Helsinki

Vanhempani muuttivat Helsinkiin Tyrnävältä ja Ilomantsista 1950 -luvulla ja isäni rakensi omakotitalon Helsingin Tapanilaan 1960-luvun alussa, mutta siihen asti asuttiin junavaunussa samalla tontilla. Synnyin Helsinkiin 1955. Syntyperäisenä helsinkiläisenä minua kiinnostaa Helsingin historia ja sen menestys, jota olen oheisessa selvityksessä tuonut esille erilaisia lähteitä tutkimalla. Kaupunginosana Malmi ja Tapanila ovat hyvin tuttuja ja Vuosaari on tulossa tutummaksi, jonne olen muuttanut.

Malmilla kävin kansakoulun. Malmi on kaupunginosa Helsingissä ja asema Helsingin-Riihimäen rataosalla 11 km keskustasta pohjoiseen. Malmi oli keskiaikaisen Helsingin pitäjän suurimpia kyliä. Asutus oli maaseutumaista siihen asti, kunnes Malmin rautatiepysäkki avattiin 1870. Malmi-Tapanilan taajaväkinen yhdyskunta perustettiin 1915, ja Malmi alkoi kasvaa nopeasti. Alueen väestö oli pääasiassa tehdastyöläisiä. Malmi liitettiin Helsingin maalaiskunnasta Helsingin kaupunkiin 1946. Ylä-Malmin asemakaava on vuodelta 1953.

Teemu Keskisarja ”Hattujen sota” (Siltala 2022), josta lainaus sivulta 175: ”Tiedustelussa olisi kaivattu Löfvingiä, Helsingin pitäjän pitkäaikaista asukasta. Tuskin Eggers hutiloi välinpitämättömyyttään. Lyhyellä varoitusajalla hän hoksasi, että Helsingin malmilla (Helsingemalm) oli armeijan harjoitus ja kokoontumiskenttä ja jonkin kanakopin vertainen linnoituslaite… Malmilta vei Vantaanjoen itärannan maantie Vanhaankaupunkiin ja toinen pohjoiseen Helsingin pitäjän kirkolle, minne meni Didronin ratsuväkeä. Runsaan peninkulman päässä olivat Helsingin satama ja makasiinit. Helsinkiläiset lähettivät kirkonkalleutensa Ruotsiin ja lakkauttivat hallintonsa… Päiväraportin mukaan 30. heinäkuuta 1742 oli Malmin leirissä 245 upseeria, 286 aliupseeria ja noin 6380 rivimiestä ja korpraalia sekä yhteensä 270 kirjuria, välskärinkisälliä, rummunlyöjää, köysirenkiä ja profossia. Lisäksi oli ratsuväkeä ehkä 3000 sekä sairaita Malmilla vajaat 500 ja Helsingissä, laivoissa ja tienpäällä useita tuhansia… Helsingin pitäjää uhkasi isonvihan toisinto. Silloin Venäjä oli rakentanut kaupungin raunioille tukikohtaa, kiusannut lähitalonpoikia vuosikaudet ja riipinyt useita kymmeniä nuoria myös kauko-orjuuteen. Ihmiskaupan päälle venäläiset hakkauttivat Vantaan varren metsät. Kartanot ja verotilat tuhoutuivat järjestään. Elpyminen oli kesken vielä kesällä 1742.”

Helsingin historiasta jotakin

Vantaanjoki on ollut tärkeä kulkuväylä uusmaalaisille talonpojille, jotka kävivät kauppamatkoilla Tallinnassa. Helsingin kosken luona sisämaasta tulleet talonpojat ovat purkaneet lastinsa lastattavaksi suurempiin aluksiin. Koski on ollut myös hyvä lohenkalastuspaikka.

Helsingin Sanomissa oli 27.7.2007 Juha Salosen kirjoitus ”Mäkilinna varjelee Puotilan kylärauhaa”, sillä Helsingin Vartiokylässä on muinainen Linnavuori. Museovirasto on haravoinut mäkilinnan tienoot kaivauksin, joissa on löytynyt hiiltyneitä hirrenpalasia, panssarinuolenkärkiä, veitsi, hevosenkengän kappale, kengitys nauloja ja sirppi joiden perusteella mäkilinna ajoitetaan 1300-luvulle. Albrekt Meklenburgilaisen aikana Uudenmaan rannikkoseutuja varustettiin hirsilinnoilla. Linnaläänityksillä Albrekt palkitsi aatelisia, jotka olivat tukeneet Albrektia Ruotsin kruunusta käydyssä valtataistelussa. Hänen seuraajansa käskivät itäiset linnoitukset tuhottaviksi vuonna 1398.


Jarmo Nieminen ”Keisarin perintö – Kertomuksia Helsingin sotilassaaren historiasta” (Gummerus 2016), josta lainaus sivulta 10: ”Jo aikojen alussa Santahamina tarjosi merenkulkijoille oivan levähdyspaikan. 1000-luvun alussa saaren keskustasanne oli kohonnut merenpinnan yläpuolelle. Parin kilometrin mittaista soraharjannetta reunustivat ulkomerelle ja mantereen suuntaan kohoavat kalliot. Ilmasto oli noihin aikoihin nykyistä leudompi. Santahaminassa oli vaivattomia hiekkaisia satamia soutualuksille ja jyrkkäreunaisempia kiinnittymispaikkoja isommille aluksille. Vartiointi oli mutkatonta saarta reunustavilta kalliolta. Santahaminasta tuli viikinkien välietappi kaukomatkoilla… Viikinkien väistyessä hollantilaiset merenkävijät purjehtivat samoja merireittejä Itämereltä itään, myös pitkin Suomenlahden pohjoisrannikkoa, ja pysähtyivät Santahaminassa kaupantekoon hämäläisten kanssa. Sandhamniin arvellaan syntyneen pysyvää asutusta viikinkiaikojen päätteeksi.”


Tapio Salminen ”Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika” (Vantaan kaupunki 2013), josta lainaus sivulta 19: ”Jonakin päivänä, ehkä alkukesästä vuonna 1511, kirjoitettiin Helsingin pitäjässä todistus, jossa nimismiehen vaimo Sigridh vahvisti pitäjän asukkaiden ja Jörian Pedersson -nimisen miehen kanssa joukon sukulaissuhteita. Tallinnan asukkaille osoitetun kirjeen mukaan sen esittäjät Margit Larisdotter ja Páder Larisson olivat Kristhin Larissdotter -nimisen vainajan sisaruksia. Kirstinillä ja hänen miehellään Nilsillä oli ollut lapsi, joka oli elänyt jonkin aikaa äitinsä jälkeen ja ollut kasvatettavana Kirstinin sisaren Elin Laresdotterin luona. Elinin mies oli Mickel. Kirje päättyy toivomukseen, että kaikki saisivat osan, joka heille kuului. Nimismiehen vaimon nimissä annettu todistus on säilynyt Tallinnan kaupunginarkistossa, jossa säilytetään kaupungin keskiaikaisen raadin toiminnasta tallella olevaa materiaalia… Vantaanjoen suussa ollutta koskea on kuitenkin kutsuttu Helsingin koskeksi jo 1516, jolloin tallinnalaisen kauppiaan Helmich Ficken tileissä on mainita Mats Perssonille Helsingin pitäjässä Helsingin koskella (Matis Per sons in helsynck sucke in helsynck Frors) laivatus ryiserästä. Tilien myöhemmistä merkinnöistä ilmenee, että kyseessä oli Östervikissä asunut Matts Persson… Muualla samassa tilikirjassa Ficke ja merkinnän kirjoittanut käsi käyttävät Forsbystä sen keskialasaksankielistä kirjoitusasua Forsbuw tai Frosbuw ja Viikistä nimeä Vik, Wijck, Österwijckbuw tai Österwijck.”


Helsinki sai nimensä Vantaanjoen koskesta, jonka rannalle se perustettiin. Helsingin Kellomäelle Kustaa Vaasa perustaa kaupungin vuonna 1550, jonka oli tarkoitus kilpailla Hansa-kauppiaitten hallitseman Tallinnan kanssa. Kaupungin nimeksi vakiintuu Helsingefors ja se saa suojakseen Kuninkaankartanon, jonka kimppuun venäläiset hyökkäävät 1570-luvulla. Kartano rakennettiin kuningas Kustaa Vaasan käskystä 1550-luvun alkupuolella uuden kaupungin suojaksi. Suurimmillaan päärakennus oli pienen linnan kokoinen, eli 400 neliötä, kolmekymmentä ikkunaa ja kymmenen uunia. Maat kartanon rakentamista varten otettiin Viikin talonpojilta, jotka saivat vastineeksi kirkon maita. Maatila sai nimekseen Wijks Ladugård, Viikin latokartano. Tilalla kasvatettiin ruista ja ohraa. Vuoden 1555 aikakirja kertoo, että tilalla oli n. 50 lehmää, n. 300 lammasta, 40 kanaa ja 12 hanhea. Kartanosaaren kapakassa helsinkiläiset joivat viinaa. Viikin Latokartano oli pitkään mm. maaherran virka-asuntona. Kartanon töistä huolehtivat muiden isäksi torpparit. Torpparien määrä lisääntyi erityisesti 1700-luvulla.


Timo Salminen Pro Gradu ”Kuninkaan kartanot Suomessa n. v. 1050-1560” (Helsingin Yliopisto).

Pihlajamäen alueella on asunut metsärosvoja ja tietäjäukkoja. Tarina kertoo Kaarina Maununtyttären hakeneen neuvoa lemmenhuoliinsa tietäjä-ukolta, mutta ei ollut saanut neuvoja. Paluumatkalla olivat metsärosvot hyökänneet kuninkaallisen seurueen kimppuun. Nuori ja rohkea helsinkiläiskauppias oli pelastanut Kaarinan ja ajanut rosvot tiehensä.
Tallinnaa piirittäneet Iivana Julman tataarit, jotka ratsastavat Suomen rannikolle jäätä pitkin. Vuonna 1551 Helsingin pitäjän Koskenkylässä oli viisi taloa. Vantaan suuhaarojen erottamaan saareen perustettiin kuninkaankartano 1551. Kirkko rakennettiin 1553 puusta. Kirkko on ollut suorakaiteen muotoinen n. 17 m pitkä ja 9 m leveä. Sisäänkäytävät ovat olleet etelä- ja länsipäädyssä. Eteläisen sisäänkäytävän kohdalla on ollut 4×4 m kokoinen asehuone eli porstua, ja sitä vastapäätä pohjoispuolella samankokoinen sakasti.

