eerik Voitollisesta, joka kuoli 900-luvun lopulla.
Jukka Korpela ”Idän orjakauppa keskiajalla – Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta” (SKS 2014), josta lainaus sivulta 143: ”Kustaa Vaasa (1521-1560) käski Suomessa olevia voutejaan lähettämään 20-40 mies- ja naispalvelijaa (legedrenger och piger) kustakin voutikunnasta Ruotsiin 29.3.1543. Myöhemmin hän määräsi lähettämään 3-4 nuorta seppää ja 3-4 kaivonkatsojaa Olavinlinnan voutikunnasta Turkuun 9.1.1556. Lopulta kuningas käski vouti Gustaf Finckeä lähettämään 3.12.1559 Olavinlinnan alueelta määrittelemättömän määrän nuoria ’joutilaita’ miehiä (löse karler och andre som tienstlöse ärhe) kaivosmiehiksi Ruotsiin. Kuningas käski yksinkertaisesti ’hankkimaan’ (schaffer) ihmisiä mainitsematta keinoja. Kaivosmiehille hän käski luvata palkkaa, mutta lähteet eivät kerro, toteutuiko tämä. Tiedetään, että suuri määrä väkeä siirtyi Itä-Suomesta Keski-Ruotsiin 1500-luvun puolivälin jälkeen kuninkaallisen aktiivisuuden seurauksena… Varsinainen muutto kiihtyi Kaarle-herttuan täysi-ikäisyyden aikana 1570 jälkeen ja suuntautui hänen herttuakuntaansa (Södermanlanti, Närke, Värmlanti ja Taalainmaa). Tavoitteena oli ennen muuta viljelemättömien maiden saattaminen viljelykseen. Tämä oli järkevää viljanhinnan korkeuden takia. Suomalaisia siirtyi Ruotsiin paikallishallinnon verkostojen kasvun myötä. Tämän lisäksi laivastoon ja armeijaan rekrytoitiin väkeä, josta osa päätyi Ruotsiin. Toisaalta on katsottu suomalaisten vaeltaneen ennen muuta 1500-luvun lopulla paljon Ruotsiin, jossa heidän ei haluttu harjoittavan kaskeamista ja siten heitä oli paljon irtaimena työvoimana, jota voitiin määrätä töihin kaivoksissa.”
Hannu Kujanen ja Lars-Folke Landgrén ”Itärajan vartijat 1500-luku” (Schildts 2004), josta lainaus sivulta 11: ”Kustaa Vaasan nousu unionikuningas Kristian II:ta vastaan aloitti Ruotsin historiassa uuden ajan. Ruotsalaiset valtaylimykset olivat jo keskiajalla useaan otteeseen pyrkineet vahvistamaan omaa asemaansa unionin tanskalaisvaltaa vastaan, mutta vastustus ei ollut johtanut Ruotsissa pysyvään kansalliseen kuningasvaltaan lyhytaikaisia kausia lukuun ottamatta. Kristian II:n valtaannousuun ja varsinkin hänen harjoittamansa unionikuninkaan aseman vahvistamiseen liittyneet väkivaltaisuudet Tukholmassa vuonna 1520 johtivat kansannousuun, jonka johtoon nousi Tukholman verilöylyssä isänsä menettänyt taalalaista ylimystöä edustava Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Kustaa Eerikinpoika sai taakseen ruotsalaiset kansallismieliset piirit, talonpojat ja valtaosan aatelia, ja hän nousi kapinaan Kristian II:n joukkoja vastaan. Kapina eteni Ruotsissa menestyksekkäästi, ja Kustaa Vaasa sai haltuunsa Sveanmaan ja Götanmaan, mutta maan keskuskaupunki Tukholma ja Itämeren takainen Suomi olivat vielä vahvasti tanskalaisten hallinnassa. Kristian II oli lähettänyt Suomeen vahvan sotajoukon, jonka runkona olivat saksalaiset palkkasotilaat. Suomen linnojen päällikköinä toimivat hänen luottomiehensä. Linnoista tärkeimmän, Turun linnan, johdossa oli Thomas Wulff af Grewendorp, Kastelholman linnaa johti Lyder van Offense, Raaseporin linnan päällikkönä oli Tile Giseler ja Hämeen linnan Jöns Mattsinpoika, entinen Sten Sturen laivastossa palvellut sotilas, josta oli tullut Kristian-kuninkaan tukija. Viipurin linnan, jonka alaisuuteen kuuluin Olavinlinna, päällikkönä toimi Rolef Mattsinpoika van Levern. Itämerellä Tanskan ja Suomessa olevan armeijan yhteyksistä huolehti aikansa merkittävin tanskalainen meripäällikkö Sören Norby. Saadakseen haltuunsa Ruotsiin keskiajalla liitetyn valtakunnan itäisen osan Kustaa Vaasan oli ratkaistava Suomen kysymys pikaisesti valtaannousunsa jälkeen. Ensin hän yritti syyskuussa 1521 ottaa haltuunsa Kastelholman linnan Ahvenanmaalla, mutta Sören Norby lähti sinne Tukholmasta apujoukkojen kanssa, jotka pakottivat ruotsalaiset luopumaan linnan piirityksestä. Kustaa Vaasa ei kuitenkaan antanut periksi Suomen suhteen, vaan päätti valloittaa sen tanskalaisilta. Vielä samana syksynä hän lähetti rälssimies Nils Arvidinpoika Westgöthen sotajoukon kanssa karkottamaan tanskalaiset Suomesta. Avukseen hän sai Ahvenanmaalta Saltvikin Hagasta kotoisin olleen Henrik Jönsinpojan joukkoineen. Turun linna oli tällöin yksi valtakunnan tärkeimmistä linnoista, joten Kustaa Vaasan joukkojen ensimmäisenä tavoitteena oli sen valtaaminen tanskalaisilta. Linna oli hyvin varusteltu, ja sen varuskuntaan kuului paljon ulkomaalaisia, lähinnä saksalaisia, palkkasotilaita. Lisäksi Turun linnan vahvistukseksi lähetettiin Tukholmasta Kristian-kuninkaan määräyksestä sotilaita, tuliaseita, miekkoja ja elintarvikkeita, joiden avulla linna kykenisi paremmin selviytymään piirityksestä. Ruotsalaisilla oli puutetta aseista ja ampumatarvikkeista, ja joukkojen huoltokin oli hankalaa. Kustaa Vaasan piti voittaa myös suomalaiset puolelleen, jotta he kääntyisivät valtaa pitäviä tanskalaisia vastaan. Merkittäväksi tuekseen Kustaa Vaasa sai Suomesta Turun piispana vuodesta 1510 toimineen Arvid Kurjen, jolla oli hallussaan hyvin varustettu Kuusiston piispanlinna. Sen antama aseellinen tuki lisäsi joukkojen ammattisotilaiden ja ratsumiesten määrää. Tanskalaiset kykenivät kuitenkin puolustamaan Suomen linnoja, ja valtansa vahvistamiseksi ja ruotsalaisia pelottaakseen Turun linnan uusi päällikkö, junkkeri Thomas Lebe teloitti joulukuussa 1521 linnaa vastaan tehdyn hyökkäyksen aikana vangeiksi joutuneet ruotsalaiset ja ripusti heidät näytteille linnan muurin ulkopuolelle roikkumaan kuin kapinoitsijat konsanaan. Telotettujen vankien joukossa oli Nils Arvidinpojan veli Bengt. Tammikuussa junkkeri Thomas täydensi tekojaan katkaisemalla Kristin II:n käskystä kaulan Kustaa Vaasan tukijoiksi epäillyiltä Suomen aatelisilta. Päänsä menettivät mm. Viipurin linnan entinen päällikkö Tönne Erikinpoika Tott ja Pohjois-Suomen laamanni Henrik Steninpoika Renhufvud, jotka olivat linnassa panttivankeina takaamassa suomalaisten uskollisuutta Kristian-kuninkaalle. Suomalaista mahtimiehistä Paraisten Kuitian herra Erik Joakiminpoika Fleming oli myös linnassa, mutta hän onnistui säilyttämään henkensä… Tanskan kuninkaan toimet olivat aiheuttaneet myös vastustusta, joka heijastui maan sisäiseen tilaan. Kustaa Vaasa oli saanut tuekseen Lyypekin, ja se oli ryhtynyt sotaan Tanskaa vastaan. Sota johti Tanskassa sisäpoliittiseen kriisiin, kun Kristian II joutui toimiensa takia epäsuosioon. Joukko tanskalaisia ylimyksiä solmi salaliiton, joka tammikuussa 1523 irtisanoutui kuninkaasta ja nostatti kansan kapinaan Kristian II:ta vastaan. Kapinan seurauksena uudeksi kuninkaaksi valittiin Holsteinin herttua Frederik ja Kristian II karkotettiin maasta. Tanskan uusi kuningas Fredrik I ei ollut halukas luopumaan unionista ja vaati Ruotsin kruunua itselleen. Lyypekin tuki auttoi kuitenkin Kustaa Vaasaa saamaan haltuunsa kesällä 1523 Tukholman ja muut Ruotsissa vielä tanskalaisten hallussa olevat linnat. Kesäkuussa 1523 Strängnäsin valtiopäivillä Kustaa Vaasa valittiin Ruotsin kuninkaaksi… Kun Kustaa Vaasaa tukevat joukot olivat saaneet Viipurin linnan haltuunsa, Ruotsin valtakunnan itärajaksi vahvistui vanha vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan raja.”
Talonpoikaiskapinaa Suomessa talvella 1596-1597 kutsutaan Nuijasodaksi, kapina joka oli laajentunut sodaksi. Talonpojat nousivat heitä verottaneita sotajoukkoja, aatelia ja ratsutilallisia vastaan, johon liittyi Puolan ja Ruotsin kuninkaan Sigismundin (Juhana III poika) ja setänsä Kaarle herttuan valtaistelu vallasta Ruotsin ja valtaistuimesta. Kapina kohdistui erityisesti Sigismundille uskolliseen Suomen käskynhaltijaan Klaus Flemingiin ja tämän talonpoikia sortavaan ankaraan sotilashallintoon. Kaarle-herttua puolestaan yllytti Suomen talonpoikia aiheuttaakseen harmeja Flemingille ja saadakseen aineksia mielipiteenmuokkaukseen Ruotsissa. Flemingin armeija kukisti kapinalliset talonpojat eli nuijamiehet. Nuijasodassa arvioidaan kuolleen 2 500 – 3 000 ihmistä.
Ruotsin ja Venäjän välinen 25 vuotta kestänyt sota oli lisännyt verorasituksia, joista vihatuin oli linnaleiri eli armeijan majoittaminen, elättäminen ja palkanmaksu talonpoikien kustannuksella. Talonpojat kokivat sietämättömäksi varsinkin sen, että ratsusotilaita armeijalle varustaneet aateliset ja alempisäätyiset knaapit saivat kerätä linnaleirimaksuja silloinkin, kun sotilaat eivät olleet sodassa, ja että Klaus Fleming piti armeijan linnaleirissä vielä monta vuotta sodan päättymisen jälkeen voidakseen käyttää sitä valttinaan valtataistelussa. Linnaleirin perintään liittyi myös paljon väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.Nuijasota sai alkunsa Etelä-Pohjanmaalta marraskuussa 1596. Aluksi nuijamiesten johtajana oli varakas ratsutilallinen Jaakko Ilkka, joka lähetti joukkonsa etenemään useana ryhmänä Etelä-Suomeen. Sodan ensimmäinen vaihe, Sota päättyi Ilkan tappioon Nokian tasitelussa vuoden 1596 lopussa. Nuijamiehet lyötiin joulukuun ja tammikuun aikana myös Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä ja Savossa. Tämän jälkeen Pohjois-Pohjanmaalta nousi vielä toinen kapina-aalto, mutta koko sota päättyi nuijamiesten hävittyä Santavuoren taistelun helmikuun lopulla. Sodan aikana kapinalliset ryöstelivät ja hävittivät aateliskartanoita ja muita ratsutiloja, sodan jälkeen Flemingin armeijan sotilaat kostivat ryöstämällä kapina-alueiden talonpoikastaloja.
Suomessa alettiin koota joukkoja luvattua Puolan Sigismundin hyökkäyksen tukemista varten, joka kuitenkin oli sotien koettelemassa maasta vaikeaa. Heinäkuussa 1598 nousi Arvid ja Yrjänä Hornin, Akseli Kurjen ja Antti Boijen komentama vajaan 3 000 miehen joukko maihin Uplannissa. Kun suomalaiset kuulivat Puolan armeijan myöhästyneen, he kuitenkin vetäytyivät ilman taisteluita. Puolalaisten 5 000 miehen armeija nousi maihin Etelä-Ruotsiin, jossa ratkaiseva Staångebron taistelu käytiin syyskuussa 1598. Kaarlen armeija voitti lopulta taistelun. Akseli Kurjen armeija oli samaan aikaan noussut maihin Tukholmassa, mutta saatuaan kuulla Sigismundin hävinneen, se vetäytyi.
Sigismund palasi Puolaan, ja sotaretkeen pettyneenä erotti joukon Suomen johtomiehiä, joita ei pitänyt riittävän luotettavina. Syksyllä 1599 ennen kuin Sigismund ja Suomen aateliset ehtivät toteuttaa uusia suunnitelmiaan, tapahtui pelätty Kaarlen maihinnousu Suomeen. Hän löi Akseli Kurjen komentamat suomalaisjoukot Marttilan taistelussa, minkä jälkeen Suomen kaikki linnat vallattiin. Taistelujen päätyttyä Kaarle toimeenpani oikeudenkäynnit, joiden päätteeksi useita Suomen johtohenkilöitä mestattiin muun muassa Turun verilöylyssä. Kaikkiaan mestattuja aatelisia oli viitisenkymmentä, ja useat muut tuomittiin vankeuteen. Kaarle myös korvasi suomalaista ylimystöä ruotsalaisilla. Suomen kuningasmielinen puolue oli saanut katkeran lopun, ja samalla päättyi myös Kustaa Vaasan vuonna 1556 perustamasta herttuakunnasta jatkunut Suomen erillisasema Ruotsin valtakunnassa.
Arvi Korhonen ”Eerikki Antinpoika” (WSOY 1953), josta lainaus sivulta 81: ”Bogislaus Rosen oli Pommerista kotoisin oleva liikemies, joka vuosisadan vaihteessa oli asettunut Tallinnaan ja yritteliäänä miehenä suuntasi toimintansa aloille, joissa vallitseva järjestelmä salli laillisin keinoin tavoitella suuria voittoja: antamalla valtiolle lainoja mieluimmin tavarana saatiin hyvä nimellinen hinta, sen maksuiksi edullinen vuokrasopimus ja sen perusteella viljaa, joka taas aloitti kiertokulun tuottaen yhä lisääntyvää voittoa ja sen alamaisten kustannuksella. Juuri tällä tavalla moni Kustaa Aadolfin ajan suurliikemies on luonut varallisuutensa. Näihin kuuluu myös Bogislaus Rosen. Varsinkin sotatarvikehankkijana ja lainojen antajana hän vähitellen vaurastui niin, että hänellä v:n 1617 loppupuolella kruunulta 60 000 talarin suuruinen saatava. Jatkuva rahapula ja luoton tarve pakotti kuninkaan pitämään hankkijaansa hyvillä mielin, ja niin tämä Tukholman-matkallaan sai Kaprion vuokraoikeuden lisäksi mitättömästä summasta perintöoikeuden erääseen Viron Jervamaalla olevaan panttitilaan ja kaiken päällisiksi vielä aatelisarvonkin… Näin Rosen sai 21.3.1620 tehdyllä vuokrasopimuksella neljäksi vuodeksi haltuunsa Kaprion, Jaaman ja Ivangorodin läänit. Vuokraajalla oli oikeus kantaa läänien kaikki lailliset verot, nimittää voudit ja muut alemmat virkamiehet sekä käyttää Ivangorodin nihtejä töissään ehdolla, että varuskuntaan aina jäi saapuville 200 miestä.”
Tiina Miettinen ”Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle” (Atena 2019), josta lainaus sivulta 91: ”Ensin Tanskan ja sittemmin Ruotsin sotapalveluksessa asettunut upseeri Ponce d’Escouperie oli Etelä-Ranskan Languedocin maakunnassa asuneen kauppias Jacques Scoperierin poika. Hän asettui palkkasotilaana Ruotsin palvelukseen vuonna 1565 ja omaksui nimekseen Pontus de la Gardie (1520-85). Pontus de la Gardie rooli Inkerin ja Käkisalmen valloituksessa oli ratkaiseva, ja hänestä tehtiin Viron ja Inkerin käskynhaltija. Suosion huippu oli miehen avioituminen Juhana III:n ja Kaarina Hannuntyttären aviottoman tyttären Sofia Gyllenheimin kanssa. Ponced’Escouperie eli Pontus de la Gardie muodosti sukunimensä kotikaupunkinsa lähellä olevan La Gardie -nimisen kotikaupunkinsa lähellä olevan La Gardie -nimisen tilan mukaan. Luultavasti kyse oli lähinnä siitä, että nimi sopi paremmin ruotsin kieleen. Sukunimi merkittiin herra Pontuksen vaakunakirjeeseen vuonna 1571. Kreiviksi korotettu poika Jacob avioitui Ebba Brahen kanssa ja heidän poikansa Magnus avioitui vuonna 1647 kuningas Kaarle X Kustaan sisaren Maria Eufrosynen kanssa… Muinaistutkimuksen kehittyessä 1600-luvulla vanhat vaakuna- ja hautalöydötkin saattoivat jatkaa sukujuuria. Halikon Åminen kartano oli ollut Horn-nimellä tunnetun suomalaisen aatelis- ja rälssisuvun hallussa mahdollisesti jo 1300-luvulta asti. Sen perustajana pidetään nykyisin asemiestä nimeltään Olof Mattsinpoika. Hänen käyttämässään sinetissä oli sarvi (horn), joka siirtyi sittemmin vaakunaan ja sukunimeksi.”
Jaana Juvonen ”Parikkalan historia” (1996), josta lainaus sivulta 115: ”Kuningatar Kristiina alkoi palkita ansioituneita aatelisia läänityksillä ja lahjoitusmailla Kainuussa, Pohjanmaalla ja Käkisalmen läänissä. Sotapäälliköt ja upseerit saivat palkkansa kantamalla verot läänitystiloiltaan. Valtaosa läänityksistä myönnettiin vuonna 1651. Lääninherrat eivät itse asuneet läänityksillään, vaan palkkasivat niiden hoitajiksi inspehtoreita ja hopmanneja. Läänitykset peruutettiin takaisin kruunulle vuonna 1681. Aluksi läänityksen isännöitsijäksi asetettiin entisiä hovinhoitajia eli inspehtoreita, kunnes Käkisalmen läänin veronkanto vuokrattiin kamarikollegion sopimuksilla yksityisille veronvuokraajille eli arrendaattoreille; ensimmäiset sopimukset veronvuokrauksesta kirjoitettiin vuonna 1683. Joukio ja Uukuniemi läänitettiin 3.1.1652 sotapäällikkö Arvid Wittenbergille, joka itse kirjoitti nimensä Wirtenberg von Debern. Hän oli syntynyt vuonna 1606 saksalaisista vanhemmista, toiminut 30-vuotisessa sodassa maineekkana päällikkönä, tullut vuonna 1645 kenraaliksi ja 23.3.1651 vapaaherraksi sekä seuraavana vuonna kreiviksi. Sotamarsalkaksi hänet ylennettiin vuonna 1655. Hän kuoli Puolan sodassa 7.9.1657. Nyyporin läänitys periytyi hänen pojalleen kenraaliluutnantti Leonard Johan Wittenbergille (s. 1646) vuonna 1657. Johan kuoli ilman miespuolisia perillisiä 1679. Hänen tyttärensä Margareta Mariana sai kreivikunnassa vuosina 1679-1680 kannetut verot morsiuslahjakseen. Wittenbergit olivat myös Loimaan vapaaherrakunnan haltijoita 1651-1680. Arvid ja Johan Leonard Wittenberg haudattiin Riddarholmin kirkkoon Tukholmaan, josta arkut on siirretty myöhemmin Hornien hautaan Badelundin (Västmanland) kirkkoon. Nyyporin kreivikunta peruutettiin kruunulle 22.12.1685 ja vuokrattiin inspehtori Johan Törnelle… Nyyporin hopmannina lienee toiminut aluksi Peter Teschen, joka oli myös Wittenbergin Loimaan vapaaherrakunnan hoitaja. Varmuudella hopmannina toimi todennäköisesti viipurilaissukuinen Petter Winberg ainakin 1660-1679; hän kuoli helluntaina 1679. Apunaan hänellä oli ainakin kirjuri ja priistaavi eli piiskuri, joka hoiti kaikenlaisia ’poliisitehtäviä’. Priistaavi Klementti Uimonen, kansan vihaama ’suuri noita’, asui Jaakkiman Paikjärvellä… Winbergin jälkeen Nyyporin inspehtoriksi tuli hänen vävynsä Johan Törne vuonna 1679. Törnen sukujuuret johtavat ilmeisesti Inkeriin, jossa oli useita Törne-sukuisia pappeja 1600-luvun puolivälistä lähtien ja mm. Narvan konsistorin notaarina toimi 1686 Gustafus Törne… Kreivikunnan aikaan mahtuu myös suuret yhteiskunnalliset muutokset Käkisalmen läänissä aiheutunut ruptuuri- eli repeämäsota. Venäjä aloitti yllättäen sotatoimet kesäkuun alussa 1656, jolloin Ruotsin armeijan päävoimat olivat Puolassa kuningas Kaarle X Kustaan johtamina. Venäläiset joukot kulkivat Sortavalan ja Kurkijoen kautta Käkisalmea piirittämään. Uskonnollista sortoa kärsineet ortodoksit ottivat heidät vapauttajina vastaan ja ryhtyivät hävittämään luterilaisten asuinalueita sielläkin, minne venäläinen sotaväki ei ollut vielä ehtinyt. Jo sotaa edeltäneessä toiminnassaan venäläiset olivat pyrkineet järjestelemään vakoilua sekä muokkaamaan Ruotsin alueiden ortodoksiväestön mielialoja suosiolliseksi venäläisille. Kesäkuussa Käkisalmen komendantti valitti talonpoikien olevan täydessä kapinassa, sillä ortodoksitalonpojat olivat ryhtyneet spontaanisti toimimaan. Heidän liikehdintänsä sai sosiaalisen ja uskonnollisen leiman ja hävitys kohdistui luterilaisiin kirkkoihin, pappiloihin ja kartanoihin. Liike levisi nopeasti Käkisalmen pohjoisläänissä, ja kesäkuun puolessa välissä Käkisalmen läänin aateliset, papit ja luterilaisesta väestöstä ne, jotka eivät olleet jääneet vangeiksi, olivat paenneet Käkisalmeen tai Olavinlinnaan turvaan… Venäläiset kutsuivat rahvaan koolle jokaisessa pitäjässä, ja kansalle julistettiin venäläisten sotaväenosastojen läsnäollessa, että ne talonpojat, jotka halusivat antautua venäläisten valtaan, säästettäisiin taloineen ja omaisuuksineen, mutta vastustelevat surmattaisiin. Valinnanvaraa ei juuri ollut. Luterilaiset talonpojat piiloutuivat metsiin tai pakenivat Savoon.”
Teemu Keskisarja ”Hattujen sota” (Siltala 2022), josta lainaus sivulta 224: ”Lewenhaupt toivoi sotaneuvoston pöytäkirjojen painatusta, ’jotta kaikkien silmät aukenevat ja näkevät, kuinka tein parhaani valtakunnan kunniaksi’. … Maallinen tuomio oli ennalta-arvattava. ’Itselleen hyvinansaituksi rangaistukseksi ja muille pelotukseksi ja varoitukseksi’ kreivi Charles Emil Lewenhaupt ’menettäköön kunniansa, henkensä ja omaisuutensa sekä mestattakoon’ (Duplicue, 129, 185 ja Lewenhauptin Tuomio, 456. Action Lewenhaupt, FC1. ’Mita ähra, lif och gods, samt halshuggas’. Oikeustapauksesta on Suomessa tehty opinnäyte; Ahlfors 2001)… Suomen sijaisylipäällikkönä Buddenbrock oli viivästynyt valmisteluissa keväällä ja kesällä 1741 eivätkä tuomarit hyväksyneet ’puutetta ja hätää’ pakottavaksi esteiksi… Buddenbrock toivoi ampumateloitusta, mutta erityisjärjestelyt eivät sopineet perinteisiin eivätkä ajanhenkeenkään. Vahva sotilassaatto kuljetti miehen mestauspaikalle.”
Lars Elglou ”Bernadotte-suvun tarina” (Karisto 1978), josta lainaus sivulta 9: ”Turvallisuussyistä siirrettiin valtiopäivät levottomasta Tukholmasta Örebrohon. Nyt oli koittanut aika ratkaista kruununperimyskysymys. Valtiopäivät aloittivat työnsä heinäkuun 30. päivänä, ja muodostettu salainen valiokunta käsitteli ensi kädessä kysymystä, ketä ehdotettaisiin maan kruununperijäksi. Ei ollut epäilystäkään, että valiokunta asetti etusijalle tanskalaisen Augustenborgin prinssin Fredrik Christianin. Tässä asiasta olivat kuningas, hallitus ja valiokunta yksimielisiä, ja käytännössä asia näytti selvältä. Mutta puuttui peliin musta hevonen. Iltamyöhäisellä elokuun 10. päivänä saapui Örebron lähistöllä olevaan Mosåan kestikievariin ranskalainen liikemies nimeltä Jean Antoine Fournier, ja tämä mies joka aiemmin oli toiminut Göteborgissa, ilmoitti tuovansa suuria uutisia Pariisista. Sen lisäksi ranskalainen näytteli pientä norsunluusta tehtyä hammastikkurasiaa, jossa voitiin nähdä Désiée Bernadotten ja pikku Oskarin muotokuvat miniatyyrikoossa. Fournier hämäsi pääministeri Engeströmin, mikäli tämä ei tahallaan antanut hämätä itseään. Oli miten oli, pääministeri meni takuuseen Fournierin tiedoista, joiden joukossa oli myös kolme Ruotsille taloudellisesti tärkeätä kohtaa, mikäli Bernadotte otettaisiin huomioon vaalissa. 1. Kahdeksan miljoonaa frangia siirretään kuuden kuukauden sisällä Ruotsin valtiovelkakonttoriin 4% vuotuista korkoa vastaan. 2. Ruotsalaisten kauppiaiden saatavat Ranskan hallitukselta likvidoidaan siten, että niistä ruhtinaan saapuessa Ruotsiin maksetaan käteisellä miljoona frangia ja suhteessa saatavien kokonaissummaan jaetaan asianosaisille. 3. Ruhtinaan Ranskassa ja Hannoverissa omistamat yksityiset tilukset vaihdetaan Hänen Majesteettinsa Ranskan keisarin Ruotsin Pommerissa lahjoittamiin kruununtiloihin. Pääministeri Engeström ajoi nyt Bernadottea ehdokkaaksi vaikutusvaltaisen hovikansleri Gustaf af Wetterstedtin tukemana. Mutta valtiopäivien salaisessa valiokunnassa eivät asiat sujuneet yhtä kitkattomasti. Siellä Bernadotten ehdokkuus kohtasi voimakasta vastustusta. Syyksi ilmoitettiin, että hän tunnusti vierasta uskontoa eikä tiennyt mitään maan tavoista ja tottumuksista. Sitä paitsi hän ei tainnut maan kieltä, ja kaiken muun lisäksi pelättiin sitäkin, että Englanti julistaisi Ruotsille sodan, jos Ranskan marsalkka ja Ponte Corvon ruhtinas valittaisiin Ruotsin kruununprinssiksi. Mutta valtioneuvosto ja suuri osa aatelistoa kannattivat Bernadotten ehdokkuutta. Monet uskoivat Napoleonin toivovan Bernadottea Ruotsin valtaistuimelle. Kun tuli tietoon, että Bernadotte oli myös valmis taloudellisiin sitoumuksiin, yhä useammat alkoivat kallistua hänen puolelleen… Elokuun 21. päivänä 1810 Jean Babtiste Bernadotte, Ponte Corvon ruhtinas ja keisarikunnan marsalkka, valittiin Ruotsin kruununprinssiksi.”
Kaarle Aksel Gottlundia (s. Ruotsinpyhtäällä 1796) pidetään Ruotsissa ja Norjassa asuvien metsäsuomalaisten apostolina. Kesäkuussa 1817 Gottlund lähti suomalaismetsiin kulkien Taalain, Helsinglannin, Härjedalin ja Västmanlannin suomalaisseutujen halki. Svartnäsin rautaruukilla, Taalain Svärdsjön kirkolta hän tapasi ensimmäiset suomalaiset. Toiselle matkalle Gottlund lähti heinäkuussa 1821 kohti Värmlantiin ja Norjan rajaseutuihin. Gottlundin ensimmäisellä matkalla hän laittoi alulle suomalaisten kirjojen toimittamisen metsäsuomalaisille. Ilmaiset suomalaiset raamatut olivat metsien varattomalle kansalle hyvin mieluisia. Gottlund piti huolta, että jaetut kirjat joutuivat vain lukutaitoisille. Jokaiseen raamattuun hän liitti seuraavan painattamansa omistuksen: ”Jumalan Pyhän-Sanan Joukkokunta Suomessa on muillen Kehoituksexi, ihellensä Huvituksexi ja Sullen Kunniaxi, antanut Sinulle (— asianomaisen nimi —) tämän kirjan; osoittain sillä Suaaman (lahjan), jonka olet ansainnut Sinun harjoituksistasi Suomen-kielen lukemiseen. Uppsalassa annettu sinä 10 päivänä Helmekuussa Vuonna 1822. Kaarle Gottlund”. Gottlund vetosi kuninkaaseen useasti metsäsuomalaisten aseman parantamiseksi mm. Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1823, vaikka epäonnistui ponnisteluissaan.
Ilmari Heikinheimo on kirjoittanut kirjan ”Kaarle Aksel Gottlund. Elämä ja toiminta I. Porvoo ja Helsinki 1933. Alice Bah & Elisabeth Tarras-Wahlbergin kirjaa ”Kruununprinsessa Victoria” (Helmi) josta sivulta 44 lainaus: ”… oletko uskonnollinen? – Kyllä, uskon Jumalaan. Jumalaan joka asuu sisälläni. Minulle elämän tarkoitus on se, että annan kohtaamilleni ihmisille jotakin, jollakin tavalla. Silloin voin itsekin parhaiten.”
Ruotsalainen Karl-Otto Bonnier kirjoitti vanhoilla päivillään viisiosaisen sukuhistorian Bonniers. En bokhandlarefamilj, joka alkoi ilmestyä 1930.
Tukholma
Tukholman perusti Birger Jaarli 1252 Riddartjärdenin ja Saltsjönin väliseen Stadsholmenin saareen. Birger Jaarli (k. 1266), ruotsalainen ylimys ja valtiomies. Birger mainitaan jaarlina 1248, mistä alkaen kuolemaansa asti hän oli Ruotsin todellinen johtaja. Vuonna 1250 hän valitutti poikansa Valdemarin kuninkaaksi. Eerikin kronikan mukaan hän teki ns. toisen ristiretken Hämeeseen ja perusti Tukholman kaupungin. Hän sääti ns. rauhanlaeista koti-, kirkko-, käräjä- ja naisrauhan sekä mahdollisesti uuden perintölain. Keskusvaltaa lujitettiin kirkon avulla ja kauppaa elvytettiin. Hyvän sijaintinsa vuoksi linnoituksesta kasvoi nopeasti tärkeä kauppapaikka, erityisesti Lyypekin kanssa. Kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunkilain perusteella Tukholmasta tuli 1300-luvulla Keski-Ruotsin rautakaivosten vientikeskus. Tanskan Unionikuningas Kristian II toimeenpani marraskuussa 1520 Tukholman verilöylyn, jossa suuri joukko kuninkaan kruunajaisiin saapuneita Ruotsin johtomiehiä (80-100) teloitettiin. Teko johti 1521 Kustaa Vaasan nostattamaan kansannousuun Taalainmaalla sekä Ruotsin irrottautumiseen unionista. Tukholma on mainittu Ruotsin pääkaupunkina jo 1400-luvulla. Ahtaasti rakennetussa Gamla Stanissa on keskiaikainen vaikutelma, sillä talot ovat korkeita ja kadut kapeita. 1200-luvulla rakennettujen ja 1600-luvulla purettujen kaupunginmuurien paikalla on vilkkaat kauppa- ja kävelykadut. Kuninkaanlinna rakennettiin 1657 – 1754 keskiaikaisen linnan paikalle, joka oli palanut 1696.
Uppsala
Uppsala (aiemmin Upsala) on Ruotsin neljänneksi suurin kaupunki, jossa on noin 188 000 asukasta, joka sijaitsee n. 70 km Tukholmasta luoteeseen Mälareniin laskevan Fyrisånin varrella. Se on Uppsalan läänin pääkaupunki ja Ruotsin arkkipiispanistuimen sijaintipaikka. Junamatka Tukholmasta Uppsalaan kestää 45 minuuttia. Nykyisen Uppsalan paikalla oli 1100-luvulla Östra Aros (tai Aros) –niminen kauppapaikka. Tuomiokirkko sijaitsi muutaman kilometrin päässä Vanhassa Uppsalassa, jonne perustettiin arkkipiispanistuin 1164. Kun tuomiokirkko vaurioitui tulipalossa 1240-luvulla, uutta alettiin rakentaa 1250-luvulla Östra Arosiin Fyrisänin länsirannalle sijaitsevalle kukkulalle. Kirkko saatiin pääosin valmiiksi 1271-87, mutta vihittiin vasta 1435. Uppsalan tuomiokirkko (nykyiset 119 m korkeat tornit vuosilta 1885-93) on Ruotsin huomattavin goottilainen kirkko. Arkkipiispanistuin siirrettiin Vanhasta Uppsalasta 1273 Östra Arosiin, josta vuoden 1280 tienoilla alettiin käyttää nimeä Uppsala. Kaupunkioikeudet Uppsalalle myönnettiin 1314. Kaupungissa järjestetyt markkinat, mm. Eerikin messut, vilkastuttivat elämää, ja 1477 arkkipiispa Jakob Ulfsson perusti Uppsalaan Pohjoismaiden ensimmäisen yliopiston. Tulipalo hävitti kaupunkia 1543.
Kustaa Vaasa aloitti 1545 Uppsalan linnan rakennuttamisen n. 0,5 km tuomiokirkosta etelään Uppsalan harjun korkeimmalle kohdalle. Vuonna 1593 kaupungissa pidettiin Uppsalan kokous, Kaarle-herttuan (Kaarle IX) ja valtaneuvoston koolle kutsuma Ruotsi-Suomen kirkolliskokous, joka vakiinnutti evankelisen uskon valtakunnassa liturgisen riidan jälkeen ja hyväksyi Augsburgin tunnustuksen. Uppsalassa raivosi tulipalo 1702, jolloin mm. tuomiokirkko ja linna kärsivät suuria vahinkoja. Linna, jossa nykyään sijaitsevat mm. lääninhallitus ja maakunta-arkisto, rakennettiin uudelleen 1744-1820. Uppsalan merkitys yliopistokaupunkina kasvoi 1700-luvulla Carl von Linnen ansiosta, mutta muuten kaupunki vietti hiljaiseloa 1900-luvulle asti. Uppsalassa on kasvitieteilijä Carl von Linnen kotipuutarha. Ruotsin vanhimman kasvitieteellisen puutarhan yli 1 300 kasvia on järjestetty Linnen kehittämän kasvien luokitusjärjestelmän mukaisesti. Linnen kesäkoti Hammarby sijaitsee noin kolmetoista kilometriä kaupungin keskustasta ja toimii museona, ja sen puutarhassa on muun muassa mittava kokoelma siperialaisia kasveja. Linnen sormenjäljet näkyvät myös yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, jota käytetään yhä opetustarkoituksiin. 1600-luvulla perustetussa puutarhassa on 13 000 eri kasvilajiketta. Kasvitieteilijä Linne on haudattu tuomiokirkon lattian alle, niin kuin moni muu Uppsalassa vaikuttanut merkkimies. Kuningas Kustaa Vaasa lepää kirkon itäisessä päädyssä yhdessä kolmen kuningattarensa, Margareetan ja kahden eri Katariinan kanssa. Tuomiokirkossa säilytetään myös 1100-luvulla Ruotsia hallinneen kuningas Eerik Pyhän maallisia jäännöksiä. Kirkon suojeluspyhimyksiin kuuluva Eerik tunnetaan Suomessa parhaiten laajoista ristiretkistään. Näistä matkoista kertoo sarja maalauksia yhdessä kirkon itäisistä kuorista.
Gösta Knutssonin luomat kissasankarit Pekka Töpöhännän johdolla kuuluvat nekin Uppsalan merkkihenkilöihin.
Fyrisån jakaa Uppsalan kahteen osaan. Kaupallinen ja hallinnollinen keskus sijaitsee joen itäpuolella, jonka säännöllinen ruutuasemakaava on vuosilta 1643-45. Sen keskus on Stora torget, jota reunustavat raatihuone (1768) ja uudet liikerakennukset. Uppsala tarjoaa paljon arkeologiasta ja varhaishistoriasta kiinnostuneelle. Eriksbergin kaupunginosassa kohoaa uhrauspaikkanakin tunnettu hautakumpu Hågahögen, jonka historia yltää aina 900-luvulle ennen Kristusta. Myös viikinkien riimukiviä on ripoteltu sinne tänne pitkin kaupungin puistoja ja teiden varsia. Muutama parhaiten säilyneistä seisoo yliopiston päärakennusta ympäröivässä puistossa. Yliopisto ja sen kymmenet tuhannet opiskelijat leimaavat vahvasti nyky-Uppsalaa Uppsala on nykyään myös huomattava kauppa- ja teollisuuskaupunki. Tärkeimpiä teollisuudenaloja ovat elintarvike-, tekstiili-, metalli, lääke-, graafinen ja keraaminen teollisuus.
Sigtuna
Sigtuna on kunta ja kaupunki Mälarenin lahden Sigtunafjärdenin rannalla Tukholman läänissä Ruotsissa. Olavi Sylikuninkaan n. 1000 perustama Sigtuna on Lundin ohella Ruotsin kaupungeista vanhin. Huomattavia rakennuksia ovat Pyhän Pietarin kirkon (piispankirkon) ja Pyhän Olavin kirkon rauniot (1100-luvulta) sekä 1237 perustettu dominikaaniluostarin yhteyteen 1255 valmistui Pyhän Marian kirkko; lisäksi Rosersbergin linna (1638), Steningen linna (n. 1690), Venngarnin linna (1600-luvulta) ja raatihuone (1745). Muita nähtävyyksiä: Stora Gatan (alk. 1000-luvulta), laivahautoja 900–1000-luvulta, Fornhemmet-museo, Visbyn kyläyhteisö, runsaasti riimukiviä. Sigtuna-säätiön ylläpitämiä kouluja ja laitoksia. Arlandan lentokenttä. Ruotsin (Sveanmaan) ensimmäinen piispanistuin oli Sigtunassa n. 1060–1130.
Ruotsin itäinen maakunta Suomi
Ultima Thule on antiikin kirjailijoiden perimmäisestä Pohjolasta käyttämä nimitys. Nykyään nimityksellä tarkoitetaan mm. Islantia. Itämaa, latinaksi Osterlandia, Suomesta keskiaikana käytetty nimitys. Asiakirjoissa on Itämaan laamanni mainittu 1332, ja 1357 selitettiin Itämaalla tarkoitettavan Turun hiippakuntaa. Viisi vuotta myöhemmin Itämaa sai oikeuden osallistua kuninkaan vaaliin.
Kristinusko tuli vuonna 1155 Suomeen Rooman Katolisen kirkon tuomana. Henrik, (k. ehkä 1150-luvulla), englantilaissyntyinen piispa. Henrik on Suomen kirkon perustaja ja katolisen Suomen kansallispyhimys. Tiedot Henrikistä sisältyvät legendoihin, varsinaisesti Piispa Henrikin surmavirteen. Todennäköistä on, että hän saapui Suomeen kuningas tai kuninkuutta tavoitelleen Eerikin mukana 1150-luvulla ja jäi vakiinnuttamaan kirkollisia oloja. ”Pyhän Henrikin legenda kertoo kansallispyhimyksestämme: Oi, mikä palava uskoninto, mikä jumalallisen rakkauden hehku olikaan syttynyt hurskaan piispan sydämen kultaiselle alttarille, kun hän luopuen tavaran yltäkylläisyydestä, ystäväin lohdullisesta seurasta ja Upsalan ylhäisestä piispanistuimesta antautui alttiiksi kuoleman vaaroille köyhien ja harvalukuisten lampaiden pelastuksen tähden! Hän seurasi siinä sen paimenen esikuvaa, joka jättäen yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta erämaahan lähti etsimään ainokaista kadonnutta ja löydettyään sen pani omille hartioilleen ja kantoi takaisin lammashuoneeseen. Mutta kun hän viisaasti ja uskollisesti teki työtä rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, tapahtui, että hän koetti ojentaa kirkkokurilla erästä murhamiestä tämän hirveän rikoksen tähden, jotta ei liian suuri anteeksiannon helppous antaisi yllykettä rikollisuuteen. Mutta tuo onneton verenvikojen mies ylenkatsoi tätä pelastuksen apuneuvoa ja lisäsi siten onnettomuuttaan, syttyen vihaan sitä kohtaan, joka antoi hänelle terveellisiä nuhteita. Hän hyökkäsi vanhurskaan palvelijan ja hänen oman pelastuksensa harrastajan kimppuun ja surmasi hänet julmasti.”
Paavin 1171 tai 1172 antamassa bullassa ”Gravis admodum” esitetään suomalaiset vastakastetuiksi. Ruotsalaiset kävivät pitkään taistelua Suomen lounaisosassa ja myöhemmin Hämeessä, jonne Birger Jaarli suuntasi vallan vakiinnuttamiseksi ns. toisen ristiretken 1230- tai 1250-luvun lopulla. Paavi Gregorius IX kirjeessä tammikuulta 1229 hän antoi luvan siirtää piispanistuimen Nousiaisista Koroisten niemelle. Vuonna 1293 Tyrgils Knuutinpoika teki Länsi-Karjalaan ns. kolmannen ristiretken ja perusti Viipurin linnan.
Tuomas, latinaksi Thomas (k. 1248), oli englannissa syntynyt piispa. Tuomas oli Suomen piispana 1220 tai 1221–45. Hän pyrki saattamaan hämäläiset katolisen kirkon piiriin, missä aluksi menestyikin, mutta 1237 hämäläiset nousivat kapinaan ja kääntyivät pakanuuteen. Tuomas osallistui Ruotsin avustamaan sotaretkeen hämäläisiä vastaan. Vuonna 1240 hän hämäläistenkin tukemana oli mukana sotaretkellä itäisen uhan poistamiseksi, mutta Novgorodin Aleksanteri Nevski voitti ruotsalaiset joukot Nevajoen taistelussa. Tuomaan aikana piispan avuksi perustettiin tuomiokapituli.
Vitaaliveljet, huppupääveljet, 1300–1400-luvulla Itä- ja Pohjanmerellä toimineita merirosvojoukkoja. Vitaaliveljiksi kutsuttiin Itämeren ja Pohjanmeren alueilla toimineita saksalaisia aatelispoikia tai porvareita, jotka olivat hankkineet laivoja itselleen merirosvousta varten. Kun Albrekt Mecklenburgilainen oli syösty Tanskan tuella Ruotsin valtaistuimelta 1389, ja vangittiin ja vapautettiin 1395 ja hän palasi Mecklenburgiin. Hänen poikansa Erik piti vielä hallussa Gotlantia, mutta Erik kuoli 26.7.1397 ruttoon. Albrekt antoi hän kaapparikirjeitä ja hänen sukulaisensa palkkasivat kaappareita hätyyttelemään Tanskaa ja Ruotsia. Albrekt Mecklenburgilainen, (n. 1338-1412). Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoikaan tyytymättömät ruotsalaiset ylimykset kutsuivat 1363 saksalaissyntyisen Albrektin maahan; Albrekt oli Ruotsin hallitsijana 1364-89. Albrekt lähti syksyllä 1364 Suomeen taivutellakseen Suomen valtaansa. Turun linnan päällikkö norjalainen ritari Narve Ingevaldinpoika teki kuitenkin vastarintaa. Albrekt piiritti Turun linnaa 10 kuukautta, ennen kuin sai sen haltuunsa. Piirityksen aikana Niilo Tuurenpoika, jolle oli luvattu Suomi läänitykseksi ja joka kapinoi laillista hallitsijaansa Maunu Eerikinpoikaa vastaan omia etujaan ajaessaan, sai surmansa salamurhaajan tikarista. Ruotsin drotsi Bo Joninpojasta tuli Niilon jälkeen Suomen panttiruhtinas.
Albrektin yrittäessään lisätä valtaansa hän joutui jatkuvasti taistelemaan ylimyksiä vastaan, joiden hallitsijaksi kutsuma Tanskan Margareeta voitti hänet 1389. Albrekt oli Mecklenburgin herttuana 1384-1412. Keskuspaikka oli Visby, josta vitaaliveljet joutuivat luopumaan 1398 ja Gotlannista lopullisesti 1408, sillä Saksalainen ritarikunta karkotti kaapparit, minkä jälkeen he siirtyivät Pohjanlahdelle ja Pohjanmerelle. Rautakaudella Gotlanti oli Itämeren kaupan keskus. Se liitettiin löyhästi Ruotsin yhteyteen viikinkiaikana 800-luvulla. 1100-luvulla Visbyhyn muutti saksalaisia kauppiaita, ja pian Visbystä tuli tärkeä hansakaupunki. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag valloitti maan 1361 ja hävitti sitä. Vitaaliveljiä 1300 -luvun lopulla majaili Suomen rannikon linnoissa ja saaristossa. Vitaaliveljet mainitaan viimeisen kerran 1429, sillä silloin he ryöstivät ja polttivat Bergenin. Ensimmäinen unionikuningas Eerik Pommerilainen vieraili Suomessa 1403 ja 1407. Suomen suuriruhtinaskunta on latinaa magnus ducatus Finlandiae ja oli Suomesta käytetty nimitys, joka syntyi Ruotsin kuninkaan Juhana III:n ottaessa 1581 (mahdollisesti jo 1577) arvonimekseen Suomen suuriruhtinas. Arvonimi Suomen suuriruhtinas säilyi Ruotsin kuninkailla vuoteen 1809, mikäli sitä ei ollut annettu jollekin kuningashuoneen jäsenelle. Nimityksestä huolimatta Suomella ei ollut valtio-oikeudellista erityisasemaa Ruotsin vallan aikana.
Kimmo Katajala ”Suomalainen kapina – Talonpoikaislevottomuudet ja poliittisen kulttuurin muutos Ruotsin ajalla (n. 1150-1800) ” (SKS 2002), josta lainaus sivulta 12: ”Sprengtportenin saavuttua Suomeen alettiin Kustaan vallankaappaussuunnitelmaa toteuttaa nopeasti. Tarkoituksena oli, että toiminta alkaisi valtakunnan äärilaidoilta. Skoonessa ylijahtimestari Johan Christopher Toll sai tehtäväkseen nostattaa sikäläisen sotaväen kuninkaan puolelle myssyhallitusta vastaan. Samaan aikaan Sprengtporten valtasi perustamansa Porvoon rakuunayksikön avulla Viaporin ja varmisti Suomen uskollisuuden kuninkaalle. Kahden kapinan välissä hätääntynyt hallitus olisi kuninkaan kaadettavissa ja vallanvaihdos säädyiltä kuninkaalle mahdollinen. Vallankaappaus alkoi Porvoosta. Sprengtporten purjehti rakuunoineen merelle 14.8.1772 ja valtasi parin päivän kuluttua verettömästi Viaporin. Samoihin aikoihin lähtivät sotajoukot liikkeelle Skoonesta. Vallankaappaus toteutettiin Tukholmassa 19.8.1772 ja tykeillä suostutellut säädyt vahvistivat uuden kuningasvaltaisen hallitusmuodon 21.8.1772. Vallan kaapannut kuningas Kustaa III piti uuden itsevaltaisen valtiosäännön vahvistamispäivänä valtakunnan säädyille puheen, jossa hän ylevään tapaan perusteli toimeenpantua vallanvaihdosta. Puhe sisälsi paljon aineksia, joiden kaikki päivätyövelvolliset ja kartanoille veronsa maksavat saattoivat katsoa koskevan itseään. Kustaa totesi erityisesti kansan joutuneen kärsimään säätyvallan riitaisuuksien aiheuttamista valtataisteluista. Valtaa pitävän tarkoituksiin sopimatonta lain kirjainta oli vääristelty…
Linnaleiriä on pidetty nuijasodan syttymisen välittömänä syynä. Olennaisen taustan Pohjanmaan talonpoikien nousulle muodostaa kuitenkin Juhana III:n kuoleman vuonna 1592 jälkeen kiivaaksi äitynyt kamppailu valtakunnan hallinnasta. Kaksi vuotta kuoleman jälkeen kruunattiin Juhanan ja Katarina Jagellonican poika Sigismund Ruotsin kuninkaaksi. Koska Sigismundista oli tullut jo vuonna 1587 Puolan kuningas (Zygmunt III), muodostui täten näitä kahta valtiota yhdistävä personaaliunioni. Sigismundin setä, Kustaa Vaasan nuorin poika, Södermanlannin herttua Kaarle oli kasvanut jo mieheksi ja hän ryhtyi määrätietoisesti tavoittelemaan Ruotsin kruunua. Kokoon kutsumillaan Arbogan valtiopäivillä vuonna 1597 Kaarle vahvisti asemansa ja kohotti itsensä valtionhoitajaksi. Vastustajansa Kaarle julisti samassa yhteydessä kapinallisiksi. Konflikti kuningas Sigismundin ja valtionhoitaja Kaarlen välillä oli ollut avoin jo viimeistään vuodesta 1593. Puolassa residenssiään pitävän Sigismundin vahvinta tukialuetta valtakunnassa oli Suomi ja täällä Sigismundin vahvimpana tukijana Suomen käskynhaltija, karkeiden tapojensa ja suttuisen olemuksensa vuoksi ’nokinenän’ pilkkanimen saanut marski, yliamiraali ja valtaneuvos Klaus Fleming… Kuninkaalleen Sigismundille uskollinen Fleming toimi Ruotsin korkeimmasta vallasta käydyssä poliittisessa pelissä johdonmukaisesti. Pelin suomalaisiksi maksumiehiksi joutuvat talonpojat… Aateli puolusti Suomen maakunnallista itsenäisyyttä herttua Kaarlen edustamaa keskittyvää Ruotsin valtiota vastaan… Kun Suomen aateli ei tullut Kaarlen luokse, tuli Kaarle Suomeen vuoden 1597 syksyllä 1100 sotilaan kanssa. Sillanpäänä Suomessa Kaarlella oli ennestään Pohjanmaa, jonka voudiksi hän oli määrännyt Monikkalan herran Hannu Hannunpojan. Kaarlen ja Hannun joukot piirittivät Turun. Herttualla oli kannatusta erityisesti talonpojista värvättyjen rivimiesten ja porvarien keskuudessa, mutta myös Turun muurien sisäpuolella… Piirityksen kestäessä liukeni linnan puolustajista yksi ja toinen omille teilleen. Turku antautui 30.9.1597. Kaarlella tuli pian kiire takaisin Ruotsiin, sillä Sigismund uhkasi maihinnousulla. Kaarlen Turkuun asettama linnanisäntä Klaus Horn joutui pian luovuttamaan linnan takaisin Arvid Stålarmille. Stålarm oli rauhoittanut maakuntia lakkauttamalla linnaleirin. Jopa Pohjanmaa teki talvella 1598 päätöksen, että verot maksettaisiin tästedes kuninkaan voudeille lain mukaan. Suomi lipui siten aatelin johdolla jälleen Sigismundin lipun alle. Aseellinen yhteenotto herttuan ja kuninkaan välillä oli väistämätön. Suomessa koottiinkin kesällä 1598 3000 miehen sotajoukko Sigismundin hyökkäyksen sivustatueksi… Sigismund nousi 5000 miehen kanssa maihin Ruotsin Kalmarin paikkeilla. Göötanmaan aateli ja kaikki merkittävimmät eteläisen Ruotsin linnat liittyivät kuninkaaseen. Ratkaisutaistelu käytiin 25.9.1598 Stångejoella, jossa herttua Kaarlen joukot vetivät lopulta pidemmän korren. Suomalaiset Sigismundin tueksi nostetut joukot eivät ehtineet mukaan taisteluun. Sigismund palasi Puolaan. Jönköpingin valtiopäivillä 1599 Kaarle tunnustettiin Ruotsin hallitsevaksi perintöruhtinaaksi… Vaasojen dynastia jatkuisi Kaarlen sukuhaaraa pitkin. Kaarle IX:n virallinen kruunaus tapahtui Upsalan valtiopäivien yhteydessä vuonna 1607.”
Ulla Koskinen ”Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin elämä 1500-luvulla” (Into 2022), josta lainaus sivulta 57: ”Juhana III hautoi suurta Narvaan kohdistuvaa hyökkäyssuunnitelmaa, jota siivittivät Ruotsiin saapuneet tuhannet skottilaiset palkkasotilaat. Kuningas oli tilannut heitä 2000, mutta tulijoita oli paljon enemmän. Tämä ei ollut välttämättä mieluinen yllätys. Vierasmaalainen ammattisotilasjoukko, jonka luotettavuus riippui palkanmaksun onnistumisesta, oli uhkatekijä. Skotlantilaisten päälliköillä oli paljon kokemusta salaliitosta ja salamurhista kotimaassaan. Lisäksi he olivat protestanttisia kalvinilaisia. Juhanan puoliso ja poika taas katolisia. Vaara kävi pian toteen. Ruotsin palveluksessa ollut ranskalainen Charles de Mornay ryhtyi neuvottelemaan skottien päälliköiden kanssa salaliitosta, jonka tarkoitus oli syöstä Juhana vallasta ja nostaa hänen kiivaan protestanttinen, kalvinilaisuuteen taipuvainen Kaarle-veljensä valtaistuimelle… Juoni paljastui syksyllä. Juhana ei tahtonut uskoa koko juttua, mutta halusi kuitenkin päästä skoteista eroon. Heidän palkkansa raavittiin suurella vaivalla kokoon ja heidät lykättiin laivoihin suomalaisten vaivoiksi. Ryöstelevien ja muuta pahaa tekevien skottien matka jatkui täältä Viron puolelle, jossa heidän piti liittyä kenttäarmeijaan.”
Pentti Renvall ”Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita” (Tammi 1949), josta lainaus sivulta 72: ”1500-luvun valituksenluontoisista asiakirjoista voi helpolla poimia esimerkkejä, jotka nykyaikaisen tarkastelijan silmissä saattaa tuon ajan oikeuslaitoksen synkkään valoon. Tyypillisenä tällaisena asiakirjana voi pitää useasti siteerattua Jaakko Teitin valitusluetteloa. Sen laatija, Saksassa opinkäyntinsä suorittanut ja siellä uusien, kehittyneempien oikeuskatsomusten kanssa kosketuksiin joutunut suomalainen rälssimies oli opintonsa päätettyään 1550-luvun alussa astunut Kustaa Vaasan kansliapalvelukseen ja kunikaan toimeksiannosta suorittanut Suomessa vv. 1555-1556 tutkintaa, jonka tulokset hän kokosi laajaan valitusluetteloonsa. Luonteensa mukaisesti tuo asiakirja on sävyltään syyttävä, mutta aivan erityisen tuomion värähdyksen tuntee sen ääressä, heti kun pääsee puhumaan Suomen oikeuslaitoksesta. Varjot alkavat jo ylimmillä huipuilla. Etelä-Suomen laamannista Eerik Flemingistä, Suomen korkeimmasta oikeudenvalvojasta. Teitti kertoo lukuisan määrän eri keinoin ja osaksi tuomarin arvovaltaa apuna käyttäen suoritettuja maananastustapauksia, eikä Fleming suinkaan jää ainoaksi tuomariksi, jolla on ollut niitä tilillään. Hänen seuraajansa Etelä-Suomen laamannina, Henrik Klaunpoika Horn, oli – Teitin sanojen mukaan – omavaltaisesti enentänyt laamannille aikaisemmin suoritetun vapaaehtoisen kalalahjaveron nelinkertaiseksi pakolliseksi maksuksi, joka talonpoikien oli lisäksi kuljetettava hänelle kolmen neljän pitäjän taakse. Hämäläisten tuomarista Kustaa Fickestä valitettiin, ettei kukaan voinut menestyksen toivein tulla oikeuden eteen käymättä ensin viemässä lahjaa tuomarin makuuhuoneeseen, ja koko Suomessa Teitti väittää tuomarien ottavan lahjuksia molemmilta asiapuolilta ja siten yllyttävän näitä jatkuviin, tuomarille tuottaviin käräjöimisiin, sen sijaan että koettaisivat sovittaa riitoja… Yleisesti tehtiin vääriä valoja, eikä Teitin sanojen mukaan kukaan rehellinen mies voinut keksiä kaikkia niitä juonia, pettämiskeinoja ja kirouksia, mitä käräjöitsijät käyttivät… kun käydään tarkastelemaan Aksel Leijonhufvudin toimintaa Suomessa, tuon miehen, jonka kuvaan on historiallisessa kirjallisuudessa koottu harvinaisen paljon varjoja. Arvoasemansa ja alku-uransa puolesta hän kuului valtakunnan ensimmäisiin. Hän syntyi ruotsalaisesta ylhäisaatelisesta suvusta v. 1554 Juhana-kuninkaan serkkuna, opiskeli Saksassa ja pohjois-Italiassa, ja palattuaan kotimaahan hänestä tuskin 30:n ikään ehtineenä tehtiin Raaseporin kreivi, Uudenmaan ja Hämeen käskynhaltija ja valtaneuvoston jäsen. Viideksi vuodeksi hän joutui johtaviin asemiin Suomessa, missä hänen käskynhaltijakuntaansa v. 1587 laajennettiin koko länsi-Suomea koskevaksi ja hänestä tehtiin Pohjois-Suomen, so. Varsinais-Suomen länsiosan, Satakunnan, Hämeen ja Pohjanmaan laamanni. Hänen elämänkertansa kuvaaja (Kansallinen Elämäkerrasto III, ss. 402-403 K. R. Melander) arvelee kuitenkin tämän nopean uran ensi sijassa johtuneen sukulaisuudesta kuninkaaseen, sillä hänen luonteensa ei näytä antavan perusteita tällaiselle luottamukselle. Hänen oman edun tavoittelunsa, vallanhimonsa, mielivaltaisuutensa ja häikäilemättömyytensä keinojen valinnassa on kiistaton. Alustalaisiaan tai palvelijoitaan kohtaan hän ei tuntenut sääliä. Edellisiltä hän kiskoi laittomia veroja ja jos he vastustelivat, heidät heitettiin kartanon tyrmään tai heitä kidutettiin. Jälkimmäisten pieninkin vastustus tai laiminlyönti saattoi panna kiivastuvan kreivin määräämään heille väkivaltaisen ja julman rangaistuksen. Hän puhkesi helposti herjaaviin sanoihin, mutta ei toisaalta säikkynyt epärehellisyyttä eikä väärää valaakaan, jos saattoi sillä pelastaa itsensä pälkähästä. Hänen vallanhimonsa vei hänet juonitteluihin ja vehkeilyihin, ja yleisissä asioissa hän oli vaihtelevainen ja lasematon. Hänen asemansa sortui Juhanan ja Kaarle-herttuan järjestämään ylhäisaatelisten vainoon v. 1589, ja Juhanan kuoltua hän ryhtyi vehkeilemään Sigismundin laskuun Kaarlea vastaan. Pian hän kuitenkin riitaantui Sigismundin kanssa, jonka hallitusta hän piti omituisena ja uneliaana, siirtyi Kaarlen puolelle ja oli mukana tuomitsemassa kuolemaan säätyveljiään, kunnes Kaarle puolestaan piti hänen esiintymistään epäilyttävänä ja hänen oli pakko paeta maasta Saksaan, josta käsin hän maksoi Kaarlelle herjauskirjoituksin.”
Jalmari Jaakkola ”Pirkkalaisliikkeen synty” (Turun Suomalaisen Yliopiston julkaisuja sarja B osa II – N:o 1 1924), josta lainaus sivulta 1: ”Ensimmäinen yritys pirkkalaiskysymyksen tieteelliseen käsittelyyn ja ratkaisuun tavataan näet jo 1500-luvulla. Alun tähän teki Olaus Magnus kartallaan, joka v. 1539 painettiin Venetsiassa. Kuvaavaa sille merkitykselle, jonka hän antaa pirkkalaisliikkeelle, on, että hänen karttansa esittää heistä kuvallisia ilmoituksia kokonaista neljässä paikassa. Heidän itäisimmän olinpaikkansa on Olaus Magnus merkinnyt hyvän matkan Piitimestä (Pita) länsi-lounaaseen päin. Tänne hän näet on syvälle sisämaahan piirtänyt sekä kooltaan että muodoltaan tavallisesta lappalaiskodasta eroavan teltan ja sen viereen sanan ’Bircarli’, jolla ilmeisesti tarkoitetaan pirkkalaisia. Muut pirkkalaispaikat on hän sijoittanut alueelle, joka ulottuu suunnilleen mainitusta pirkkalaisteltasta nykyisen Ofoten-vuonon pohjukkaan. Luoteiseen ’Bircarli’-sanalla merkitysta paikasta on Norjaan päin siirryttäessä kohta, jolle kartassa annetaan nimi ’Berkara Quenar’. Heillä tarkoitetaan, kuten Olaus Magnuksen pohjoismaisten kansojen historiassa annetusta selityksestä voi päättää jonkinlaisia pirkkalaisten kuormastojen kuljettajia. Näiden lähellä mainitaan n. s. ’pirkkalaisten päämiehet’, ’Capitanei Bircarorum’, Kauimmas länteen, suunnilleen nykyisen Ofoten-vuonon pohjukkaan, on kartalle piirretty kaksikerroksinen, mahdollisesti pirkkalaisille tyypillinen tornirakennus ja sen viereen merkitty sanat ’Domus Bircarorum’, jolla ilmeisesti tarkoitetaan jonkinlaista ’pirkkalaistaloa’… Jo karttaselvityksessä ’Opera breve’ v:lta 1539 mainitaan nim. sanan ’Bircarli’ merkitsevän ’vuorten herroja’… Karl Ahlenius katsoo Olaus Magnuksen esityksestä voivansa tehdä johtopäätöksiä… m.m. sen seikan, että Olaus Magnus mainitsee pirkkalaisia yksinomaan Ruotsin vaan ei sen sijaan Suomen puolella viittaavan siihen, että pirkkalaisliikkeen alkujuuretkin ovat etsittävä sieltä, missä se oli kehittynein, s. o. Ruotsista ja lähinnä varsinkin Helsinglannista… Kustaa Vaasan hallitsijaksi tultua jo 1528 – siis samoihin aikoihin kuin hän muutenkin alkaa katkoa vuosisataisia historiallisia siteitä – puuttuu hän ensimmäisen kerran reaalisesti myöskin perinnäisiin pirkkalaisoikeuksiin, aluksi tosin vain siten, että tähänastinen pirkkalaisveromäärä tehtiin kahdenkertaiseksi… Itse pirkkalaisoikeuksien lopullinen kumoamistapakin viittaa lähinnä kuninkaan persoonalliseen aloitteeseen. Niinpä määrää hän Jöns Haakoninpojan ilmeisesti jo syksyllä v. 1550 urkkimaan pirkkalaisten ja merisuomalaisten oloja ’Länsimerellä’… Ja että juuri näiden kuninkaan lähettämien palvelijain ilmestyminen Lappiin myöhemminkin on katsottu kenties ratkaisevimmaksi tapaukseksi vanhojen pirkkalaisoikeuksien kumoamisessa, näkyy käyvän selville sekä eräästä norjalaisesta todistuksesta että eräästä ruotsalaisesta kuvauksesta v:lta 1603.”