Sigfrid Aronus Forsius syntyi Helsingissä 1550-luvulla. Hänestä tuli Upsalan yliopiston professori ja valtakunnanastronomi. Forsius kuoli 1624.


Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa määräsi Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvarit muuttamaan Helsinkiin. Kuningas Kustaa Vaasa vieraili elokuusta 1555 – heinäkuuhun 1556 Suomessa Turussa, Helsingissä ja Viipurissa. Ennen kuin kuningas palasi uudestaan Viipurista Helsinkiin, niin hän sai tietoja, että Helsingin satamassa sotalaivojen miehistö, joka oli majoitettu porvarien taloihin, oli pidellyt pahoin porvareita ja heidän vaimojaan sekä vaatinut kestitystä. Amiraali Hans Björnram ei ollut saanut kuria aikaan. Poiketessaan paluumatkalla Porvooseen lähetti kuningas kirjeen sotaväelle Helsinkiin, etteivät sotilaat saaneet vaivata porvareita ja heidän vaimojaan kolhimisilla ja lyönneillä. Heidät oli kutsuttu koolle sotimaan epäkristillisiä ryssiä vastaan eikä loputtomasti harhailemaan yötä päivää juovuksissa. Samana vuonna Kustaa Vaasa antoi porvareille oikeuden palata takaisin entisiin kotikaupunkeihinsa. Helsinkiin jäi joitakin varakkaita ulkomaalaisia kauppamiehiä, joiden ansiosta kaupungin elämä ei päässyt sammumaan. Tilalle muutti myöhemmin uusmaalaisia, jolloin kaupungin asujamisto ruotsalaistui. Tutustuttuaan henkilökohtaisesti maamme oloihin kuningas Kustaa Vaasa käytti aikansa havaitsemiensa epäkohtien poistamiseen. Jaakko Teitti sai tehtäväksi selvitellä asiaa laatimassaan kirjallisessa tuotoksessaan ”Valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan”. (Teitti, Jaakko Laurinpoika (Teit) (k. 1596), kuninkaan sihteeri. Teitti kuului 1555–57 aatelin väärinkäytöksien tutkijakuntaan Suomessa ja laati tällöin historiallisena lähteenä arvokkaan valitusluettelon (julkaistu 1894). Myöhemmin hän joutui epäsuosioon ja toimi loppuikänsä Turun kaupunginkirjurina.) Laittomien kyyditysten vaatiminen kiellettiin jälleen ja annettiin määräys kestikievareiden perustamisesta maanteiden varsille.


Vuonna 1556 kuningas antoi pojalleen Juhanalle läänitykseksi Turun ja Kokemäenkartanon läänit sekä Närpiön ja Ahvenanmaan. Myöhemmin Juhanan läänityksiin lisättiin Raaseporin lääni ja Vihdin ja Lopen pitäjät. Näin Suomeen perustettiin herttuakunta. Kesäkuussa 1560 kutsui Kustaa Vaasa säädyt kokoon Tukholman linnaan, säätyläisten joukossa oli huomattavimmat Suomalaiset aateliset. Puheessaan Kustaa Vaasa palautti mieleen merkilliset elämänvaiheensa. Hän oli kiitollinen Jumalalle, kun Jumala oli korottanut hänet kuten Daavidin aikoinaan kansansa hallitsijaksi ja antanut hänelle voimaa vapauttaa sen vieraan sortajan tyranniudesta. Valtiopäivien jälkeen kuninkaan tila huononi ja 29.9.1560 kuningas kuoli. Joulukuussa kuninkaan maalliset jäännökset saatettiin Tukholmasta Upsalaan, jossa ne ovat Upsalan tuomiokirkon hautakuorissa.


Raumalta Helsinkiin tuli ilmeisesti suomalaista väkeä mm. seuraavat porvarit: Simon Nilsson Sonki, Baggila (Pakila), Kukko, Soini, Henrik Pakila (tuli ensimmäinen pormestari Helsinkiin) ja J. Jönsson sekä vaimo Dordi. Helsingin ensimmäinen pormestari oli Henrik Pakila ja oli virassa vuonna 1560. Tallinnan joutuminen 1561 Ruotsille vähensi kuninkaan kiinnostusta Helsinkiin, eivätkä 1617 annetut tapulioikeudetkaan kyenneet tekemään epäedullisella paikalla sijainneesta Helsingistä kauppakaupunkia. Kustaa II Aadolf piti 1616 Helsingissä maapäivät. Kaarle herttua myöhemmin kuningas Kaarle IX saapui Helsinkiin 1599 ja viipyi kaksi viikkoa. Kaarle herttua hirtätti kahdeksan Sigismundin kannattajaa. Yksi näistä oli maavouti Hans von Oldenburg. Mestauslava sijaitsi Hirsipuunkalliolla nykyisen Hämeentien ja Arabiankadun kulmauksessa. Hirsipuumäelle (Galgberget) saivat mennä myös ratsumestari Simon Ambrosii Greek, Helsingin tullivirkamies Bertil Greek, puutarhuri Per, joka oli marski Klaus Flemingin entinen palvelija, sekä Bengt ja kolme ratsumiestä.


Laajasalon alue on ollut hämäläisten ja Helsingin pitäjän vanhimpien kylien kalastusaluetta, jonne muutti 1100-1300 lukujen aikana väestöä Ruotsista. Ruotsalaiset asettuivat rannikon merenlahtien viljaviin pohjukoihin asumaan. Laajasalo kuului Helsingin maalaiskunnan hallintopitäjän Viikin neljänneskuntaan. Varhaisin asiakirja mainita Laajasalosta (Degerööbyy) on vuodelta 1543, jolloin saaressa sijaitsi Degerön kylä ja Turholman yksinäistalo. Henkikirjojen mukaan 1500-luvun loppupuolella Degerön kylässä oli neljä savua. Vuonna 1634 Turholmassa asui kaksi ja Degerössä 26 henkilöä. Holmgårdin rälssisäteri syntyi 1600-luvun puolivälissä, kun Helsingin meritullitarkastaja Augustin Larsson hankki omistukseensa kolme taloa Degerön kylästä. Kylän neljäs talo Uppbyksi nimetty jatkoi itsenäisenä. Myöhemmin Turholman talo otettiin takaisin kruunun Uudenmaan jalkaväkirykmentin kapteenin virkataloksi vuonna 1687. Turholmassa eli Tullisaaressa oli 1700-luvulla virkatalo, jota hoiti kaksi lampuotia. Everstiluutnantti Adolf F. Virgin oli viimeinen viranhaltija Turholmassa. Vuonna 1815 tila siirtyi leskeltä vuokraajille.

Olen asunut jo yli 10 vuotta Vuosaaressa.

Torolf Lassenius ”Elämää Vuosaaressa Kallahdessa” (Helsingin kaupunginmuseo 1997), josta lainaus sivulta 7: ”Vuosaari on nimensä mukaisesti ollut saari, kunnes yhä jatkuvan maankohoamisen seurauksena nykyiset Vartiokylänlahti ja Porvoonlahti madaltuivat ja muuttuivat vaikeakulkuisemmiksi ja saari kasvoi vähitellen kiinni mantereeseen. Vuosaaren varhaisimmista asutushistoriasta on vähän tietoja, sillä alueelta on löytynyt niukasti jälkiä esihistoriallisesta asutuksesta… Pysyvää asutusta alueelle lienee syntynyt keskiajalla, 1200-1300 lukujen kuluessa. Tällöin Vuosaaren alue kuului Porvoon suurkunnan Sipoon kappeliin. Uuden ajan alussa oli asutusta jo runsaasti, sillä vuoden 1540 säilyneiden veroluetteloiden perusteella tiedetään Vuosaaren neljässä kylässä olleen yhteensä kahdeksan talonpoikaistilaa. Helsingin kaupungin perustaminen Vantaanjoen suulle vuonna 1550 ei juurikaan vaikuttanut vuosaarelaisten talonpoikien elinoloihin. Sen sijaan Vuosaaressa samoihin aikoihin toiminut kuninkaallinen laivatelakka, Norsö Bankstad, oli valtakunnallisestikin huomattava yritys. Telakka työllisti paikallisten talonpoikien lisäksi yli 200 miestä, jotka olivat kotoisin eri puolilta Uuttamaata. Norsö Bankstadin toiminta hiipui 1600-luvun kuluessa. Telakka sijaitsi Vartiokylänlahden kaakkoisrannalla, jotakuinkin nykyisen Rastilan leirintäalueen paikalla.”

Helsingin väkiluku vuonna 1566 manttaaliluettelossa oli perheen päämiesten mukaan ilmaistuna: porvareita 85, kuninkaan palvelijoita 39, kirkkoherra 1 ja yksi koulumestari. Vuonna 1570 Helsingissä oli veroa maksavia porvareita 50, porvarin leskiä 9, kruunun palvelijoita 21 ja pestattuja merimiehiä 22. Kaikkiaan 102 taloutta, mikä edustaa 450-500 hengen kokonaisväestöä. Talot olivat pieniä, tavallisesti yksi- tai kaksihuoneisia puurakennuksia. Vuonna 1570 laaditun veroluettelon mukaan Helsingissä oli 46 verovelvollista, joiden tuli suorittaa 1/18 kaikesta kullassa, hopeassa, kuparissa, tinassa, messingissä sekä rahassa olevasta omaisuudestaan. Koko Helsingin suorittama ylimääräinen vero oli 1,851 silloista markkaa. Kaupungissa oli vain kaksi rikasta miestä pormestari Matts Bertilsson ja Lars Michelsson.


Helsinki oli vanhan Turusta Viipuriin menevän valtatien varrella, mutta se oli vaikeapääsyisen merenlahden rannalla, mikä vaikeutti laivaliikennettä. Vuodelta 1582 on säilynyt tietoja tullinkannosta. Tullitulot olivat vuositasolla 280 taaleria ja 31 äyriä (hopeataaleri oli 4 silloista markkaa). Tullia oli maksanut 57 henkilöä, joiden nimet ovat myös tallella. Kauppatavaroina olivat voi, tali, terva, kuivat vuodat, lehmän vuodat, hirven vuodat, peuran vuodat, pukinnahat, vasikannahat, lampaannahat jne.
Vuonna 1585 Helsinkiin saapui laivoja Lyypekistä, Hollannista, Espanjasta ja nimeämättömistä maista. Porvaristo omisti useimmat näistä laivoista. Vuoden tuonti 5,672 taalaria. Kruunu kehotti porvareita pysymään ammatissaan, niin siitä huolimatta he harjoittivat maanviljelystä. Monilla porvareilla oli Helsingin pitäjässä taloja ja kartanoita tai pelto- ja niittypalstoja. Ne oli hankittu ostamalla tai autiotiloja haltuun ottamalla. Karjaluettelo vuodelta 1635 osoittaa, että Helsingissä oli 47 hevosta, 12 varsaa, 109 lehmää, nuorta karjaa 43, 94 lammasta ja 16 sikaa. Vuosina 1613-1617 Helsingissä oli aviopareja 53, leskiä 20, poikia 4, tyttäriä 9, miespalvelijoita 34, joista 26 köyhää käsityöläistä, 24 henkilöä ilman omaa asuntoa ja ajanjakson lopussa aviopareja 23, leskiä 36, poikia 1, tyttäriä 8, miespalvelijoita 6 ja naispalvelijoita 18.


Kuningas Kustaa II Aadolf saapui Suomeen vuonna 1616 maitse Narvasta Käkisalmen ja Viipurin kautta Helsinkiin. Tänne hän oli kutsunut Suomen säädyt neuvottelemaan. Kuningas avasi säätyjen kokouksen kirjoittamallaan laajalla puheella. Siinä hän vakuutti haluaan toimia maamme asukasten parhaaksi ja kiitti suomalaisia heidän osoittamastaan uskollisuudestaan, selvitteli Puolaa ja Venäjää vastaan käytyjen sotien syitä sekä esitti Suomen säädyille apuverojen kantamista koskevan pyynnön. Jaakko de la Gardie vuonna 1621 kävi Helsingissä havaitsi hän sen köyhäksi paikaksi, sillä siellä oli vain harvoja porvareita, jotka kykenivät tarjoamaan kunnon miehelle palan ruokaa. Vantaanjoen suu sijaitsi karikkoisen Vanhankaupunginlahden pohjukassa ja oli hankala satamana suurille purjelaivoille ja syntyi suunnitelma kaupungin siirtämisestä lähemmäksi avomerta. Kansa joutui maksamaan tullia kaupunkiin myytäviksi tarkoitetuista syötävistä ja tavaroista. Jotta tullin kanto olisi tehokasta, niin kaupungit ympäröitiin korkeilla aitauksilla. Aitojen ja tullihuoneiden rakentaminen ja ylläpito oli ympäristön rahvaan asia paitsi Helsingissä, jossa ensimmäisen tulliaidan rakensivat Liivin sotaan kuljetusta odottelevat sotilaat.

Ruotsin hallitus tiedotti 2.10.1639 päivätyssä kirjeessä Pietari Brahelle Helsingin muuttamisesta Sörnäisten niemeen näin: ”Mistä muutoin mainitun kaupungin nimeen tulee, olemme Me harkinneet monia ajatuksia puolelta ja toiselta; mutta ottaen huomioon että Sörnäisen nimi (Södernäs Udd), jonne tämä kaupunki rakennetaan, ei sijaitse kaukanakaan Helsingin koskesta (Hellssingforss), mikä nimi myös on esi-isiemme voitokkaiden aseiden ja Hälsinglannista (Hellssingelandh) sinne muuttaneiden uudisasukkaiden muisto; niin olemme Me siitä syystä hyväksi nähneet nimittää paikan Helsingiksi (Hellssingeforss)… (Tigerstedt Handlingar s. 340). Uusi vaihe kaupungin historiassa alkoi, kun Pietari Brahe siirrätti sen 1640 Vironniemelle ja se sai asemakaavan.


Holhoojahallitus hyväksyi Helsingin siirtämisen Vironniemelle ja määräsi 29.10.1640 lähettämässään kirjelmässä pormestari Anders Larsson Ehrendtiä ja Uudenmaan maaherraa Reinhold Metstakea rakennuttamaan uuden Helsingin Vironniemelle. Nykyinen Kruunuhaka, Siltavuori, Kaisaniemi seutu muodostivat suureen niemekkeen, joka hyvin kapealla kannaksella nykyisen kauppatorin kohdalla yhtyi mantereeseen. Tälle Vironniemelle, josta ulkoni itäkaakkoon päin Katajanokkaa alettiin rakentamaan uutta Helsinkiä. Vanhan Helsingin asukkaat noudattivat hallituksen kehotusta ja siirtyivät Vironniemelle vuonna 1642, mutta osa jäi itsepintaisesti paikoilleen. Vuonna 1643 kehotti hallitus maaherraa ryhtymään toimenpiteisiin jäljellejääneiden pakottamiseksi siirtymiseksi Vironniemelle. Helsingin kaupungin manttaalikirjoihin merkitty asukkaiden luku vuonna 1642 joka oli 277 asukasta, vuonna 1669 asukkaita 676, vuonna 1691 oli 590 asukasta ja 1711 asukkaita oli 387. 1600 -luvun puolessa välissä oli enemmistö Helsingin asukkaista oli suomalaisia, mutta he olivat köyhiä. Virat olivat ruotsalaisilla, ainoastaan joitakin alempia virkoja oli suomalaisilla. Suomalaiset valittivat ettei suomen kielellä pidetty jumalanpalveluksia. Ruotsia puhuvista suvuista monet olivat saksalaisia. Ainoa suomalainen suku, joka kohosi varakkuuteen oli kirkkoväärti Erik Clemetssonin poika Erik Forsingh opiskeli Turussa ja ulkomaiden yliopistoissa. Myöhemmin hänestä tuli Helsingin kaupungin kirjuri ja edusti kaupunkia valtiopäivillä Ruotsissa. Hän kuoli Helsingissä 26.3.1687. Kaupungin hallitusta hoiti kaupunkilain säännösten mukaan kuninkaan käskynhaltija, Uudenmaan ja Hämeen maaherra, taikka hänen poissa ollessa kuninkaan vouti, sekä pormestari ja raati. Pormestari ja raatimiehet asetettiin virkoihin eri aikoina eri tavoin.


Mirkka Lappalaisen kirjassa ”Suku-valta-suurvalta, Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja
Suomessa” (WSOY) mainitaan, että ”Helsinki paloi lähes maan tasalle elokuun viidentenä päivänä 1654. Liekit veivät uuden kirkon ja kolme neljäsosaa kitukasvuisesta kaupungista, joka vasta edellisellä vuosikymmenellä oli vaivalloisesti siirretty Vantaankoskelta Vironniemelle. Maaherra Ernst Johan Creutz oli valtiopäivillä Tukholmassa, eikä nähnyt, miten hänen vähäpätöinen hallintokaupunkinsa ja residenssitalonsa katosivat liekkien huminaan. Palattuaan Suomeen Creutz sai vastuulleen Helsingin pitkälliset uudelleenrakennus- ja korjaustyöt. Alusta alkaen tärkein rakennuskohde oli maaherran residenssitalo. Ernst Johan Creutz oli perheineen muuttanut Helsinkiin syksyllä 1653.”

Ammattikunnat olivat Helsingissä järjestäytyneet ja suutareiden ammattikunnan säännöissä (23.3.1663) oli yksityiskohtaisia ohjeita. Ammattikunnan puheenjohtaja ja johtaja oli ammatin vanhin. Ammattikunnan säännöt tuli lukea ammattikunnan jäsenille kaksi kertaa vuodessa, vuosikokouksessa vapunpäivänä ja toisen kerran Bartholomeuksen päivänä. Säännöissä sanotaan; ”Jokaisena Valpurina, kun ammattisääntö luetaan, on heidän (s.o. ammattikuntaan kuuluvien) pidettävä juominkinsa ammattivanhimman talossa…”. Tässä vuosikokouksessa tarkastettiin ammattikunnan tilaa ja toimintaa, ominaisuuden hoitoa, mestarien, kisällien ja oppipoikien taitoa jne. Esiintyviä riitoja ratkaistiin ja toimihenkilöitä valittiin. Kokouksessa noudatettiin tarkkoja järjestyssääntöjä, jos joku mestari, kisälli tai oppipoika löi nyrkillä pöytään kokousta pidettäessä, niin hän sai maksaa sakkoa 2 taaleria ammattikunnalle jne. Huonon työn tekijää ammattikunta rankaisi. Huonomaineisen naisen kanssa naimisissa olevaa ei otettu ammattikuntaan.

Ainoa mainittava tehdas oli 1640-luvulla pormestari Frans Stockmanin nahkuriliike, mikä oli Ånäsin tilalla. Pormestari Frans Stockman omisti useita taloja Helsingissä ja Porvoossa ja sai Kristiina kuningattarelta tilan läänitykseksi, sekä harjoitti ulkomaankauppaa, vaikka muuten Helsingin porvaristo oli varsin köyhiä. Saksalaissyntyinen Stockman oli myös kruununhankkija. Kauppapormestariksi nimittämällä hänet oli saatu lopulta muuttamaan Porvoosta Helsinkiin 1649. Porvarit pitivät itse kaupunginupseerin komennuksessa järjestystä, sillä jokaisen porvarin tuli vuorollaan patrullissa. Vuonna 1703 piti jokaisen porvarin olla vahdissa joka kolmas yö, eikä ollut harvinaista, että katuvahdit ikävystyivät yölliseen kävelyyn ja pistäytyivät tuttaviensa luokse ryypylle sekä saattoivat joutua siten itse osallisiksi tappeluun. Tappelut kuuluivat Helsingissä tavallisiin tapahtumiin, syynä näyttää olleen väkijuomat, sillä pöytäkirjoissa tappelut olivat syntyneet ryypiskelyn yhteydessä. Kaupungin kunnian arvoisia pappeja ja koulumestareita oli oikeuden edessä ollut tekemässä tiliä juopumuksesta ja tappelusta.