Widekindi, Johannes (n. 1620–78), ruotsalainen historioitsija. Widekindi kirjoitti kuvauksia Ruotsin suurvalta-ajasta, mm. Kustaa II Aadolfin elämäkerran. Nämä tyyliltään kömpelöhköt kronikat ovat korvaamattomia 1600-luvun tuntemukselle, koska huomattava osa Widekindin käyttämästä asiakirjamateriaalista on myöhemmin tuhoutunut. Vuonna 1809 Suomi liitettiin autonomisena valtiona (suuriruhtinaskuntana) Venäjään, jonka keisarille Suomen suuriruhtinaan arvo kuului vuoteen 1917 asti.
Vallonit, ranskan murretta puhuva kelttiläinen kansa, johon on sekoittunut germaanista ainesta. Vallonit asuvat Etelä-Belgiassa Valloniassa (n. 3,2 milj. henkeä), Koillis-Ranskassa ja osin Luxemburgissa. Suurin osa sivistyneistöä ja kaupunkiväestöä on nykyään omaksunut ranskan kielen. Vuoden 1618 jälkeen kutsutti Kustaa II Aadolf Ruotsiin valloneja metalli- ja vuorityöläisiksi. Joitakin sukuja siirtyi 1700-luvulla myös Suomeen.
Heikki Ylikangas kertoo kirjassaan Nuijasota (Otava 2005) Suomen oloista 1500 lopun tapahtumissa ja siihen löytyvistä syistä säilyneistä asiakirjoista.
Historiantutkija Henrik Gabriel Porthan oli Turun akatemian huomattavimpia tutkija kuin opettaja 1700-luvun lopulla. Opetuksessaan hän toi esiin aikansa uusia virtauksia mm. klassisen arkeologian, estetiikan ja pedagogiikan alalta, ja suuri osa hänen luentomuistiinpanojaan on myöhemmin painettu; hänen oma julkaisutoimintansa keskittyi kuitenkin ensisijaisesti suomalaista runoutta, Suomen keskiajan historiaa, yliopiston kirjastoa sekä Suomen maantiedettä käsitteleviin aihepiireihin.
Porthan syntyi marraskuun 9. päivänä 1739 Viitasaarella kirkkoherran poikana. Porthan kuoli 16.3.1804. Hän polveutui isänsä puolelta itäsuomalaisesta pappissuvusta; äitinsä puolelta hän oli Jusleniusten länsisuomalaista tuomari- ja pappissukua. Porthanin äidin Kristinan isä Gabriel Juslenius oli ollut Turun akatemian filosofian ja sittemmin teologian professori, ja tämän veli, professori ja piispa Daniel Juslenius tuli kuuluisaksi historian alaan liittyvien väitöskirjojensa ja suuren suomalaisen sanakirjansa ansiosta.
Teemu Keskisarja ”Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019), josta lainaus sivulta 172: ”Venäjän valloitusten myötä liivinmaalaista ja inkeriläisistä orjista syntyi lähimarkkinoille ylitarjontaa. Vienti veti. Jerusalemin patriarkka Dosifei valitti Pjotr I:lle (Pietari I), että Istanbulissa ei pitäisi kaupitella ruotsalaistaustaisia orjia, jotka ovat kumminkin kristittyjä. Patriarkka ei ahdistunut orjuus ilmiönä vaan muslimiomistus. Huomattavia orjakaappauksia sattui jo Etelä-Suomen valloituksen aikana maantievarren kylissä, lähellä maihinnousupaikkoja; Helsingin pitäjän Malmilta viisi nuorta ja lasta, kirkonkylästä saman verran, Lapinkylästä poika ja tyttö, Mellunkylästä neljä nuorta naista ja yksi poika, Suutarilasta kolme nuorta, Pakilasta kaksi, Puotinkylästä kolme, Heikinmäestä viisi, Tuomarinkylästä, Sotungista ja Vanhastakaupungista kustakin yksi ja niin edelleen. Metsästysrajoitukset poistuivat viimeistään 1714 Pohjanmaan valloituksen jälkeen ihmiskauppa sopi mainiosti Venäjän sotilaallisiin tavoitteisiin. Liiketaloudellisista syistä ikäloput harvemmin kelpasivat. Paras hinta irtosi vähän päälle kymmenvuotiaista pojista. Pohjalaiset ihmiset eivät olleet statusesineitä ja kaunistuksia, mutta eivät bulkkiakaan. Kauppiaiden etu oli pitää heidät hengissä pitkissä kuljetuksissa… Venäjälle päätyi kaikkiaan 20 000-30 000 suomalaista. Heitä ei polttomerkitty: ryssänrenki/ryssänhuora//sotavanki/orja/työperäinen pakkosiirtolainen.”
Olli Matikainen ”Kivikkopellon poika – Erkki Laatikainen 1946-2013” (Teos 2017), josta lainaus sivulta 27: ”Vuonna 1700 syttynyt, Ruotsin valtakunnalle tappiolliseksi kääntynyt Suuri Pohjan sota johti Suomen raskaaseen venäläismiehitykseen 1710-luvulla, ja olot maassa olivat pitkään sekavat. Muuan Samuel Laatikainen kierteli niihin aikoihin Savoa ja ryhtyi Kuopion pitäjän Akonveden kylässä läheiseen suhteeseen erään sotareissulla viipyneen sotilaan vaimon Maria Abrahamintytär Hartikaisen kanssa. Vuonna 1719 syntyi tytär Maria ja kolme vuotta myöhemmin Kaisa. Monien muiden vapauksia ottaneiden ohella pariskunta joutui kirkkokurin ja maallisen oikeuden tutkittavaksi heti olojen vakiinnuttua vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Kuopion vuoden 1722 talvikäräjillä rangaistus aviorikoksesta ja laittomasta suhteesta oli ankara. Marian rankaisua lykättiin raskauden vuoksi, mutta kovat sakot vetänyt Samuel joutui varojen puutteessa kärsimään raipparangaistuksen ohella tavanomaisen kirkkorangaistuksen. Vitsominen ja häpeäpenkki olivat Marialla edessä seuraavana vuonna. Suhde jatkui, mutta vihille pariskunta meni vasta vuosia myöhemmin tammikuussa 1728. Tuomiokirjaan irtolaisena kirjattu Samuel Laatikainen oli hänkin mahdillisesti entinen karoliinisotilas, sillä ainakin vihittyjen luetteloon hänet kirjattiin sotilaana.”
Vuonna 1770 Porthan perusti yhdessä serkkunsa Per Jusleenin ja Carl Fredrik Mennander nuoremman (aateloituna Fredenheim) kanssa Turkuun kirjallisen salaseuran, joka sai nimekseen Aurora-seura. Tällä tukholmalaisen Utile Dulci -salaseuran tytärosastolla oli oma huoneisto ja pieni kirjasto sekä vertauskuvalliset arvoasteet arvonmerkkeineen. Jäseniksi kutsuttiin paikallista sivistyneistöä; suljetut salaseurat ja ritarikunnat sekä veljestöt olivat tuolle ajalle erittäin tyypillisiä. Aurora-seuran huomattavin merkitys oli sen julkaisutoiminnassa. Suomen ensimmäinen sanomalehti Tidningar utgifne af et Sälskap i Åbo ilmestyi 1772–78 ja 1782–85 ja jatkui myöhemmin Åbo Tidningar -nimisenä. Porthan oli aluksi sen toimittaja ja myöhemminkin ahkera avustaja; hän julkaisi siinä runoja, artikkeleita ja tiedonantoja.
Reinhold von Becker (1788-1858) julkaisi vuonna 1813 väitöskirjan Dissertatio historica de ludis priscorum Scandianorum palaestricis, jossa hän selvittää, että nimi Bjarma on väännös suomalaisesta nimestä Perma. Perma on suomea ja tarkoittaa perämaata, eli terra extrema tai terra originaria. Olaus Magnus teki vuonna 1519 matkan Länsipohjaan ja kävi mm. Tornion (Thorna, Tornia, Tornö) markkinapaikalla (oppidum). Historia de gentibus septentrionalibus kirjassaan hän kertoo, että sinne kerääntyi paitsi lappalaisia, bjarmeja, pohjalaisia, ruotsalaisia, hämäläisiä ja helsinglantilaisia, myös kauppiaita Russi albi.
Sakari Topelius (s. 14.1.1818) oli historian ja ruotsinkielen opettaja Helsingin lyseossa 1846 -50. Nimitetty historian lehtoriksi Vaasan kimnaasiin 1852, johonka virkaan ei astunut. Suomen, Ruotsin ja Pohjoismaiden historian professori 1863, yliopiston rehtori 1875-78, yleisen historian professori 1876. Tehnyt opintomatkoja Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Ranskaan ja Belgiaan. Lukuisten seurojen, yhdistysten, toimikuntien ja valiokuntien jäsen, kuin myös kunniajäsen. Valtioneuvoksen arvonimi 1878. Julkaissut vuosina 1843-1898 lukuisia kaunokirjallisia teoksia, ”Helsingfors Tidningar-lehden toimittaja 1841-61, avustanut sanoma- ja aikakauslehtiä. Yleisesti tunnettu ja tunnustettu runoilija ja kirjailija sekä suuri lasten ystävä.
Katso Sakari Topeliuksen Koivu ja Tähti kirja http://s1.doria.fi/helmi/bk/1800/fem19980058/
Venäjän Suomen suuriruhtinaankunta
Venäjän vallattua maan Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Suuriruhtinaskunnan korkeimman vallan hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari. Suomessa keisaria edusti kenraalikuvernööri, joka johti suuriruhtinaskunnan armeijaa. Venäjän valtiollisen rakenteen ja suomalaisten aloitteellisuuden kautta Suomen suuriruhtinaskunnalle muotoutui autonominen asema, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin senaatti vuonna 1816 entisestä, vuonna 1809 perustetusta, hallituskonseljista.
Vasta 1800-luvun loppupuolella tieteelliset seurat alkoivat kiinnostua paikannimien keräämisestä. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kokouksessa 12.11.1878 tähdennettiin erityisesti paikannimien merkitystä kielentutkimukselle ja muinaistieteelle. Tähdennettiin paikannimien arvo historiallisina todistuskappaleina ja tieteellisinä muistomerkkeinä. Vanhojen nimien lähde on Jalmari Finnen Suomen asutuksen yleisluettelo 1539-1809 (Kansallisarkisto). Karjalan kannaksen nimistöstä löytyy asiaa J. M. Saleniuksen Valkjärven pitäjän kertomus (Helsinki 1870). Vanhinta Karjalaista nimistöä sisältyy J. V. Ronimuksen Suomennokseen Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus (Joensuu 1906). Itämerta ja sen ympäristöä vallitsi toisella vuosituhannella hansaliitto, joka oli kauppiaiden kaupan suojelemiseksi muodostama kiltojen liitto. Suurimmillaan hansaliitto oli 1300-luvulla. Tärkeitä hansakaupunkeja olivat Lyypekki, Bremen, Rostock, Lyneberg, Hampuri ja Köln. Suomessa hansoilla oli kauppapaikka Turussa, Koroisissa ja Viipurissa. Hansaliitto alkoi menettää merkitystään 1400-luvulla ja konttoreita suljettiin. Novgorodin konttori suljettiin vuonna 1494. 1800-luvulla toimivat enää vain Hampurin, Lyypekin ja Bremenin konttorit. Hansakaupalla oli suuri vaikutus Suomen oloihin, sillä sen seurauksena maahamme siirtyi runsaasti saksalaisia. Keskiajalla heitä oli niin paljon, että Mauno Ladonlukko määräsi maan laissa, että kaikkien kaupunkien hallintoelimien porvareista ja raatimiehistä puolet piti olla saksalaisia.
Uppsalan kokous maaliskuun 20 päivä 1593, jossa julistettiin perustavanlainen säännös uskonnon ja jumalanpalveluksen yhdenmukaistamiseksi. Ja tämän jälkeen se tuli sittemmin vuosina 1634, 1719 ja 1772 hallitusmuotoon ja kiteytyi tärkeäksi valtio-oikeudelliseksi periaatteeksi, joka sittemmin oli voimassa Suomessakin maan erottua Ruotsista. Tämä tarkoitti, ettei maassa voinut asua muita kuin Luterilaisia, eikä poikkeavia uskonkäsityksiä sallittu. Uppsalan kokouksen päätös totesi, ettei vierasuskoisia sallittaisi asettua asumaan maahan, mutta tähän tuli poikkeuksia koskien rikkaita juutalaisia, jotka maksoivat asumisoikeuksistaan suojelurahaa. Myös jonkun verran juutalaisia käännynnäisiä (luterilaisiksi kastettuja) asettui tämän seurauksena asumaan Ruotsi-Suomeen. Ruotsin ja Venäjän välisen sodan jälkeen 1788-1790 armeija tarvitsi muonaa, rehuja ja muuta tavaraa. Ruotsin kuninkaan veljen, herttua Fredrik Adolfin pyynnöstä Tukholman juutalainen Aaron Isaac (oli perustanut Tukholmaan juutalaisen seurakunnan) matkusti Suomeen armeijan hankkijaksi ja oli täällä koko sodan ajan kolme vuotta ja muista syistä vielä 1791-1792. Aaron toimi pääasiassa Loviisassa, jossa oli päämaja, sekä Helsingissä, mutta matkusteli hankinta-asioissa myös eri puolilla Suomea aina Pohjanmaita myöten.
Suomen juutalaiset eivät tulleet Suomeen vapaaehtoisina, vaan ajautuivat Suomeen majoitettujen venäläisten sotilasjoukko-osastojen mukana vuosina 1850-1860. He olivat Venäjän armeijan sotilaita, joiden palvelusaika oli 15-25 vuotta. Tällöin jäi Suomeen muutamia satoja siviiliin päässeitä juutalaissotilaita. Helsingissä tammikuussa 1926 pidettiin sionismia esittelevä kokous, jossa oli puhumassa Vladimir Jabotinsky juutalaisten maastamuutosta Palestiinaan. Vladimir Jabotinsky oli syntynyt Venäjällä Odessassa 1880. Hän kirjoitti ja puhui 12 eri kieltä, julkaisi salanimellä Altalena joukon kirjoitelmia.
Matti Klinge ”Iisalmen ruhtinaskunta” (SKS 2006=, josta lainaus sivulta 371: ”Ruhtinas Emanuel Mihailovits Galitzin oli etevä venäläis-ranskalainen maantieteilijä ja geologi, suuren ja merkittävän, Suomenkin historiaan liittyvän ruhtinassuvun jäsen. Vuonna 1847 hän teki ekskursion Kaakkois-Suomeen ja Imatralle, ja hän ihaili Monrepos’n puistoa, mutta monien venäläisten tapaan hän oli kiinnostunut varsinkin Suomen kaikkialla näkyvistä kivistä ja kallioista, jotka niin suuresti poikkesivat sedimentäärisen Venäjän ja Baltian maisemasta. Hän julkaisi retkestään moniosaisen kuvauksen sarjassa Nouvelles annales de voyages (1847-1848). Näin herännyt kiinnostus Suomeen sai ilmauksensa seuraavana vuonna tehdyssä pitkässä kiertomatkassa, joka suurelta osalta seurasi keisari Aleksanteri I:n vuoden 1819 matkaa.”
Raimo Savolainen ”Oma hallinto – Kansakuntaa rakentamassa 1809-2009” (Edita Publishing Oy 2009), josta lainaus sivulta 12: ”Vuonna 1809 Suomi irrotettiin Ruotsista ja liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa Suomen suuriruhtinaskuntana. Vuosina 1808 ja 1809 käyty sota ja sen päätteeksi tehty Haminan rauhansopimus sekä keisarin tekemät päätökset Suomen asemasta keisarikunnassa panivat uusiksi Suomen hallitsemistavan, mutta kuinka syvällisesti? Ruotsi oli itsevaltaisesti hallittu kuningaskunta ja Venäjä autokraattisesti hallittu keisarikunta, johon kuului monia eri kansallisuuksia, joita kaikkia ei hallittu yhdenmukaisesti… Yleisesti ottaen Suomen uudessa hallinnossa oli enemmän ruotsalaisia piirteitä kuin venäläisiä esikuvia. Venäjän hallintojärjestelmä oli sekava ja keisariin kiinnittynyt. Siitä puuttuivat ruotsalaiselle järjestelmälle luonteenomaiset legaaliset traditiot ja tiukka kollegiaalisuus. Venäjän hallintojärjestystä leimasi suosikkihallinto.”
Jussi Koivuniemi ”Voimamies Sven Erik Rosenlew 1902-1963” (Siltala 2017), josta lainaus sivulta 18: ”Nuoripari Erik ja Karin Rosenlew elivät joulun aikaan 1902 jännittäviä hetkiä: saisivatko he esikoisensa joululahjaksi? Odotus jatkui yli joulun, mutta ennen vuodenvaihdetta Karin synnytti talvisessa Helsingissä 28.12. poikavauvan. Poika sai nimen Sven-Erik Tehodor Wilhelm. Toinen nimi tuli äidin isän Theodor von Frenckellin mukaan. Kolmas nimi viittasi toiseen isoisään, Rosenlew-yhtiön perustajaan Wilhelm Rosenlewiin… Kun Sven-Erik Rosenlew syntyi, Suomessa elettiin helmikuun manifestin 1899 luomassa kiristyneessä poliittisessa ilmapiirissä. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoffin johdolla suomalaisia piinasivat monet venäläistämistoimet. Suomessa oli eletty liki sata vuotta Venäjän alaisuudessa, ja sitä pidettiin normaalina olotilana… Kaiken ytimenä oli hänen isoisänsä perustama W. Rosenlew & Co -perheyhtiö. Suvun tie teollisuuteen kulki sotakenttien kautta. Sen suomalainen kantaisä, mecklenburgilainen aatelissukuun kuulunut Erdtman von Schlow muutti Saksasta 1600-luvulla Suomeen. Hän oli palvellut Ruotsin armeijassa 30-vuotisessa sodassa. Hänet palkittiin sotilasansioistaan Turun läheltä Sauvon pitäjän Paddaisilla sijainneella läänityksellä. Vuonna 1683 kuningas Kaarle XI aateloi ansioituneen sotilaan nimellä Rosenlew. Suvun päämiehet jatkoivat sotilasuralla aina 1800-luvun alkuun saakka, kunnes Alexander Rosenlew erosi 41-vuotiaana todennäköisesti sairauden takia aktiivisesta palveluksesta vuonna 1802. Alexander, hänen puolisonsa Elisabeth Ulrika Blåfield ja heidän neljä lastaan muuttivat vuonna 1806 Varsinais-Suomen Vehmaalta pohjoisemmaksi Satakuntaan lähelle Rauman pikkukaupunkia Lapin kuntaan. Siellä Blåfieldit omistivat Juuselan kartanon, jonne Rosenlewin perhe asettui asumaan. Alexanderin anoppi Catharina Blåfield oli perinyt Ruotsista vuorineuvosisänsä varallisuutta… Rosenlewin suku siirtyi kaupan alalle, kun Carl Rosenlew perusti yhdessä porilaisen August Björkmanin kanssa kauppahuone Björkman & Rosenlewin vuonna 1820.”
Kyösti Skyttä, Päivi Skyttä ”Tuntematon Snellman” (Kirjayhtymä 1981), josta lainaus sivulta 45: ”Snellman kotiutuu nopeasti Tukholmaan, missä hän oli kaksi vuotta aiemmin viimeksi käynyt ja missä hänellä on entuudestaan muutamia henkilökohtaisia tuttavia. Näihin kuuluu Freja-lehden päätoimittaja, Revonlahdella 1803 syntynyt Gustaf Henrik Mellin, pohjalainen joka oli viisivuotiaana lapsena nähnyt Revonlahden taistelun. Mellinin perhe oli seurannut suomalais-ruotsalaista armeijaa Ouluun ja muuttanut sieltä kaksi vuotta myöhemmin Ruotsiin. Poika oli otettu vanhempiensa kuoltua Frans Mikael Franzénin perheeseen Muurlan pappilaan. Opintojen päätyttyä Mellin sai papin viran Tukholmassa… Kasvatus on Snellmanilla etusijassa perheen asia. Inhimillinen sivistys ilmenee perheessä (kullekin ajalle ja kansakunnalle ominaisella tavalla) perherakkautena, välittömänä tunteena. Kaiken opetuksen tulee olla valtion valvonnan alaista, mutta samoin ei siis ole kasvatuksen laita: ’Jos valtiomahti järjestelisi tätäkin, niin silloin se tunkeutuisi perheen toimialalle ja hajoittaisi itse perheen, koska perherakkauden ylin toimintamuoto on juuri kasvatus.’ Perheensä kautta lapset tutustuvat isänmaahansa, sen tapoihin ja äidinkieleen, perhe on täten ’isänmaallisuuden ahjo’ ja perheen rappeutuminen merkitsee myös valtion rappeutumista. Sellaisessa maassa missä lastenkasvatus jätettäisiin valtion huostaan, valtiomuoto olisi kaikki kaikessa eikä ihminen mitään. Snellman on huolissaan perheen ’itsehallinnosta’: jos ihmiseltä riistettäisiin hänen tärkein vastuualueensa, ihminen rappeutuisi.”
Monet suorittaa useita tutkintoja, koska ei löydy sitä omaa alaa ja uraa. Tämä ei ole uutta, sillä olen lukemassa Eliel Vestin kirjaa ”Sakari Topelius elämänkerrallinen kuvaus” (WSOY 1906), jossa sivulta 47 alkaen mainitaan: ”Kaiken sen toisinaan aivan vallattomankin hilpeyden alla, jolla Topelius etsiytyy ikätoveriensa parissa ylioppilasvuosinaan, kuten aikaisemmin viitattu vahva pohjavirta syvällistä vakavuutta. Varsinkin uskonnollinen kysymys kiinnittää hänen mieltänsä yhä voimakkaammin vuosien vieriessä, ja ilmeiset ovat hänen ajan pietistisistä liikkeestä saamansa herätykset. Etenkin Lauri Stenbäck, joka kuten Topelius itse kertoo palasi pakolliselta poissaololtaan ’palavana pietistinä, täynnä leimuavaa innostelua ylioppilaselämän pahoja tapoja vastaan’… Useat hänen ylioppilastovereistaan astuivat Stenbäckin, J. J. Östringin ja K. K. von Essenin tavoin n.s. heränneitten riviin, ja hänen oma sisarensa sai väkevää vaikutusta…
Kun äiti ja sisar kevätlukukauden alussa 1839 käyvät häntä tervehtimässä Helsingissä… hän mietiskelee jättääkö valmistukset lääkärinalalle ja ruveta papiksi. Hänen tämän aikainen kirjeenvaihtonsa ennen mainitun ystävän Olavi Helanderin, sittemmin Pietarsaaren kappalaisen, kanssa valaisee kysymystä aiotusta muutoksesta tulevaisuudensuunnitelmissa. Helander, joka itse oli liittynyt heränneisiin, lähettää Topeliukselle vallan avomielisesti sellaisen tervehdyksen, että tämä on ’tiellä kadotukseen’. Topelius vastauksessaan moittii ankarasti pietistien tuomitsemishalua, mutta myöntää samalla sydämensä olevan liikutetun uskonnon totuuksista. Hän rupeisi ehkä itse papiksi, lisää hän. Ja ystävä kehottaa häntä hartaasti tottelemaan kutsuvaa ääntä sydämessään. Mutta Topelius epäröi, sillä hänen on vaikea päättää antautuuko jumaluusopilliselle alalle. … Opinnot itsessään kyllä häntä huvittivat, mutta hän tuntee yhä selvemmin, että kiinteästi yhdistävää rengasta puuttuu opittujen tietojen ja tulevaisuuden vaatimusten väliltä. Lääkärinura, joka odottaa kandidaatitutkinnon suoritettua, ei häntä houkuttele. Mitä elämä häneltä pyytää? hän kysyy. Hän tahtoisi vaikuttaa ja toimia, taistella ja voittaa, uhrautua jonkin suuren ja ikuisen aatteen hyväksi – itse kieltämyksen aate, jonka hän oli kohdannut jo lapsuudessaan, etsiytyy nyt hänelle välttämättömänä ehtona kaikelle hedelmää tuottavalle pyrkimykselle…
Topelius, joka siihen asti ja edelleenkin kodista saamansa avun kautta oli vapaa taloudellisista huolista, arveli kuitenkin jo tulleensa siihen ikään, jolloin hänen piti voida kokonaan pitää itse huolta toimeentulostaan. Avonainen toimi Helsingfors Tidningarissa näytti hänestä tässä suhteessa tarjoavan eräitä mahdollisuuksia – olihan sanomalehtikirjailu ollut jo hänen lapsuutensa pikku haluja – ja hän kääntyi siis lehden omistajan, kirjakauppiaan ja kirjanpainajan ym. K. O. Vaseniuksen puoleen tarjoten tälle palveluksiaan. Topelius ei vielä silloin ollut lainkaan julkisuudessa tunnettu. Toveripiireissä tosin tiedettiin että hänellä oli ’sievä kynä’ sekä että hän ’kirjoitti värssyjä oikein sujuvasti ja hyvin’, mutta ainoa kirjallinen ansio, johon hän voi viitata, oli käsikirjoitus yllämainittuun esitelmään Pohjanmaasta, joka tosin todisti huvittavasta kirjoitustavasta, vaan jota ei voinut kutsua sanomalehtikirjoitelmaksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Vaseniukselle oli ’huvittavuus’ kuitenkin puheenaolevassa tapauksessa pääasia; hän oli ilmeisesti tyytyväinen siihen mitä oli saanut kuulla nuoresta runoilijanalusta, asiasta sovittiin, ja sitten kun Topelius joulukuussa 1841 oli hiukan avustanut lehden toimituksessa, otti hän yksin sen johdon seuraavan vuoden 1842 alusta. Omasta puolestaan hän piti tätä sitoutumista julkisen sanan palvelukseen vain vallan tilapäisenä. Hän ei aavistanut tulevansa sidotuksi Helsingfors Tidningariin sen päätoimittajana kokonaisen 19 vuoden ajaksi, ja vielä vähemmän että hän miltei viime hetkeensä saakka pysyisi kylvömiehenä sillä alalla, jolla hän nyt otti ensimmäiset tottumattomat askeleensa…
Emilia Lindqvist oli mukana – nuori runoilijamme tuli näinä harvoina päivinä yhteisten huomioitten, yhteisten pikku seikkailujen ja keskinäisten ajatustenvaihtojen kautta neitosta lähemmäksi kuin ennen kokonaisen vuoden mittaan… Niin, Emilia Lindqvist oli hänen seppeleensitojattarensa… Mutta kesällä 1842 Topelius tekee käänteen asiassa. Hän jättää parin kuukauden ajaksi Helsingfors Tidiningarin kesätoimituksen ystävän Fr. Cygnaeuksen hoteisiin ja kiiruhtaa kotiin. Ja tällä kertaa hän saa haluamansa varmuuden, linnoitus antautuu täydellisesti ja ikuisesti, ja kihlaus julkaistaan eräänä heinäkuun päivänä sukulais- ja ystäväpiirin keskuudessa. Topeliusta, joka toistaiseksi oli vain vähän huomattu sanomalehtikirjailija, ei suinkaan pidetty minään edukkaana kosijana – koko lempikauppa täytyi jättää tulevaisuuden varaan – mutta yksikolmattavuotiaan morsiamen vanhemmat näkivät hänessä hyvän pojan ja uutteran, innostuneen tulevaisuudenmiehen eivätkä puolestaan aluksi vaatineetkaan sen enempää…
Ja Kirjallisuudenseuran harrastuspiiristä hän myöskin sai aiheen siihen väitöskirjaan, jonka hän laati tohtorinarvon saavuttamiseksi. Tämä hänen tohtoriväitöksensä perustui nimittäin suureksi osaksi Kalevalantutkimuksiin sekä käsitteli Muinaissuomalaisten tapoja avioliittoa solmittaessa. Ajan tavan mukaan latinaksi laadittuna se tarkastettiin kesäk. 17 p 1847, jonka jälkeen Topelius, sitten kun hänen näytteensä oli hyväksytty, sai tohtorinhattunsa promotsionissa kesäk. 22p. 1847 (Väitöskirjan täydellinen nimi kuului: De modo matrimonia jungendi apud Fennos quondam vigente eli Muinoin suomalaisilla käytännössä olleesta tavasta avioliittoa solmittaessa)… Topelius palaa osittain tähän aineeseen vielä kolme vuotta myöhemmin esitelmässään Nainen muinais-skandinaavisten ja -suomalaisten kansojen keskuudessa, jonka hän piti toukok. 1 p. 1850 viimeisessä siitä kirjallisten iltamain sarjasta, jonka joukko nuorempia yliopistonopettajia ja muita asianharrastajia oli pannut toimeen…
Keisari Nikolain käydessä poikineen Suomen pääkaupungissa maalisk. 15 p. 1854. Korkeakoulumme sai silloin mitä sillä ei ollut ennen ollut, opetustoimen – tosin vielä ylimääräisen – isänmaan historiassa, ja sen ensimmäiseksi hoitajaksi oli Hänen Majesteettinsa, kanslerin esityksestä, nimittänyt Topeliuksen. Palkkio määrättiin 1000 hopearuplaksi vuodessa sekä maksettavaksi kanslerin käyttövaroista. Virka oli toistaiseksi mieskohtainen, mutta kuitenkin tunnustus ei vain yksityiselle miehelle, vaan yhtä paljon Suomen kansalle, sen yliopistolle, sen menneisyydelle ja sen tulevaisuudelle…
Topelius valittiin toukok. 22 p. 1872 yliopiston vararehtoriksi, jonka jälkeen kesäk. 3 p. 1875 seurasi hänen vaalinsa sen rehtoriksi kolmivuotiskaudeksi 1875-1878…
Hän on edistyksen mies kasvatusopin alalla kuten niin monessa muussakin asiassa, mutta juuri sen vuoksipa hän tahtoo tunkeutua ajan opetuslaitoksen perustukseen saakka. Ja tämän perustuksen hän huomaa monessa suhteessa tyydyttämättömäksi. Hän palaa tähän kysymykseen usein, etenkin Helsingin Kasvatusopillisessa yhdistyksessä, jonka jäseneksi hän tuli sitä perustettaessa keväällä 1864, ja sen aikakauskirjassa, joka rupesi ilmestymään 1865 ja jonka toimitusvaliokuntaan hänet heti valittiin. Koulu on, hän teroittaa, säilyttänyt paljon keskiaikaisia traditsionejaan siinä suhteessa, että se työskentelee yksipuolisen järkisivistyksen hyväksi, sen sijaan kuin siveellistä, tahdon ja mielenlaadun sivistystä laiminlyödään.”
Sakari Topeliuksen e-kirjoja voi käydä lukemassa: http://www.gutenberg.org/browse/languages/fi#a6545
Kyösti Skyttä, Päivi Skyttä ”Tuntematon Snellman” (Kirjayhtymä 1981), josta lainaus sivulta 13: ”J. V. Snellmanin isä kirjoittaa pojalleen 1847: ’Sinä olet minun toinen itseni. Tyytyväisenä menen hautaan tietäessäni sinun edistävän tosi-ihmisyyttä; tulevaisuus on meiltä kätketty.’ Vuonna 1853 isä käy tervehtimässä poikaansa ja tämän perhettä Helsingissä ja saa siellä tavata myös professoreita. ’Hän, joka ajatuksineen tavallisesti mieluimmin liikkui yläilmoissa, ihmetteli, että oppineet miehet, joiden kanssa hänellä oli ollut tilaisuus seurustella, kuluttivat kokonaisia iltoja puhelemalla sangen joutavista asioista, niinkuin hän itse Helsingissä mielipahakseen oli kokenut.'”