Raastuvanoikeuden istunnossa 13.7.1659 ilmoitti pormestari Michel Zachrisson, että hänen armollinen maaherra oli edellisenä yönä tullut hänen talolleen ja lyönyt rikki hänen ikkunansa ja muuten eri tavoin niin kuin usein aiemminkin soimannut ja häväissyt häntä. Helsingin pormestari Michil Zachrisson riiteli kaksikymmentä vuotta eri oikeusasteissa maaherra Creutzin kanssa, koska oikeusrevisio ei enää ottanut asiaa käsittelyynsä, niin riita loppui. Suuret nälkävuodet 1695-1697 aiheuttivat Helsingissä kuolemaa väestössä niin, että hautausmaa kävi pieneksi. Nälkävuosien jälkeen vuonna 1701 kaupunkia hävitti suuri tulipalo. Vuonna 1710 Helsingissä oli rutto, joka surmasi 2/3 kaupungin asukkaista.
Helsingin ensimmäinen historioitsija Henrik Forsius kuvaa, miten sairaat viimeisin voimin ryömivät valmiiksi kaivettuihin hautoihin saadakseen levätä siunatussa maassa. Pastori Henrik Forsius (s. 1733, k. 113) kirjoitti ensimmäisen Helsingin historian ”Entisaikain Helsinki”, joka on julkaistu suomeksi 1937. Tämän jälkeen alkoivat isonvihan vaikeat ajat Helsingille 1713. Tulipalot ja sodat (sekä ison- että pikkuvihan aikana 1713 ja 1742 venäläiset valloittivat Helsingin) koettelivat kaupunkia. Ruotsin laivaston toiminta ei ollut kovin tehokasta, sillä se talvehti Karlskronassa. Sieltä ne lähtivät jäiden lähdettyä toimintapaikoilleen, mutta usein se myöhästyi varojen puutteen tähden, koska laivoja ei saatu kuntoon ajoissa. Tätä käyttivät venäläiset hyväkseen, mikä ratkaisi Viipurin kohtalon 1710 ja Helsingin kohtalo 1713.


Huhtikuun 27 päivänä oli Pietarista lähtenyt liikkeelle 300 lotjaa joissa oli 12.000 jalkamiestä ja 300 kasakkaa. Laivat tulivat Helsinkiä kohden 8.5.1713 ja miehistö aikoi nousta maihin kaupungin itäpuoleisella rannikolla, mutta kenraali K. Armfelt, jonka kenraalimajuri Yrjö Lybecker oli lähettänyt kaupunkia puolustamaan sai estetyksi maihinnousun. Samaan aikaan saapui lisää laivoja, seuraavana päivänä ryhtyi yliamiraali Feodor Matvejevits Apraksin (oli mongolilaisista esivanhemmista) uudelleen hyökkäämään Helsingin varustuksia vastaan. Kymmenentenä päivänä Armfelt ei katsonut kykenevänsä puolustamaan kaupunkia ja sytytti yöllä kaupungin ja viljavaraston tuleen. Armfelt lähti kaupungista joukkoineen yhtyäkseen pääarmeijaan. Helsingin asukkailla oli muutama tunti aikaa pelastaa itsensä ja lapsensa pakenemalla kaupungista, sillä kaikki omistamansa irtain ja kiinteä omaisuus täytyi jättää. Lybecker kutsuttiin Tukholmaan antamaan selvitystä toimistaan ja häntä vastaan laitettiin oikeusjuttu 1714, jonka tuomitseva päätös tuli 1717.


Lybecker kuoli 4.6.1718. Yrjö Lybecker oli syntynyt 1650-luvulla. Tukholman hallitus oli erottanut Lybeckerin ylipäällikkyydestä Viipurin menetyksen jälkeen määräten kenraalikuvernööriksi ja samalla joukkojen ylipäälliköksi Kaarle Kustaa Nierothin, joka kuoli tammikuussa 1712, tuli tämän seurauksena Lybeckeristä uudestaan ylipäällikkö. Nieroth, Karl (n. 1650-1712), kreivi, hallintomies, kenraaliluutnantti (1704). Nieroth osallistui menestyksellisesti suureen Pohjan sotaan ja tuli 1705 valtaneuvoston jäseneksi. Vuonna 1709 hänet nimitettiin Viron sekä 1710 Suomen kenraalikuvernööriksi ja Lybeckerin tilalle sotavoimien ylipäälliköksi. Venäläiset oli polttaneet loputkin Helsingin palamatta jääneistä rakennuksista ja paikasta tuli autio. Mutta saman vuoden aikana venäläiset ryhtyivät rakentamaan Helsinkiin varustuksia ja Helsingistä tuli tukipaikka sotatoiminnalle. Sotaväkeä varten hankittiin runsaasti rakennuksia joita kuljetettiin ympäristöön autioiksi jääneistä kartanoista ja muista taloista. Sotaväen kasarmien lisäksi oli venäläisten kaupustelijoiden asuntoja ja puoteja 120. Rauhan tultua venäläiset poistuessaan Helsingistä särkivät ovet ja ikkunat sekä uunit, kiskoivat permannot ja välikatot irti jne. Helsinkiläiset mainitsevat vuonna 1719 jättämässään valituskirjeessään, että heidän täytyi sodan aikana pitää sotaväkeä majoitettuna siten että 40-50 miestä oli jokaisen asukkaan luona, sekä maa- että meriväkeä ja heidän elatuksekseen porvarien oli pakko leipoa monta tuhatta tynnyriä viljaa saamatta siitä mitään korvausta (Fr. Hjelmqvist, Kr. i F:land, s. 76,77; C. v. Bonsdorff Åbo stads hist. 507, 519; Helsingfors stads besvär på riksdagen 1719 (S. v. a., Vaarasen kok.).

Teemu Keskisarja ”Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019), josta lainaus sivulta 172: ”Venäjän valloitusten myötä liivinmaalaista ja inkeriläisistä orjista syntyi lähimarkkinoille ylitarjontaa. Vienti veti. Jerusalemin patriarkka Dosifei valitti Pjotr I:lle (Pietari I), että Istanbulissa ei pitäisi kaupitella ruotsalaistaustaisia orjia, jotka ovat kumminkin kristittyjä. Patriarkka ei ahdistunut orjuus ilmiönä vaan muslimiomistus. Huomattavia orjakaappauksia sattui jo Etelä-Suomen valloituksen aikana maantievarren kylissä, lähellä maihinnousupaikkoja; Helsingin pitäjän Malmilta viisi nuorta ja lasta, kirkonkylästä saman verran, Lapinkylästä poika ja tyttö, Mellunkylästä neljä nuorta naista ja yksi poika, Suutarilasta kolme nuorta, Pakilasta kaksi, Puotinkylästä kolme, Heikinmäestä viisi, Tuomarinkylästä, Sotungista ja Vanhastakaupungista kustakin yksi ja niin edelleen. Metsästysrajoitukset poistuivat viimeistään 1714 Pohjanmaan valloituksen jälkeen ihmiskauppa sopi mainiosti Venäjän sotilaallisiin tavoitteisiin. Liiketaloudellisista syistä ikäloput harvemmin kelpasivat. Paras hinta irtosi vähän päälle kymmenvuotiaista pojista. Pohjalaiset ihmiset eivät olleet statusesineitä ja kaunistuksia, mutta eivät bulkkiakaan. Kauppiaiden etu oli pitää heidät hengissä pitkissä kuljetuksissa… Venäjälle päätyi kaikkiaan 20 000-30 000 suomalaista. Heitä ei polttomerkitty: ryssänrenki/ryssänhuora//sotavanki/orja/työperäinen pakkosiirtolainen.”


Pikkuvihan aikaan hattujen sodassa Ruotsi menetti 1741-1743 Venäjälle Haminan rajalinnoituksen. Tämän seurauksena Helsinkiin ryhdyttiin rakentamaan uutta merilinnoitusta Sveaborgia eli nykyistä Suomenlinnaa. ”Viaporin” suunnitteli kreivi Augustin Ehrensvärd s. 25.9.1710 Fullerössä Ruotsissa ja kuoli 4.10.1772 Mynämäellä Suomessa. Työt aloitettiin Susiluodoilla 1748, mutta 1750 hyväksyttiin uusi ohjelma. Ehrensvärdin suunnitelman mukaan linnoitukseen kuului kaksi osaa: Susisaaren ja Ison Mustasaaren muodostama päälinnoitus sekä sitä ympäröivät ulkolinnoitukset. Eteläisimmälle Susiluodolle Kustaanmiekkaan valmistui komea Kuninkaanportti (1753-54). Ehrensvärdin luovuttua töiden johdosta 1771 Jacob Magnus Sprengtporten laati töiden jatkamiseksi uuden suunnitelman, jonka Kustaa III hyväksyi 1774. Vuosien 1788-90 sotaan mennessä työt olivat edistyneet niin pitkälle, että Viapori oli linnoituksena tärkeimmiltä osiltaan valmis.

Linnoitustyömaan alkaminen 1748 kasvatti kaupungin asukaslukua, ja kaupunkiin perustettiin tiilitehtaita ja kartanoita. Kauppa, merenkulku ja käsityöammatit kehittyivät. Linnoituksen upseeriston mukana tuli Helsinkiin säätyläiskerrostuma, ja linnoitustöiden ansiosta Helsingin ympäristön kartanokulttuuri kehittyi ja kukoisti. Augistin Ehrensvärdin neuvo Suomalaisille: ”Kansakunta, seiso tässä omalla kamarallasi äläkä luota vieraan apuun.” Helsingin Sanomissa 28.7.2007 oli Antti Tiaisen juttu ”Suomen ensimmäinen posliinitehdas kaivettiin esiin”. Artikkelissa todettiin, että Herttoniemessä kartanon mailla on sijainnut posliinitehdas joka valmisti tuotteita Suomenlinnan tarpeisiin alkaen vuodesta 1762. Siellä on valmistettu kaakeleita kaakeliuuneihin, myös tiilitehdas on sijainnut siellä. Venäläiset sotilaat polttivat tehtaan 1809. Tämän jälkeen paikalle rakennettiin Herttoniemen kartano. Kaivauksien tuloksista ollaan tekemässä julkaisua. Viapori joutui sotatapahtumiin Suomen sodan 1808-09 aikana.

Cambridgelainen pastori Robert Edgar Hughes kirjoitti kirjan ”Kaksi purjehdusta Itämerelle 1854-1855” (Tammi 2007), jossa kerrotaan kuinka he jahdillaan lähtivät Englannista purjehtimaan Itämerelle ja kuinka he olivat suurten sotalaivojen seassa tekemässä havaintoja Ahvenamaalla ja Viaporissa tapahtuneista sotatoimista Itämeren Krimin sodassa. Kaupungin porvarit valittivat vuonna 1727 olevansa köyhiä ja kodittomia, vaikka olivat rakennuttaneet kauniin Ulrika Eleonoran kirkon.

Maanmittari Fr. J. Fonseenin pitäjänkuvauksen (1751) mukaan maantie Helsingistä Hämeenlinnaan erkani Porvooseen menevästä tiestä hiekkakankaalla, jota kutsuttiin Malmin kentäksi.

Pikkuvihan ajalta on Tapani Mattilan kirjassa ”Sodankäyntiä Suomessa 1742 kahden sotapäiväkirjan mukaan” jossa kaksi tanskalaista upseeria kapteeni Diederich Anthon von Diethardt ja majuri Anders Hauch kuvailevat Ruotsi-Suomen armeijan perääntymistä. Kummatkin kuvailevat pihlajamäkeläisiä maisemia. Ruotsin kuningas Adolf Fredrik saapui Viaporiin (Suomenlinnaan) 19.6.1752. Seuraavana päivänä hän saapui Helsinkiin ja 21 päivänä otti osaa jumalanpalvelukseen kirkossa. Kesäkuun 27 päivä kuningas jatkoi matkaansa Porvooseen. Kuningas Kustaa III saapui Helsinkiin 2.6.1775. Ja hän kävi Kampin tykistön harjoituksissa ja Viaporissa. Kesäkuun 10 päivä 1777 saapui Kustaa III uudestaan Viaporiin ja sieltä Helsinkiin. Kuningas meni jalan katsomaan Uudenmaan rykmentin harjoituksia Malmille. Tämän jälkeen hän matkusti Pietariin ja paluumatkalla kävi Viaporissa. Venäjää vastaan käydyn sodan aikana vuonna 1789 Kustaa III oli käymässä Helsingissä. Suomenlinna toimi Ruotsin voimien päätukikohtana. Kuninkaan mainitaan asuneen silloisen torin laidalla olleessa talossa Aleksanterinkatu 20.


Kustaa III syntyi 1746, k. 1792 oli Ruotsin kuningas 1771-1792. Hän palautti ylimmän hallitusvallan säädyiltä kuninkaalle, kävi sotaa Venäjää vastaan, joutui riitoihin aatelisten kanssa ja tuli murhatuksi. Kustaa III avioitui 1766 tanskalaisen prinsessa Sofia Magdalenen kanssa. Vuoden 1778 valtiopäivillä Kustaa III koki takaiskuja, sillä kaikkia hänen uudistuksiaan ei hyväksytty. Vuosikymmenen vaihteessa hänen persoonallisuutensa alkoi kääntyä sisäänpäin ja kovettua. 1780-luvun puolivälissä kuninkaan neuvonantajat vaihtuivat; uusien joukossa oli keskeisenä suomalaissyntyinen Armfelt, josta tuli Kustaan läheinen ystävä. Vuoden 1786 valtiopäivillä Kustaa kärsi uusia tappioita ja siirsi nyt kiinnostuksensa ulkopolitiikkaan. Venäjää vastaan käyty sota, jonka aikana Kustaa oleskeli Suomessa 1789-90 yhteensä vuoden ajan, lujitti aateliston vähitellen vahvistunutta oppositioasennetta laajaa kuninkaanvaltaa kohtaan, mikä sitten ilmeni Anjalan liittona, yli sadan upseerin allekirjoittamana kuninkaalle osoitettuna vetoomuksena. Vuoden 1789 valtiopäivillä kuninkaan valtaa kuitenkin vahvistettiin jälleen, nyt aatelittomien säätyjen myötävaikutuksella. Syntyi yhdistys- ja vakuuskirja, vuoden 1772 hallitusmuodon lisäys. Vuosien 1772 ja 1789 perustuslait kumottiin Ruotsissa 1809, mutta Suomen hallitusmuotona ne säilyivät vuoteen 1919 asti. Aatelisoppositio johti lopulta salaliittoon, jonka valitsema kaunainen J. J. Anckarström ampui kuningasta oopperanaamiaisissa 1792. Kustaa III kuoli kaksi viikkoa myöhemmin.


Carl Olof Cronstedtin (s. Botbyn talossa Helsingin pitäjässä 3.10.1756, k. 7.4.1820) komennuksessa ollut Viaporin linnoitus antautui venäläiselle kenraali Kamenskille 6.5.1808. Venäläisiä oli Helsingissä 6500 piirittämässä Viaporin linnoitusta ja kuutisenkymmentä kanuunaa. Viaporin linnoituksessa oli 6560 sotamiestä, 190 upseeria ja lähes 1000 käsityöläistä, sekä 1800 siviilihenkilöä mm. upseerien perheitä. Valleilla oli 734 kanuunaa. Ampumatarvikkeita oli runsaasti, samoin muonaa. Cronstedt, Carl Olof, sotilas, vara-amiraali (1801), Viaporin komentaja. Cronstedt vaikutti Ruotsinsalmen taistelun voittoon 1790. Hänet määrättiin 1801 Viaporin komendantiksi. Suomen sodan aikana hän luovutti linnoituksen taistelukuntoisena venäläisille toukokuussa 1808, minkä vuoksi häntä halveksittiin isänmaan petturina. Raportissaan kuninkaalle 7.4.

Cronstedt sanoo syiksi sopimukseen linnoituksen varustamatonta tilaa, miehistön harjaantumattomuutta, upseeriston vähälukuisuutta sekä ampumavarojen puutetta. Ylisota ylioikeuteen jättämässään kirjelmässä joulukuun 11 päivältä (painettu nimellä ”Sanna upplysningar ang. de orsaker, som gifvit anledning till den emellan f. d. viceamiralen och kommendanten på Sveaborgs fästning Olof Cronsted och kejs. ryska generalen Suchtelen den 6 april 1808 slutna convention”). Kun Cronstedtin selonteko saapui myöhästyneenä Tukholmaan, erotettiin hänet valtion palveluksesta samoin kuin muut luottamusmiesten arvossa olevat upseerit, jotka olivat olleet sopimuksen teossa osallisina. Tämän jälkeen Cronstedt asetettiin syytteeseen pohjoisen Suomen armeijan ylisotaoikeudessa ja tuomittiin menettämään aatelisarvonsa, kunniansa ja omaisuutensa, sekä hänet oli vangittava ja mestattava tavattaessa. Juttu lykättiin sotahovioikeuden tarkistettavaksi ja keisari Aleksanteri I:n pyynnöstä oikeudenkäynti keskeytettiin 1811. Syynä luovutukseen on myöhemmin pidetty mm. sitä, että hän katsoi tilanteen olevan toivoton Suomen puolustuksen kannalta. Suomen uusi hallitsija oli Venäjän tsaari Aleksanteri I. Itämaisen sodan aikana elokuussa 1855 piiritti liittoutuneiden laivasto linnoitusta ja vaurioitti pommittamalla sen rakennuksia. Monet rakennukset tuhoutuivat kokonaan. Heinäkuussa 1906 nousi linnoituksen venäläinen varusväki kapinaan ylipäällystöään vastaan. Tämä ns. Viaporin kapina kukistettiin parissa vuorokaudessa. Suomen lippu kohotettiin Kustaanmiekalle 12.5.1918, jolloin linnoitus sai nykyisen nimensä. Keväästä 1918 vuoden 1919 alkuun linnoitus toimi punavankien leirinä.

Kustaa III murhan jälkeen kuninkaaksi tuli hänen alaikäinen poikansa Kustaa IV Adolf. Kuninkaan valtaa käytti Kustaa IV Adolfin ollessa alaikäinen Kustaa III veli Södermanlannin herttua Kaarle, josta myöhemmin tuli Kaarle XIII. Vuonna 1802 kävi kuningas Kustaa IV Adolf puolisoineen Helsingissä ja he asuivat Aleksanterin ja Katariinan katujen kulmassa olevassa talossa Aleksanterinkatu 18. Kustaa IV Aadolf, (1778-1837), Kustaa III:n poika, Ruotsin kuningas , hallitsi 1792-1809. Kustaa Aadolf toteutti rahareformin. Hänen Napoleonin vastainen ulkopolitiikkansa johti Suomen menettämiseen sodassa 1808-09. Sotilasvallankaappauksessa 1809 hänet pakotettiin luopumaan kruunusta, ja hän muutti ulkomaille. Suomen sodan aikana 1808 Helsinki joutui kolmannen kerran venäläisten käsiin, ja samana vuonna tulipalo hävitti siitä laajoja osia. Venäläinen armeija eteni Sörnäisten kautta Helsinkiin ja lyhyen kahakan jälkeen sai Helsingin haltuunsa 2.3.1808. Viapori antautui 5.3.1808. Keisari Aleksanteri I:n määräyksellä Helsingistä tuli 27.3.1812 autonomisen Suomen pääkaupunki.