K. Snellman ”Hellästi rakastettu puolisoni” (Otava 2006), josta lainaus sivulta 13: ”Aina ensimmäisistä ylioppilasvuosistaan saakka oli Johan Vilhelm Snellmanin pakko itse hankkia elatuksensa, pääasiallisesti yksityisopetusta antamalla. Hän oli pitkät ajat kotiopettajana ensin Kokkolassa ja sitten Vihdissä Helsingin lähellä. Lisäksi tuli siihen aikaan tavallinen velkaantuminen, josta hän ei milloinkaan päässyt kokonaan vapaaksi. Mutta ei siinä kyllin. Hän auttoi niin paljon kuin rajoitetut tulonsa sallivat nuorempia sisaruksiaan ja muita sukulaisia tilapäisillä avustuksilla taikka muulla tavoin. Jo ennenkuin hänen veljensä, merikapteeni Karl August Snellman, v. 1844 kuoli, otti hän kotiinsa tämän seitsenvuotiaan pojan Carl Konstantinin. Sisar Maria Emilia, johon hän oli suuresti kiintynyt, kuoli keuhkotautiin v. 1830. Nuorin sisar Anna Kristina meni varhain naimisiin tehtaankirjanpitäjän, sittemmin tehtaanomistajan Otto v. Essenin kanssa, asuttuaan vv. 1833-35 veljensä kustannuksella Helsingissä professorinrouva Bergbomin luona. Lankonsa kanssa Snellman myöhemmin auttoi isäänsä, merikapteeni Christian Henrik Snellmania, tämän taloudellisissa vaikeuksissa. Isänsä v. 1855 tapahtuneen kuoleman jälkeen hän jatkuvasti ylläpiti äitipuoltaan ja tämän poikaa Henrik Albertia, joka heikkomielisenä kuoli vasta v. 1909. Snellmanin on äiti, Maria Magdalena, synt. Roering, oli jo v. 1814 muuttanut manan majoille.”
Lennart Pinomaa ”Ristiinan rovastin seitsemän vuosikymmentä A. L: Gulin 1855-1925” (WSOY 1984), josta lainaus sivulta17: ”Poikasena seurasin usein isääni pitäjänmatkoille, olivatpa ne sitten sairaskäyntejä tai muita matkoja. Mielenkiintoisimpiin kuuluivat matkat Kalliokosken lasitehtaalle, jonne isäni kutsuttiin kastamaan saksalaisten lapsia. Isäni osasi saksaa ja venäjää yhtä hyvin kuin ruotsia. Suomenkielen taito sen sijaan oli huono. Kalliokosken lasitehdas oli 25 virstan päässä Hiukasta. Se sijaitsi Miehikkälän kylässä, sen omisti kapteeni Apollon Alfthan ja siellä asui 20 saksalaista perhettä. Ajoimme sinne omalla hevosella.”
Helmi Gulinin kirjoitti kirjassaan ”Säteilevä elämä Louise af Forslles” (Kirjapaja 1946). Kirjan alussa esitellään Louisen vanhemmat amiraali Arvid Aadolf Etholén (s.1798 Helsinki), joka toimi perheineen Alaskassa Sitkassa kuvernöörinä jne. Amiraali Etholénin isä oli helsinkiläinen raatimies Carl Gustaf Etholén (1752-1821). Louise Etholénin äiti oli Margreth Sundwall, oululaisen laamanni Isak Sundwallin tytär.
Tässä lainaus kirjasta sivulta 34: ”Tällaisessa maallisessa paratiisissa Louise Etholén sisaruksineen vietti nuoruutensa päivät. Vanhemmat halusivat kasvattaa lapsensa hiljaisessa ja rauhallisissa oloissa sekä totuttaa heitä yksinkertaisuuteen. Vasta rippikouluajan jälkeen he saivat ottaa osaa seuraelämään. Äidin kanssa he jo varhain kävivät alustalaistensa kodeissa ja oppivat tuntemaan kansan elämää. Amiraali Etholén perusti ensimmäisen kansakoulun alueelleen, samoin orpokodin. Tämän kodin holhokit saivat käydä kansakoulua ja rippikoulunsa päätettyään he saivat usein työpaikan kartanossa tai heille toimitettiin työansiota muualta. Kodin ja sen ympäristön henki ja perinnäistavat vaikuttivat syvästi Louisen olemukseen ja sisäiseen kehitykseen. Siinä oikeudentunnon, ihanteellisuuden ja hurskauden ilmapiirissä, jonka vanhemmat loivat kotiin, kehittyivät lapsen parhaat ominaisuudet. Aivan pienestä saakka Louise halusi hartaasti tulla hyväksi ja jaloksi, kuten isä ja äitikin.”
Vuonna 1864 Louise aloittaa Porvoossa piispa (professori) Frans Ludvig Schaumannin rippikoulun, jossa on myös Fanny Carpelan, Karin Etholén ja Minette Munck. Ja sivulla 46: ”Rippikoulunsa jälkeen Louise kirjoittaa päiväkirjaansa: ’Tänään täytän 16 vuotta. Kuluneena vuonna olen päässyt osalliseksi siitä, mikä on kalleinta ja pyhintä maan päällä. Herran pyhästä ehtoollisesta. Jospa aina voisin kuulua Vapahtajalleni, jospa sydämeni aina olisi täysin luottavasti häneen kiintynyt! Tähän asti olen ollut sanomattoman onnellinen, mutta kun surut kerran tulevat, antaa Hän kyllä minulle voimaa kantaa ne. Kun Hän sitten lähettää lempeän kuolon noutamaan minut kotiin, antaa Hän anteeksi kaikki rikkomukseni ja suo minulle rauhansa ja autuaan iäisyyden luonansa.’
Sivulta 58: ”Heinäkuussa 1869 vietettiin Louise Etholénin ja Emil af Forselleksen häät Elimäen kirkossa ja Hämeenkylän kartanossa. Morsian oli vain kahdeksantoistavuotias ja sulhanen oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Nuori, onnellinen morsian oli loistavan kaunis… Tilanomistaja Emil af Forselles oli vain kaksikymmenvuotias periessään isältään Peippolan kartanon. Hän oli Loviisan kaupungin historiasta tunnetun Jacob Forsellin pojanpojanpoika. Teoksessaan ’Jacob Forsell, adlad af Forselles’ (Helsinki 1936) kirjoittaa Axel af Forselles esi-isästään mm.: ’Jacob Forsell oli syntynyt Vehkalahden, sittemmin Haminan kaupungissa elokuun 17 päivänä 1696… Nuoruudessaan hän oli osallistunut sissien uhkarohkeaan toimintaan ja oli tehnyt siten isänmaalleen suuria palveluksia. V. 1747 hänet aateloitiin, ’koska hän oli uskollisesti ja toimeliaasti henkensä ja vapautensa uhallakin palvellut Esivaltaansa ja Isänmaataan’. Tukholmassa hän valtiopäivillä viisaasti ja taitavasti valvoi kaupunkinsa etuja. Hän perusti sahoja ja muita teollisuuslaitoksia mm. Ummeljoelle.”
Sivulla 82: ”Louise mainitsee nyt ensimmäisen kerran Mentonen (Välimeren rannalla) pienen evankelisen kirkon, jossa hän pian oli kokeva elämänsä ihmeellisimmän tapahtuman, Vapahtajan persoonallisen kohtaamisen. Tämän kirkon hän vanhuudessaankin mainitsee paikkana, jossa hän elämänsä oli saanut uuden suunnan… Viime sunnuntaina olin jälleen kirkossa. Mikä juhlahetki se minulle olikaan! Jumalanpalvelus näissä ’eglises libres’ (vapaissa kirkoissa) on sanomattoman yksinkertainen, mutta minusta varsin miellyttävä. Ensin lauletaan virsi, sitten joku kirkon vanhimmista lukee luvun Raamatusta, saarnaaja rukoilee vapaasti, lukee tekstin ja pitää siitä saarnan. Päätöksenä on virsi ja rukous sekä lopuksi Herran siunaus ja sanat: ’Menkää rauhassa koteihinne ja kutsumustyöhönne säilyttäen Herran rauhan sydämissänne.’
Sivulla 102: ”Helsingissä asuessaan Louise ja Emil af Forselles joutuivat kosketuksiin toisten saman mielisten kanssa. Voimakas herätyksen tuulahdus kulki 1870- ja 1880-luvulla maassamme. V. 1878 lordi Radstock (Granville Augustus William Waldegrave 3 rd Baron Radstock s. 10.4.1833 Lontoossa, k. 1913 Pariisissa, kirja lordi Rastokista: David Fountain ’Russian Awakening’ Mayflower Christian Books 1988), erään englantilaisen herätysliikkeen miehiä, saapui Suomeen tulkkinaan ruotsalainen kirjailija Thiselius. Lordi piti kokoussarjan Helsingin Vanhassa kirkossa. Hänen omakohtaiseen kokemukseensa ja lämpimään, iloiseen kristillisyyteen perustuva sanomansa herätti monta, varsinkin Helsingin seurapiireihin kuuluvaa henkilöä ja usea heistä lähtikin uuden elämän tielle… Kevättalvella 1888 Louise eräässä Aurora Karamzinen kokouksessa kohtasi ensi kerran paroni Paul Nicolayn Viipurin Monreposta, miehen, jonka kanssa hän tuli myöhemmin läheiseen yhteistyöhön heidän toimiessaan ylioppilaiden keskuudessa. Nicolay edusti sinä vuonna sukuaan valtiopäivillä Helsingissä. Hänkin oli tutustunut lordi Radstockin Pietarissa käynnin yhteydessä virinneeseen herätysliikkeeseen, jota nyt johti eversti Pashkov…
Kesällä sisarukset matkustivat Lontooseen ottaakseen osaa erääseen Pelastusarmeijan kongressiin. Neljä vuosikymmentä myöhemmin Louise kirjoittaa tästä käynnistä, joka itse asiassa tiesi Pelastusarmeijan tuloa Suomeen… Olin saanut katsahtaa Pelastusarmeijan sydämeen ja kuunnella sen rakastavan sydämen sykintää. Mitäpä silloin merkitseekään se, että muodot olivat oudot ja meluavat. Taas tuli kenraali luokseni. ’Soveltuisikohan tämä Suomeen?’ – ’Kyllä, tulkaa luoksemme!’ Myöhemmin Louise af Forselles kirjoittaa: ’Suuresti innostuneena siitä, mitä olin nähnyt ja kuulla Pelastusarmeijasta valtavassa Lontoon kokouksessa, sekä siitä, mitä olin kokenut tavatessani kenraali ja rouva Boothin, kirjoitin jo sieltä hyvälle ystävälleni Hedvig v. Haartmanille toiveistani saada Pelastusarmeija Suomeenkin… Hedvig von Haartman oli lääkintäneuvos C. D. von Haartmanin tytär Radelman kartanosta. Hänen äitinsä oli Emmy Westzynthius… Näinä Louiselle monessa suhteessa vaikeina ja raskaina vuosina oli hänen tyttärensä Ellenin Pelastusarmeijan piirissä kokema hengellinen herätys hänen suurena ilonaiheenaan. Avomeilisesti ja koruttomasti hän ilmaisi rippi-isälleen herätyskokemuksensa ja aikomuksensa liittyä Pelastusarmeijaan. Rippi-isä hämmästyi suuresti ja sanoi siinä tapauksessa kieltävänsä häneltä Herran Ehtoollisen. Kotona tämä herätti hämmästystä ja surua…
Monta vuotta myöhemmin Ellenin työskennellessä Pariisin Pelastusarmeijassa hän lomallaan kävi Mentonessa ja sai siellä tilaisuuden ensimmäisen kerran osallistua Herran Ehtoolliseen. Se tapahtui samassa pienessä kirkossa, jossa hänen äitinsä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli kokenut elämänsä suurimman murroksen. Hän kirjoittaa 7.2.1906. Rakkahin oma äitini – Mentone – mitä siitä sanokaan! En ole nähnyt maan päällä ihanampaa paikkaa. Rakastan sitä. Entä rakas vanha pastori Delapierre! Hän on nyt 70-vuotias. Hän ja hänen rouvansa olivat niin ystävällisiä minulle…
Palattuaan kotimaahan vuonna 1914, päivää jälkeen isänsä kuoleman Ellen af Forselles työskenteli Venäjän pakolaisten sekä sotaorpojen hyväksi ja joutui siten lähentymään kreikkalaiskatolista kirkkoa. Lujana ja uhrautuvana hän pysyi tässä työssään vielä sittenkin, kun Pelastusarmeijan johto oli päättänyt olla antamatta avustusta sille lastenkodille, jonka hän oli perustanut holhokeilleen…” Ellen kuoli tammikuussa 1923.
Sivulla 144: ”Julkisessa elämässä Louise af Forselleksen toiminta merkitsi kenties eniten Suomen Nuorten Naisten Kristillisten Yhdistysten Liiton (NNKY:n) puheenjohtajana. Noin neljän vuosikymmenen aikana hän uhrasi suurimman osan ajastaan tämän yhdistyksen työhön… Oleskellessaan kesällä 1895 Thyra-tyttärensä kanssa Wisbyssä terveyttään hoitamassa Louise tapasi prinssi Oscar Bernadotten puolisoineen. Nämä molemmat olivat lämpimin sydämin antautuneet palvelemaan Jumalaa ja ihmisiä. Jo nuorina he olivat joutuneet sen herätyksen piiriin, joka 1800-luvulla oli Ruotsissa koskettanut yhteiskunnan ylimpiäkin kerroksia. Myöskin prinsessa Ebba Bernadottelle oli Jumalan valtakunnan työ erittäin rakasta, ja hänen kauttaan Louise sai tietoja siitä, mitä tällä alalla tehtiin Englannissa ja Ruotsissa… Nyt, kauan Louisen kuoleman jälkeen prinsessa Ebba Bernadotte kirjoittaa 20.7.1942: ’On kulunut 47 vuotta siitä, kun tapasin Louise af Forsselleksen silloisessa kesäkodissamme Gottlannin Fridhemissä, ja muistan hyvin hänet niiltä ajoilta. Muistan hänen loistavat, tummat silmänsä ja miten lämpimästi hän harrasti Jumalan valtakunnan asiaa. Rouva af Forselles oli säteilevä kristitty, joka tuntui elävän kokonaan Vapahtajalleen Häntä rakkaudessa palvellen. Hänestä tuli eräs Suomen kristillisen toiminnan merkkihenkilöitä. Tapasimme toisemme usein niin Wisbyssä kuin Fridhemissä, ja nämä yhteishetket olivat aina antavia ja virkistäviä. Muistelen, että keskustelimme elämästä Jumalassa ja vaelluksesta Hänen seurassaan. Varmaa ainakin on, että rouva af Forselles oli palava sielu, joka on saanut lähteä kirkkauteen katsomaan Häntä, johon hän uskoi ja jota hän niin uskollisesti palveli.’…
Marraskuussa 1895 syntyi virallinen NNKY, Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys, jonka jäseneksi tulivat nuo aikaisemmin toimineet henkilöt sekä eräät uudet… Sen ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat johtajatar Ottilia Stenbäck puheenjohtajana, rouva Louise af Forselles varapuheenjohtajana, neiti Selma Granstedt rahastonhoitajana ja opettajatar Frida Sjöblom sihteerinä…
NNKY:n tärkeimpiä tehtäviä on johtaa nuoria tyttöjä hengelliseen elämännäkemykseen, omakohtaiseen Jumalasuhteeseen. Tämä tehtävä tähtää myös nuorimpiin yhdistyksen vaikutuspiiriin tulleisiin, koulutyttöihin. Ei voida tehdä kyllin nuoruuselämän tason kohottamiseksi nykyisenä monenlaisia harrastuksia ja pinnallista elämäntapaa suosivana aikana, joka helposti johtaa nuoret keveisiin huvituksiin ja halpahintaiseen ajanviettoon…
Räänä päivänä kevättalvella v. 1897 silloinen yliopiston rehtori Edvard Hjelt soitti sanoen: ’Täällä yliopistolla on luonani nuori englantilainen naisylioppilas, joka on tullut Suomeen herättämään suomalaisissa harrastusta kristinuskoon. Mitä minun on tehtävä hänelle? ’Lähettäkää hänet heti luokseni,’ kuului vastaus. Rehtorin nuoremmalle veljelle eksegetiikan professori Arthur Hjeltille oli tällä välin Ruotsista käsin ilmoitettu Ruth Rousen saapumisesta Suomeen, ja professori Hjelt tarjoutui avustamaan kokousten järjestämisessä… Ruth Rouse, tuo nuori tyttö, tuli myöhemmin kaikkialla maailmassa tunnetuksi Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton ensimmäisenä naissihteerinä… Englantilaisen valtion virkamiehen lahjakkaana tyttärenä hän oli jo varsin nuorena kirjoittautunut opiskelijaksi Cambridgen Girton Collegeen, ensimmäiseen englantilaiseen yliopistoon, joka salli naisylioppilaiden suoritta yliopistollisia oppiarvoja vastaavia tutkintoja. Tässä yliopistossa oli 1880-luvulla sattunut huomiotaherättävä tapaus. V. 1885 oli joku kehoittanut tunnettua herätyspuhujaa D. L. Moodya vierailemaan Cambridgessa ja puhumaan ylioppilaille. Hän tulikin sinne, mutta vastahakoisesti, koska hänellä ei mielestään ollut edellytyksiä vaikuttaa ylioppilaiden parissa. Ilmeisesti ylioppilaatkin olivat samaa mieltä, sillä he melusivat niin, että hän tuskin kuuli omaa ääntään. Luontevasti, mutta ennen kaikkea Jumalan Hengen voimalla Moody selvisi pulmallisesta tilanteesta, ja seurauksena oli herätys, joka muutti koko yliopiston hengen. Tämän herätyksen sytyttäminä seitsemän Cambridgen etevintä ja yhteiskunnallisesti edustavaa, myös urheiluvoitoistaan tunnettua ylioppilasta lähti Kiinaan lähetyssaarnaajaksi. Sama herätys levisi myöhemmin naisylioppilaidenkin keskuuteen ja kosketti myös Ruth Rousea… Siitä oli kulunut nyt kolmekymmentä vuotta, kolme vuosikymmentä taukoamatonta, määrätietoista työtä maailman ylioppilaiden kokoamiseksi sen tunnustuksen ympärille, jonka liikkeen alussa Idän ylioppilaat olivat lähettäneet tervehdyksenä Lännen ylioppilaille: ’Tehkää Jeesus kuninkaaksi!’ Kun Ruth Rouse nyt v. 1897 nuorena ja kokemattomana istui vielä äsken hänelle tuntemattomana Louise af Forselleksen salissa, ihmetteli hän sitä kodin tuntua, joka hänet siellä valtasi… Sitten suunniteltiin työtä ja ensimmäisenä toimenpiteenä oli joidenkuiden naisylioppilaiden kutsuminen Louise af Forselleksen kotiin tapaamaan Ruth Rousea… Seuraavana päivänä Ruth Rouse muutti Forsellesten kotiin, ja nyt alkoi heille molemmille merkityksellinen yhteistyö…
Oli kulunut kaksi vuotta Ruth Rousen käynnistä Suomessa ja Naisylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen perustamisesta. Nyt oli Helsingissä vierailemassa toinenkin ylioppilasmaailman johtohenkilö, amerikkalainen John. R. Mott, jonka aloitteesta Miesylioppilaiden Kristillinen Yhdistys syntyi. John R. Mott on kristillisen ylioppilasliikkeen voimahenkilöitä…
Pelastusarmeijan tullessa Suomeen Louise af Forselles esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti suuressa kokouksessa. Armeija oli kokenut paljon vastustusta ja pilkkaa niin valtiovallan ja kirkon kuin yleisönkin taholta. Sen ystävät suunnittelivat julkista kokousta, jossa Armeijan päämääriä ja toimintatapoja puolustettaisiin. Louise af Forsellesta pyydettiin pitämään puolustuspuhe, ja hän suostui pyyntöön… Paroni Karl August Wrede kuvailee Louise af Forsellestä puhujana kerrottuaan ensin heidän tapaamisestaan kerran Wredebyssä… Hän pyysi minua puhumaan NNKY:n tilaisuuksiin, ja kun vuonna 1906 olin saanut niin sanoakseni hengelliseksi kodikseni Suomen Lähetysseuran, pyysin häntä esiintymään Lähetyskirkossa. Sitä paitsi tapasimme paljon kristillisissä ylioppilaskokouksissa sekä Keswick-kokouksissa, missä kumpikin olimme puhujina. ”
Kalevi Kalemaa ”Historian erottamat – Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä” (Into 2020), josta lainaus sivulta 28: ”Turussa 1899 perustettu Suomen Työväenpuolue vannoi sekä kansallisuuden että kansainvälisyyden nimeen. Molemmat miellyttivät radikalismiin taipuvia ylioppilaita. Jotkut alkoivat lueskella sosialismin linjanvetäjien ja teoreetikkojen teoksia ja kirjoituksia. Vielä keväällä 1903 yliopilaat eivät kuitenkaan hakeutuneet Työväenpuolueen jäseniksi. Muutoksen tuulet saivat aikaan aatemyrskyn elokuussa, kun Työväenpuolue omaksui Forssan puoluekokouksessa sosialistiset tunnukset ja vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi (SDP). Samana vuonna Venäjän sosiaalidemokraattinen puolue hajosi mensevikeiksi ja bolsevikeiksi. Ensimmäiseksi sosialistinen herätys ylsi Hämäläisen Osakuntaan. Väinö Wuolijoki ja Lauri af Heurlin tutustuivat uusiin aatteisiin opintomatkoillaan Ranskassa ja Saksassa, ja marraskuussa 1903 kuultiin osakunnassa ensi kerran sana sosialismi Sulo Wulijoen suusta. Hämäläiset ryhtyivät lueskelemaan sosialistista kirjallisuutta ja alkoivat ’lähennellä’ sosialidemokraatteja. Muissakin osakunnissa alettiin keskutella yhteiskunnallisista ja poliittisista kysymyksistä. Esimerkiksi Viipurilaisessa Osakunnassa sosialismin teoreetikoita tunsi Yrjö Sirola ja Savo-Karjalaisessa Edvard Gylling ja Eero Haapalainen – eivätkä he salanneet näkemyksiään. Forssan puoluekokouksessa tehtiin pesäeroa paitsi suomettarelaiseen porvaristoon myös kirkkoon. Sosialidemokraattiseen puolueohjelmaan kirjattiin vaatimus uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi, kirkon ja valtion erosta ja uskonnon opetuksen poistamisesta kouluissa. Ateistisesta kirjallisuudesta tuli suosittua. Erityisen paljon luettiin yhdysvaltalaisen vapaa-ajattelijan Robert Ingersollin teoksia, joissa hyökättiin voimakkaasti kristinuskoa ja kirkkoa vastaan.”
Vesa Vares ”Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa” (WSOY 1996), josta lainaus sivulta 24: ”18-vuotiaan Lauri Ingmanin astuessa yliopiston teologiseen tiedekuntaan ei aika ollut teologisille opinnoille yhtä otollinen kuin aiemmat vuosikymmenet – ei ainakaan sellaisten kristillis-patriarkaalisten arvojen pohjalta kuin ennen. Mikko Juva kuvaa teoksessaan ’Valtionkirkosta kansankirkoksi’, kuinka naturalistinen maailmankatsomus nousi Suomessa maihin koko voimakkuudessaan 1880-luvulla. Yliopistossa arvot murtautuivat kaikkein selvimmin esille… Katsottiin moderniksi ja edistykselliseksi omaksua kriittinen kanta kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan, jos kohta tätä ei olisikaan viety yhtä pitkälle kuin ulkomaiset esikuvat tekivät. Samaan aikaan kirkon vanhat johtajat tuntuivat olevan kykenemättömiä edes väittelemään uusien aatteiden kanssa… Lisäksi niin kirkon johto kuin teologian professuurit olivat käymistilassa: vuonna 1884 kuolivat kaikki kolme piispaa… Suomalaisuuden nousu oli jo alkanut, ja se tuntui olevan lähestymässä kuin hyökyaalto… Jo toukokuun 1917 puoluekokouksesta oli havaittavissa, että Suomalainen puolue oli viimeisen kerran reformismin ja konservatismin vedenjakajalla: myötäilläkö suurlakkokriisin tapaan uudistusmielisyyttä ’kansanliikkeenä’ vaiko omaksua korostetusti ’yhteiskuntaa säilyttävä’ rooli. Valinta ratkesi pian: kuhertelu radikalismin kanssa jäi paljon lyhyemmäksi kuin suurlakon jälkeen. Kevään ja kesän kuluessa kansanjoukkojen omavaltaisuudet kasvoivat lakkoliikkeissä ja mielenosoituksissa. Venäläiset sotilaatkin sekaantuivat niihin vasemmiston puolella. Uusi ’yltiödemokratia’ ei kaihtanut ajamasta asiaansa fyysisen painostuksen keinoin. Turussa työväenmiliisi jopa syrjäytti virassa olleen miliisin, ja lakkotoimikunta sulki porvarillisen valtuuston valtuustotaloon useaksi päiväksi. Valtuustomiehiä haalittiin näiden kodeista ’kokoukseen’ ja heitä vaadittiin antamaan työväestölle ehdoton enemmistö valtuustoon. Lakko loppui vasta senaattia johtaneen sosiaalidemokraatin Oskari Tokoin saavuttua paikalle ja luvattua myöntymistä suurimpaan osaan lakkolaisten vaatimuksista. Ingman kirjoitti Uuteen Suomettareen jyrisevän signeeraamattoman vastalauseen. Sosiaalidemokratia oli ennen esiintynyt laillisten oikeuksien puolustajana, nyt se oli pahempi lain sortaja kuin venäläiset, eikä SDP:n eduskuntaryhmä ollut lausunut tapahtumista moitteen sanaa, hän syytti. Johtopäätös oli armoton: ’Ei voi päästä siitä, että sosiaalidemokraattinen puolueemme, niin johtajat kuin johdetut, tätä nykyä kulkevat puhtaan anarkian tietä.’ … Sosiaalidemokraattien mielestä ei kuitenkaan ollut kyse ’pyhän lain’ rikkomisesta, vaan tilanteesta, jossa porvariston luokkalaki oli joutunut ristiriitaan paljon pyhemmän arvon, ’kansan tahdon’ kanssa. Sellaisessa konfliktitilanteessa ’kansan tahto’ oli ensisijainen, ja sen patoaminen olisi porvarillisten luokkaintressien pönkittämistä… Valtalakiehdotus voidaan pitää SDP:n ajaman ultrademokratian ja eduskuntahegemonian konkretisoitumana; konservatiiveille se oli pelottava ’massayhteiskunnan’ ja ’epäpätevyyden’ korkeaveisu. Kaiken lisäksi hanke vaikutti juridisestikin epäilyttävältä, etenkin jos sitä ei käsiteltäisi perustuslain säätämisjärjestyksessä eikä alistettaisi Väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Valtalain vastustajien kannalta oli kohtalokasta, että Maalaisliitto oli jo lähempänä sosiaalidemokraatteja kuin vanhoja liittolaisiaan… Turhautuneena Ingman äänesti lopulta jopa lain kiireellisyyttäkin vastaan, etenkin kun SDP jätti perustuslain järjestyksen noudattamisen puolitiehen eikä aikonut jättää lakia Väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Kiireellisyyden vastustajia löytyi vanhasuomalaisten ryhmästä lopulta 16 eli miltei tasan puolet. Lakiehdotus julistettiin kiireelliseksi äänin 165-27 ja hyväksyttiin äänin 136-55, minkä jälkeen nuorsuomalainen Lucina Hagman kohotutti eläköön-huudon ’vapaalle Suomelle’. Äänin 104-86 eli miltei yksin SDP:n voimin eduskunta lähetti lain Pietariin vain ’tiedoksi’. SDP:n mielestä laki oli tullut voimaan… Sen sijaan on jätetty vähemmälle huomiolle, että sosiaalidemokraatit ilmoittivat eduskunnassa monta kertaa suoraan, että valtalakipolitiikan tarkoituksena oli nimenomaan hankkia otolliset olosuhteet luokkataistelua varten… Valtalain puolustajat olivat laskeneet Väliaikaisen hallituksen heikentymisen, jopa kaatumisen varaan. Kerenski kuitenkin selvisi bolshevikkien heinäkuun kapinasta ja ryhtyi vastatoimiin myös niskoittelevaa Suomea vastaan. Eikä Suomen konservatiivien taholla tyydyttykään vain seuraamaan valtalain hoippumista kuilun partaalla, vaan alettiin aktiivisesti työntää sitä reunan yli ja edesautettiin Kerenskin toimeenpanemaa eduskunnan hajotusta… Illalla Ingmanilla oli antaa tarkempia tietoja: Väliaikainen hallitus oli kukistunut, vanha ministeriö vangittu, Lenin muodostanut uuden, Kerenski ja kenraalikuvernööri Nekrasov tietymättömissä… Kapinasyitä pohtiessaan Ingman todisteli, ettei sota ollut väistämätön. Venäjä oli ollut liian heikko estämään itsenäisyyttä, eikä valtiollinen vapaus olisi vaatinut kansalaissotaa. Syypäinä olivat omat kansalaiset, jotka olivat halunneet tuhota isiltä perityn yhteiskuntajärjestyksen itsekkäiden pyyteidensä takia. Kapinaa ei olisi tarvittu vasemmiston itsepuolustukseksikaan, sillä porvarit olivat valmistautuneet suojaamaan vain kaikkien laillisia oikeuksia, henkeä ja omaisuutta – niitäkin huonosti. Taloudellinen tila oli ollut vaikea, mutta sekään ei kelvannut kapinasyyksi, sillä kapinalla ei ollut nälkäkapinan luonnetta… Vallitsevana on ollut se ääritasavaltainen tulkinta, jonka Georg Schaumanin teos ’Valtiomuototaistelu Suomessa 1918’ sekä Väinö Tannerin ’Kuinka se oikein tapahtui’ ovat sanelleet… Kuningaslähetystö asettui 17. lokakuuta Frankfurtin Hessische Hofiin, minne prinssi tuli heitä tapaamaan. Ingman antoi lyhyen kirjallisen selonteon kuningasasian kulusta; kyseessä ei kuitenkaan ollut vielä puhemiehen virallinen ilmoitus vaalista. Äänestystulos 64-41 ei tehnyt prinssiin suotuisaa vaikutusta. Prinssi sanoi olleensa jo taipuvampi myöntymään, mutta tarvitsevansa aikaa. Juuri ennen seuraavaa tapaamista 18. lokakuuta lähetystö sai sähkeitse tiedon Ranskan ja Englannin erittäin kielteisestä kannasta kuninkaanvaalia kohtaan. Prinssi oli kuitenkin myöntyvämpi ottamaan vaalin vastaan kuin ennen, vaikka tunsikin kyseiset nootit… Prinssin kysyttyä, eikö hän voisi tulla Suomeen esimerkiksi vuodeksi valtionhoitajaksi. Ingman selitti, että haluttiin välttää ’Saksan kenr.kuvernöörin’ leimaa. ’Hän piti tätä näkökohtaa ratkaisevana’, Ingman merkitsi.”
Marja-Liisa Nevala ”Jack Witikka – Suomalainen teatterin suurmies” (Minerva Kustannus Oy 2018), josta lainaus sivulta 15: ”Vuoden 1916 joulukuussa ensimmäinen maailmansota riehui Euroopassa. Suomen suuriruhtinaskuntakaan ei ollut kokonaan säästynyt sen vaikutuksilta. Helsinkiin sijoitetut venäläiset joukko-osastot ja linnoitustyöläiset näkyivät kaupunkikuvassa. Venäläisiä sotilaita Suomessa oli 100 000, Helsingissä 20 000. He kasvattivat kaupungin asukasmäärää, mikä puolestaan aiheutti elintarvikepulaa. .. Lakkoaalto pyyhkäisi yli maan ja erityisesti maatalouslakoilla oli konkreettiset seuraukset seuraavana syksynä pahenevana elintarvikepulana. Aina lakot eivät sujuneet rauhallisesti vaan riistäytyivät väkivaltaisiksi… Joulukuussa 1917 Suomi julistautui itsenäiseksi, mutta jo tammikuussa 1918 puhkesi verinen kansalaisten välinen sisällissota.”