Entisaikain Helsinki VII (Helsinki-Seura 1963), jossa Yrjö Blomstedt kirjoittaa ”Helsingin korottaminen pääkaupungiksi”, josta lainaus sivulta 13 alkaen: ”Lokakuun 13. päivänä 1810 lähetti silloin Pietarissa oleskeleva Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Gustaf Fredrik Stjernvall valtiosihteeri Mihail Speranskille kirjeen, jonka liitteenä oli Helsingin kaupunkia ja sen suuria ongelmia käsittelevä ’mitä nöyrin mietintö’. Stjervall oli alkuvuodesta 1810 tullut maaherraksi ja jatkuvasti uusia ideoita pursuavalle, toimintatarmoiselle luonteelleen läänin suurimman kaupungin – residenssi oli kylläkin Hämeenlinnassa – jälleenrakentaminen ja vaurastuttaminen. On mahdotonta sanoa, oliko Gustaf Fredrik Stjernvall, itse omasta päästään pääkaupunkiajatuksen keksinyt vai olivatko kaupungin merkittävimmät kauppiaat häntä siihen tavalla tai toisella johdatelleet… Kaiken tämän vuoksi olisi kaupunki rakennettava uudelleen kivestä, jotta se ulkonaisestikin olisi asemansa arvoinen, mutta kun tällainen ylitti kaupungin asujainten omat mahdollisuudet oli valtiovallan, keisarin jo antamien lupauksien mukaisesti, tultava voimakkaasti avuksi.”

August Schaumanin kirjasta ”Kuudelta vuosikymmeneltä 1” (WSOY 1967) sivulta 23 lainaus: ”Tätä nyt (1886) kirjoittaessani Helsinki on ainakin neljä kertaa suurempi kuin 1830-luvulla. Vuonna 1830 laskettiin asukasluvuksi 12 000; v. 1840 noin 16 000 – 17 000. Ja siitä Helsingistä, jossa noiden kahdentoista tuhannen koti vuosikymmenen alussa oli, on osa täydellisesti uusittu ja muut osat ovat siinä määrin kasvaneet ja muuttuneet, että monista paikoin koko lapsuusvaihe on poissa. Silloin oli vielä jäljellä runsas osa vanhasta kaupungista, toisin sanoen Helsingistä ennen uutta järjestelyä, joka oli marraskuun 17. päivänä 1808 sattuneen suuren tulipalon ja vuoden 1812 aikaisen tulevaksi pääkaupungiksi kohottamisen seurauksena. Tämä vanha kaupunki, jota voidaan sanoa Ruotsin vallan ajan Helsingiksi, oli ollut jaettu neljään kaupunginosaan eli kortteliin. Suurin ja tiheimpään rakennettu oli Pohjoinen kaupunginosa, joka ulottui suunnilleen nykyisen Aleksanterinkadun tasalta etelässä ja Nikolainkadun (Snellmaninkatu) kohdalta lännessä aina Pohjoissataman rantaan ja edelleen pohjoiselle Maneesinkadulle asti. Siihen kuuluivat siis ne kaupungin seudut, joita jokapäiväisessä puheessa nimitettiin Suoksi ja Kruununhaaksi… Myös venäläinen kivimakasiini, jonka kaupunki nyt aikoo lunastaa, oli paikoillaan, ja edelleen oli Länsilaiturin luona Frenckellin matala kirjapainorakennus (Eteläranta 12 – P. Makasiinikatu 1), joka vasta äskettäin on joutunut antamaan tilaa komealle palatsille, sekä Waseniuksen talo (Eteläranta 14), jonka toisessa siivessä sijaitsi myös kirjapaino, G. O. Waseniuksen omistama… Meidän on muistettava, että säännöllinen höyrylaivaliikenne alkoi täällä vasta 1837. Aikaisemmin oli täällä nähty höyrylaiva vain muutaman kerran, ja silloinkin se oli ollut keisarillinen alus. Ensimmäisen kerran se tapahtui uskoakseni silloin, kun kultaisen kaksoiskotkien koristama keisarillinen höyrylaiva ’Isora’, joka toi tänne H. M. keisari Nikolain ja hänen puolisonsa keisarinna Aleksandran, kesäkuussa 1833 laski punaisten mattojen peittämään Etelärantaan. Paikan, missä keisarinna ensi kertaa astui Helsingin ja Suomen maaperälle, ikuistaa obeliski, jonka kaupunkilaiset pystyttivät tapahtuman muistoksi…”

Paavo Haavikko ”Helsinki – kaupunki graniittisilla juurilla” (Art House 2000), josta lainaus sivulta 11: ”Kun Nikolai II kävi sodan aikana Helsingissä, on säilynyt elokuvaotos siitä miten hän henkivartijoidensa ympäröimänä tulee alas Helsingin rautatieaseman torin puoleisia portaita ja kiirehtii odottavaan autoon. Eliel Saarisen piirtämän rautatieaseman uusi päärakennus oli vielä keskeneräinen ja suojattu tilapäisillä katteilla niin että rakennuksen pitkät sivut olivat kuin kuoriutumista odottava perhonen. Helsingin keskeneräinen rautatieasema oli muutettu haavoittuneiden venäläissotilaiden sairaalaksi kuten keisarisuurruhtinaan palatsikin Esplanadilla. Ja kun rautatieasema sitten valmistui oli itsenäinen Suomen pääkaupunki Helsinki jo monin tavoin köyhempi ja hiljaisempi kaupunki kuin ennen sotaa. Suuri rautatieasema on tarkoitettu myös Helsingistä Pietariin matkustaville mutta nyt tämä yhteys oli kuihtunut. Venäläinen raha oli siivittänyt Helsingin kasvua. Kun rahavirta nyt oli ehtynyt olivat Eliel Saarisenkin työmahdollisuudet lopussa ja hän lähti maasta Amerikan Yhdysvaltoihin jatkamaan arkkitehdin työtä.”

Johan Albrekt Ehrenström laati kaupungille uuden asemakaavan ja saksalaissyntyinen Carl Ludwig Engel kutsuttiin julkisten rakennusten suunnittelijaksi. Virastot siirrettiin Helsinkiin 1819, yliopisto 1828. Helsingin yliopistorakennuksen vihkiäisjuhla oli vuonna 1832, jotka kestivät kolme päivää, johon kuului puheita, juhlarunoja, soittoa ja laulua jne. Yliopistorakennuksessa toimitetun ohjelman jälkeen pidettiin jumalanpalvelus nykyisessä Vanhassa kirkossa, jonne yliopistosta kuljettiin juhlasaatossa. Puheet olivat tuolloin ruotsin- ja venäjänkielisiä, sillä suomenkielistä puhetta ei pidetty silloin tarpeellisena. 1850-luvulla Sakari Topelius oli sanomalehtimiehenä ja kävi Helsingin Punavuoren, Ruoholahden, Uudenmaan esikaupungin hökkeleissä ja murjuissa ja kuvasi näkemäänsä. Sakari Topelius levitti asuntokurjuuden kaiken kansan nähtäväksi. Aiheista ei ollut puutetta. Käyntien kannustimena oli loukkaantuminen ihmisen puolesta. Suomenlinnan kirkko on luterilaiseen asuun muutettu ortodoksinen varuskuntakirkko vuodelta 1854.

Rolf Martinsen on toimittanut ”Helsinki, Zachris Topeliuksen silmin, kertomuksia 1830- ja 1840-lukujen Helsingin elämästä” (Helsinki-Seura 2006). Kirja koostuu kahdesta osasta, jossa Topelius antaa ’Muistelmissaan vanhasta Helsingistä’ ja toisessa osassa on Topeliuksen ’Helsingin-kirjeensä’.

Aurora Karamzin (os. Stjernvall) syntyy 1.8.1808, k. 13.5.1902 Helsingissä. Aurora perusti Helsingin Diakonissalaitoksen vuonna 1867. Aurora Karamzin nimen mukaan on nimetty monia kohteita Helsingissä kuten esim. Aurorankatu, Auroran sairaala, Karamzininkatu. 1800-luvun alussa Helsingin teollistuminen alkaa ja myllyn toiminta kasvaa ja se saa seurakseen pienet väri- ja vaatetehtaan. Annalan huvila rakennetaan. Ja 1870-luvulla voimakkaan teollistumisen kausi pääsee vauhtiin. Ruotsalainen Rörstrand Ab perustaa Kaanaanniitylle posliinitehtaan 1873 ja Arabian posliini- ja fajanssitehdas aloittaa toimintansa 1874. Työntekijöitä on yli sata. Saksalainen Neptun –yhtiö rakentaa vesilaitoksen Kuninkaankartanonsaareen ja läntisen kosken rannalle. Vesilaitos perustettiin, kun Helsingin vesitilanne oli niin huono. Vesijohtoverkon suunnitteli norjalaissyntyinen insinööri Endre Lekve. Rakennustyöt teki saksalainen Neptun-yhtiö ja töitä johti sveitsiläinen Robert Huber. Siksi vanhat helsinkiläiset sanovat juovansa huuberia eikä vettä. Per Jansson on tehnyt kirjan 1800-luvun Helsingistä ”Samuel Paldan Helsinkiläinen porvari” Otava 1946. Ulkomaankaupan lisääntyminen ja teollisuuden kehittyminen 1800-luvun lopulta lähtien johtivat uusiin aluehankintoihin.

Helsingin Sanomissa 12.8.2007 oli artikkeli amerikkalaisen turistin Helsingin matkakertomuksesta vuonna 1840 julkaistuna, joka löytyy Cornell Universityn kirjaston verkkosivuilta. http://collections.library.cornell.edu/moa_new/browse.html?notisid=AGD1642-0007-31

August Schaumanin kirjasta ”Kuudelta vuosikymmeneltä 1” (WSOY 1967) sivulta 85 lainaus:: ”Höyrylaivayhteyden avautumisella oli, niin kuin olen jo aikaisemmin maininnut, käänteentekevä vaikutus Helsingin kaupungin kulttuurihistoriassa. Sen vaikutus teatterioloihin ilmenikin heti. Vuonna 1836 kaupungillamme ei vielä ollut säännöllistä höyrylaivaliikennettä, mutta tuona vuonna alkoi jo ruotsalainen höyrylaiva ’Solide’ liikennöidä Tukholman ja Turun välillä. Ja tämän yhteyden ansiosta Helsinki sai samana kesänä vieraakseen useita Ruotsin kuninkaallisen näyttämön etevimpiä taiteilijoita. Näiden joukossa ei ollutkaan kukaan vähäisempi kuin kuuluisa lumoojatar Emilie Högqvist, jonka kauneus oli silloin kukoistuksessaan, ja hänen mukanaan tulivat koomikko Sevelin, hieno Hyckert, herra ja rouva Wennbom, herrat L. A. Kinmansson, C. E. Hjortsberg, Svenson, neiti Höök jne. Kuukauden vierailunsa aikana, joka kesti kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun ja jolloin esitettiin mm. Victor Hugon Angelo Malipieri ja Moliérin Tartuffe, tämä seurue antoi Helsingille käsityksen korkeatasoisesta näyttelijäntaiteesta, ja näin saatua tilaisuutta osattiinkin riittävästi arvostaa.”

Oolannin sodalla tarkoitetaan Pohjanlahdella ja Suomenlahdella käytyjä Krimin sodan taisteluita. Nimitys tarkoittaa Ahvenanmaan sotaa, sillä Oolanti on suomenkielinen väännös Ahvenanmaasta. Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto vuonna 1854 tulitti kaksi vuorokautta Viaporia eli Suomenlinnaa ja helsinkiläiset katselivat tapahtumia rannalta.

Hämeentiellä oli aluksi huviloita ja pieniä paikallisia tehtaita. Kapean Hakaniemen Pitkänsillan kautta päästiin Isolle Hiirisaarelle, jossa sijaitsi saksalaisen teknikon Rieksin tapettitehdas. Venäjän tullittomien markkinoiden sulkeuduttua yritys meni vararikkoon ja siihen sijoittui sirkus, joka antoi paikalle nimen Sirkuskatu ja tämä sai antaa tilaa Paasivuorenkadulle. Itäisellä Viertotieltä ylös mentäessä sivuutettiin Osbergin ja Baden metalliverstas, jotka olivat Kone ja Sillan alkukokoonpano. Kone- ja Siltarakennus oli 1880-luvulla Helsingin suurin tehdas. Sörnäinen oli Helsingin ulkosatama, jossa sijaitsi mm. englantilainen kapakka Ostkap ja Hinellin ravintola, sekä lieveilmiöitä ilotaloja. Elämä oli hurjaa, juotiin jne. Keisarillisen Suomen senaatti antoi varatuomari Adolf Törngrenille luvan kuivatelakan perustamiseen vuonna 1865. Telakan nimi oli aluksi Helsingfors Skeppsdocka. Vuonna 1894 Helsingin Laivatelakka teki konkurssin ja toimintaa jatkamaan perustettiin Osakeyhtiö Hietalahden Sulkutelakka ja Konepaja. Ja vuonna 1904 telakan toiminnassa tapahtui käänne parempaan, koska Venäjän meriministeriö tilasi useita höyrykäyttöisiä torpedohävittäjiä.

Vanhankaupunginlahden rannalla rakennettiin tehdas ja sen tuotemerkki saivat nimensä huvilan mukaan Arabia. Henkilökuntaa oli alkuaikoina noin 100, joista parikymmentä oli Ruotsista muuttaneita ammattityöntekijöitä. Vuonna 1884 Arabiasta tuli suomalainen yhtiö, Arabia Aktiefabrik, joka oli toiminnallisesti Ruotsista ohjattu. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin yhteydenpito Ruotsiin vaikeutui, joten ruotsalaiset myivät osuutensa kokonaan suomalaisille. Uusi asemakaava vahvistettiin 1875, minkä jälkeen on tehty useita osa-asemakaavoja (mm. Sörnäinen 1899, Kallio 1901, Katajanokka 1902, Töölö 1906 ja Eira 1908). Ensimmäiseen maailmansotaan asti kaupunkikuva oli varsin hajanainen.

Nikolajeff, Oy Nikolajeff Ab, vuosina 1905-78 Helsingissä toiminut autoliike, jonka venäläinen Sergei Nikolajeff nuorempi (1878-1920) perusti. Nikolajeff oli Suomen autokaupan uranuurtaja. Vuonna 1918 liike siirtyi suomalaisille omistajille.

Filosofian maisteri Kari Koskelalta on ilmestynyt sosiaalihistoriallinen esitys Huligaanit (SKS), jossa hän kuvaa katuelämää Sörkassa vuoden 1905 suurlakosta vuoden 1918 sisällissotaan. Historian vuosikymmenet ylittäviä yhtäläisyyksiä Koskela löytää useita: rituaalinen elämäntapa, yhtäläinen pukeutuminen, väkivaltaan perustuva hierarkia ja yksipuolinen fyysinen maskuliinisuus. Huligaanit riehuivat etenkin Siltasaarenkadun ympäristössä. Hakaniementorilla (tunnettu viinan trokauspaikka), Linjoilla sekä Itäisen viertotien (nykyisen Hämeentien) varrella. Vaasankatua kuvattiin aikanaan huligaanien mellastuspaikaksi. Väkivalta oli sakilaisten kesken tietynlainen sosiaalinen side. 1900-luvun alun huliganismissa oli kyse eräänlaisesta individualismista. Sakilaisten mielestä elämää syntyi lihasten, ruumiin ja voimainponnistusten kautta, ei henkisin taidoin, kirjoittaen tai keskustellen. Sakilaisten silmätikkuina olivat luonnollisesti järjestyksenpitäjät, mutta yhtä lailla he häiritsivät Pelastusarmeijan ja työväenliikkeen tilaisuuksia. Nämä molemmat toimivat vireästi ennen sisällissotaa Sörkan työläiskaupunginosassa.

Helsingin yliopiston jumaluusopin professorina ja muutenkin Helsingissä kirkossa ja politiikassa erityisesti vaikuttanut henkilö on arkkipiispa Lauri Johannes Ingman syntynyt Teuvalla 30.6.1868, k. 25.10.1934 Turussa. Lauri Ingman aloitti poliittisen uran kun hän oli pappissäädyn edustaja viimeisillä säätyvaltiopäivillä 1905-06. Tämän jälkeen Lauri Ingman on ollut mukana kaikissa yksikamarisen eduskunnan valtiopäivillä, lukuun ottamatta kautta 1919-21. Hallituksessa hän on ollut pääministerinä marraskuusta 1918 aina huhtikuuhun 1919 saakka ja toukokuusta 1924 aina maaliskuuhun 1925 saakka, jolloin hän oli samalla opetusministeri. Opetusministerinä Lauri Ingman on ollut maaliskuusta 1920 aina huhtikuuhun 1921 saakka ja joulukuusta 1925 joulukuuhun 1926. Lauri Ingman toimi vanhan suomalaisen ja myöhemmin kokoomuspuolueen johdossa, niin valtiopäivillä .
Helsingissä vaikuttanut pankki- ja valtiomies Juho Kusti Paasikivi syntyi 27.11.1870 Tampereella. Juho Kusti Paasikivi otti osaa vuosien 1904-05 valtiopäiville talonpoikaissäädyn sihteerinä. Yksikamarisessa eduskunnassa Paasikivi on ollut Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirin edustajana kuuluen suomalaisen puolueen edustajaryhmään. Paasikivi toimi Helsingin pörssikomitean jäsenenä ja varapuheenjohtajana 1916-30, Historian Ystäväin Liiton puheenjohtajana sen toiminnan alusta vuodesta 1927 alkaen. Puoliso vuodesta 1897 Anna Matilda Forsman (vanhemmat: opettaja Israel Forsmanin ja Anna Haarolan tytär).

Helsingin väkiluku kasvoi nopeasti varsinkin 1900-luvun alussa, ja siitä kehittyi muutamassa vuosikymmenessä suurkaupunki. Suomen sisällissota alkoi 27.1.1918, kun Hakaniemessä Helsingin työväentalon torniin oli sytytetty punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Punakaarti valtasi pian kaupungin ja senaatti eli hallitus pakeni Vaasaan. Juhani Paasivirta kirjoittaa kirjassaan ”Suomi vuonna 1918, WSOY 1957: ”Vallankumouksen alkutapahtumien yhteydessä, joiden johtolangat veivät ns. toimeenpanevaan komiteaan, astuivat näyttämölle punakaartit. Näiden toimesta suoritettiin miehitystoimenpiteet, kun taas toimeenpanevan komitean nimessä annettiin ensimmäiset julistukset, kun tapahtumavirran voimistuessa toimeenpaneva komitea edusti riittämätöntä arvo- ja toimivaltaa, muodostettiin sen vahvemmaksi vastineeksi uusi elin, kansavaltuuskunta, jonka arvovaltaa koetettiin tehostaa antamalla sille työväenliikkeen eri piirejä edustava kokoonpano. Puheenjohtajan nuija Kansanvaltuuskunnassa joutui Kullervo Mannerin huostaan. (Rakas kallis toveri, Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-33, WSOY). Kumousliikkeen ensimmäisiin tehtäviin katsottiin kuuluvan valtiollisen järjestysmuodon muuttaminen. Vaikka propagandasodan alussa ei puhuttukaan yksityisomaisuuden lakkauttamisesta, katsottiin tätäkin jyrkkää menettelyä voitavan soveltaa erikoistapauksissa.”


Punaisten ylin johto Kansanvaltuuskunta siirtyi 8.4.1918 Viipuriin. Saksalaiset joukot valloittivat Helsingin kenraali Rüligor von der Goltzin johdolla. Mannerheimin johtama Suomen armeija saapui Helsinkiin 16.5.1918. Kansalaissodan jälkeen Viaporin linnoitus toimi punavankien vankileirinä. Vuonna 1918 Viaporin linnoituksen nimeksi vaihdettiin Suomenlinna. Vuoden 1940 pitämättä jääneitä Helsingin olympialaisia varten valmistui Käpylään Olympiakylä ja vuoden 1952 olympialaisiin Kisakylä. Vuonna 1946 Helsinkiin liitettiin Haagan kauppala, Huopalahden (mukaan luettuna Lauttasaari) ja Oulunkylän kunnat sekä Kulosaaren huvilakaupunki ja 1966 Vuosaaren alue Helsingin maalaiskunnasta.