Kimmo Lehtimäki ”Verner Lehtimäki punapäällikkö” (Kustannusosakeyhtiö Revontuli 2006), josta lainaus sivulta 71: ”1918 sodan melskeissä Vernerin rinnalle ilmaantui todellinenkin Martta. Martasta tuli Vernerin rakastajatar. Useimmat Muurmannin legioonasta kirjoittaneet mainitsivat Vernerillä olleen Muurmannilla naisystävä ’Martta-rouva’. Hän oli kuoreveteläinen Martta Autio… 26.8.1897 Kuorevedellä syntynyt Martta oli 300 hehtaarin suurtilan ja kauppapuutarhan omistajan Kaarlo Aution tytär. ’Kalle’ Autio tunnettiin paikkakunnalla aktiivisena miehenä. Hän oli useita vuosia mm. kunnanhallituksen jäsen ja paikallisen suojeluskunnan johtohenkilöitä. Sosialistivihastaan tunnettu Autio syyllistyi 12.5.1918 yhdessä kahden suojeluskuntatoverinsa kanssa paikkakuntalaisten sosialistien Korpelan ja Enkvistin raakaan tappoon. Sen takia Autio myöhemmin tunnettiin paikkakunnalla lisänimellä ’Ampu-Kalle’. Vasta 20-vuotias Martta ja isänsä olivat siis 1918 täysin vastakkaisessa leirissä… Martta näyttäisi olleen Juupajoen naiskaartin perustajia, todennäköisesti koko joukon päällikkö… Martta Aution myöhemmistä vaiheista tiedetään, että hänet vihittiin 5.11.1932 längelmäkeläisen Arvo Mäkelän kanssa. Pariskunta jäi lapsettomaksi, mutta kasvatti aikuisiksi kaksi ottolasta. Längelmäen keskustassa Martta piti useita vuosia parturi-kampaamoa. Häntä pidettiin huomattavan älykkäänä, tarmokkaana ja räväkkänä naisena, jolta ei tekemistä puuttunut. Vuosien 1918-1919 tapahtumista hän ei tiettävävästi kenellekään puhunut, ei ainakaan sellaisille, jotka olisivat Martan kertomuksista eteenpäin laverrelleet. Kun Oskari Tokoi 1940-luvun lopulla tuli käymään Suomessa, Martta lähti häntä tapaamaan. Martan läheisten mukaan Tokoi oli niin yllättynyt ja liikuttunut Martan ilmaantumisesta, että pitkään kyyneleitä nieleskellen vain hoki: ’Voi pikku Martta!’ Martta kuoli ennen miestään 17.12.1976. Loppukesästä 1918 Pietariin tulvi suomalaisia maanpakolaisia. He täyttivät hotellit ja majapaikat. Olot olivat epävarmat. Venäjän sisällissota bolshevikkien ja vastavallankumouksellisten valkoisten joukkojen välillä jatkui. Myös Verner Lehtimäki päätyi maanpakolaisena entiseen asuinkaupunkiinsa Pietariin… Suomen punavallan korkein johto oli paennut Pietariin… Ne, joilla ei ollut varaa parempaan asuntoon, majoitettiin Pietarissa Pavlovskin sotilaskasarmiin. Venäläiset olivat luopuneet kasarmista sen huonokuntoisuuden takia… Johtoporras asui komeasti Astoriassa ’maailmanluokan hotellissa’ On väitetty, että Kuusisen klubin joukkomurha, jossa monia Suomen entisiä sosialistijohtajia 1920 ammuttiin, osiltaan juonsi juurensa jo Pavlovskin kasarmeissa syntyneestä katkeruudesta. Korvaavaksi sijoituspaikaksi järjestettiin Bujn pikkukaupungin liepeillä ollut entinen itävaltalaissotilaiden sotavankileiri. Siellä oli kaksisataa suurta parakkia 12 000 sotavangin säilyttämiseen. Valtaosa itävaltalaisista vangeista oli kuollut koleraan muutamia kuukausia aiemmin. Buj sijaitsi Siperian radan varrella… Britit olivat ryhtyneet järjestämään vastavoimia Pohjois-Venäjällä ja Muurmannilla heti, kun saivat tietää saksalaisten tulevan Suomeen. Englantilaisille yhteistyö Suomen punaisten kanssa oli suursodan eräs sivuhaara. Saksa oli Englannin verivihollinen… Saksalaisten rantauduttua Suomeen englantilaiset ryhtyivät valmistelemaan hyökkäystä näitä vastaan. Muurmannissa ja Vienan Karjalassa olevilla punaisilla englantilaiset odottivat liittolaisapua miehistöpulalleen… Leninin bolshevikkien solmittua 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhan, länsiliittoutuneet ajautuivat brittien johdolla melko pian sotaan Venäjän bolshevikkejä vastaan… Suomen punaiset tiedustelivat jo 16.3.1918 Pietarissa Englannin sotilasasiamieheltä yhteistyömahdollisuuksista. Se tapahtui ilmeisesti vain sattumalta saman päivänä, jolloin ilmenivät ensimmäiset merkit punaisten Vilppulan rintaman pettämisestä. Neuvottelualoitteen teki Oskari Tokoi… Yksittäisiä tiedonpalasia Lehtimäen veljesten lentokoneprojektista löytyy monista lähteistä. Esimerkiksi Hanna Malm, kiihkeä kommunistijohtaja ja Kullervo Mannerin rakastettu, kirjoitti 13.4.1933 Mannerille, että Karjalan liikenneolot tulevat uuden lentokuljetusorganisaation myötä pian helpottumaan. .. Kuten tiedetään, joukko suomalaisia USA:n työmiehiä hankki ja lahjoitti Neuvostoliitolle 20 lentokonetta. Tämän lisäksi he olivat hankkineet USA:n täydellisen lentäjäkoulutuksen 3 vuoden aikana. Asian alkuunpanijana oli tietysti Komitern. Todennäköisesti Neuvostoliitossa tunnettu lentäjä Jalmar Lehtimäki sai kohta Neuvostoliiton kansalaissotien päätyttyä komennuksen Yhdysvaltoihin urkkimaan ja tutustumaan Yhdysvaltojen lentoaseeseen… Koneiden ja miesten saavuttua Leningradiin, otettiin heidät komeasti vastaan, mutta lentokoneet jäivät laatikoihin, eikä heille annettu tilaisuutta niitä olleenkaan käsitellä… Todellinen syy oli se, ettei vieraita kansallisuuksia enää nykyään Venäjällä lasketa mihinkään vastuullisiin tehtäviin.”
Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimo ”Gerda Rytin elämäkerta I” (WSOY !998), josta lainaus sivulta 179: ”Alfred Kordelinin murha oli vain alkusoittoa tulevalle. Samana päivänä kun hänet murhattiin, kukistui Venäjän väliaikainen hallitus. Suomen poliittinen kenttä repesi jyrkästi kahtia. Molemmat osapuolet olivat kyllä Suomen itsenäistymisen kannalla, mutta menettelytavoista ei päästy yksimielisyyteen. Työväenliikkeen tavoitteena oli itsenäisyyden toteuttaminen Leninin bolsevikkihallituksen manifestilla. Tätä tietä porvalilliset ryhmät eivät missään tapauksessa halunneet käyttää, vaan hakivat itsenäisyydelle tunnustusta lännestä. Poliittinen tilanne kiristyi kiristymistään, kunnes Suomen Ammattijärjestöt julisti maahan yleislakon. Lakko alkoi marraskuun 14. päivän vastaisena yönä ja sen aikana eri puolilla maata sattuneet väkivaltaiset yhteenotot vaativat 22 kuolonuhria. Verinen lakko päättyi maanantaina marraskuun 19. päivänä. Vielä seuraavanakin päivänä kaupat kuitenkin pysyivät kiinni. Yleislakon aikana, marraskuun 15. päivänä, eduskunta julistautui äänin 127-68 korkeimman haltijaksi Suomessa. Vajaat kaksi viikkoa myöhemmin, 27. marraskuuta, eduskunta nimitti uuden hallituksen, ns. Svinhufvudin itsenäisyyssenaatin. Marras-joulukuun vaiheessa P. E. Svinhufvudin yksinomaan porvarillisten ryhmien edustajista kootuva senaatti katsoi, ettei itsenäisyyden julistamista enää käynyt lykkääminen. Svinhufvud esitti joulukuun neljäntenä päivänä eduskunnalle hallituksen ilmoituksen itsenäiseksi julistautumisesta. Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämisen Svinhufvud ohitti toteamalla, että ’Suomen kansa uskoo, ettei vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon’. Tätä ilmoitusta ruvettiin myöhemmin kutsumaan Suomen itsenäisyysjulistukseksi… Vuonna 1917 joulukuun kuudetta päivää ei vielä virallisesti määrätty Suomen itsenäisyyspäiväksi. Kyseistä päivää vietettiin ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivänä vasta kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1919. Vuoden 1918 tammikuun ensimmäisen viikon aikana Venäjä, Ruotsi, Ranska ja Saksa tunnustivat Suomen itsenäisyyden… Vaikka Suomi kuudentena joulukuuta 1917 oli julistautunut tasavallaksi, monarkian kannattajat pitivät maata vuoden 1772 hallitusmuodon mukaisesti edelleen monarkiana. Kansalaissodan jälkeen puhkesikin hallitusmuototaistelu, jonka seurauksena porvarillisten puolueiden rivit hajosivat pahasti. Suomalainen puolue, nuorsuomalainen puolue ja kansanpuolue lopettivat toimintansa. Monarkistit ryhmittyivät pääosin uuteen Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen ja tasavaltalaiset niin ikään uuteen Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Luja luottamus saksalaisten voittoon maailmansodassa kallisti eduskunnan enemmistön monarkian puolelle, kun Paasikiven senaatti kesäkuussa 1918 antoi eduskunnalle esityksen monarkistisesta valtiomuodosta. Tasavaltalaiset pystyivät kuitenkin määrävähemmistöllään estämään asian kiireelliseksi julistamisen, ja elokuun seitsemäntenä päivänä laki äänestettiin lepäämään yli vaalien. Mutta monarkistit eivät luovuttaneet. Koska vuoden 1772 hallitusmuodon katsottiin edelleen olevan voimassa, valtiopäivien oli hallitussuvun sammuttua ryhdyttävä toimenpiteisiin uuden monarkin valitsemiseksi. Eduskunta antoikin yhdeksäntenä elokuuta senaatille tätä koskevat valtuudet. Erilaisten kuningasvaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen päädyttiin keisari Wilhelm II:n lankoon, Hessenin prinssi Friedrich Karliin. Vastikään 50 vuotta täyttänyt prinssi antoi suostumuksensa kuningaslähetystölle syyskuun alussa… Kuukautta myöhemmin Saksan keisarikunta luhistui ja maa julistettiin tasavallaksi. Paasikiven senaatti jätti paikkansa marraskuun lopulla 1918… Svinhufvud erosi valtionhoitajan tehtävistä 12 joulukuuta, ja Mannerheim valittiin samana päivänä uudeksi valtionhoitajaksi… Kaarlo Castrénin porvarillinen kokoomushallitus nimitettiin 17. huhtikuuta ja se antoi eduskunnalle toukokuussa 1919 hallitusmuotoesityksen, jonka mukaan Suomesta tulisi tasavalta. Erilaisten vaiheiden jälkeen esitys hyväksyttiin eduskunnassa 21. kesäkuuta äänin 165-22 ja valtionhoitaja Mannerheim vahvisti uuden hallitusmuodon 17. helmikuuta. Seuraavaksi oli maalle valittava tasavallan presidentti. Sopivammaksi ehdokkaaksi kohosi korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K. J. Stählberg, joka 25.7.1919 toimitetussa vaalissa myös tuli heti ensimmäisellä kierroksella valituksi.”
Suomen itsenäisyyden aika
Suomen suuriruhtinaskunta itsenäistyi Venäjästä omaksi tasavallaksi 6. joulukuuta 1917. Bolsevikit olivat kaapanneet Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa 7.–8. marraskuuta 1917. Joulukuun 4. päivänä 1917 P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen joulukuun 6. päivänä äänin 100–88.
Antti Oskari Tokoi (s. 15.5.1873 Kannuksessa ja kuoli 4.4.1963 Leominster Massachusetts, Yhdysvalloissa) oli suomalainen poliitikko, toimittaja ja Suomen työväenliikkeen alkuvuosien keskeisiä vaikuttajia. Oskari Tokoi ”Maanpakolaisen muistelmia” (Tammi 1947), jossa mainitaan sivulta 144 alkaen, että Suomen Ammattijärjestö oli perustettu v. 1907. Siihen kuului 19 ammattiliittoa. Suomessa ammattiyhdistykset oli perustettu jo v. 1886. Suurlakossa 1905 saatu voitto oli antanut innostusta, rohkeutta ja varsinkin itseluottamusta. Suomen työnantajaluokka oli vanhoillista ja itsevaltiudestaan kiinnipitävää eikä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa työväenjärjestöjen vaatimuksia, vielä vähemmän ryhtyä tasa-arvoisiin neuvotteluihin, niiden edustajien kanssa. Ammattijärjestöjen työ muodostui tästä syystä pakostakin paikallaan polkemiseksi; pieniä voittoja seurasivat aina tappiot. Kun viimeksi oli käyty ja hävitty kirjaltajien suuri lakko ja kun lisäksi järjestön puheenjohtaja oli käytöksellään saattanut itsensä huonoihin väleihin laajojen joukkojen kanssa, heräsi Ammattijärjestön edustajakokouksessa v. 1912 kysymys uuden puheenjohtajan valitsemisesta. Oskari Tokoi valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Vuoden 1918 tammikuussa oli työväki ottanut hallitusvallan käsiinsä ja senaatin jäsenet oli vangittu. Sosialidemokraattisen puolueen muodostama vallankumouskomitea antoi julistuksen, jossa ilmoitti ryhtyvänsä muodostamaan uutta hallitusta. Kullervo Manner muodosti uuden hallituksen. Kaikki Svinhufvudin hallituksen jäsenet pakenivat Helsingistä. Svinhufvudin ja Saksan hallituksen välillä tehdyn sopimuksen mukaan tulivat saksalaiset sotajoukot ensin maaliskuussa Ahvenanmaalle ja myöhemmin Hankoon, Tammisaareen ja Loviisaan. Punaiset hävisivät kansalaissodan ja iso joukko pakeni Venäjälle. Kansanvaltuuskunta pakeni Pietariin, joka oli täydessä sekasorrossa, sillä Neuvostoliiton Kansankomissaarien Neuvosto oli muuttanut Moskovaan. Brest-Litovskin rauhan jälkeen Saksan lähettiläällä kreivi Mirabachilla, oli suuri sananvalta Neuvostoliitossa silloin. Näissä rauhanehdoissa mainittiin, että Neuvostohallituksen oli luovutettava Suomi Saksan valvontaan. Kansanvaltuuskunnan jäsenten saavuttua Venäjälle heille, että Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Neuvostohallituksen oli pakko vaadittaessa ottaa suomalaiset pakolaiset kiinni ja luovuttaa heidät Saksan välityksellä Suomen hallitukselle. Kansanvaltuuskunta Venäjällä ollessaan päätettiin lakkauttaa ja tilalle perustettiin Suomalaisten Pakolaisten Keskuskomitea.
Oskari Tokoi ”Maanpakolaisen muistelmia” (Tammi 1947), jossa mainitaan: Näiden tapahtumien jälkeen Oskari Tokoi pääsi Muurmannin Suomalaiseen legionaan, joka oli perustettu Muurmannissa olevien englantilaisten joukkojen toimesta Leninin suostumuksella vapauttamaan Suomi saksalaisista miehittäjistä, mikä ei toteutunut, koska Neuvostohallitus koki sen uhkaksi ja se lakkautettiin. Tämän seurauksena Tokoi pääsi englantilaisten upseerien toimesta Englannin kautta Kanadaan, josta takaisin Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa hänet ilmiannettiin anargistina, mutta todisteiden puuttuessa vapautettiin. Muu perhe tuli Moskovasta Suomen kautta Yhdysvaltoihin, jossa vaimo pian kuoli. Avioitui amerikkalaisen kanssa, jonka kanssa vieraili vaimon seurakunnassa. Lainaus sivulta 355: ”Rakkaudesta ja kunnioituksesta aatteitani ja harrastuksiani kohtaan Eva seurasi mukana lähes kaikkialla puhujamatkoillani ja jopa hartaanakin kuunteli suomenkielistä ohjelmaa, josta ymmärtänyt montaakaan sanaa. Mutta luonnollisesti hän ei tällöin voinut löytää sitä sielun ravintoa, jota kaipasi, vaan hänen oli etsittävä sitä omankielistensä keskuudesta. Puolestani minun oli suotava samaa huomaavaisuutta vaimoni harrastuksia kohtaan. Se olikin minulle paljon helpompaa sen vuoksi, että osaisin kohtuullisen hyvin kieltä ja ymmärsin sitä niin, että saatoin nauttia englanninkielisestä ohjelmasta ja ymmärtää heidän puheitaan, olinhan joutunut Suomen avustamisasiassa puhumaankin amerikkalaisille heidän omalla kielellään. Tällöin Eva oli ollut korvaamattomana apuna puheiden muokkaamisessa. Eräässä suhteessa Evalla oli vastaiseen kehitykseeni varsin huomattava vaikutus. Hän oli syvästi uskonnollismielinen: ei kiihkoileva ja teeskentelevä, uskollaan kerskaileva ja valmis tuomitsemaan toisia, vaan nöyrä, kaikkia palveleva, anteeksiantava ja kaikille hyvää tarkoittava. Minulla ei ollut mitään erikoisia vastaväitteitä Evan uskonnollisia mielipiteitä vastaan, mutta siitä huolimatta tunsin salaista levottomuutta seikan johdosta. Olinhan kylläkin kasvanut rauhallisessa maalaiselämässä, jossa uskonto on kaiken perusta ja pohja. Mutta osittain ehkä siitä syystä, että minuun oli lapsena istutettu uskontoa pakkovallalla ulkoisena velvollisuutena eikä sisäisenä kutsumuksena, minuun oli jäänyt jonkinlainen kammo uskontoa kohtaan. Maailmalla olin joutunut kosketuksiin kokonaan toisenlaisen elämän kanssa, joka oli yhä enemmän vieroittanut uskonnosta. Ja myöhemmin, ruvettuani ottamaan osaa Suomen työväenliikkeeseen, uskonto tuli työnnetyksi yhä enemmän taka-alalle ja kaikki huomio kohdistuisi yhteiskunnallisiin parannuksiin. Vaikka Suomen sosialidemokraattisen puolueen ohjelmassa uskonto oli tunnustettu yksityisasiaksi ja jokaisen omantunnonasiaksi, sitä kuitenkin oli pidetty tarpeettomana, jopa vaarallisena ja vahingollisenakin. Varsinkin alkuaikojen agitaatiossa pantiin suurempi paino uskonnon ja kirkkojen hävittämiselle kuin yhteiskunnallisille uudistuksille. Käsitettiin, että uskonto ja kirkko olivat kaikkien yhteiskunnallisten parannusten esteenä, joten sen raivaaminen tieltä oli tärkeimpiä tehtäviä. En tosin ollut koskaan kuulunut kiihkoilijoihin, jotka ankarimmin ja julkisimmin taistelivat kirkkoa ja uskontoa vastaan, mutta sittenkin vuosikymmenten kuluessa käsitys uskonnon tarpeettomuudesta oli syöpynyt syvälle mieleeni. Vaikka en sitä suorastaan ollut vihannut enkä pitänyt niin vaarallisenakaan kuin monet kiihkeimmät, niin sittenkin minusta oli tuntunut, että se joka tapauksessa on eräänlaista nukuttavaa ja eksyttävää liikettä. Amerikankin suomalaisessa työväenliikkeessä katkerimmat taistelut oli käyty uskontoa, kirkkoa ja papistoa vastaan, ja siltä taholta oli myöskin tämän työväenliikkeen kimppuun ankarimmin hyökätty ja kaikkia keinoja käytetty liikkeen nujertamiseksi. Mielessäni kalvoi sellainen tunne, että olin kulkeutumassa vaaralliselle pinnalle, joka lähenteli luopiomaisuutta ja petosta entistä vakaumustani ja julkista toimintaani kohtaan. Mutta toiselta puolen Evan elämässä, sanoissa, teoissa ja koko olemuksessa oli jotain vastustamatonta, johon mitkään aikaisemmat väitteeni ja ennakkoluuloni uskonnoista eivät sopineet. Olinhan Eva seurannut minua kaikkialle arvostelematta ja omaksunut yhteiskunnalliset käsitykseni sellaisina kuin olin ne esittänyt. Hän puolestaan toivoi, että vastaisin samalla mitalla ja seurasin häntä myös kirkkoon, jossa hän tunsi saavansa itselleen sitä hengenravintoa, jota hän elämänsä ohjeeksi tarvitsi. Täytyihän minulla, hän sanoi, olla rohkeutta ottaa selkoa, mikä uskonnossa on oikeaa, mikä väärää, ja hylätä se, mikä on paha, mutta hyväksikäyttää se, mikä hyvää on…Epäillen ja arkanakin menin vaimoni kanssa kirkkoon, enemmän velvollisuuden tunnosta häntä kohtaan kuin omantunnonkutsusta. Se oli amerikkalainen congregational-kirkko, jonka jäsenistö etupäässä kuului ns. keskiluokkaan. Pappi oli vielä suhteellisen nuori, ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka nuorena koulupoikana oli vapaaehtoisesti liittynyt armeijaan ja tavallisena sotilaana taistellut amerikkalaisten joukkojen mukana eturintamilla Argonnen metsissä koillis-Ranskassa ja sodan jälkeen suorittanut tutkintonsa Harvardin teologisessa seminaarissa. Hänen puheensa oli minulle uutta, sellaista, jota en ennen ollut kuullut suomalaisessa kirkoissa. Hän ei sanan varsinaisessa merkityksessä saarnannut vaan puhui: opetti kuulijoitaan yksinkertaisin ja selvin esimerkein. Hän ei toisessa kädessään kantanut lain ankaria tauluja, joissa ihmisiä uhataan helvetillä ja iankaikkisella kadotuksella. Hänen esittämänsä käsitys ja kuva Jumalan olemuksesta ja vaikutuksesta ihmiseen oli ymmärrettävä eikä sokeasti uskottava…” https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/09/02/oskari-tokoi-kuolemantuomion-saanut-paaministeri#media=98399
Jukka Kekkonen ”Kun aseet puhuvat – poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodassa” (Art House 2016), josta lainaus sivulta 62: ”Tutkimusten mukaan punaisten riveissä taisteli noin 2000 vapaaehtoista venäläistä. Lisäksi punaiset saivat aseapua Pietarissa toimineilta suomalaisilta vallankumouksellisilta ja bolsevikeiltä. Venäläisiä sotilaita kuoli vuonna 1918 runsaat tuhat ja venäläisiä kaiken kaikkiaan noin 2000. Virallisesta tai erityisen tiiviistä sotilaallisesta yhteistyöstä tai liittosuhteesta ei kuitenkaan ollut kysymys. Valkoisten puolella virisi nopeasti ajatus Saksasta haettavasta avusta. Käytännössä avusta neuvotteli lähettiläs Edvard Hjelt Berliinissä jo ennen kuin Vaasan senaatti pyysi virallisesti Saksalta apua. Avunsaantiin liitettiin laajoja taloudellisia sitoumuksia, jotka kytkivät Suomen vahvasti Saksan valtapiiriin. Hannu Rautkallion väitöskirjan otsikkoa mukaillen kysymys oli kaupankäynnistä Suomen itsenäisyydellä. Apuun liitetyt taloudelliset ehdot olivat saksalaisten intressien mukaisia. Mannerheimin oli vaikea niellä avun hakemista Saksasta, mutta hän taipui tapahtuneeseen, kun sai – vaikkakin de facto muodollisesti – saksalaiset joukot alaisuuteensa. Erittäin tärkeä taustatekijä, johon saksalaisten apu kytkeytyi, oli Venäjän ja Saksan 3. maaliskuuta solmima Brest-Litovskin rauha, jonka jälkeen Saksa alkoi lähettää joukkoja Suomeen.”
Niilo Wälläri ”Antoisia vuosia” (Weilin+Göös 1967), josta lainaus sivulta 5: ”Isäni oli nahkuri Frans Wälläri. Hän oli syntynyt Punkalaitumella 1872 talonpoikaista vanhemmista… Vanhemmat muodostivat oman perheen 1895 ja asuivat hyvin vaatimattomasti. Heinäkuun 6. päivänä 1897 tuli minusta heidän esikoisensa… Ensimmäisen elävän tuntuman ammattiyhdistysliikkeeseen sain vuoden 1917 alussa Amerikassa. Hannan kivihiililaitoksilla Wyomingin valtiossa. Olin karannut laivasta Bostonissa, ja kun päämääränä oli nähdä Amerikkaa mahdollisimman paljon, ainakin Atlantin rannalta Tyynelle merelle saakka, en ehtinyt vanhentua missään työpaikassa.”
Örnulf Tigerstedt ”Vastavakoilu iskee – Suomen taistelu neuvostovakoilua vastaan 1919-1939” (Otava 1943), josta lainaus sivulta 16: ”Mutta silloin vallitsi Euroopassa jo myrsky, ja romahduksen tapahduttu tsaarien vanha Venäjä oli tuhoutunut ja muuttunut bolševikkivaltioksi. Kaikkialla tässä valtavassa jättiläisvaltiossa kuohui ja kiehui, ja myöskin Itä-Karjalan harmaissa kylissä ja erämaatorpissa kuiskailtiin harvinaisia sanoja vapaudesta, itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta. Suomi julistautui itsenäiseksi, suomalaiset hiihtäjät toivat tämän suuren sanoman tiettömien rajametsien takaisille seuduille ja puhalsivat voimaa jo kytevään tuleen. Mutta Muurmannin rata oli nyttemmin todellisuus, ja muidenkin valtioiden katseet olivat kohdistuneet tärkeään Muurmannin käytävään. Vapauden keväästä tuli Itä-Karjalassa äärimmäisen sekava aika. Ensiksikin karjalaiset vapaustaistelijat itse olivat sotapolulla. Helmikuun 27:ntenä 1918 eli suunnilleen kuukausi Suomen punakapinan puhkeamisen jälkeen Uhtualla pidetty kansalaiskokous oli julistanut Itä-Karjalan Venäjästä eronneeksi ja perustanut riippumattoman tasavallan. Vähän myöhemmin alkoi pinehköjä suomalaisia joukko-osastoja esiintyä vähälukuisten karjalaisten rinnalla, ja sekä Vienan Kemin että Sorokan suunnalla oli taistelu täydessä käynnissä bolševikkeja ja punaisia karjalaisia vastaan. Mutta pohjoisessa englantilaiset nousivat maihin kenraali Maynardin johdolla seurassaan ranskalaisia, serbialaisia ja belgialaisia. Heihin liittyi pian joukoittain Suomesta paenneita punaisia ja Muurmannin radalla työskennelleitä punaisia suomalaisia työmiehiä. Saksan kanssa liittoutuneita valkosuomalaisia vastaan englantilaiset muodostivat heistä punasuomalaisen ’Muurmannin legioonan’, jonka päällikkönä oli englantilainen majuri Burton. Toivossa saada apua bolševikkeja vastaan myöskin valkoisten karjalaisten muodostamia ryhmiä liittyi anteliaan kenraali Maynardin lippujen alle. Englantilaisten kanssa yhteistyössä olivat sitäpaitsi valkoiset venäläiset kenraali Millerin johdolla, joka todellisena ylipäällikkönään piti Siperiassa olevaa amiraali Koltšakia ja lähinnä uneksi uudelleen syntyvästä tsaarinvallasta., jonka valtapiiriin Suomenkin mieluimmin piti kuulua. Lopuksi myöskin saksalaisia joukkoja alkoi näkyä Rovaniemen suunnalla. Itä-Karjala, joka näihin saakka oli elänyt koko maailman unohtamana, osoittautui äkkiä näin ollen tärkeäksi, ei vähemmän kuin kuuden toisiinsa toivottomasti kietoutuneen samanaikaisen sodan näyttämöksi: yhden maailmansodan (keskusvallat liittoutuneita vastaan), kahden vapaussodan (Suomen ja Karjalan) ja kolmen sisällissodan (Venäjän. Karjalan ja Suomen). Sentähden ei pidä moittia Maynardin esikuntapäällikköä kenraali Ironsidea, joka epätoivoissaan näin suuresta sekavuudesta levitti kätensä ja huudahti: ’Taivaan nimessä, lopettakaa! Sanokaa minulle lyhyesti ja selvästi, kuka on saksalaisten puolella ja kuka saksalaisia vastaan! Muu ei kiinnosta minua vähääkään!’ … Vuoden 1919 kuluessa tilanne Itä-Karjalassa sekavalla šakkilaudalla kuitenkin selvisi huomattavasti. Saksan oli jo edellisenä syksynä ollut pakko vetäytyä pois näyttämöltä, ja sittemmin se oli pakotettu Versailles´in pakkorauhaan… Myöskin englantilaisten Muurmannin-retikunnan omituinen vierailunäytäntö kaukaisessa erämaaseudussa läheni loppuaan… 24:ntenä syyskuuta 1919 englantilaiset näin ollen muitta mutkitta jättivät rintaman ja 12:ntena lokakuuta nousivat liittolaisineen Murmanskissa odottaviin laivoihin. Pitkä sarja englantilaisten petoksia valkoisia venäläisiä aseveljiä kohtaan oli näin pantu alulle… Suuren valtiopetosjutun yhteydessä löydettyjen papereiden joukossa oli myöskin laaja ja seikkaperäinen määräys elimille, jota kutsuttiin ’Oulun Sotilas Komiteaksi’. Sitäpaitisi tavattiin sarja Ruotsissa olevalle järjestölle osoitettuja kirjelmiä, jotka oli allekirjoittanut ’Oulun Sotilas Komitean juoksevien asiain esimies, eräs tuntematon suuruus, joka kutsui itseään O. Kiveläksi. Kuka tämä Kivelä oli, siitä ei ole päässyt perille. Kirjeissä, jotka osoittivat Tornion kautta Ruotsiin tapahtuvan yhteyden toimivan moitteettomasti, kerrottiin Oulun komitean olevan perustetun Helsingistä tulleesta aloitteesta ja hoitavan viittä alapiiriä Oulu, Raahe, Kemi, Tornio ja Rovaniemi keskuspaikkoina… Me tiedämme nyttemmin, että päätös sen kapinan toimeenpanemisesta, jota sittemmin on kutsuttu suureksi ’läskikapinaksi’, tehtiin jo niihin aikoihin, jolloin ’Kivelä’ kirjoitti Tukholmassa sittemmin löydetyt Oulun komitean ilmoitukset ja kirjeet. Ruotsin suuri vakoilujuttu ja läskikapina Suomen Lapissa ovat itse asiassa lähemmin toistensa kanssa tekemisissä kuin tähän saakka on aavistettu… Niin huonoista olosuhteista kuin Värriönjoen varrella olevissa Kemiyhtiön savotoissa vallitsi 1921-1922, ei kuitenkaan pitkään aikaan oltu kuultu puhuttavan. Ratakadulla on hallussaan noista huonoista ajoista kahden etsivän laatima kuvaus. Nämä etsivät oli suuren läskikapinan jälkeen lähetetty paikan päälle saamaan käsitystä noiden merkillisten tapahtumain syistä… Kokonaista 35 entistä Muurmannin legioonalaista ja punaupseeria oli talven kuluessa onnistuttu sijoittamaan työläisiksi Värriön savotalle… Ennen kuin työnjohtajat konttoriparakissa oikein olivat ehtineet hieroa unen silmistään, saapasteli pari hampaisiin asti aseistettua punakaartilaista sisään ja ilmoitti punakaartin pitävän nyt komentoa Värriöllä ja että heidän piti saada avaimet yhtiön kassakaappiin ja varastomakasiiniin… Aseistettuna jättiläismäisellä pistoolilla Moilanen piti tyhjän läskilaatikon päällä puheen selittäen yleisen vallankumouksen puhjenneen Suomessa ja että Venäjä julistaisi pian sodan. Sentähden myöskin Värriöllä muodostettaisiin punakaarti. Jokainen, joka katsottiin soveliaaksi, saattoi ilmoittautua vapaaehtoiseksi, ’sillä vapaaehtoisuuden tie on vielä avoinna, mutta myöhemmin tulee yleinen liikekannallepano, jolloin jokainen on kuitenkin pakoitettu astumaan vallankumouksellisiin joukkoihin’… Kun yhtiön kaikki hevoset oli otettu, kaikki aseet takavarikoitu ja kaikki makasiinit ryöstetty, tavarat lastattiin noin sataan kuormaan, minkä jälkeen ’Pohjolan Punainen Sissipataljoona’ 200-300 miehen vahvuisena keskiyöllä lähti liikkeelle Marttia kohti. Rosvotun tavaran joukossa oli myöskin suuri määrä amerikkalaista kylkisilavaa, läskiä. Tästä koko rosvoretki sai sittemmin nimen läskikapina… Kotalasta käsin aloitettiin nyt Sallan suuren kirkonkylän ’kunniakas’ ryöstö… Luutnantti Id, joka turhaan yritti päästä yhteyteen Rovaniemen kanssa, antoi pettää itsensä ja antautui todellakin esikuntineen. Samanaikaisesti Jahvetti Moilasen väki oli ympäröinyt myöskin kasarmit. Johtoa vailla olevat, yllätetyiksi tulleet sotilaat antautuivat taistelutta. ’Pohjolan Punainen Sissipataljoona’ marssi sitten suurellisesti läski-, heinä- ja asekuormakolonnineen kylään ja sijoitti päämajansa kansakouluun… Anastettuaan vielä 300 poroa käsittävän, joidenkin paanajärveläisten omistaman porolauman tämä vähintään kahden kilometrin pituinen kolonna hävisi valtakunnan rajan taa lumipeitteisiin metsiin.”
Ilkka Hakalehto ”Väinö Tanner – taipumattoman tie” (Kirjayhtymä 1973), josta lainaus sivulta 10: ”Osuustoimintamiehenä työväenliikkeeseen tullutta Tanneria – hän oli liittynyt sos.dem. puolueeseen Turun työväenyhdistyksen kautta v. 1903 – eivät vuoden 1917 vallankumoukselliset, sosialistiseen yhteiskuntaan siirtymistä Suomessa enteilevät näköalat lainkaan innostaneet. Hän näyttää kokeneen sosialismin filosofiset teoriat todellisuudelle ja itselleen vieraiksi henkimaailman asioiksi, joiden varaan käytännön poliittista toimintaa ei hänen mielestään voinut rakentaa… Oppi yhteiskunnallisesta vallankumouksesta merkitsi Tannerin ajatusmaailmassa verettömästi ja rauhallisesti toteutuvaa kansanvaltaista uudistusprosessia, jonka nopeus ja tulokset olivat riippuvaisia työväenluokan valtiollisen vaikutusvallan määrästä. Marxin lisäarvoteoria samoin kuin hänen kurjistumis- ja romahdusoppinsa sekä oppi väkivaltaisesta vallankumouksesta yhteiskunnallisen ristiriidan ratkaisijana eivät sopineet yhteen Tannerin osuustoiminnallisten näkemysten kanssa, eikä näistä opinkappaleista löydy myönteisiä mainintoja Tannerin puheista ja kirjoituksista… Tannerin yhteiskunnallinen katsomustapa on lähinnä rinnastettavissa vuosina 1850-1932 eläneen saksalaisen poliitikon ja kirjailijan Eduard Bernsteinin ja vuosina 1885-1953 eläneen belgialaisen sosiaalifilosofin ja politikon, professori Hendrik de Manin revisionistisiin näkemyksiin. Bernsteinin 1800-luvun lopulla luoma sosialismin reformistinen suunta, revisionismi, merkitsi Marxin esittämän ohjelman revisiota eli uudelleen arviointia. Sen lähtökohtana oli käsitys, etteivät Marxin ennusteet vallankumouksesta ja sen edellytyksistä pitäneet käytännössä paikkaansa, minkä vuoksi työväenliikkeen taktiikkaa ja menettelytapoja oli ratkaisevasti muutettava.”
Heidi Ruotsalainen ”Salatun tiedon tuottajat” (Atena 2021), josta lainaus sivulta 49: ”Venäjää kahtia repineen sisällissodan alta saapui Suomeen niin sotilaita kuin siviilejäkin. Vaikka useat jatkoivat Eurooppaan, moni jäi myös Suomeen. Suomen ja Venäjän sotaväki olivat olleet varsin tiiviissä yhteydessä toisiinsa, ja etenkin korkeilla upseereilla oli vahvat siteet venäläiseen yläluokkaan, johon he erottamattomasti kuuluivat. Keisarillisen Venäjän armeijassa oli palvellut upseereita, joilla oli suomalainen tausta. Eräs heistä oli perhetaustaltaan suomalainen Venäjän armeijan eversti Oscar Paul Enckell, tsaarin armeijan tiedusteluspelialisti ja Venäjän ennen sotaa Italiaan akkreditoima sotilasasiamies.”
Jussi Koivuniemi ”Voimamies Sven Erik Rosenlew 1902-1963” (Siltala 2017), josta lainaus sivulta 85: ”Eduskunta antoi 12.1.1918 senaatille valtuudet luoda maahan luja järjestysvalta. Tavoite oli hyvä, mutta työväki ja sen kaartit kokivat sen heitä vastaan suunnatuksi toimeksi. Sodan vaara oli ilmeinen. Senaatti valitsi suojeluskuntien ylipäälliköksi Venäjällä palvelleen suomalaisen kenraalin C. G. E. Mannerheimin. Hänen johdollaan Etelä-Pohjanmaalle sijoitetut venäläiset joukot riisuttiin 27.-28.1. aseista ja senaatti määräsi suojeluskunnat virallisesti hallituksen joukoiksi. Sisällissota alkoi, kun punakaarti kaappasi Helsingissä vallan… Osa venäläisistä asettuikin pian punaisten puolelle, ja muun muassa Porin satamassa olleet sotalaivat ajettiin asemiin keskelle jokea… Traumaattisen sisällissodan jälkeen maassa kaivattiin järjestystä ja vakautta. Siitä oltiin kesällä 1918 vielä kaukana. Tuhansia punaisia virui vankileireillä odottamassa tuomiotaan. Elintarvikepula, suuria määriä surmannut espanjantauti ja sodanjälkeinen epävarmuus sekä epäluulot ahdistivat mieliä. Elinkeinoelämä oli lamassa maailmansodan vielä jatkuessa Euroopassa. W. Rosenlew & Co Ab:n Porin Konepajalle tuottoisat sotasuhdanteet olivat enää muisto vain. Valmis sahatavara lojui täpötäysissä lautatarhoissa Porissa ja Kuusiluodossa odottamassa vientikanavien aukeamista, ja puunjalostustehtaiden valmistuminen viivästyi. Rahanarvo sukelsi Suomessa inflaation runtelemana noin kymmenesosaan sotaa edeltävästä ajasta. Suurtenkin omaisuuksien kohtalo oli epävarma. Niin kuin aina vaikeat ajat tarjosivat myös mahdollisuuksia uskaliaille ja riittäviä pääomia omaaville henkilöille sekä yrityksille. Lohduttoman ajan seurauksena varsinkin ulkomaalaiset olivat myyneet omistuksiaan ja paenneet sekasortoisesta sekä riskialttiista maasta. Myös sodan murhenäytelmät ja yhteiskunnalliset muutokset loivat uusia mahdollisuuksia. Toisen epäonni loi toisille tilaisuuksia. Maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen monet suuret omaisuudet vaihtoivat Suomessa omistajaa.”
Kansalaissodan johtohahmoja oli Porvoolainen Uusimaa-lehden erotettu toimittaja Kullervo Manner. Kullervo Manner pakeni Neuvostoliittoon. Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio ovat tehneet kirjan: Rakas toveri, Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-33, WSOY 1997.
Boris Björkelund ”Stalinille menetetyt vuoteni – Elämäni vaiheet 1945-1955” (WSOY 1966), josta lainaus sivulta 5: ”Synnyin vuonna 1893 Pietarin Vasijevski Ostrovissa. Samoilla tienoilla Pietarissa asui paljon ulkomaalaisia, ja kaupunginosa oli tavallaan samassa asemassa kuin Pietari Suuren aikojen Moskovan ’saksalaiskylä’. Molemmat vanhempani olivat Suomen ruotsalaisia. Isäni oli kotoisin Uudeltamaalta, missä hänen vanhemmillaan oli jokseenkin kannattamaton maatila lähellä Kirkkonummea. Äitini isä oli turkulainen insinööri Stenberg, joka toimi Nobel-yhtiön palveluksessa Bakussa. Äitini äiti oli puolatar, omaa sukua Rozinskaja… Neuvostovallan vakiinnuttua lopullisesti vuonna 1921 siirryin Venäjältä Suomeen.” Boris Björkelund oli eräs niistä Suomen kansalaisista, jotka venäläiset valvontaviranomaiset yhteistoiminnassa valtiollisen poliisimme kanssa pidättivät ja kuljettivat välittömästi lentoteitse Moskovaan…
Sakari Warsell ”George Malmstén – Suomen iskelmäkuningas” (WSOY 2002), josta sivulta 58 lainaus: ”V. 1918 hallituksen joukoiksi nimitetyt suojeluskuntaosastot kävivät Mannerheimin johdolla traagisen kamppailun toisaalta venäläisten varuskuntien aseistariisumiseksi, toisaalta pääasiassa omista kansalaisista muodostettujen aseellisten punakaartien kukistamiseksi. Vastoin suullista sopimusta Mannerheimin kanssa Svinhufvud kutsui maahan saksalaisia joukkoja, jotka nousivat maihin Hangossa ja Loviisassa. He suorittivat huhtikuussa mm. Helsingin valtauksen…Kuuluisassa toukokuun paraatissa Mannerheim ratsasti voittoisan talonpoikaisarmeijan etunenässä osoittaakseen Suomen hallitusherroille ja helsinkiläisille, mikä oli se armeija, joka oli sodan ratkaissut maahan kutsutuista saksalaisista joukoista riippumatta.”
Maritta Pohls ”Ellen Svinhufvud – Suomalainen säätyläisnainen maalta” (Otava 2011), josta lainaus sivulta 47: ”Vuonna 1914 Svinhufvud kieltäytyi lähettämästä venäläiselle prokuraattorille Konstantin Kasanskille lyhennysotetta eräästä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta. Svinhufvud katsoi Kasanskin määräykset laittomiksi, koska tämä oli nimitetty yhdenvertaisuuslain nojalla. Kieltäytyminen johti siihen, että kenraalikuvernööri F. A. Seyn erotti Svinhufvudin tuomarin virasta… P. E. Svinhufvud sijoitettiin Viipurin lääninvankilaan, missä vankilanjohtaja Johan Stråhlman ja hänen apulaisensa Walter von Gerich pyrkivät järjestämään kuuluisan vangin oltavat mahdollisimman mukaviksi… P. E. Svinhufvudin Pietarissa saaman karkotusmääräyksen mukaan karkotuksen oli määrä olla voimassa niin kauan, kun oli vallalla sotatila. Karkotuspaikaksi määrättiin Tomskin kuvernementti Siperiassa. Lopullisen kohteen määräsi Tomskin kuvernööri… Siperian karkotuksen yksi vaarallisista tekijöistä oli juuri pitkä, vangin kuntoa heikentävä matka, jonka aikana vanki joutui odottelemaan matkan varrella olevissa etappivankiloissa… Tomskista Svinhufvud ohjattiin matkustamaan kuvernementin pohjoisimpaan, 600 kilometrin päässä olevaan Tymskojen kylään, mahdollisimman kauas mistään yhteyksistä ulkomaailmaan… Pehr Svinhufvud arveli, että aika kuluisi kielen opiskelussa varsin hyvin ja kielen oppimisen jälkeen olisi mahdollista jutella ’täkäläisten asukkaiden kanssa’… Svinhufvudit kävelivät päivittäin ulkona. Parin viikon välein saapunut posti, vanhentuneet lehdet ja sensuroidut kirjeet, luettiin tarkasti. Eikä Tymskojen kylässä ollut muutenkaan vapaa-ajan ongelmia kalastusta, metsästystä ja myös hiihtelyä rakastavalle Pehr Svinhufvudille. Kylän opettaja antoi Svinhufvudille venäjän kielen tunteja… Kanssakäymistä kyläläisten kanssa helpotti Uudeltakirkolta kotoisin oleva rakennusmestari Adolf Resch, joka oli syyttömänä vangittu Suomenlahden linnakkeen rakentamisen yhteydessä… Ellen Svinhufvudista pidettiin myös, vaikka hän ei osannutkaan kieltä. Hän oli ottanut mukaan melkoisen määrän lääkkeitä. Kun hänen lääkintätaitonsa alkoivat tulla kyläläisten tietoon, hänen luokseen tultiin pyytämään apua vaivoihin… Vuoden 1915 kaksi ensimmäistä kuukautta Svinhufvudit olivat kylän ainoat karkotetut, mutta sitten alkoi saapua muitakin; sosialisteja, juutalaisia, lättiläisiä, puolalaisia ja pari saksalaista, joista yhdessä syntyi paikallinen seurapiiri.”
Inkeri Numminen ”Arvo Ylpön vuosisata” (WSOY 1987), josta lainaus sivulta 160: ”Arvo Ylpön Suomessa kesällä 1918 tekemät lastenhuolloilliset ehdotukset alkoivat toteutua jo samana vuonna, vaikkei yhteiskunnallinen tilanne ollut Suomessakaan vielä selkiytynyt. Hän oli kuitenkin lokakuun neljäntenä päivänä Berliinin rautatieasemalla vastaanottamassa Suomesta stipendiaateiksi tulevia sairaanhoitajia Frida Winteriä (Jokipii) ja Margarethe Lucanderia. Heidät oli Arvo Ylpön toivomuksesta valinnut vapaaherratar Sophie Mannerheim yhdessä ylihoitaja Tytty von Konowin kanssa. Perehdyttyään Saksassa lastenhuoltoalaan ja neuvolan toimintaan he tulisivat aikanaan Suomessa aloittamaan Arvo Ylpön kanssa samanlaista toimintaa. Suomessa sosialistit olivat muutamaa kansanedustajaa lukuunottamatta poissa eduskunnan työstä, he olivat enimmäkseen vankilassa. Lokakuun 9. päivänä vuonna 1918 ’tynkäeduskunta’ oli valinnut Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa kruunua vastaan, kun Saksan keisarikunnan luhistumisen myötä sortui myös Suomen monarkia. Marraskuussa 1918 keisari Vilhelm II pakeni perheineen Hollantiin, Saksasta tuli tasavalta.”
Sakari Virkkunen ”Svinhufvud – Kansallinen presidentti” (Otava 1981), josta lainaus sivulta 12: ”Pääsyy ehdokkaaksi lupautumiseen lienee ollut poliittinen uhka: jollei Svinhufvud suostuisi, presidentiksi tulisi K. J. Ståhlberg. Lapuanliikkeen ja yleensä oikeiston kannalta se olisi sietämätön vaihtoehto. Ståhlbergin ehdokkuuden takana oli edistyspuolue. Vielä viime vaiheessa Svinhufvudin puolelta tehtiin tunnusteluja Ståhlbergin irrottamiseksi leikistä. Siinä tapauksessa Svinhufvudkin olisi ollut valmis luopumaan… Ståhlberg oli kuitenkin päässyt taistelun makuun, eikä mikään voinut saada häntä luopumaan – ei sekään, että hänen valintansa aiheuttaisi maassa levottomuuksia, kuten lapualaiset uhkailivat… Maalaisliiton kaikkien valitsijamiesten siirtyminen lopulta Svinhufvudin kannalle oli Juho Niukkasen mutta myös suojeluskuntain päällikön Lauri Malmbergin ansiota. Kenraalimajuri Malmberg tuli esikuntapäällikkönsä kanssa eduskuntataloon ja ilmoitti, että hän ei vastaa järjestyksestä, suojeluskunnissa eikä yleensäkään, jos Ståhlberg valitaan. Se teki vaikutuksen varsinkin maalaisliiton suojeluskuntalaisiin valitsijamiehiin. Sen jälkeen kun oli varmistunut, ettei maalaisliiton omalla ehdokkaalla Kalliolla ollut mahdollisuuksia, Niukkanen ja eräät muut maalaisliittolaiset hylkäsivät Kallion jo ensimmäisessä äänestyksessä ja liittyivät Svinhufvudin kannattajiin… Oikeistokumouksen mahdollisuus oli ilmassa. Elettiin talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan välimaastossa. Tarjolla olevista presidenttiehdokkaista vain Svinhufvudilla, johon luotettiin myös Lapualla, näytti olevan mahdollisuuksia tilanteen hallitsemiseen… Procopé olisi ollut valmis jatkamaan ulkopoliittista karrieeriaan -, mutta myös vilpitön usko siihen, että Suomen hallituksen ulkopoliittinen ajattelu on hakoteillä myötäillessään ylioppilas- ja heimojärjestöjen mutta myös laajan kansalaismielipiteen neuvostovastaista ja Suomen heimot yhteen -ajattelua. Heimoushenki oli näinä aikoina todella korkealla. Kun Helsingissä kesäkuussa 1931 järjestettiin neljäs suomalais-ugrilainen kulttuurikokous, siitä ei puuttunut ulkopoliittisiakaan piirteitä. Avajaisjuhla Kaartin maneesissa oli mahtava. 2000-henkisen yleisön eturivissä istuivat tasavallan presidentti ja hallitus. Juhlanäyttämöä koristivat heimokansojen liput ja vaakunat. Porilaisten marssin ja Finlandian jälkeen presidentti Svinhufvud lausui avaussanat. Hän viittasi Suomen sukukansojen raskaaseen kohtaloon, hajallaan asumiseen vieraiden kansojen keskellä. Tunto yhteisestä alkuperästä on kuitenkin säilynyt ja viime aikoina suuresti vahvistunut, lausui Svinhufvud. Puhetta kuunneltiin seisaaltaan… Svinhufvud ei ole kirjoittanut kirjoja eikä muodostanut mielipidettä kirjoittamalla lehtiin tai osallistumalla polemiikkeihin. Hänen julkisuudessa pitämänsä puheet ovat olleet lyhyitä ja niitä on kuultu suhteellisen harvoin, Valros jatkaa. ’Mutta huolimatta tästä harvasanaisuudesta koko Suomen kansa tuntee Pehr Evind Svinhufvudin poliittiset aatteet ja elämänkatsomuksen. Hän on ilmaissut ajatuksiaan ja periaatteitaan teoin, jotka ovat tehneet hänestä keskeisen ja kokoavan hahmon, johtajan ja symbolin.’… P. E. Svinhufvud oli varsin pitkälle ymmärtänyt lapuanliikkeen toimintaa ja vaikuttimia. Presidentiksi tultuaan hän oli huhtikuussa 1931 antanut lausunnon, jossa hän oli selittänyt lapuanliikkeen synnyn luonnolliseksi vastavaikutukseksi kommunistien toiminnan yhteiskunnan- ja uskonnonvastaisuudelle. Svinhufvud oli päättänyt lausuntonsa huomauttamalla, ettei hän tahdo laittomuuksia puolustaa, vaan ainoastaan niiden syntyä ja jatkumista selittää. ’Ja siinä täytyy myöntää, että kansanliike syntyi aivan kuin pakosta vastapainoksi kommunismin yhä julkeammaksi ja voimakkaammaksi käyvälle toiminnalle. Ja kun laillista tietä ei saatu sulkua kommunismille, niin kansanliike ’tarttui koppiin’. Väkivallanteot olivat valitettavia, mutta toiselta puolen on myös muistettava, että kommunistien toiminta oli (ja on edelleen) siksi vaarallinen kansamme itsenäisyydelle ja olemassa ololle, että nuo väkivallanteot painavat vähän sen rinnalla, että ainakin kommunistinen julkinen toiminta on saatu ehkäistyksi ja tämä on tapahtunut juuri kansanliikkeen ansiosta.'”
Wolf H. Halsti ”Talvisota 1939-1940 – Suomen sota 1939-1945” (Otava 1955), josta lainaus sivulta 12: ”Suomen ja Venäjän väliset ristiriidat ovat kautta aikojen johtuneet maantieteellisistä tekijöistä, jotka ovat pysyneet vaikutuksiltaan muuttumattomina ja ovat siis myös riippumattomia sekä kansanluonteesta että yhteiskunnallisesta rakenteesta. Taustana on taistelu Itämeren piirin herruudesta ja sen vaikutus raja- ja turvallisuusnäkökohtiin. Kun Pietarin kaupunki oli perustettu Suomenlahden perukkaan Venäjän Itämeren merivallan tukikohdaksi ja Venäjän Itämeren laivasto luotu, vaati tämä tukikohta suojakseen riittävän leveän maakaistaleen. Luoteisessa suunnassa tämä vaatimus koskee välittömästi suomalaisten asuttamia ja ominaan pitämiä alueita. Niin kauan kuin Suomi kuului Ruotsiin, joka silloin oli Venäjän vaarallisin kilpailija Itämeren piirissä, pyrki Venäjä koko ajan työntämään rajan niin kauaksi, että Ruotsi tulisi kokonaan eristetyksi Suomenlahdesta.”
Wolf H. Halsti on tehnyt Lapin sodasta kirjan Otavan kustantamana 1972. Myös JR 11 pataljoona, joka oli lähdössä syyskuussa 1994 Oulun Toppilan satamasta Bore 9 aluksella Tornion Röyttään katkaisemaan saksalaisten pakotien. Bore 9 alus kulki Ruotsin aluevesien kautta, mutta ajoi sumussa karille. Sumun alkaessa hälvetä saksalaiset havaitsivat laivan ja Rovaniemen kentältä nousi 9 Stuka syöksypommittajaa, jotka lensivät ensin laivan yli, palatessaan koneet pudottivat pommit, sillä seurauksella, että 192 hevosta hevosmiehineen menehtyi ja laiva upposi. Tornion satamassa kallionleikkauksen suojassa ollut höyryveturi vei laivasta selviytyneet soturit Laurilaan Kemin yläpuolelle. Kemissä oli rintamakosketuksia saksalaisten kanssa. Saksalaisten perääntyessä Tornioon, niin Toivo sai saksalaisen luodin Ala Paakkolassa pakkiinsa, mikä pelasti hänen henkensä kenties. Hänen pakkinsa kansi on ollut muistoesineenä Ala Paakolassa josta se on hiljattain palautettu Toivolle takaisin. Tämän jälkeen paikalliset asukkaat Ala Paakkolassa veivät soturit veneillään toiselle rannalle yli Kemijoen ja tarjosivat kalastamaansa lohikeittoa väsyneille ja nälkäisille sotureille. Vuonna 1994 sotaveteraanit tekivät muistopurjehduksen miinaraivaaja Pohjanmaalla ja saattajana oli miinanraivaaja Röyttä. Mukana oli 34 soturia ja luutnantti Ensio Siilasvuo.
Lea Grönstrandin kirjassa Elämän valtasuonet sanotaan: Wolf H. Halsti oli nimitetty JR 11:sta komentajaksi 28.9.1944. Hänen johdollaan rykmentti suoritti Tornion maihinnousun ja valtauksen saksalaisilta 1.10.1944. Seuraavassa jalkaväkirykmentti 11:sta komentajan Wolf Halstin käsky aseveljille ja kohtalotovereille Poikkitervossa lokakuun 6. päivänä 1944. ”Kotiuttamiskäsky on tullut. Ikävöimme ja odottamanne vapautumisen päivä on lähellä. Monen kieltäymysten ja kärsimysten vuoden jälkeen saatte nyt vihdoinkin palata kukin työhönne. Lähdimme vuosia sitten sotaan turvataksemme Maamme Oikeuden ja Rauhan. Kaikkivaltias Jumala ei ole halunnut, että toiveemme nyt toteutuisi. Palaamme retkeltämme syyspimeitä teitä, pettynein mielin. Karjalaisten heimo on jälleen kotia ja kontua vailla. Pohjan perien kansan köyhät asuinsijat on hävitetty. Olemme tyhjentäneet katkeran köyhät asuinsijat ja ne on hävitetty. Olemme tyhjentäneet katkeran maljan sen viimeistä pohjasakkaa myöten. Vaeltamamme tie oli raskaista raskain. Kuolema ja hävitys olivat seuranamme, taaksemme jäivät tuhannet haudat, haavoittuneiden tuskat, leskien ja orpojen itku. Jaksoimme kulkea eteenpäin vain sen vuoksi, että uskoimme asiamme Oikeuteen ja Oikeuden voittoon. Nyt meitä painaa vihollisen saneleman kovan rauhan ies. Onko siis kaikki ollut turhaa? Ei, veljet, tuhat kertaa ei! Maailmaa ei johda sokea sattuma eikä vääryys, vaan Ikuinen Jumala, joka on vanhurskas ja oikeamielinen. Hänen tiensä ovat tutkimattomat ja meille käsittämättömät, mutta lopussa seisoo Oikeus. Hänen edessään ovat maailman mahtavimmatkin vain tomua ja tuhkaa. Hän on näkevä kärsimyksemme ja pelastavan meidät. Päästyänne kotiin ja saatuanne aikaa mietiskelyyn, tulevat epäilykset myrkkynä hiipimään mieleenne. Olemmeko sittenkin menetelleet väärin? Eikö olisi ollut viisaampaa alistua taistelutta? Kavahtakaa näitä ääniä, veljet, ne ovat tuhon sanansaattajia. Olemme menettäneet taistelumme vain, jos uskomme asiaamme ja itseemme sammuu. Se ei saa tapahtua. Meidän, taistelijain, on säilytettävä uskomme ja siirrettävä se muihin, nyt eläviin ja jälkeemme tuleviin Suomalaisiin. Mennyt on mennyttä, veljet. Tulevaisuus on ainoa tärkeä seikka, sen eteen on nyt tehtävä työtä, kukin paikallaan ja voimiensa mukaan. Lepo ja mukavuus ei koskaan ole ollut Suomalaisen osa. Eteenpäin siis, yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta, eteenpäin kohti uutta aikaa ja uutta päivää! Taistelussa ja kuoleman edessä solmitut siteet eivät milloinkaan katkea. Niin kuin olemme kuuluneet toisillemme taistelukentillä, kuulumme toisillemme myös tulevaisuudessa. Piirimme on suuri, siihen kuuluu kaatuneiden veljien joukko, siihen suljemme myös leskemme ja orpomme, omaisemme ja itsemme. Rykmenttimme nimi sammuu, mutta sen henki ja sen muistot elävät ja jäävät elämään meidänkin kuoltuamme. Jumala Suomea suojelkoon!”
Pohjolan Sanomissa 2.10.1994 Oli uutinen muistopurjehdukselta, josta lainaus: ”21-vuotias taistelulähetti Erkki Kerttula jakoi irtaannuttua rannasta joukon päällystölle everstiluutnantti Wolf Halstin allekirjoittaman päiväkäskyn, jossa mm. luki seuraavasti: Olemme matkalla Kemiin, joka tehtaineen, siltoineen ja väestöineen on saatava haltuumme ja suojatuksi. Maissa on tovereitamme, jotka valtaavat meille maihinnousupaikan ja joiden avuksi meidän on nopeasti päästävä, maksoi, mitä maksoi. Kaupunki on saatava taaksemme, väestö, joka on paikallaan turvatuksi.” Tässä lehden jutussa haastateltiin myös setääni Toivo Mattilaa.
Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ”Tuntematon Lauri Törni” (Otava 2014), josta lainaus sivulta 35: ”Törnienkään ’kristillis-isänmaallisessa’ perheessä tuskin kyseenalaistettiin näitä oikean suomalaisuuden rakennuspuita, vaikka kristillisyyden vaikutus Lauri Törnin luonteen muovaajana jäi ainakin päältä katsottuna vähäiseksi. Minkäänlaisia merkkejä uskonnollisuudesta hän ei koskaan osoittanut, vaikka kodin ’kristillis-isänmaallisen’ kasvatustyön täydentäjäksi Laurin poikavuosina tuli vielä kristillisyyteen näkyväksi sitoutunut suojeluskuntajärjestö. Suojeluskunnat olivat paljon muutakin kuin pelkkä maanpuolustuskerho. Ne kantoivat valkoisen Suomen perintöä ja aatetta ja niiden jatkuva olemassaolo nähtiin ei yksin elintärkeänä maan puolustuskyvyn kannalta vaan myös aatteellisena rintavarustuksena Neuvostoliitosta säteilevää bolsevismin uhkaa vastaan. Lauri Törnin kaltaiselle pikkupojalle suojeluskuntatoiminnan viehätykselle oli varsin yksinkertainen selitys; siellä poika pääsi purkamaan toiminnantarvettaan puolisotilaallisissa, seikkailunomaisissa olosuhteissa… Vuoden 1941 kevään edistyessä 4. prikaatissa kouluttajana toimivan reservin vänrikki Lauri Törnin korviin kantautui kiihdyttävä uutinen. Oli olemassa mahdollisuus värväytyä vieraan vallan asevoimiin. Valtio oli Saksa, ja värvättävät astuisivat palvelukseen SS:n (Schautzstaffeln der NSDAP) alaisuuteen perustettavaan suomalaiseen vapaaehtoisjoukkoon… Jotta väite yhteisestä joukkoliikkeestä kalskahtaisi uskottavalta, SS ryhtyi värväämään taistelujoukkoihinsa mahdollisimman monia Euroopan kansallisuuksia edustavia yksikköjä. Propagandan onttous paljastui idän sotaretken alettua, sillä yhteisen eurooppalaisen ristiretken kohteista, Neuvostoliiton kansallisuuksista, SS ei ollut kiinnostunut värväämään juuri ketään… Pian, kesäkuun 22. päivänä 1941, tuli odotettu uutinen historian valtavimman keskitysmarssin päättymisestä ja Saksan idänsotaretken alkamisesta… Ylimääräiset upseerit haluttiin nyt takaisin kotimaahan… Kielitaidoton ja alusta asti syrjässä ollut Törni päätyi viidentoista muun upseerin kanssa kotiutettavien listalle… Lauri Törnin palvelus SS-pataljoonassa oli päättynyt vain runsaan kahden kuukauden jälkeen.”
Pertti Kavén ”Sotalapset – toiveet ja todellisuus” (Minerva 2011), josta lainaus sivulta 15: ”Ulkoministeri Sandlerin Maija-puoliso kertoo muistelmissaan, miten hän vietti unettomia öitä Suomen puolesta. Yhtäkkiä hän keksi rohkean suunnitelman Suomen lasten hyväksi: ruotsalaiset kodit voisivat pitää heistä huolta, kunnes vaara Suomessa olisi ohi. Hän kantoi suurta huolta lasten turvallisuudesta lähinnä ilmapommitusten vuoksi, olihan talvisodan ensimmäisten yllätyksellisten pommitusten seurauksena menehtynyt paljon varsinkin kaupunkilaislapsia. Maija Sandlerille tämä syvän huolen ja ahdistuksen keskeltä noussut idea näyttäytyi ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Hän sai idealleen myös ulkoministerinä toimineen miehensä täyden tuen. Näin syntyi ratkaisu sellaisesta humanitaarisesta avusta, jota Suomi ei ollut pyytänyt. Kyseessä oli myötätunnosta noussut avustusmuoto, joka sai myös poliittisia ulottuvuuksia. Tarkoitus oli, että kaikki lapset palasivat aikanaan Suomeen. Maija Sandler löysi nopeasti kannattajia asialleen. Eräs heistä oli filosofian tohtori Hannah Rydh, joka oli merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttajia. Ajatus Suomen lasten, naisten ja vanhusten siirtämisestä Ruotsiin lähtikin käytännössä liikkeelle heidän yhteisen toimintansa kautta. Heidän toimestaan 5.12.1939 perustettuun Suomen Avun Keskus -järjestöön kuului mm. lähettiläs Einar Ekstrand ja rouva Margit Levinson, Tukholman läänin maaherran puoliso ja Pelastakaa lapset -järjestön puheenjohtaja… Komitean vetoomukseen lasten ja muiden pakolaisten vastaanottamiseksi ruotsalaisiin koteihin vastattiin yllättävän nopeasti. Avustusmuotona lastensiirrot valloittivat ruotsalaisten sydämet… Muutamassa viikossa oli saatu kokoon lähes 10 000 halukasta perhettä… Keskeisillä vaikuttajilla Maija Sandlerilla ja Hanna Ryhillä oli kokemusta lastensiirroista jo ensimmäisen maailmansodan jälkeisiltä ajoilta, jolloin Ruotsiin siirrettiin lapsia Itävallasta ja Saksasta. Ruotsiin siirrettiin tuolloin Keski-Euroopasta n. 21 000 lasta… Suomeen sotilaalliseen auttamiseen kielteisesti suhtautuva pääministeri Hansson käytti taitavasti hyväkseen humanitaarisen avustustoiminnan arvostusta. Lastensiirroista vastaava, yksityisissä käsissä ollut Suomen Avun Keskus -järjestö muutettiin 22.12.1939 valtiolliseksi komiteaksi vaikutusvaltaisen kuningashuoneen edustajan toimiessa sen johtajana. Prinssi Wilhelm ja lähettiläs Ekstrand olivat henkilöitä, jotka eivät tulisi poikkeamaan Hanssonin poliittisesta linjasta.”
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/23826/Humanita.pdf?sequence=1&isAllowed=y (Pertti Kavénin väitöskirja: ’Humanitaarisuuden varjossa’)
Anna von Hertzen ”F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti ja Ruotsin-matka vv. 1939-40” (Nide Oy 1955), jossa Anna von Hertzen kertoo F. E. Sillanpään puolisona matkastaan Ruotsiin noutaessaan yhdessä miehensä ja joidenkin F. E. Sillanpään lasten kanssa Nobelin-palkintoa. Lainaus kirjasta sivulta 61: ”Joulukuun 16. päivänä lähdimme Närken maakunnassa Keski-Ruotsissa olevaan Boon linnaan, jonka omistaa paroni Hamilton. Hän oli ilmoittanut haluavansa meidät vieraikseen kotiinsa, antavansa vapaan täysihoidon niin pitkäksi aikaa, kuin haluaisimme siellä olla. Rouva Schildt oli meille välittänyt paroni Hamiltonin kutsun. Päätettyämme sen ottaa vastaan rouva Schildt tiedotti siitä paronin perheelle. Parin päivän perästä varustauduimme matkaan jättäen Tukholman, mikä monine tilaisuuksineen ja kutsuineen olisi ehkä muodostunut Frans Eemelille liian rasittavaksi. – Matkalle lähdimme keskipäivällä ja kerran vaihdettuamme junaa saavuimme illan hämärässä Hjortqvarnin asemalle, mistä paroni oli autoineen tullut meitä hakemaan…Niin auto lähti paronin ajamana kulkemaan pitkin leveätä, kuutamon valaisemaa ja lumista metsätietä. – Paroni Hamilton omistaa, kuten myöhemmin sain kuulla, koko laajan Boon pitäjän, jonka lävitse nyt ajoimme useita kilometrejä… Aluksi tutustuimme linnan puistoon. Kapea, pieni joki mutkitteli siellä täällä; se oli joiltakin kohdiltaan sulana ja sorsat talvehtivat näissä avannoissa. Puistossa oli ikivanhoja tammia, pyökkejä ja lehmuksia. Siellä oli useita huvimajoja sekä korkea kivinen muistopatsas – pystytetty jonkun muinaisen soturin kunniaksi. Paronitar oppaanamme tutustuimme kasvihuoneisiin, talleihin, navettoihin sekä kana- ja koiratarhoihin… Vähän ennen joulua perheen vieraaksi saapui eräs paronin sukulainen; pitkä, hoikka, vaalea neiti Lilian Hamilton… Boon linnaan tuli myöskin joulua viettämään Tanskasta paronin veljenpoika Karl Johan Hamilton, 20 vuotta täyttänyt, toisinaan upseerin puvussa esiintyvä nuorukainen, tule Boon linnan isäntä… Aattoiltana, sytytettyämme kuusen kynttilät, linnan väki palveluskuntaa myöten kokoontui avaraan saliin, missä paroni luki Raamatusta luvun ja piti puheen… Jouluaamuna noustiin aikaisin ja kokoonnuttiin linnan edustalle, mistä lähdettiin kulkueena kirkkoon: soihdunkantaja edellä, paroni ja paronitar hänen jäljessään, nuoret Hamiltonit heidän takanaan ja sitten Frans Eemeli, minä sekä Paula ja Juhani ja lopuksi linnan palveluskunta. Kirkko oli n. kolmensadan metrin päässä linnasta. Se oli pieni, erikoisen näköinen ja vanha, jonka muinoin joku karoliini, Boon linnan silloinen omistaja, oli rakennuttanut omalle maalleen kiitoksenosoitukseksi siitä, että oli sodassa säilyttänyt henkensä… Tapaninpäivän aamuna, jolloin myös oli jumalanpalvelus, nousivat varhain vain Frans Eemeli ja Lilian-neiti mennäkseen yhdessä kirkkoon… Aikaa oli päivälliseen vielä niin paljon, että ennätin pukeutua ja hieman levätäkin… Esiteltäessä kuulin nimiä: kreivi ja kreivitär Mörner, paroni ja paronitar Gripenstedt, v. Platen, kreivitär Douglas ym. sekä heidän lastensa nimiä… Vieraat odottivat Nobelin-palkinnon saajaa ilmeisesti hieman uteliaana… Tammikuun 5. päivänä jätin perheeni oman onnensa nojaan ja lähdin paronin ja paronittaren kanssa noin viidenkymmenen kilometrin päässä olevaan Örebron kaupunkiin… Palasimme 14. päivänä takaisin Boon linnaan. Sinne oli saapunut vieraiksi paroni Hamiltonin veljen rouva, kreivitär Hamilton, o.s. de la Gardie, ja hänen kolme lastaan. He jäivät sinne vielä senkin jälkeen, kun me lähdimme sieltä lopullisesti.”
Yrjö Soini ”Kuin Pietari hiilivalkealla – Sotasyyllisyysasian vaiheet 1944-1949” (Otava 1956).
Kalevi Toiviainen ”Jukka Malmivaara – Sanan ja miekan mies” (Kirjapaija 1999), josta lainaus sivulta 113: ”Kun armeija oli kotiutettu ja kun 12.1.1945 kiellettiin liikekannallepanovalmistelut, Nihtilä ja Haahti määräsivät aseiden hajasijoituksen lopetettavaksi. Hallituksen tietoon oli asiasta tullut vihjeitä 26.11.1944, mutta jo tätä ennen päämajamestari (silloisessa terminologiassa päämajoitusmestari) kenraaliluutnantti Airo oli antanut käskyn, ettei mitään luvattomia kätköjä saa olla olemassa. Joitakin erillisiä kätköjä oli paljastunut, mutta suunnitelma alkoi lopullisesti tulla ilmi siten, että eräs korpraali Kumpulainen tavattiin Oulun torilla myymästä armeijalle kuuluvia elintarvikkeita. Hän oli varastanut ne Iissä sijainneesta kätköstä, jota hän oli ollut tekemässä. Kun hänen yrityksensä kiristää sen johdosta esimiehiään (hän vaati vaikenemisestaan maksettavaksi eri tietojen mukaan 300 000-500 000 mk) ei onnistunut, hän paljasti asian valvontakomission edustajille. Siitä kätkemisoperaatio alkoi paljastua. Armeijan ei sallittu itse purkaa kätköjä, vaan asiaa tutkimaan määrättiin ensin valtiollinen poliisi eli Valpo, sitten sisäasiainministeriön tätä varten asettama tutkintaelin (STME). Asekätkennän paljastuminen aiheutti Suomessa voimakkaan poliittisen kuohunnan. Varsinkin kommunistit hyökkäsivät armeijaa ja sen upseeristoa vastaan. Kätkentä oli välirauhansopimuksen määräyksien kanssa ristiriidassa, mutta ongelmaksi muodostui, ettei voitu osoittaa lakia, jota olisi rikottu. Laki täytyi siis säätää jo senkin vuoksi, että valvontakomissio oli kesäkuussa selvästi ilmoittanut pitävänsä asekätkentää välirauhasopimuksen rikkomisena… Lain ’aseellisen toiminnan luvattomasta valmistelusta’ eduskunta hyväksyi 17.1.1947. Taannehtivana lakina se oli sotasyyllisyyslain ohella länsimaisen oikeusjärjestyksen vastainen: se teki rikokseksi toiminnan, joka tekoa suoritettaessa ei sitä ollut. Sen nojalla tuomittiin useita kuukausia kestäneen pidätysaallon, pitkien tutkimusten ja kuulustelujen jälkeen vankeuteen 1488 henkilöä.”
Alpo Rusi ”Tiitisen lista – Stasin vakoilu Suomessa 1960-1989” (Gummerus 2011), josta lainaus sivulta 13: ”’Kansandemokratia tarkoittaa demokratiaa oikein ajatteleville, mutta diktatuuria fasisteille ja vastavallankumouksellisille’, valisti Unkarin puoluejohtaja János Kádár Unkarin kansannousun tukahduttamisen yhteydessä 1956. Suomessa virallisesta ulkopilitiikasta tuli vähitellen yhteiskunnallisen vaikuttamisen keskeisin väylä ja keino. Kärjistäen voitaisiin nyt sanoa, että virallisen ulkopolitiikan, ’Paasikiven-Kekkosen linjan’ puolustaminen tarkoitti ’demokratiaa oikein ajatteleville’ ja ’diktatuuria’ linjan vastustajille ja jopa sen varovaisille arvostelijoille. Oikein ajattelun kontrolli-ilmapiiristä kehittyi ajan myötä ’suomettuminen’, jolla voidaan tarkoittaa tarpeetonta alistumista Neuvostoliiton painostukseen.”
Pekka Hyvärinen ”Suomen mies – Urho Kekkosen elämä” (WSOY 2000), josta lainaus sivulta 16: ”Vilkuna oli imagospesialisti maailmassa, jossa sellaisia ei vielä tunnettu. Hän halusi, että presidentiksi pyrkivä Kekkonen oli ’korvenraivaajien perillinen’, jonka lahjakas suku turvasi auraan, ahkeruuteen ja kaskenpolttoon. Vilkuna yritti löytää Kekkosen isän suvusta talollisia, mutta joutui tyytymään maattomiin ja loisiin. Heidät unohdettiin, sillä alimman työväestön kytkeminen Kekkoseen ei sopinut siihen isänmaallis-romanttiseen laatukuvaan, jota tohtori ehdokkaaseen sommitteli. Vilkuna kehräsi onnesta, kun hänelle varmistui, ettei Kekkosen sukupuussa ollut ainoatakaan ulkomaista nimeä. Tohtori Ilkka Herlin herkuttelee väitöskirjassaan kertomalla, miten Kekkosen valtiomieskuvaa, brändiä, rakennettiin vuoden 1956 vaaleja varten… Kekkonen myöhästyi viimeisestä Saksan jääkäriosastosta, mutta pääsi Suojeluskuntaan ja Kajaanin sisseihin. Hän sai aistia, miten punakaartilaisten ja suojeluskuntalaisten välit jännittyivät ja lopulta räjähtivät… Kekkonen oli niiden vapaussoturien joukossa, jotka marssivat voiton kunniaksi paraatissa Helsingissä… Sisällissodan jälkiselvittelyissä Kekkonen osui Haminan valleille, kun teloituskomppaniaa koottiin. Oman todistuksensa mukaan hänet pakotettiin komppanian käskijäksi… Kymenlaaksolainen vapaussoturi Toivo Ahonen kertoi toisenlaisen totuuden julkaisemattomassa haastattelussa vuonna 1993. Veteraanin todistuksen mukaan Kekkonen ’itse ilmoittautui tuohon ikävään tehtävään’… Juho Kekkonen laskettiin lepoon joulun alla 1928… Nuori lakimies menetti isän, joka oli viimeisinä vuosinaan – halvauskohtauksen jälkeen – kääntynyt ankaraksi lestadiolaiseksi… Emilia äitiä kuvaillaan nöyräksi ja lempeäksi uskovaiseksi, jonka oli kuitenkin vaikea hyväksyä politiikko poikansa ’kevytmielistä’ asennetta uskontoon. Hän oli kokenut voimakkaan herätyksen Kajaanin Pelastusarmeijassa, mutta alkanut sitten käydä vapaaseurakunnan rukoushuoneella… Sylvi Kekkonen ei piitannut uskonnosta, vaikka olikin kirkkoherran tytär – Johannes Virolainen on pitänyt häntä jopa ateistina… Paljastukset kotiryssistä ja DDR:n agenteista ovat nostattaneet väittelyä siitä, miten vaarallista tai vaaratonta oli poliittinen seurustelu 1960- ja 70-luvun Suomessa. Monet tietysti osasivat pitää varansa. He tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, ja kertoivat vain sellaista tietoa, joka oli kaikkien saatavissa. Toiset halusivat päteä tai hyötyä ja juoruilivat sydämensä kyllyydestä. Yhteistoimintamiehet tavoittelivat kostoa, rahaa, viinaa ja vaikutusvaltaa. Presidentti oli esikuva. Hyvät ’henkilökohtaiset suhteet’ tarkoittivat puhumista venäläisten kanssa Suomen asioista ja suomalaisista, ystävistä ja vihamiehistä. KGB oli Kekkoselle väylä Kremlin huipulle, mutta kyllä hän keskusteli peittelemättä muidenkin kuin agenttien kanssa. Pienet seurasivat perässä. Tehtaankadulle ja Moskovaan tungeksi miehiä ja naisia, joilla oli isännilleen paljon kerrottavaa. Heidän keskustelunsa on kirjattu sana sanalta Moskovan arkistoihin. Moskova oli 1960-luvun suomalaisille politikoille huoltokonttori, matkatoimisto, pankki ja sosiaalivirasto. Kommunistit, sosiaalidemokraattien oppositio ja maalaisliitto kerjäsivät rupla-apua poliittiseen työhönsä. Samojen puolueiden johtajat tarjoutuivat perheineen ilmaisille lomille Neuvostoliiton sanatorioihin ja muihin hoitolaitoksiin. Keskuskomitea joutui myös käsittelemään anomuksia, joissa suomalaiset ystävät hakivat lapsilleen opiskelupaikkoja Neuvostoliiton yliopistoihin… Karjalainen toimi usein Tehtaankadun portieerina. Hän suositteli luotettavia suomalaisia vastaanotoille, matkoille ja merkittävien kotiryssien kumppaneiksi. Karjalainen esitteli myös uusia suomalaisia vaikuttajia Viktor Vladimiroville ja muille Tehtaankadun avainhenkilöille. Esittelyt järjestettiin joskus Karjalaisen kotona runsaan ruoan ja juoman äärellä… Maalaisliiton entinen puoluesihteeri Arvo Korsimo viestitti tietonsa ja juorunsa sekä Tamminiemeen että Tehtaankadulle. Hän junaili puolueensa neuvostosuhteita vielä Neste Osakeyhtiöstä, jossa hän työskenteli sosiaali- ja suhdejohtajana vuodesta 1961. Korsimo oli päässyt palkkiovirkaansa Kekkosen avulla… Minä rahoitin Kekkosen kampanjat, Korsimo tapasi sanoa, ja nykyään jo tiedetään, että varoja kerjättiin muun muassa Moskovasta.”
Kukka-Maaria Karjalainen kirja ”Isä” (WSOY 1998), jossa Kukka-Maaria kertoo Ahti Karjalaisen suhteesta mm. Jumalaan, uskontoon, kirkkoon ja pappeihin. Ahti Karjalaisen Lydia äiti oli koko ikänsä luterilainen pietisti, joka oli toivonut Ahti Karjalaisesta pappia, mutta Ahti Karjalainen ei ilmeisesti ollut päässyt perille uskon olemuksesta, koska koki uskon ja kirkossa käynnin pitkäpiimäiseksi puuhaksi, vaikka saattoi puhua Jumalasta jotakin. Usko ei näytä olevan jokamiehen asia. Kukka-Maaria kertoo, että isän suku on lähtöisin Pohjois-Saksasta Mecklenburgista, Sternbergin kaupungista, kun 18-vuotias vääpeli Anders Duncker saapui 30.6.1750 vapaaehtoisena Savon regimenttiin Suomeen. Mikkelin rippikirja vuodelta 1736, jossa oleva merkintä kertoo ruotuvaivaisen Eskil Auvikaisen ja hänen vaimonsa Elisabeth Lakoisen perheessä asuvasta 4-vuotiaasta sisarentyttärestä Brita Karjalaisesta. Vartuttuaan Brita asuu majuri Sven Dunckerin virkatalossa Tuppuralassa. Brita synnyttää kaksi aviotonta poikaa, Matin ja Mikon. Anders Duncker tunnustaa pojakseen vuonna 1765 syntyneen Mikon, mutta Matista tulee Ahti Karjalaisen kantaisä. Anders palaa takaisin Saksaan, jossa kuolee.
Max Jakobson ”Kuumalla linjalla Suomen ulkopolitiikan ydin kysymyksiä 1944-1968” (WSOY 1968), josta lainaus sivulta 7: ”Kun presidentti Urho Kekkonen lokakuussa 1961 lähti viralliselle vierailulle Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, sain määräyksen seurata mukana. Olin siihen aikaan ulkoasianministeriön sanomalehtiasiaintoimiston päällikkönä, ja tehtävänä matkalla oli lähinnä hoitaa suhteita lehdistöön ja muuta tiedostustoimintaa. Saavuimme Kanadaan lokakuun 10. päivänä, ja sieltä oli tarkoitus jatkaa matkaa Washingtoniin lokakuun 16. päivänä. Minun täytyi kuitenkin lähteä ennen muita jo lokakuun 12. päivänä Washingtoniin tapaamaan Valkoisen talon lehdistösihteeriä Pierre Salingeriä, jonka kanssa minun piti valmistella vierailusta annettavaa tiedonantoa. Perille tultuani sain kuulla, että Salingerin olisi lähdettävä seuraavana päivänä, joka oli perjantai, presidentti Kennedyn mukana tämän kesäasunnolle Hyannisporttiin, joka sijaitsee Bostonin seudulla. Sieltä he palaisivat vasta maanantaiaamuna juuri ennen presidentti Kekkosen saapumista Washingtoniin. Tämän vuoksi Sallinger ehdotti, että lähtisin matkalle mukaan: voisimme sitten toimittaa asiamme Hyannisportissa… Siitä ilmestyivät presidentti John F. Kennedy adjutantin ja Salingerin saattamana. He menivät koneen etuosaan. Nousimme ilmaan. Salinger tuli muutaman minuutin kuluttua minua tapaamaan. Hetken juteltuamme hän sanoi: ’Tulkaa sanomaan päivää presidentille.’ Menimme koneen etuosaan. Kennedy istui siellä yksin lukemassa kirjaa. (Se oli Ghanan entisen johtajan Nkrumah’n oma-elämäkerta.) Valmistauduin tavanmukaisiin kättelyseremoniaan. Mutta Kennedy käskikin minua istumaan ja otti esille paksun asiakirjakansion. Arvasin, että se sisälsi Suomea koskevaa aineistoa, jota oli hänelle valmistettu presidentti Kekkosen kanssa käytäviä keskusteluja varten… Kun matkaa oli kestänyt puolisen tuntia ja jo lähestyimme määränpäätä, Kennedy sanoi ikään kuin yhteenvetona aikaisemmista kysymyksistään: ’Mikä meitä amerikkalaisia ennen kaikkea kiinnostaa, on saada vastaus kysymykseen, miksi Neuvostoliitto on sallinut Suomen säilyttää itsenäisyytensä.’ … Tätä siis Gromyko tarkoitti sanoessaan Karjalaiselle, ettei Neuvostoliiton hallitus voinut olla enää varma Suomen ulkopoliittisen suuntauksen jatkumisesta. Ei ollut yhtä selvää, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että Neuvostoliiton hallitus halusi mahdollisimman pikaisesti saada varmuuden Suomen ulkopoliittinen suuntauksen jatkumisesta. Täytyy olettaa Neuvostoliiton Helsingissä olevan suurlähetystön tiedottaneen hänelle, että Hongan mahdollisuudet arvioitiin yleisesti vähäiseksi. Mutta tietenkään ei kukaan voi olla ehdottoman varma minkään vapaan vaalin tuloksesta, ennen kuin äänet on laskettu. Sitä paitsi presidentti ei yksin määrää Suomen politiikan suunnasta; tämä oli nähty viimeksi syksyllä 1958, jolloin presidentin tahdosta riippumatta oli syntynyt Fagerholmin laajapohjainen hallitus. Eikä kukaan voinut marraskuussa 1961 minkäänlaisella varmuudella tai todennäköisyydelläkään ennustaa, miten tulisi käymään seuraavan kesän eduskuntavaaleissa ja minkälainen hallitus niiden jälkeen muodostettaisiin. Demokraattisessa maassa vain äänestäjät voivat antaa lopullisen vastauksen siihen kysymykseen, jonka Gromyko oli Karjalaiselle esittänyt. Ja Kekkonen päättikin marraskuun 14. päivänä antaa äänestäjien vastata. Kuultuaan Karjalaisen selonteon Moskovassa käydystä keskustelusta presidentti hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi jo helmikuun 4. – 5. päivänä 1962. Täten hän lyhensi viidellä kuukaudella sitä epävakaisuuden kautta, josta Gromyko oli Karjalaiselle puhunut. Samalla hän aiheutti hajaannusta vastustajiensa riveissä. Hongan vaaliliittoon liittyneitä puolueita yhdisti vain pyrkimys presidentin vaihtamiseen; sen sijaan eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit ja kokoomus esiintyivät tietenkin edelleen toistensa vastustajina. Eduskunnan hajottamisesta oli seurauksena, että Hongan kannattajien täytyisi käydä lähes samanaikaisesti kahta keskenään ristiriitaista vaalitaistelua.”
Mauno Koivisto ”Koulussa ja sodassa” (Kirjayhtymä 1998), josta lainaus sivulta 13: ”Äidillä oli vain yksi sisar, joka oli naimaton, ja isä oli ainoa lapsi, joten minulla ei ole yhtään serkkua. Pikkuserkkuja sentään on, joista lapsuudesta asti olen tuntenut Pekka Santalahden. Kun myöhemmin suvustani on tehty selvitystä, ovat siinä esiintyneet nimet olleet ja pysyneet minulle vieraina. Georg Luther julkaisi Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjassa esipolvitaulut, jotka ulottuvat viidenteen esipolveeni saakka. Isäni puolelta olen tilattomien maalaispoikien jälkeläinen ja äidinäitini puolelta talollisten perillinen. Isäni puoleisissa esipolvissa löytyy torppari, sotamies ja renki, äidinäitini puolelta talollinen ja rusthollari. Äidinisäni esipolvissa on talollisten lisäksi myös torppareita, kaksi sotamiestä ja uudisasukasta sekä lampuoti. Esivanhempieni joukosta löytyy kaksi käsityöläistä: nahkurinoppilas ja säämiskäntekijä. Äidinisäni Iisakki Eskola oli ensimmäinen, joka oli saanut ammattikoulutuksen oppilaitoksessa; hän oli lukkari-urkuri, viimeksi Pulkkilassa… Isäni isä Joel Heikinpoika pestautui 16-vuotiaana rengiksi. Yli 20 vuoden ajan hän ansaitsi elantonsa renkinä useissa taloissa Loimaalla ja Alastarossa. Isäni kertoi joskus, että hänen isänsä nimi oli Lind, ja että kun hän lähti maailmalle, pappi antoi hänelle nimen Koivisto. Näin eivät kirkonkirjat kuitenkaan kerro. Joskus 1870-luvulla isänisä asettui Loimaalla Koivisto-nimiseen torppaan, jonka maita hän viljeli nk. ’puoliviljelijänä’. Sukunimi tuli torpan mukaan. Hän kuoli vuonna 1902.
Viktor Vladimorovin kirjassa ”Näin se oli… Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954-84” (Otava 1993), jossa kiinnitin huomioni siihen, kun hän esitteli omaa taustaansa, niin hän ei puhunut perheestään, lapsuudestaan tai suvustaan mitään, mutta koulutuksesta ja armeijaolostaan, yhteiskunnallisesta virkaurasta, mikä valmistettiin hänelle jne., eli Neuvostoliitossa ilmeisesti yhteiskunta oli ottanut jo perheen ja suvun aseman kokonaan. Nykyään taidetaan kaikkialla maailmassa perheen merkitystä pyrkiä vähentämään, jolloin yhteiskunnan virkamiehet ottavat perheen ja suvun paikan ihmisten elämässä.
Jussi Lähde ”Aidankaataja – Lasse Lehtisen tähänastinen elämä ja teot” (Helsinki Kirjat 2011), josta lainaus sivulta 33: ”Itäinen Uusimaa oli vuonna 1918 punaisten hallussa. Käsittääkseni molemmat isoisät olivat kaartissa, vaikkakaan eivät sotahommissa. Tuskin heillä kummempaa intoa asialle oli, mutta kaartiin haettiin miehiä, eikä kieltäytymisiä hyväksytty. Kapinahan se oli, kapina laillista esivaltaa vastaan, turha sitä on muuksi väittää. Kontona Kuopiossa uutisia seurattiin tarkasti, mutta maailman tai kotimaan tapahtumia ei poliittisilla selityksillä silattu. Ensimmäisen kerran Lehtinen muistaa keskustelleensa vakavammin politiikasta äitinsä isän, mylläri Lauri Agaton Rosenbladin kanssa nuoruuden lomalla Pyhtäällä. Tuossa keskustelussa nuorelle Lehtiselle oli varattu kuulijan rooli. Älä siä Lasse sekaannu politiikkaan, miä olen nähny kuinka miähiä on viäty saunan taakke ammuttavaks, niin isoisä sanoi… Sosiaalidemokraatit tekivät 1970-luvulla pari pahaa poliittista virhettä. Ensimmäinen oli se, että sotiemme veteraaneja, joiden keski-ikä silloin oli noin 50 vuotta, ei otettu puolueessa huimioon. Päinvastoin, nuorvasemmistolainen liike pyrki kaikin tavoin pilkkaamaan sodan muistoa. Tällä tavalla annettiin liian helposti aseita Vennamolle, joka osasi puhua veteraaneille aivan toiseen sävyyn. Samalla tavoin unohdettiin toinen kansanosa, pienyrittäjät. Etenkin Kymenlaaksossa on aina ollut kampaajia, korjausmiehiä, huoltoaseman pitäjiä ja muuta yritteliästä väkeä, joille ei ole ollut minkäänlainen ongelma äänestää sosialidemokraatteja. Jotenkin heidätkin onnistuttiin rinnastamaan riistoporvareihin ja sekin joukko jäi enemmän tai vähemmän Vennamon verkkoihin… Lehtinen kuvaa väitöskirjassaan tapahtumasarjan, jolla Suomen eduskunta ensin hajotti yhden omista eduskuntaryhmistään rahan voimalla ja sitten hyväksyi presidentti Kekkosen jatkokauden ilman vaaleja… Esitän Lehtiselle väitteen, jonka mukaan 1930 säädetyt ’kommunistilait’ pyrkivät sulkemaan yhden kokonaisen kansanryhmän demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Lakien säätäjät onnistuivat tarkoituksessaan. SMP:n hajottaminen ei mielestäni eroa millään tavalla kommunistilakien säätämisestä. Jälleen kerran haluttiin salvata yhden kansanosan yhteiskunnallinen tahto pois parlamentista. Tällä kertaa vain väkeä maksettiin myötämieliseksi… Suomen eduskunnan pitäisi siirtyä EU-parlamentin malliin, jonka mukaan jokainen edustaja saa valmisteltavakseen omaa nimeään kantavia mietintöjä. Kun oma nimi on pelissä, ihmiset motivoituvat kantamaan vastuuta, ottamaan selvää, ja heidän on elettävä päätösehdotuksensa kanssa vuosikymmeniä pystypäin. Suomalainen kansanedustaja joko käy tai on käymättä valiokunnan kokouksissa. Virkamiehet yhdessä puheenjohtajan kanssa ahkeroivat mietintöjä, ja henkilökohtainen poliittinen vastuunkanto jää vähälle. Suomessa eduskunta on ulkoistanut oman työnsä. Lobbarit tekevät työtään saadakseen jostain asiasta maininnan hallitusohjelmaan, ja sen jälkeen asiaa viedään eteenpäin vaikutusvaltaisten virkamiesten ja ministeriöitten todellisten johtajien kanssa. Liian monista kansanedustajista on tullut sivustakatsojia.”
Timo Soini ”Maisterijätkä” (Tammi 2008), josta lainaus sivulta 77: ”Maaliskuun 1995 eduskuntavaalit olivat SMP:n viimeiset. Tein vaalityötä yötä päivää, mikään ei auttanut. Uskottavuus oli mennyt. Kaaduin taistellen ja kovan vaalityön tehtyäni, enempää ja parempaan en pystynyt. SMP sai 1,3 prosentin kannatuksen, ja vain puolueen puheenjohtaja Raimo Vistbacka tuli valittua eduskuntaan. Vaalitulos varmisti sen, että edessä oli konkurssi ja SMP:n toiminnan loppuminen. Itse sain Kuopion vaalipiiristä 2862 ääntä, enkä tullut valituksi. Jäljellä oli enää rakkaan puolueen saattohoito. Katkeran tappion hetkellä uskollisten kannattajien lohdutus auttoi tekemään sen, mitä vielä piti tehdä. Oikeustieteen kanditaatti Heikki Nisosen laatima väliaikaisen pesänhoitajan muistio Suomen Maaseudun puolueen konkurssista on korutonta kertomaa: ’Puolueen talous on ollut yksinomaan riippuvainen puolueen vaalimenestyksestä ja sen perusteella määräytyvästä puoluetuesta. SMP, Pientalonpoika oy ja SMP:n Tukisäätiö ovat muodostaneet keskenään talouskokonaisuuden, jonka toimintaa on leimannut osapuolten vahva taloudellinen riippuvuus toisistaan. Yhteisöjen tulot ovat lähes kokonaan olleet riippuvaisia puolueen vaalimenestyksestä. Lisäksi yhteisöjen hallinnassa on ollut huomattavaa sekavuutta. Pientalonpoika oy asetettiin omasta hakemuksesta konkurssiin 13.4.1995. Lehtityön konkurssin pääasiallisena syynä pidettiin likvidien varojen puutetta sekä sitä, että saamiset Suomen Maaseudun Puolue r.p.:lta olivat varsin todennäköisesti tulleet arvottomiksi, joita ei saada perityksi. Puolueen puheenjohtaja Raimo Vistbacka aloitti välittömästi neuvottelut Pientalonpoika oy:n konkurssipesän kanssa löytääkseen ratkaisun puolueen vastuisiin lehtiyhtiölle ja puolueen antamaan omavelkaiseen takaukseen Pientalonpoika oy:n painolaskuista Oy Turun Sanomille. Asiasta ei päästy sopimukseen ja puolueen taloudellinen tila oli muuttunut lopullisesti kestämättömäksi. Puolueen hallitus teki päätöksen omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin 17.5.1995.’ Edessä oli irtisanomistodistusten jakaminen työtovereille… Urpo Leppänen tajusi ensimmäisenä ja sai meidät muut heti mukaan ajatukseensa, että perussuomalaisista tehdään jäsenpuolue. Jokaisesta puolueen jäsenestä tulee jäsenvelvoitteet hoidettuaan niin sanottu suora jäsen, jolla on automaattisesti sekä puhe- että äänioikeus puoluekokouksessa. Tämä suorajäsenyys on Suomessa ainutlaatuista. Ymmärsimme myös sen, että osastojen kautta tapahtuva edustusoikeus puolueen korkeimmassa päättävässä elimessä, puoluekokouksessa, on liian raskassoutuinen. Laskimme oikein. Suorajäsenyys sai innostuneen vastaanoton. Jokainen jäsen pääsee suoraan vaikuttamaan. .. Hajaannuksen opetukset olivat mielessä, emmekä halunneet puolueeseemme kaiken maailman puoluekiertolaisia, joista ei ole kuin haittaa. Nämä tunnetut rähinöitsijät päätimme pitää puolueen ulkopuolella. Kirjasimme sääntöihin pykälän, että puolueen jäsenet hyväksyy puoluehallitus. Täten pystyimme estämään tunnettujen häiriköiden hakeutumisen puolueeseen. Tämä pykälä on osoittautunut erinomaiseksi suojaksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä vastaan. Puolueella on oikeus valita jäsenensä, ei puolue voi olla mikään hollitupa, jonne tullaan miten ja milloin sattuu ja jossa saa laukoa mitä tahansa.”
Juha Numminen ”Julkisuuden kipeys” (WSOY 1981), josta lainaus sivulta 58: ”Sitten lähes jokainen keskustelija puoluekannasta riippumatta luettelee suunnilleen samat tekijät, joilla Mauno Koivisto on hurmannut tämän juron kansan. Mauno Koivistoa kannatetaan… …koska hän puhuu kieltä, joka poikkeaa normaalista poliitikkokielestä, ja käyttää kansanomaisia, tuoreita ja persoonallisia ilmaisuja ja antaa tv-katsojalle mielikuvan hyvin selkeästi ja kansantajuisesti selittävästä miehestä myös silloin, kun sanoo jotakin äärimmäisen sekavaa ja epämääräistä, josta ei kouliintuneinkaan taloustoimittaja ymmärrä hölyn pöläystä… …koska hän ei esiinnyt kuin tv-koulutuksen saanut poliitikko – joka tapittaa aina suoraan kameraan ja sitä tietä jokaisen tv-katsojan silmiin ja latelee sitten vuorenvarmoja yksiselitteisiä mielipiteitään – vaan hänen esiintymistään ja äänenpainojaan leimaa usein sama epämääräisyys, mikä leimaa useimpia asioitakin, eikä hän selvästikään halua puhua varmoin äänenpainoin sellaisista asioista, joista ei ole todella varma… …koska hän ei ole milloinkaan valoisan optimistinen, vaan henkii alakuloista viisautta, mikä sopii sangen hyvin tango-Suomen mielenlaatuun: Jos asiat ovatkin nyt kohtalaisen hyvin, sitä ei kestä kauan… … koska hän on aina onnistunut olemaan niin, ettei näytä pyrkivän mihinkään, vaan hänet on aina ikään kuin otettu mukaan, kutsuttu, velvoitettu tai määrätty kulloiseenkin tehtäväänsä… … koska hän ei ole ollut milloinkaan mikään uudistusintoilija tai muuten radikaali, minkä vuoksi hän kelpaa niin helposti porvareillekin… …koska hänestä henkii tietty siveellinen ryhti ja moraalinen koskemattomuus eikä häntä ole onnistuttu sotkemaan millään tavalla esimerkiksi kaikkia kuohuttaneisiin Salora- ja Valco-skandaaleihin… …koska hän on selvästi älykäs, mutta hieman omalaatuinen filosofoiva fundeeraja eli osoittaa selvästi ajattelevansa paljon muutakin kuin päivänkohtaisia politikointeja, saati omaa uraansa… …koska hän on noussut satamatyöläisestä filosofian tohtoriksi, pääjohtajaksi ja pääministeriksi, mikä vetoaa suomalaiseen reissumies-mentaliteettiin: siinäpä mies, jonka menestystä ei ole aihetta kadehtia, kuten on aihetta (muka) kadehtia nykypoliitikkojen herra hisseilyä – hehän ovat kuin naapurinpoikia, joilla menee aina liian hyvin… …koska hän jollakin tavalla vastaa suomalaisen ja miehen miesihannetta: hän ei ole sliipattu eikä puleerattu, vaan hieman – naisten mielestä liikuttavan – kömpelö eikä nähtävästi pidä erityistä väliä sillä, mitä hänellä on yllään, kunhan se ei tipu kävellessä tielle… …koska hänen perheasiansa ovat kunnossa eikä hänen ryyppyreissuistaan ole koskaan puhuttu…”
Petri Tuomi-Nikula ”Kuningas basso Matti Salminen” (WSOY 1994), josta lainaus sivulta 14: ”Halu musiikkiin tunki esiin nelivuotiaana… Äiti lauloi sen sijaan askareita tehdessään, valsseja ja tangoja… Sen verran paljon laulua riitti, että Maire Salminen jonakin syyskuun alun torstaina 1951 veti paremman leningin ylleen, niisti esikoisensa nenän erityisen tarkkaan ja vei työväentalolle. Silloin kuuden ikäinen Matti lähti ensimmäistä kertaa koelauluun. Turun työväenyhdistyksen lapsikuoroon oli tarkoitus päästä, sellainen kun oli äskettäin kaupunkiin perustettu… Asian kuultuaan pyysi kuoronjohtaja kokelasta laulamaan jonkin laulunpätkän. ’Pikku nokipoika’ kelpasi vallan mainiosti. Yhden säkeistön kuunneltuaan sanoi kuoronjohtaja Aune Kuparinen asian olevan selvä. Matti voisi liittyä lapsikuoroon… Asiaansa uskovana kommunistina oli Heikki Salminen sitä mieltä, ettei lasta saa pilata noskelaisten touhuissa. Elämässä piti noudattaa periaatetta ja aatetta. Ja se tarkoitti, ettei luokkavihollisen rientoihin menty. Sosiaalidemokraatit olivat sitä, työväenluokan vihollisia ja pettureita. Lapsen lähettäminen niiden kuoroon oli jo ajatuksenakin vastenmielinen. Vain se ettei kommunisteilla ollut vastaavaa kuoroa, sai Heikki-isän asenteen lopulta pehmenemään… Vaikka kuoron nimi oli Turun työväenyhdistyksen lapsikuoro, ei politiikka sen toiminnassa tai ohjelmistossa näkynyt… Niin kuin ei tullut silloinkaan kun olimme juuri aloittaneet konserttia ja joku naisihminen tuli ja itki kovasti. Oikein vollotti ja rääky. Sanoi että Stalin on kuollut. Isäisemme Moskovassa ja suurin ihmisistä on mennyt pois, hän sanoi ja vaati että nyt ohjelma täytyy muuttaa kokonaan toiseksi. Venäläistä ja surumusiikkia ja vallankumouslaulua kuulemma olisi vallan vaan pitänyt laulaa. Että semmonen ohjelma tarttis nyt tehdä. Niin minä sanoin tälle naisihmiselle että antaa olla nyt Stalinin kuollut vaan. Tänä iltana lauletaan, minkä minä ohjelmaan olen antanut painaa, ja sillä hyvä. Sehän oli koko Suomi suruliputettuna ja Kekkonenkin piti semmoisen puheen radiossa, niin kuin olis ihan isänmaanystävä menetetty. Ja monet ihmiset ihan tosissaan uskoivat että se oli ollut hyvä mies, kun lehdet ja radio niin väittivät.”
Juha Numminen ”Julkisuuden kipeys” (WSOY 1981), josta lainaus sivulta 158: ”Niilo Yli-Vainio… Mun julistukseni perustuu kolmeen asiaan, joiden ympärillä se on pääasiallisesti pyörinyt juhannuksesta 1977 lähtien. Ensimmäinen asia on täydellinen sovitus Kristuksen lunastustyössä ja ylösnousemuksessa. Anteeksiantamus sillä hetkellä kun syntinen tulee Herran luo. Sovitus, lunastus ja anteeksiantamus. Toinen asia on uudestisyntyminen. Kun ihminen tulee uskoon ja pelastuu, hän uudesti syntyy Jumalan lapseksi. Hän kokee Pyhän Hengen täyteyden, kasteen, aivan luin alkuseurakunnan aikana. Kolmas asia on sairaitten parantuminen – ei siis parantaminen, vaan parantuminen. Kun Jeesus kuoli ristillä, hän ei vienyt ainoastaan meidän syntejämme ristille, vaan myös sairautemme. Pelastus koskee henkeämme, sieluamme ja ruumistamme. Ihmisellä on mahdollisuus Jumalan voiman kautta kokea myös ruumiillinen terveys,.. Pyörein luvuin minua kuuntelee viikoittain 3500-6000 ihmistä. Kun sen kertoo 52:lla, tietää, kuinka moni vuodessa. Sitten on kokouksia, joissa on 10 000-30 000 ihmistä. Kirjojani ja kirjasiani, joista itse olen kirjoittanut viisitoista ja muut ovat kirjoittaneet kolme, on painettu 800 000 Suomessa ja Ruotsissa, ja pian ilmestyy yksi Länsi-Saksassa. Kasettejani on mennyt senäjokelaisen yrityksen kautta ainakin 100 000 kappaletta ja eri seurakuntien äänittäminä toiset 100 000. Lehtikirjoitusten kautta saan yli miljoona kontaktia joka kuukausi, koska kirjoitan Nykypostiin, Ristin Voittoon ja Hyvään Sanomaan… Kolmen ja puolen vuoden aikana olen käynyt useita kertoja Amerikassa, Kanadassa, Afrikassa, Thaimaassa, Israelissa, Japanissa, Länsi-Saksassa, Ranskassa, Itävallassa, Norjassa ja Ruotsissa… Ja toimittajat, joista vain murto-osa on uudestisyntyneitä, osaavat silti kirjoittaa näistä asioista myönteisesti. Sitä en jaksa käsittää. On hyvin vähän tuomitsevaa, rienaavaa, pilkkaavaa ja herjaavaa tekstiä. Toimittajat varmasti tajuavat omissatunnoissaan, ettei tämä ole ihmisen työtä, vaan tässä täytyy olla yliluonnollinen Jumala mukana. En voi myöskään tietää, miksi jotkut vihaavat. En ole heille mitään tehnyt enkä mitään heiltä pyytänyt enkä koskaan pyydä. Mutta Jeesus mainitsee, että te tulette kaikkien kansojen vihattaviksi minun nimeni tähden. Se on Kristus-vihaa, joka purkautuu siihen ihmiseen, joka Kristusta täällä edustaa ja hänestä puhuu. Ne kirjoittavat ja uhkailevat. Äskettäin luvattiin vääntää leukani vääriksi ja irti, etten tule enää koskaan Tampereelle tämmöisiä asioita opettamaan… Alkuaikoina saattoi iso miessakki seistä tiellä ja sain pelätä, että ne tulevat päälle. Joskus olen juossutkin puukon edessä autoon turvaan. Kerran lähti muuan mies Pohjanmaalla toisesta pitäjästä kesken työpäivän tappamaan minua, mutta kaatui matkalla ojaan sydänkohtauksen vuoksi, ja siihen tautiin hän myöhemmin samana kesänä kuolikin,… Kaatumisessa Jumalan henki koskettaa ihmistä niin voimakkaasti, ettei hänen fyysinen olemuksensa kerta kaikkiaan kestä sitä, vaan hän menee maahan kuin salaman iskusta.”
Pentti Sainion kirjassa ”Ministeri Mattila – Presidentin mies” (WSOY 1982), josta lainaus sivulta 11: ”Heikkilän tilalla Hyvinkään Palopurossa… Heikkilän tilan päärakennus on punaiseksi maalattu iso puinen talo. Talo on sisustettu vanhojen maalaisperinteiden mukaan. Yhdessä talon kammareista syntyi Olavi Johannes Mattila lokakuun 24. päivänä 1918. Hän kasvoi maanviljelijä Juho Fredrik ja Aino Sylvia Mattilan maalaistalossa ympäristössä, jota on aina leimannut kova työ… Isä oli monen polven maanviljelijä, joka oli muuttanut Hyvinkäälle Lopelta. Nuoren Olavi Johannes sai kipinän urheiluun. Hän harrasti kaikkia lajeja kesällä ja talvella. Myöhemmin jonkinlainen erikoistuminen vei aitajuoksuun. Jos osaa juosta sileällä, voi ottaa lisää haasteita esteitä ylittämällä. Siitä lohkesi heti sodan jälkeen kolme Suomen mestaruutta. Urheilu vei hänet myös yhteen silloisen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkosen kanssa. Tilaan kuuluu noin 40 hehtaaria peltoa ja vajaat 100 hehtaaria metsää… Hieman ennen sairastumistaan presidentti Kekkonen vieraili viimeisen kerran Mattilan kesämökillä Mankomskärin saarella, Hiittisten vesillä. Mattila on ostanut 10 hehtaarin saarensa noin kymmenen vuotta sitten… Kekkosen ja Mattilan vanha ystävä, ruotsalainen pankkimies Marcus Wallenberg oli tullut saarelle Ahvenanmaan vesillä viivähtäneestä huvipurrestaan toisella helikopterilla… Kaupalliset asiat alkoivat kiinnostaa Mattilaa Hyvinkäällä 40-luvun lopulla. Sitä ennen hän oli valmistunut diplomi-insinööriksi vuoriteollisuuspuolelta… Ennen Kiinan kauttaan oli urheilumies Mattila vuoden 1952 Helsingin olympialaisissa Venezuelan joukkueen oppaana eli attaseana lähinnä kielitaitonsa vuoksi… Vasta Buenos Airesissa Mattila oli ’oikea’ diplomaatti… Hän oli Kiinassa ylimääräinen toimenhaltija… Pääministeri Urho Kekkonen puoliso Sylvi johti 1953 Pekingissä vieraillutta suomalaista ystävyysvaltuuskuntaa Silloin Mattila tutustui häneen ensimmäisen kerran lähemmin… Ahti Karjalainen oli 60-luvun alussa juuri se poliittinen voimahahmo, joka nosti Mattilaa idänkaupan asiantuntijaksi ulkoministeriöön ja Kekkosen lähipiiriin. RUK:n 57. kurssin oppilaat arvioivat luutnantti Mattilaa kurssijulkaisussaan näin: ’Oppilaskunnan kuraattori, urheilu-upseerimme ja koko koulumme liikuntakasvatustoiminnan sielu.” Kirjassa kerrotaan myös, että armeijassa oloaikana hän otti käyttöön J kirjaimen, koska halusi varmistaa postin tulon oikealle Mattilalle, sillä Mattila sukunimi on sangen yleinen ja saman nimisiä Mattiloita on paljon kaikkialla Suomessa.”
Mitä Missä Milloin 1982 (Kustannusosakeyhtiö Otava 1981) lainaus sivulta 108: ”Valtionyhtiöiden Valmetin ja Enson taloudellinen tila, tapahtuneet ja tulossa olevat saneeraustoimet ja valtataistelut yhtiöiden johdossa ovat viime aikoina puhuttaneet suomalaisia pitkään. Näkyvimmin on esillä ollut ministeri Olavi J. Mattila, joka on kummankin yhtiön hallituksen puheenjohtaja vuodesta 1973. Hänen eroamisestaan Valmetin johtajuudesta ja keskittymisestään Ensoon on liikkunut sitkeitä huhuja. Nämä huhut hän on itse päättäväisesti kumonnut, koska hän katsoo nauttivansa niin Suomen hallituksen, Valmetin hallintoneuvoston kuin työntekijöiden luottamusta. Mattila (s.1918) valmistui diplomi-insinööriksi 1946 ja kauppatieteiden maisteriksi 1950. Hän toimi diplomaattitehtävissä Pekingissä ja Buenos Airesissa 1952-60, kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtajana 1960-62 ja ulkoasiainministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkönä 1962-64. Valmetin pääjohtajaksi hän tuli 1965. Mattila on ollut ministerinä useissa hallituksissa, mm. ulkoasiainministerinä 1963, 1964, 1972 ja 1975, kauppa- ja teollisuusministerinä 1964 ja 1970 ja ulkomaankauppaministerinä 1970-71. Olavi J. Mattila on Suomen mestaruus 4 x 100 m:n viestijuoksussa vuosilta 1943 ja 1945 ja 200 m:n aidoissa vuodelta 1945.” https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/674
Suomen nykyajasta jotakin
Juha Numminen ”Julkisuuden kipeys” (WSOY 1981), josta lainaus sivulta 34: ”Todellisuudessa he ovat aika pahasti henkisesti irrallaan yhteiskuntakoneistosta, koska se on aivan liian suuri ja monimutkainen, jotta he voisivat täysin ymmärtää ja hallita sitä edes mielessään, saati jollakin tavalla sitä käytännössä ohjailla. Useimmissa tapauksissa heiltä puuttuu pienyhteisö, jonka keskuudessa he voisivat päteä ja työskennellä ja joka pysyisi heidän mielikuvissaan eheänä ja hallittavana ja jossa heillä olisi yksilöinä ja persoonallisuuksina jokin tietty asema ja merkitys, jopa valtaa. He eivät siis enää asu vanhanajan kirkonkylässä sukujensa, naapureittensa ja ystäviensä ympäröiminä kohisten ja sipisten katselemassa kuin aitiopaikalta, miten kylän kuuluisuuksien – opettajan, apteekkarin, nimismiehen, kirkkoherran, pankinjohtajan ja ison talon hulttiopojan – elämä sujuu. Kalle ja Maija on nyhdetty juuriltaan, tai he ovat niiltä huuhtoutuneet tai itse riistäytyneet, kun valinnan varaa ei ole ollut, tai he ovat jo syntyneet vailla juuria, ja nyt he ovat suuressa asutuskeskuksessa. Heidän sukunsa ovat hajallaan. Heidän harvat ystävänsä ovat samanlaisia ajopuita. Heidän työtoverinsa ovat vieraita muista lähiöistä. Heidän kaikki mahdollisuutensa elää perhettä laajemmassa pienyhteisössä ovat olemattomat, eikä perhekään tällä menolla voi kauan pysyä kasassa.”
Esko Aho ”Pääministeri” (Otava 1998), josta lainaus sivulta 13: ”Yhteiskunnalliset muutokset toteutuvat harvoin äkillisesti kertarysäyksinä. Yleensä ne ovat kuin mosaiikkia, jossa suuri linja syntyy monista pienistä osasista. Vasta toisiinsa yhdistettyinä ja etäämmältä katsottaessa ne hahmottuvat laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Aika parantaa haavoja tai kultaa muistoja, mutta se myös auttaa ymmärtämään mitä todella tapahtui ja miksi. Sama sääntö pätee myös vuosituhannen viimeiseen kymmenlukuun, vaikka nämä vuodet jäävät Suomen historiaan poikkeuksellisen suurten sisäisten ja ulkoisten mullistusten kautena. Neuvostoliitto hajosi ja koko sodanjälkeinen Eurooppa siirtyi historiaan. Suomi liittyi Euroopan unioniin ja ensi vuoden alusta euroalueeseen. Samaan aikaan irtauduimme vaivalloisesti mutta voimalla syvästä talouskriisistä.”
Saska Snellman ”Kaikki on mahdollista – 90-luvun muistelmat – Elisabeth Rehn” (WSOY 1998), josta lainaus sivulta 15: ”Suvun merkitys minun uralleni on kaiken kaikkiaan ollut aivan mittaamaton. Se on antanut minulle sellaista selkänojaa ja voimaa, josta vain harva voi nauttia. Vaikka minua lyötäisiin julkisuudessa miten paljon tahansa, tiedän että ainakin 50 ihmistä tässä maailmassa tietää, millainen Lillan oikeasti on… Puolustusministeriön tärkein virkamies oli legendaarinen kansliapäällikkö Aimo Pajunen. Kekkosen aikana huipulle noussut Pajunen oli tottunut käyttämään valtaa ministeriössä ja minun omaperäisyyteni oli hänelle selvästi pieni järkytys. Pajunen on terävä ja särmikäs henkilö enkä itsekään ole mikään hattara, joten meillä oli sukset ristissä moneen kertaan. Älykkäänä ihmisenä Pajunen ymmärsi kuitenkin ensimmäisten joukossa, että vahva ja näkyvä ministeri oli eduksi puolustusvoimillekin… Viime aikoina on näyttänyt siltä, että simputuksen määrä olisi taas kasvussa. Olen yrittänyt kovasti pohtia, mistä se voi johtua. Ehkä se kertoo varusmiesjohtajien heikosta henkilökohtaisesta auktoriteetista. Hyvä johtaja johtaa kurilla ja omalla esimerkillään eikä huutamalla ja kiusaamalla… Ruotsin vierailullani Wallenberg kutsui minut lounaalle upeaan huvilaansa Tukholman edustalle. Aterian jälkeen Wallenberg veti minut sivuun ja alkoi laukoa: ’Jos Suomi ei valitse Jas Gripeniä, mekin joudumme miettimään, olisiko meidän syytä vetää pois sijoituksemme Suomesta – ja silloin Suomi menettää todella paljon työpaikkoja.’ Minä räjähdin: ’Päätös tehdään suorituskyvyn, vastakauppojen ja hinnan mukaan, ei millään muilla perusteilla. Eikä minua kiristetä!’ Suomeen palattuani kerroin Wallenbergin puheista Koivistolle, joka suuttui valtavasti. ’Tuollainen kiristys on tyypillistä ruotsalaisilta isoveliajattelua. Sama prässi oli päällä ydinvoimala-asiassa.’ Ymmärtääkseni Koivistolla oli aika traumaattinen suhde Ruotsiin. Hän piti ruotsalaisia vapaamatkustajina, jotka käyttivät Suomea tarpeen tullen hyväksi ja unohtivat muulloin. Sehän oli näkynyt EU-hakemusten yhteydessä… Pankkikriisiä hoidettiin jatkuvassa katastrofitunnelmassa… Kriisi kaatui päälle niin nopeasti, että meni pitkään ennen kuin ymmärrettiin, kuinka paha tilanne todella oli. Senkin jälkeen hallituksella oli täysi työ pitää Suomi jotenkin pinnalla. Ulkomaisten lainahanojen tukkeutuminen olisi johtanut kaaokseen ja romahdukseen. Siinä mielessä hallitus teki minkä voi, eikä jälkiviisaudella paljon voiteta. En voi kuitenkaan kieltää, että operaatiosta jäi ainakin minulle aika paha maku suuhun. Ei voi olla oikein, että rikkaat aina rikastuvat ja jos he kerran köyhtyvät, niin köyhät kuittaavat senkin laskun… En tiedä vaikuttaako tunteisiin tässä asiassa se, että pankki toimi hyvin armottomasti, silloin kun Ove-mieheni firma ajautui vaikeuksiin 1980-luvun alussa. Yritimme pyytää pankilta pientä joustoa lainojen takaisinmaksuajoissa, jotta selviäisimme pahimman yli, mutta turhaan. Pankki halusi rahansa viimeistä penniä myöten, korkojen kanssa ja heti. Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vetää firma konkurssiin ja myydä koko omaisuutemme. Pankki sai rahansa, mutta me menetimme kaiken mitä meillä oli. Ei ole vaikea arvata, millaisin tuntein minä olin jakamassa miljardeja pankkien pelastamiseksi tappioilta, joista osa oli aiheutunut niiden omasta keinottelusta ja suoranaisista rikoksista…”
Keijo Korhonen ”Haavoitettu jättiläinen – Yhdysvallat syyskuun 2001 jälkeen” (Otava 2002), josta lainaus sivulta 146: ”Vaikea on kuvitella, että vapaan ohjaamattoman tiedonvälityksen puolesta taisteleva julkinen sana saisi missään tilanteessa vastaavaa aikaan jossakin Euroopan maassa. Kaikkein vähiten Suomessa, jossa lehdistö on vanhastaan tottunut holhoukseen ja tietojen siivilöintiin ja jossa julkinen sana nyt nöyrästi myötäilee hallituksen EU-politiikkaa. Muka kansakunnan edun nimissä.”
Mika Niikko ja Susanna Honkamaa ”Niikko pysäyttämätön” (Eurosolid 2018), jossa Mika Niikko kertoo mm. tekemästään politiikasta jne.
Risto Uimonen ”Tulos tai ulos” (WSOY 2019), josta lainaus sivulta 40: ”Jos joku haluaa todella vaikuttaa Suomen asioihin ja maan suuntaan, siihen ei liene parempaa paikkaa kuin pääministerin virka. Mutta miten päästä siihen? Siinä se pulma vasta onkin. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole edes lyhyen aikaa politiikassa olleelle, kuten Juha Sipilän esimerkki osoittaa. Hän päätti lähteä yrittämään kansanedustajaksi menestyksellisen yrittäjäuran jatkoksi 49-vuotiaana, kun pyyntöjä tuli ja oma työtilanne sen salli. Sipilä liittyi Keskustan jäseneksi vuonna 2010 ja pääsi eduskuntaan maaliskuussa 2011. Sipilä oli politiikassa täydellinen amatööri. Hän ei ollut hankkinut itselleen kannuksia edes paikallispolitiikassa tai poliittisessa järjestötoiminnassa. Sipilä tuumi, että läpi päästessään hän voisi ajaa yrittäjien asiaa. Vastuut laajenivat nopeasti. Vain vuoden kuluttua kesällä 2012 Sipilä sai johdettavakseen Keskustan ja toukokuussa 2015 Suomen. Tällaista nousua voinee nimittää politiikan miehiseksi tuhkimotarinaksi. Sipilästä tuli pääministeri noin kuukausi sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 54 vuotta. Sipilä oli taustaltaan yritysjohtaja, yrittäjä, sijoittaja, bisnesenkeli ja pörssiyhtiön toimitusjohtaja. Häntä ei tunnettu Keskustassa juuri lainkaan, kun hän ilmoittautui puolueen puheenjohtajaehdokkaaksi.”
Sakari Muurinen, Juha Ståhle ”Missä Laura, siellä ongelma” (Tammi 2020), josta lainaus sivulta 36: ”Laura Huhtasaaren taustasta ei löydy sellaista, mikä olisi povannut hänelle kohujulkisuutta politiikassa. Hän ei ollut poliittisesti aktiivinen lapsena, teininä eikä vielä silloinkaan, kun hän valmistui 25-vuotiaana luokanopettajaksi. Politiikan siementä ei kylvetty kotona. Sen sijaan perusarvot – koti, uskonto ja isänmaa – olivat hänellä kohdallaan jo varhain… Huhtasaari sai kasvaa hurskaiden läheisten ympäröimänä uskovaisessa kodissa. Isovanhemmat äidin puolelta ja äiti olivat adventisteja. Äiti erosi sittemmin adventtikirkosta. Isä oli luterilainen… Hän koki turvallisen maaseutulapsuuden akateemisessa perheessä Vilppulan Kolhon pienessä lintukodossa. Kirjahyllyt olivat täynnä kirjoja. Myös lähisuvusta löytyy akateemisuutta. Esimerkiksi: äidin isä – hammaslääkäri, äidin sisko – psykiatri, isän veli – kemian tohtori. Lauran aviomies – lääketieteen tohtori. Lauran lähisuvulla on vahva miehitys Keski-Euroopassa. Siskon perhe asuu Sveitsissä, setä serkut Saksassa. Laura itse valitsi mieluummin europarlamentaarikon uran Belgian Brysselissä ja Ranskan Strasbourgissa kuin kansaedustajuuden, jossa olisi pitänyt asua Porin lisäksi Helsingissä, josta hän ei pidä lainkaan… Huhtasaari hymähtää arviolle, joiden mukaan suomalainen älymystö koostuu vihreistä ja vasemmistosta. Kokemäellä syntynyt isä toimi Lauran alkukodissa Vilppulassa paperitehtaan vientipäällikkönä. Turussa kasvanut äiti englannin ja ruotsin opettajana ammattikoulussa. Vanhemmat asuivat jonkin aikaa Ruotsissa ennen kuin Laura syntyi. Äiti opiskeli myös Englannissa ja oli töissä Saksassa… Huhtasaari polveutuu saksalaistaustaisesta Elersin pappis- ja sotilassuvusta. Monet suvun vesoista palvelivat 1800-luvulla hengellisissä virkatehtävissä ympäri Länsi-Suomea… Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit eivät voi Laura Huhtasaaren mielestä yhtyä. Se ei johdu siitä, että Essayah on KD:n puheenjohtaja. ’Koodeet ovat niin nössöjä. He eivät oikein uskalla puolustaa Jeesustakaan ja kannattavat EU:n liittovaltiota. Puoluefuusio ei käy muutenkaan, sillä meillä on paljon ateisteja. Molempia on paljon, ateisteja ja uskovia. Fifty-fifty. Sekulaarisuus toimii meillä, KD:ssä on vain uskovaisia.'”
Opinnäytetöitä:
Katja Tikka ”LAIVOJEN TUOMAA LAKIA – Ruotsin ensimmäiset kauppakomppaniat 1600-luvulla” (Akateeminen väitöskirja 2020, Helsingin yliopisto 2020)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/318461/LAIVOJEN.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Jenna Niiranen & Eveliina Sokura ”Kaakkois-Suomen linnoitukset – Historia ja myöhempi käyttötarkoitus” (Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2018)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/148401/Niiranen_Jenna-Sokura_Eveliina.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Aarni Virtanen ”Toimikaa, älkää odottako”: Vihtori Kosolan Puheiden muutokset 1929–1936. (väitöskirja). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2015
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/47880/978-951-39-6396-5_vaitos16122015.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Kirjallisuutta:
Lauri Pihlajamaa ”Tukholman suomalaisia 400 vuoden ajalta” (Terttu Pihlajamaa Förlag 2013)
Maritta Pohls ”Ellen Svinhufvud: suomalainen säätyläisnainen maalta” (Otava 2011)
Martti Häikiö ”Suomen leijona: Svinhufvud itsenäisyysmiehenä” (Docendo 2017)
Panu Rajala ”F. E. Sillanpää – Nobel kirjailijan elämä 1888-1964” (SKS)
Panu Rajala – Rautkallio Hannu ”Petturin testamentti – Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä” (WSOY 1994).
Stig Ramel ”Kustaa Mauri Armfelt 1757-1814” (Otava 2001)
Keijo K. Kulha ”Jutikkala – Tinkimätön akateemikko” (Edita 2006).
Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen ”Suomen museohistoria” (SKS 2010)
Kalevi Sorsa ”Sisäänajo – politiikan kuvioita 1969-72” (Otava 1998).
Pertti Hemánus ”Reporadion nousu ja tuho” (Otava 1972)
Jalkaväen vuosikirja 1987 (Etelä-Saimaan Kustannus Oy 1987)
Jutta Zilliacus ”Uusille poluille” (Tammi 1987)
Harri Holkeri ”Yhteisellä linjalla – suomalaisia ajatuksia” (Kirjayhtymä 1981)
Harri Saukkomaa ”Jaakko Lassila -paljon haltija” (Kirjayhtymä 1985)
Johan Nykopp ”Kauppaa ja diplomatiaa” (Kirjayhtymä 1985)
Unto Parvilahti ”Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilla 1945-1954” (Otava 1957)
Panu Rajala, Hannu Rautkallio ”Petturin testamentti: Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä” (WSOY 1994)
Irja Wendisch ”Salatut lapset – Saksalaissotilaiden lapset Suomessa” (Ajatus kirjat 2006)
Jakob Lind ”Isoisän pistooli” (Nemo)
Antti Tuuri ”Elosta ja maailmasta – Esko Ahon tie Peltolan tuvasta suuriin saleihin” (Otava 1999)
Timo Laaninen ”Keskustan kuiskaaja – vuoteni politiikassa” (Kirjapaja 2021)
Y. K. Laine ”Suomen poliittisen työväenliikkeen historia I ja II” (Tammi 1945)
Kalevi Kalemaa ”Historian erottamat – Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä” (Into 2020)
Ilkka Hakalehto ”Väinö Tanner – Taipumattoman tie” (Kirjayhtymä 1973)
Sakari Kiuru ”Lyhyin askelin – Puolipoliittiset muistelmani” (Työväen Sivistysliitto TSL ry 2004)
Mirkka Lappalainen ”Maailman painavin raha – kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta” (WSOY 2006)
Alpo Rusi ”Tiitisen lista – Stasin vakoilu Suomessa 1960-1989” (Gummerus 2011)
Linkkejä:
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/877709?page=1 Suomen Kuvalehti nro 37 vuodelta 1918, kansikuvassa Hessenin prinssi Friedrich Karl
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/877710?page=1 Suomen Kuvalehti nro 38 vuodelta 1918, kansikuvassa Hessenin prinsessa Margareta
Galleria:
Pentti Juhani Mattila 