Kruunuvuori

Minna Torppa, Aurora Reinhard ”Kruunuvuori – unohdettujen huviloiden tarina” (Helsingin kaupunginmuseo 2003), josta lainaus sivulta 26: ”Kruunuvuoren huvilayhteisön synnystä on kulunut aikaa yli sata vuotta. Tuo ajanjakso muodostaa kaaren, jonka kuluessa alueen huvilaelämä on ehtinyt kohota kukoistukseensa ja hiipua nykytilaansa… Kruunuvuoren alueen uusi isäntä, Albert Goldbeck Löwe, oli kaupanteon aikaan jo ehtinyt saavuttaa vakaan ja arvostetun aseman Helsingissä. Hänelle oli myönnetty saksalainen kauppaneuvoksen arvo vuonna 1904 ja hänet oli valittu mm. suomalaisen Kymmene Ab:n hallitukseen. Kun omatkin liiketoimet menestyivät, tulevaisuus näytti kirkkaalta. Albert Goldbeck Löwe oli syntynyt Pohjois-Saksassa, Kielin lähellä sijaitsevassa Plönissä vuonna 1863. Hänen vaimonsa, vuonna 1871 syntynyt Alexandra Bergstraesser, oli hänkin sukujuuriltaan saksalainen. Nuoret olivat tutustuneet toisiinsa Alexandran eli ’Sanjan’ synnyinkaupungissa, Pietarissa, jossa Albert toimi kansainvälisen Lessing-yrityksen Suomen-osaston johtajana. He avioituivat vuonna 1892 ja asettuivat asumaan keisarikunnan komeaan pääkaupunkiin… Vuonna 1902 hänet valittiin Helsingissä toimivan saksalaisen seuran, Deutscher Vereinin, puheenjohtajaksi, jona hän toimi lähes kaksikymmentä seuraavaa vuotta. Sen ohella hän osallistui myös Saksalaisen evankelis-luterilaisen seurakunnan, hyväntekeväisyysyhdistyksen ja Saksalaisen kouluyhdistyksen johtoon. Ei siis ole ihme, että sekä Goldbeck-Löwen kaupunkiasunnosta Bulevardi 11:ssä että hänen huvilastaan, Villa Kissingestä, tuli vilkkaan saksalaisen seuraelämän keskuksia, jollaisia olivat aikaisemmin olleet mm. G. F. Stockmannin, G. Paulingin ja Otto Seidenschnurin kodit… Sodan jälkeen Helsingin keskustassa Kruunuvuoreen pääsi joko kiertämällä autolla Viikin ja Jollaksen kautta tai ajamalla KB12-raitiovaunulla Kulosaaren päätepysäkille ja kävelemällä Hildenin rantalaiturille, mistä pääsi veneellä kapean salmen yli ’Kissinkiin’. Siellä oli kaksi laituria, joista toinen sijaitsi venevajan luona lahden poukamassa ja toinen pikku saunan luona Villa Kissingen rannassa. Myöhemmin vene ajoi myös isolle saunalle Hällebon rantaan. Vesiliikennettä hoiti aluksi ’puujalka-Miina’ soutuveneellä ja hänen jälkeensä ’Arska’ Kujala moottoriveneellä.”

https://www.hel.fi/kaupunkiymparisto/kruunusillat-fi/tietoa-hankkeesta/

Kirjallisuutta Helsingistä

Entisaikain Helsinki VII (Helsinki-Seura 1963) lainaus sivulta 162: ”Kasvava harrastus Helsingin historiaan kaupungin 400-vuotisjuhlien lähestyessä synnytti juhlavuonna kauniin tuloksen, kun Yrjö Soini julkaisi historiallisen elämäkertaromaanin Helsingin poika, joka kertoo merkittävän Helsingin pojan, todellisen valtioneuvoksen Johan Albert Ehrenströmin elämäntarinan. Ehrenström syntyi Helsingissä ja vietti kaupungissa lapsuus- ja nuoruusvuotensa, mutta parhaan miehuutensa hän joutui olemaan luottamustehtävissä pääasiassa Ruotsissa. Tänäkin aikana hän silloin tällöin pistäytyi synnyin kaupungissaan, mutta vasta elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä hän pysyvästi asettui uudelleen Helsinkiin, jossa sitten suoritti päätyönsä asemakaavan luojana. Soinin teoksessa vilahtavat ohitse monet Helsingin historian merkittävät tapahtumat, kuten Viaporin vallankumous ja Kustaa III:n käynnit kaupungissa.”

Irja Kilpeläinen ”Kirkkopolkuja kivimuurien keskellä” (WSOY 1944), jossa kerrotaan kiinnostavia kertomuksia ja välähdyksiä nuorten elämänkohtaloita ja kuinka he saattavat joutua seurakunnan kanssa kosketuksiin Helsingissä, jonne ovat tulleet hyvinkin nuorina maalta. Kirjasta lainaus sivulta 20: ”On kesäilta… Niitä kortteleita on Punavuoressa, Ruoholahdessa ja monessa muussa osassa. Yht’äkkiä alkaa eräältä pihalta kuulua veisuuta, nuorten äänien veisuuta. Lapset kadulla pysähtyvät. – Haa, pihakirkko! … On todella maanantai-ilta ja seurakuntanuoret ovat jälleen liikkeellä. He tulevat kesäkodiltaan, tapaavat Ruoholahden rannassa ja aloittavat vaelluksensa. Siellä he nyt seisovat, keskellä pihaa pyykkivaatteiden ja roskalaatikoiden välissä… Virren loputtua nuori poika astuu esiin. Hän pitää aivan lyhyen puheen, tuo tervehdyksen seurakunnan kesäkodilta ja kertoo Kristuksesta, joka jokaista kutsuu seuraansa, jokaista, joka tahtoo tuoda hänelle syntinsä, kuormansa, vaikeutensa, ristiriitansa, mutta myös ilonsa. Veisataan jälleen virsi. Sen jälkeen siirrytään eteenpäin, seuraavalle pihalle. Siellä toistuu sama ohjelma, tällä kertaa puhuu toinen poika, joskus joku tyttökin, milloin on puute pojista. Pihakirkkoyleisö kuuntelee yleensä hartaana, hyvin usein kuuluu ikkunoista ja parvekkeilta: ’Tulkaa ensi maanantaina uudelleen! ’Kiitos teille, olisitte vielä laulaneet!’ … On oltu jälleen viemässä kutsua: ’Tule ja seuraa minua!’ Emme tiedä, miten kylvetty siemen maahan putoaa. Me kylvämme vain ja se riittää meille. Vain sitä tarkoittaa Kristuksen käsky, muu on hänen itsensä hoidossa.”


Mika Waltari kertoo kirjassaan Isästä poikaan sukunsa vaiheita ja myös Helsingin historiaa. Mika Toimi Waltari syntyi 19.9.1908 Helsingissä pastori Toimi Waltarin (1882-1914) poikana. Hän tuli 1926 ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa 1929. Waltari toimi 1932-42 Maaseudun Tulevaisuuden kirja-arvostelijana, 1937-38 Yleisradion kirjallisena avustajana ja 1936-38 Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä. Vuonna 1938 hän ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänet valittiin Suomen Akatemian jäseneksi 1957 ja vihittiin Turun yliopiston kunniatohtoriksi 1970. Mika Waltari kirjoitti 17-vuotiaana ”Jumalaa paossa” nimisen kirjan, joka on kuvaus merimieskirkkotyöstä 70 vuotta sitten. Kirjasta on otettu näköispainos. Waltari kuoli Helsingissä 26.8.1979. Mikalla oli Toivo Waltari setä (s. 1880 Helsingissä, k. 1939 Pöytyän rovastina) teologian kunniatohtori, Suomen Merimieslähetyksen johtaja. Toivo ja Toimi Waltarin vanhemmat olivat muurari Gustaf Helenius-Valtari s. 13.1.1851 ja puoliso Hedda Lovisa Väkeväinen. Kustaa Helenius oli ottanut uudeksi sukunimekseen Waltari isän kotitilan nimen mukaan. Kustaa Waltari toimi pihamiehenä Vladimirinkatu 19 nykyisellä Kalevankadulla. Jalmari Finne on selvitellyt myös Waltari suvun vaiheita. Myöhemmin Olavi Ilmari Nikkilä tutki myös Waltarin sukua ja hänen mukaansa Waltarit polveutuvat Rengon pitäjän suurimmasta suvusta, jonka kantaisä on Pekka Rekonpoika Ahoinen. Toivo Valtari on kirjoittanut paljon kirjasia, kuten ”Yhdennellätoista hetkellä, kokemuksia merimieslähetystyöstä” Suomen Merimieslähetysseura,

Maija Linnankivi ”Töölön tyttö” (Tammi 2003), josta lainaus sivulta 19: ”Varhaisimmat kaupunkikotiin liittyvät muistoni ovat Lallukasta, jonne isä, äiti ja minä muutimme Robertinkadulta silloin, kun olin vielä vauvaiässä. Tunnettu taiteilijakoti oli rakennettu viipurilaisen kauppaneuvos Juha Lallukan testamenttivaroilla, ja se valmistui vuonna 1933. Rakennuksen pohjoisosa rajoittuu Eteläläiseen Hesperiankatuun ja eteläosa Apollonkatuun. Osoitteemme oli Apollonkatu 13 A.”

Kirjallisuutta:
Eero Haapanen ”Sörkan rysäkeisarit – kalastajia, ajureita ja salakuljettajia” (SKS 2019)
Minna Torppa, Aurora Reinhard ”Kruunuvuori – unohdettujen huviloiden tarina” (Helsingin kaupunginmuseo 2003)
Marja Linnankivi ”Töölön tyttö – Helsinkiläistytön muistelmia lapsuudesta ja nuoruudesta 1930-1950-luvulla” (Tammi 2003)

Galleria: